18.10.2024

Adios, Pyhä Jaakko

Cáceres on Via de la Plata pyhiinvaellusreitin varrella. Tulen kaupunkiin linja-autolla, mutta minulla on edelleen hattu ja porkat ja iso reppu. Minut tunnistetaan pyhiinvaeltajaksi.

Hostal las Velatas on tavallinen majatalo, mutta Jaakontien kulkijoille on täälläkin varattu tilaa ja vuoteen hinnasta saisi tuntuvan alennuksen. Repun taskussa kulkee La Credencial, pyhiinvaeltajan passi, mutta en saata hyödyntää tarjousta. En ole enää pyhiinvaeltaja. Ostan vuodepaikan ohjevähittäishintaan. Pesen pikkupyykit takapihalla. Tapaan ihan tavallisia polkupyöräilijöitä. Paahteessa ei pation laattakiville kärsi astua, mutta pyykki kuivuu hetkessä.


Jaakontien Jaakko itse.


Huone on viileä. Tervehdin vuoteella istuvaa miestä. Hän on kuin kotonaan. Miehen yllä on hihaton paita ja hyvin niukat alushousut. Parempi paita, housut ja pikkutakki roikkuvat seinällä. Vuoteen alla ja ympärillä on vaatteita muovikasseissa. Mies on tuntuvasti vanhempi, kuin hostellien asukit yleensä.

Huoneen päässä oleva pikkuinen pöytä on täynnä sievään jonoon järjestettyjä elintarvikkeita. Mies haukkaa makkaraa ja kumoaa pullosta maitoa päälle. Maitoa hän tarjoaa myös minulle. Ei kiitos, vesi on juomani. Mies olettaa minun olevan pyhiinvaeltaja. En myönnä. Olen tavan turisti.

Asetun alasänkyyn huoneen vastakkaiselle puolelle. On päiväunien aika. Mies avaa oven pieleen ripustetun television. Ääni on kovalla. Raotan silmiäni. Kysyn sopisiko säätää hiljemmalle. Tottakai vastaa mies. Hän sammuttaa koko laitteen ja asettuu itsekin pitkälleen.

Herään, kun huonetoveri valmistautuu lähtemään ulos. Hän pukee päälleen seinälle ripustetun asun. Toivotan mukavaa iltaa. Lähden samalla oven avauksella alakertaan ja yhteiseen olohuoneeseen. Syön niukan ja kylmän aterian, koska keittiö on lukittu. Sohvalta herää nuorukainen. Hän kertoo tulleensa tänne torkkumaan, koska omaa huonetta terrorisoi ukko, joka huudatti telkkaria, eikä suostunut kääntämään ääntä alas. Nuorukainen oli sammuttanut toosan kaukosäätimellä. Ukko oli napannut kapulan pöydältä ja pannut töllön päälle ja äänen vielä kovemmalle ja piilottanut kaukosäätimen.

Taidan tuntea tuon miehen. Kerron, että hän lähti juuri ulos. Huone on tyhjä ja hiljainen. Kerron myös, että mies oli ollut minua kohtaan ihan mukava ja kohtelias. Nuorukainen ei ota sitä uskoakseen. Kerron myös, että mies paljasti minulle kaukosäätimen piilopaikan siltä varalta, että haluan katsoa telkkaria.

 


Roomalaiset perustivat Cáceresin vuonna 34 ennen ajanlaskumme alkua. Kaupungin nimi tuolloisen siirtomaavallan aikaan oli Norba Caesarina. 1100-luvulla valloittajia olivat arabit. Heidän kaudellaan kaupunki koki loistonsa päivät. Alfonso IX valloitti kaupungin kristikunnalle 1200-luvulla. Amerikan riistämisen aikoina kaupunki pääsi vuorostaan nauttimaan siirtomaavallan hedelmiä. Vaurastuneen Cácaresin hyvin säilynyt vanhakaupunki on otettu Unescon maailmanperintökohteiden luetteloon.

Kukkulan huipulla kohoaa 1400-luvulla rakennettu Goottilainen katedraali, Concatedral de Santa María. Virkailija kysyy haluanko leiman pyhiinvaelluspassiini. Ei kiitos. Olen tullut kaupunkiin vilunkipelillä, linja-autolla.

