Kaikkea sitä... Napa

Perito Moreno-jäätikkö

Perito Moreno-jäätikön liepeillä ei vaelleta omin päin. Kulku on sallittu vain sitä varten rakennetuilla rampeilla ja terasseilla. Jäätikön ääreen ei pystytetä telttaa. Kävijät ohjataan ulos ja puisto suljetaan yöksi.

Moni matkatoimisto ja bussiyhtiö El Galafaten kaupungissa tarjoaa edestakaisen kyydin, erilaisin lisämaustein, päivittäin kulkevien vakiovuorojen kyydissä tai räätälöidyllä ryhmämatkalla.

Ostan lippuni iltapäivävuoroon linja-autoasemalta. Pari tuntisella matkalla pysähdytään maksamaan kansallispuiston pääsymaksu ja jätetään venematkan varanneet satamaan. Vesibussilla pääsee katsomaan jäätikköä järveltä. Tarjolla on myös lyhyt "Mini Trek" ja viisi tuntia kestävä "Trek", patikka jään päällä.

Minä ja muhkea eväsnyytti matkustamme päätepysäkille, kahvila-matkamuistomyymälän pihaan. Parkkipaikalta kierrän alas ramppeja kuin kulkisin teatterissa aitiota etsien.

Sitten istun ja katselen. Kolmekymmentä kilometriä pitkän jäätikön keskusta valuu alas vuorilta kahden metrin päivävauhtia. Sivut kulkevat vajaa puoli metriä. Jäätiköstä muodostuu terävä kieli, joka työntyy Laco Argentinon salmeen tukkien sen ajan myötä kokonaan. Lopulta veden paino ja jään sisäiset jännitteet murtavat kielen ja keskimäärin neljä-viisi vuotta kestävä kierto alkaa uudelleen.

Jäätikkö naukuu ja räiskähtää salaman lailla, kun jossain sen uumenissa repeää halkeama. Sitten on taas hiljaista. Aurinko paistaa. Maailman sähköisin sininen välkkyy lohkojen välissä.

Varoittamatta jyrähtää tykinlaukaus. Reunasta lohkeaa pala, joskus jääkaapin tai pakettiauton kokoinen, joskus kerrostalon. Isoimmat nostavat pudotessaan hyökyaaltoja, jotka vellovat salmessa kuin suuntansa hukannut koski. Palasia sinkoaa kymmenien metrien päähän.

Taas tulee hiljaista. Vain pikkulinnut sirkuttavat puuhissaan. Väkeä on paljon, mutta maiseman valtavuus kätkee jopa samaan kaiteeseen nojailevat ja peittää puheen pulinan korvistani.

Oma huvinsa on seurata minä, minä ja kulta, minä ja perhe-kuvien kaikkialla toistuvaa rituaalia. Ikuistan itsekin muutaman apua pyytävän pariskunnan. Puiston viralliset kuvaajat kiertävät ramppeja tarjoten palvelua satasen sopuhintaan. Lisärekvisiitaksi heillä on mukana argentiinan lippu