Kirkossa on menossa kaksikin messua, toinen keskilaivassa ja toinen sivukappelissa. Turistit hälisevät toimituksen keskellä. Tiukkailmeinen kirkkoväärti partioi komentamassa mölyapinoita. Kaikki on jotenkin väärin. En jaksa jäykkäilmeistä uskonnollisuutta, mutta en kestä myöskään huonoa käytöstä.

Turisteilta peritään pääsymaksu torniin. Virkailija haluaa edelleen laskea minut pyhiinvaeltajaksi. Hän ei suostu ottamaan rahaa. Hän pahoittaa mielensä, kun en annna leimata passia.





Iltahämärissä palaan majapaikkaan. Nuorukainen on laittautumassa yöpuulle. Hän on polkupyöräilijä. Tarkoitus olisi lähteä liikkeelle hyvissä ajoin ennen auringonnousua ja takuuhellettä.

Toivotamme hyvää yötä. Ovi käy. Huoneen kolmas asukas saapuu. Mies järjestää asunsa hipi hiljaa vaatepuuhun. Hän kulauttaa kuuluvasti maitoa ja paneutuu maata. Hetken on hiljaista. Sitten telkkari räjähtää rääkymään.

Demokraattinuorukainen huomauttaa peiton alta, että kaksi kolmesta on jo nukkumassa. Minä katson nyt telkkaria, sanoo mies. Nuorukainen pysyy maltillisena. Eikö nyt kuitenkin olisi aika nukkua? Mies kiukustuu kerta kaikkiaan. Hän halusi jo päivällä katsoa telkkaria, mutta jolppi valitti silloinkin. Nuorukainen hiiltyy hänkin ja huutaa, että hän lähti alakertaan ja äijä sai katsoa ihan niin paljon kuin lystäsi. Paitsi ei saanut, kun sitten tuli tämä toinen. Niin tai näin, mutta nyt on kuitenkin yö ja pyöräilijällä aikainen lähtö. Ihan sama minä katson nyt telkkaria. Juupas eipäs. Koska sitä sitten voi muka katsoa, kun aina on joku nukkumassa ja ihan väärään aikaan? Idiootti turisti ei edes tiedä koska on oikea siestan aika. Ukko on ilmeisesti unohtanut, että osaan kieltä. Osaan myös puhua. Osaan sanoa, Suu kiinni. Nyt! Heti! Tulee hiljaista. Ukko häipyy huoneesta. Hän ottaa kaukosäätimen mukaan. 





1.12.2023

Transatlanttinen merileväkaapeli

Vuosisadan vähemmän tunnetuista neroista merkittävin lienee Kimotei Ylonenni. Itseoppinut tiedemies oli kasvikuitupohjaisen viestintäteknologian uranuurtaja ja meribiologian mestarietsivä.

Epämääräisistä skandinaavisista lähtökohdista ponnistanut Ylonenni teki tärkeimmät löytönsä tutkiessaan Laminarea-suvun ruskoleviä. Lahjomattomat mittauslaitteet osoittivat Skotlannin rannikolla yleisen Laminarea hyberborea lajin omaavan korkeimman havaitun sähkönjohtavuuden (61.6x10₆ S/m).

Kansainvälinen pahoinvointi pakotti vannoutuneen humanistin tarttumaan toimeen. Mainitun vuoden marraskuussa Ylonenni saapui Lewisin saarelle, Ulko-Hebrideille. Introvertti yleisnero paneutui rakentamaan viestintäkaapelia vanhan maailman ja Amerikan mantereen välille. Transatlanttisen merileväkaapelin oli määrä kulkea 1763 merimailin matka Brúen kylästä Hebrideiltä, Grölannin kärjen ohi, Newfoundlandin Nutakiin.

Lupaavan alun jälkeen hanke kohtasi odotettuja vaikeuksia. Länsi-luoteesta puhaltanut myrsky ja sitä seurannut poikkeuksellisen korkea vuorovesi huuhtoivat rannalle varastoidun kaapelin tietämättömiin. Viimeiset havainnot Kimotei Ylonennista tehtiin tuhoa seuranneena aamuna. Silminnäkijät kertovat peräänantamattoman sankaritutkijan huutaneen hävyttömyyksiä aavalle ulapalle. Varhaisen aamupäivän aikana Ylonenni katosi jäljettömiin. Yleisesti uskotaan suurmiehen joutuneen surman suuhun valtavan vaahtopään kantamana.

Merileväkaapelin kappale Grinneabhat-keskuksessa.


Kulttuurikeskus Grinneabhat, Pohjois-Bragarin kylässä, Lewisin saarella pitää hallussaan ainutta säilynyttä merileväkaapelin kappaletta. Näytteille asetettu jaoke on noin 160 senttimetriä pitkä ja paksuudeltaan sylentäysi. Seinälle on ripustettu kahdeksan kuvaa, jotka valotti työmaalle sattumalta vaeltanut varhaisen valokuvauksen pioneeri Beti Bricelj.











Kimotei Ylonenni. Wikipedia-sivu.


Kimotei Ylonenni. Tiettävästi viimeinen kuva Brúen rannalla.



6.11.2023

Toisaalla on toisenlaista

Tutkimusmatkailijan ei tarvitse purjehtia kaikista kaukaisimmille saarille tai samota Samoalle löytääkseen erilaista ja eksoottista. Nurkantakaisempi nurinkurinmaa löytyy heti Kanaalin takaa.

Saarivaltakunnassa on jotain vinossa.

Ulko-ovet aukeavat sisäänpäin.


Lattiapintoja peittää nurkasta nurkkaan ulottuva keinonurmi.


Sähkö imaistaan verkosta ainutlaatuisen kytkimien ja pistokkeiden järjestelmän avulla.


Tiskiharjan tilalla on kangaslappu.


Vessaharjan korvaa kuminen kieli.


Veden laskeminen vaatii vähintään kaksi käännettävää nuppia, ellei peräti kaksi erillistä ulostuloa.


Kuuman veden putkesta lasketaan täytettä kuumavesipulloon. Ikkuna-aukkojen peittämiseen riittää yksinkertainen lasi.



21.10.2023

Maata pitkin ja meren ali Skotlantiin

Päivä ei ole vielä puolessa ja matkan domino-palikat alkavat jo kaatua. Juna seisoo Linköpingin asemalla Ruotsissa. Olemme reilusti myöhässä. Myös kirjeet ja paketit tulevat olemaan myöhässä. Postin kuorma-auto on törmännyt rautatiesiltaan.

Tukholman asemalla vartijat kyöräävät päihtyneen parin ulos, mutta korjaavat samalla rollaattorin jarrut.


Jatkoyhteys Lundista Malmöön ajetaan linja-autolla. Rataosuus on remontissa. Kaupunkien väliä jatkuvasti sukkuloiva pikavuoro kirii aikataulun kiinni. Liikennevaloista piittaamaton pikamarssi ja muutama juoksuaskel tuovat asemalle ajoissa.

Vastaan tulee uusi pullonkaula. Matkustajia laiturille laskevat ovet ovat huoltotöiden kohteena. Liukuportaiden alapäähän pakkautunut massa livahtaa yksi kerrallaan holtittomasti heiluvien luukkujen välistä.

Hyvin hiljaisella äänellä toistettu kuulutus ilmoittaa laiturin vaihtuneen. Joku sen kuulee ja tämän jonkun perässä kaikki kiiruhtavat laiturilta 2a saman raiteen varressa olevalle laiturille 2b, missä junan peräpää näyttäisi häämöttävän. Jokainen sisään pujahtava matkustaja toistaa saman kysymyksen. ”Onko tämä Kööpenhaminan juna?” Me väliköstä istumapaikan saaneet vastaamme yhteen ääneen, niin uskovamme ja toivovamme.

Kööpenhaminassa en ehdi lounaalle, mutta joudan haukata tuhdin voileivän. Kahvikuppi kourassa kiipeän alkuperäisen matkasuunnitelman mukaiseen junaan. Ruotsalaisen konduktöörin antama puhelinnumeron rypistän roskakoriin. Minulla ei ole asiaa asematoimistoon lippuja vaihtamaan, eikä hänen tarvitse puhelimessa selittää tanskalaisille miksi matka hyytyi alkuunsa.

Hampurin äärimmäisellä esikaupunkialueella juna jämähtää taas paikalleen. ”Tämä ei ole päärautatieasema”, tähdentää särisevä ääni kaiuttimessa. Seuraa pitkä saksankielinen selitys. Sitten ääni yrittää selittää tilanteen englanniksi. Opiskelijat edessäni kuolevat nauruun.

Perille päästään toista tuntia myöhässä. Sillä ei ole väliä, koska majapaikka sijaitsee vastapäätä aseman pääovea.

Aamiaisella tarkastelen seuraavat osuudet sisältävää mobiili-lippua Hampuri-Köln-Brysseli. Epäilys herää vaikka en muka ymmärrä pienellä präntättyä saksankielistä tekstiä.

Asunnoton leiriytyy Hampurin aseman edessä.


Kannan repun Kirchenalleen yli asemalle. Tiskin takana, palveluhallin ovensuussa istuu virkailija. Hän sanoo huomenta eikä sitten muuta sanokaa. Hän katsoo ohitseni kaukaisuuteen. Yritän selittää asiani englanniksi. En saa vastausta. Haen saksankielisiä sanoja syvältä aivojen poimuista. Virkailijan kivikasvojen muuriin aukeaa aukko. ”Informaatio vai lipun osto?” hän tokaisee. En tiedä. Informaatio auttaisi arvioimaan joudunko ostamaan lisää lippuja. Yritän selittää. ”Informaatio vai lipun osto?” toistaa kivikasvo kovemmalla äänellä. Valitsen oston. Saan luvan ottaa vuoronumeron.

Palvelutiskin virkailija puhuu sujuvaa englantia. Olen epäillyt oikein. Lippua ensimmäiselle osuudelle ei ole. Minun olisi pitänyt huomata pikkuinen ympyrä, jonka toinen puoli on musta ja toinen valkoinen. Deutsche Bahnin varaussivuilla symboli tarkoittaa, että osto kattaa vain osan matkasta, vaikka kaikki matkasuunnitelmaan kuuluvat junat onkin kirjattu kuittiin.

Lippuun merkitty 08:49 lähtevä juna on FlixTrain. Tämän palvelun matkoja ei voi ostaa DB:n kautta, mutta Saksan rautatielaitoksellakin olisi tarjota kyyti Kölniin hintaa 198 €. Istun penkille salin seinustalla ja hakeudun kiireen vilkkaa Flix-sivuille. Aikaa junan lähtöön on vielä parikymmentä minuuttia.

Samaan aikaan ovensuussa, hankalia ulkomaan asiakkaita karsiva kivikasvo ajaa amerikkalaisen perheenisän menettämään kerta kaikkiaan malttinsa. Mister ryntää pää nykien ja jalkoja heitellen asemahalliin. Mom saa selittää lapsille, ettei daddy tällä kertaa osannut ratkaista ongelmaa.

Laiturilla on tungosta ja junassa on tungosta. Kuulutukset särisevät paljon sanoja, joista tuskin kukaan saa selkoa. Sekasortoisen alun jälkeen väki vähenee joka pysäkillä ja ensimmäinen Flix-junamatkani on lopulta varsin mukava kokemus.

Kölnin asemalla en löydä isoa näyttöä, joka kertoisi miltä raiteelta juna Brysseliin lähtee. Päädyn käymään laiturinäyttöjä läpi yksi kerrallaan. Jo kutosen kohdalla tärppää. Rauhallinen lounastauko on kuitenkin taas kutistunut muotoon noutokahvi ja sämpylä. Turhaan, koska juna lähtee 25 min myöhässä.

IC 314 on hyvin pitkä juna. Vaunujen kyljessä ei ole numeroita. Varmistan hämmästyttävän tosiasian laiturilla seisovalta konduktööriltä. Matkustajat kiirehtivät sisään lähimmäksi sattuvasta ovesta. Juna nytkähtää liikkeelle. Ihmiset tunkevat kohti oikeaa vaunua ja omaa paikkaa tasan ison matkalaukun levyisellä käytävällä. Liikenne yrittää kulkea molempiin suuntiin yhtä aikaa. Täpötäydessä junassa kaikilla ei ole paikkalippuja. Toiveikkaat istahtajat joutuvat poimimaan kassinsa ja palaamaan tammettuun virtaan. 

Onnekseni minulla on paikkalippu ja olen vain puolitoista vaunua väärässä kohdassa. Kaiken kohelluksen keskellä konduktööriä naurattaa.

Belgian pääkaupunkiin tullaan ajallaan. On aikaa istua pöydän ääreen syömään. Bernie's burger kasaa erittäin hyvän hampurilaisen ja tarjoaa kenties kaikkien aikojen parhaan hinta-laatusuhteen.

Aseman toisella kulmalla nautin napakan jälkiruokakahvin. Sitten astelen tolppien ja nauhojen rajaaman massojenhallinta-labyrintin läpi turvatarkastukseen. Reppu kulkee hihnalla läpivalaisevaan laitteeseen. Metallinpaljastin vinkaisee ja minä riisun vyön. Jonotan lyhyesti passin tarkastukseen. Odotustiloista siirrytään yhtenä ryhmänä laiturille ja junaan.

Hetkeä myöhemmin Eurostar kiitää lähes kolmensadan kilometrin tuntinopeudella läpi maalaismaiseman kohti kanaalin tunnelin Ranskan puoleista päätä. Aurinko painuu alas. Varjot kasvavat pituutta. Pilvien runsaat kummut kasautuvat rannikon päälle. Valon värissä kuultaa lähestyvä meri. Ja sitten on iso ratapiha ja paljon piikkilankaa. Betoniseinät kaventavan maiseman kouruksi, jota pitkin juna sukeltaa putkeen. Brexit tuntuu jotenkin korostetun älyvapaalta tässä ihmeellisessä mannermaata ja saarivaltakuntaa yhdistävässä sukkulassa.

Odotan sumua ja tihkua, nokea ja savua, kaasuvaloja ja korkeita hattuja. Näin viktoriaanista ei tietenkään ollut 80-luvun lopulla, kun viimeksi vierailin Lontoossa, eikä ole nytkään. Kaupunki on helppo kakkupalanen. Eurotähti saapuu tarkasti ajallaan St Pancrasin asemalle. Majatalo on vajaan kilometrin päässä Camdenin kulmilla ja aamulla matka jatkuu viereiseltä Kings Crossin asemalta. Sekin on valoisa ja selkeä. Kenties merkillisin seikka on aseman takaosassa, kahvilan edessä kiemurtava valtava jono. Väkeä ei ole vetänyt ruotuun tee-aika vaan seinään kiinnitetty opaste, laituri 9 ¾. Tältä mielikuvituslaiturilta lähti Tylypahkan juna ja tämän kyltin edessä tulee sinun kuvasi ottaman.

Asunnottomat asettuvat yöpuulle Lontoon Tottenham Court Roadilla.


Edinburghiin menevä Lumo-juna jättää matkustajat Newcastlen asemalle. Lukuisat keltaliivit paimentavat lauman ulos pääovesta ja vasemmalle. Väljä ja joutuisa junakyyti vaihtuu ääriään myöten täyden linja-auton ahtauteen. 

Vieressä nuokkuva nuorukainen kertoo olevansa kotoisin Yhdysvaltain Pennsylvaniasta. Hän on kiertänyt Euroopassa kahden kuukauden ajan. Lyhyimmän mahdollisen pikkupuheen jälkeen hän nukahtaa pää sylintäydeksi ahdettua reppua vasten.

Styyrpuurin puoleisesta ikkunasta näkyy meri ja kapoinen niemi. Maakaistaleen kärjessä kohoaa kukkula ja sen päällä linnan raunio. Naapuri herää parahiksi huomaamaan paikan nimen ohi vilahtavassa kyltissä. Hän ravistaa minua olkavarresta ja selittää kiihtyneellä äänellä. Lindisfarne, kaikkein tärkein paikka, viikinkiajan alkupiste, ryöstö, raiskuu ja minun esi-isät. En ehdi ehdottaa, että tuskin oli suomalaisia mukana niissä porukoissa, kun uupunut veikko taas sammuu reppunsa sekaan.

Päätepysäkin lähestyessä saan tilaisuuden kysyä naapurin suunnitelmista. Mitä tämän jälkeen? Jatkuuko matka pohjolan perille? ”Tänään Edinburgh. Huomenna Glasgow. Sitten kotiin. Jumalalle kiitos!”

Yön majoitun mukavasti Edinburghin keskustassa. Hankin välttämättömän välipalikan, että saan kiskottua asunnon seinästä virtaa puhelimeen. Täyden akun voimin väläytän aamulla näkyviin matkan viimeisen mobiili-lipun. Invernessin linja-autoasemalla on vastassa tuttu kaveri ja lämmin tervetuliaishalaus. Hänen autoonsa koitan tietysti kömpiä väärältä puolelta.



4.3.2023

Via de la Plata, fin

Casa de Acogida de los Esclavos de Maria y de los Pobres on iso valkoinen rakennuskasa Alcuescarin kaupungin laidalla. Talossa pitää päämajaa vuonna 1939 perustettu seurakunta. Viereisessä rakennuksessa on hoivakoti.


Casa de Acogida de los Esclavos de Maria y de los Pobres, Alcuescar.



Riisun kengät ja kiipeän kolmanteen kerrokseen. Vastaanottotiskin taakse saapuu Emilio. Hän on hospitalero, vapaaehtoinen majoitusmestari. ”Olen maailman paras hospitalero ja Espanjan toiseksi paras”, hän sanoo. ”Tiedätkö kuka on Espanjan paras?” En osaa arvata. Emilio osoittaa sormella kohti kattoa ja hohottaa. Hoidamme muodollisuudet. Saan leiman. Emilio suutelee passia. Hän kohottaa sen kohti taivasta ja huutaa rukouksen. Hän hehkuu kirkasta intoa.

Olen ainoa pyhiinvaeltaja valtavassa talossa. Emilio haluaa jakaa matkani ja aivan varmasti hän ajattelee, että jaamme myös uskon. Suhteemme perustuu väärälle oletukselle, jota en aio lähteä oikomaan. Minua väsyttää. Illalla mietin tosissani jos jatkaisin vielä yhden päivän, ettei Emiliolle tule paha mieli.  




Aamulla ennen puoli kuutta Emilio hakkaa makuusopen ovea. Hän paukauttaa sen selälleen ja sytyttää valot. Emilio pauhaa jotain keltaisista nuolista. Hän laittaa puhelimen vastaanottotiskin kulmalle. Laite soittaa hartauslauluja täysillä.

Talon pitää olla tyhjä puoli kahdeksalta. Siihen on kaksi tuntia aikaa. Katolisen kasarmin vapaaehtoinen alikardinaali heiluttaa muovitaskuun pakattua sääntöpaperia oven raossa ja takoo rannekelloaan. Itsenäinen kulkija ottaa pahasti itseensä. Lähden hyvästiä sanomatta. Kirkolta jää lahjoitus saamatta.



Kahvilla kukonlaulun aikaan.

Taitaa olla oikea aika lähteä omille teille. Kävelen ylös keskustaan. Löydän baarin ja ostan maitokahvin ja heti perään toisen. Kysyn tiskillä nojailevilta miehiltä onko kummallinen katos kulman takana tosiaan bussipysäkki. Ehkä vielä joskus palaan pyhiinvaeltajien reiteille, mutta nyt tuntuu hyvältä, kun toivotetaan ihan vaan hyvää matkaa, ei ollenkaan buenoa caminoa.



Aracenan kiinakaupan käsine on tehtävänsä tehnyt.


Entinen pyhiinvaeltaja, nykyinen maantierosvo.

Olen kävellyt paljaassa maisemassa. Maiseman päällä on auringon mahti. Maailmassa on paljon tuulta. Tuuli taivuttaa kuivia korsia. Tiellä kiiruhtaa muurahaisia. Liskot rapisevat heinikossa. Tiellä on tilaa olla yksin. Tie päättyy ihmisten kylään. Siellä on paljon kaunista ja hirveän rumaa. Siellä on tarjolla hyviä makuja ja pahoja hajuja.






3.3.2023

Via de la Plata II

Via de la Plata, Hopeatie. Kuulostaa hyvältä. Kenties reitin nimi tosiaan johtuu espanjankielen hopeaa tarkoittavasta sanasta plata. Toisissa lähteissä nimen juuri on arabian kielen al-balat. Se tarkoittaa laatoilla päällystettyä. Tämän tulkinnan mukaan seudulla lähes 800 vuotta vaikuttaneet maurit viittasivat alueella aiemmin valtaa pitäneisiin roomalaisiin ja heidän taitoonsa rakentaa päällystettyjä teitä.

Via de la Plata-reitin lähtöruutu on Sevillan kaupunki Lounais-Espanjassa. Reitti kulkee etelästä pohjoiseen melkein koko maan läpi. Siihen voi liittyä monesta Caminon haarasta, onhan kaikkien päätepiste sama Santiago de Compostela. Minä tulin Huelvasta lähtevää polkua. Muita mahdollisia aloituspaikkoja ovat Gadiz, Malaga, Granada, Alicante ja Valencia.

Zamoran jälkeen, Granja de Moreruelan kyläsessä Via de la Plata jakautuu kahteen haaraan. Vaeltaja voi kääntyä itään ja taivaltaa Ourensen kautta kohteeseen tai jatkaa pohjoiseen ja liittyä Astorgassa Camino Francés-reitille. Kumpaakin tietä seuraten patikalle tulee mittaa yli tuhat kilometriä.


Tie, eikä juuri muuta.


Harmaansinertävät vuoret.

Via de la Plata on vaativa reitti. Kaikista Santiagoon saapuvista pyhiinvaeltajista vain kolme prosenttia on tullut tätä tietä. Yhdeksi syyksi mainitaan pitkät etappivälit. Oppaista paras, espanjankielinen Gronze.com määrittää usein päivän taipaleelle mittaa liki neljäkymmentä kilometriä. Useimmat päivämatkat on kuitenkin mahdollista pilkkoa pienempiin osiin.

Tärkein syy kovan koitoksen maineeseen lienee sää. Monet vaeltaisivat kesälomalla, mutta kesällä vaeltamista tällä reitillä ei suositella. Itse koen kesäkuun alkupuoliskolla 35 asteen hellettä lähes päivittäin. Vaikka kesä oli kuumin neljäänkymmeneen vuoteen huimat numerot eivät täällä ole harvinaisia. Heinäkuussa heilutaan jo 40-45 asteessa. Kuiva tasanko on varjoa vailla. Kaikki viime vuosina reitillä kuolleet vaeltavat ovat uupuneet kuumuuteen.



Auringon voimalla eteenpäin.

Kesäkelillä varhaiset aamut ovat parasta vaellusaikaa. Kaikki majataloissa tapaamani kulkijat astuvat kynnyksen yli ennen auringonnousua. Minäkin käytän herätyskelloa. Koska pienimmässäkin espanjalaisessa kylässä on kadun varrella baari, tuhraan viileän hetken nautiskelemalla ihanaa maitokahvia. Sitten tulee kuuma. Kahdeksan aikaan otsalta valuva hiki kirvelee jo silmiä. Kaikki on kuumaa. Kukkien tuoksu ja lannan haju, niilläkin tuntuu olevan kosketeltava ominaisuus, kuuma pinta. Tuulikin on kuuma kuin hönkä turkkilaisen parturin hiustenkuivaajasta.

Lenkkitossut, shortsit, t-paita, hattu. Pieni reppu. Sinne pakataan pähkinöitä, vaihtovaatteet illaksi ja paljon juotavaa. Kaikki tapaamani kävelijät kulkevat erittäin kevyin varustein. Minä yritän peittää mahdollisimman paljon ihoa kankaan alle. Aurinkovoiteessa on iso suojakerroin. Aurinkolaseja käyttäisin jos osaisin. Päässäni on Aracenan kiinakaupasta ostettu olkihattu, mahdollisimman laajan keinovarjon muodostava sombrero. 

Ultrakevyttä retkeilyä olisi kiva kokeilla ja näillä selkosilla siihen tarjoutuu hyvä tilaisuus. Minulla istuu selässä täysi rinkka. Keittovehkeet, majoitustarpeet ja untuvatakki ovat taatusti tarpeettomia tällä tiellä, mutta minä olen menossa myös vuorille ja tyystin toisenlaisille poluille.




Kaikilla on mukana la credencial, pyhiinvaeltajan passi. Siihen minäkin kerään leimoja ja poden huonoa omaatuntoa. Olen alusta asti seurannut tätä tietä ikään kuin vahingossa. Se kyltti vaan sattui olemaan siinä residenssitontin nurkalla. Missään nimessä minulla ei ole aikomusta kulkea perille Santiago de Compostelaan. Väärinkäytänkö minä pyhää El Caminoa?



Keidas.


Parque Natural de Cornalvo.

Mitä nämä päivät minulle merkitsevät? Olenko väärinkävellyt ja hyväksikäyttänyt uskonnolliseen kilvoitteluun tarkoitettua rakennetta?

Ainakaan en ole urheilemassa pitkiä etappeja mahdollisimman kovalla vauhdilla. En suorita reittejä toinen toisensa perään. En ole hakemassa kunniakirjaa. Semmoinen on jo kotona kummallisten todistusten kansiossa. Sain sen vuonna 2008, kun seurasin polkupyörällä Via Francés reittiä Ranskan Le Puysta Santiagoon.

”Onko eka camino?” Keskustelu majatalon keittiössä muistuttaa monesti suomalaisella laavulla kuultua. ”Ootko menny Karhunkierroksen?”

Camino de Santiago tunnetaan laajalti maailmalla. Suomessa tunnetaan Kuusamon polut ja tiedetään, että tosi kovat kiiruhtavat Karhunkierroksen juosten. Kuulija voi heti muodostaa kuvan kuuluisilla reiteillä tehdyistä urotöistä. On myös turvallisempaa suorittaa sankaritekoja olosuhteissa, joissa tukena on koko mittava rakenne, reittimerkit, taukopaikat, ruokahuolto ja yöpaikat.


Liukumäkipolkuvenesatamalaituri on nähtävyys.

Jokainen reitti Santiago de Compostelaan on hieno yhdistelmä kulttuurihistoriaa, perinteitä ja ihan tavallista tietä. Via de la Platan varrella näkee akvedukteja ja ylittää roomalaisten rakentamia siltoja, mutta suurimman osan ajasta kulku on tylsää. Maisema ei tarjoa virikkeitä. Jalat takovat työtä. Pää pyörittää irtonaisia ajatuksen katkelmia.

Tärkeää on tien pituus. Kovuuskin. Vain sitä kautta, tarpeeksi pitkään kulkemalla voi lopulta leijua irrallaan matkanteon maisemassa, joka on yhtälailla mielessä, kun ympäröivässä maailmassa.

Kyläbaarissa, kahvin ja sitruunalimun ääressä kaikki tuntuu ylenpalttiselta. Tuntuu kuin olisin avaruusolento, joka yrittää jäljitellä tätä planeettaa kansoittavaa kaksijalkaista elämänmuotoa. Seuraan kiinnostuneena liikettä ja vaihdettuja sanoja. Nappaan kiinni kielestä. Opettelen tapoja. Ehkä emoaluksessa unohdettiin kalibroida säätelyjärjestelmä. Liioittelen vähän kaikessa tuntemisessa. 

Ja lopulta lähes kaikkina päivinä tulee tehtäväksi päästä perille jonnekin pelkän tiellä olemisen sijaan. Päivän päälle pääsee majoittumaan taloon, jossa väki on samalla asialla ja puhuu samoista tien asioista. Tämä on tärkeää, kun on retkikamppeissa ja likainen ja väsynyt. En halua mennä kärpäspilvi ympärilläni häiritsemään hotellin asiakkaita.



Enemmän viittoja voi aiheuttaa levottomuutta suoralla tiellä.


...suoralla tiellä...


...tiellä...

Mutta Camino on myös, ensin ja varsinkin, uskonnollinen reitti ja riitti. Monelle ei uskonnollisellekin se on elämän murroskohdassa tarpeellinen irtiotto. Tottahan minäkin mennessäni mietin ja suuriakin, sikäli, kun kävelijän ajatus pysyy kasassa. Minulle vaellus pyhiin ei kuitenkaan palvele tarvetta järjestää elämä uudelleen. Myöskään en ole majataloissa käynyt keskusteluja uskonasioista.

Kun kohtaan lahjoituslaatikot ja kuulen moikuvat kellot mieleeni tulee satoja vuosia ahneutta, valtaa ja ulkokultaisuutta. Kun näen miehet kaavuissa ajattelen hikisten ukkojen klähmäisiä käpäliä. Armo ja rakkaus eivät mielessäni välttämättä yhdisty herttaisimmankaan nunnan kuvaan.



Mäen päällä, Alcuescar.

Monet vaeltavat näitä reittejä pätkissä. Tällä lomalla kävelen tuonne ja ensi kerralla siitä eteenpäin. Minäkin olen arvellut käveleväni Meridaan asti. Ja sen jälkeen olen kävellyt vielä kolme päivää. Silti mietin voiko tämän näin vain lopettaa. Tänään pyhiinvaeltaja, huomenna vain vaeltaja. Turisti. Ehkä kävelen vielä päivän tai kaksi tai korkeintaan kolme.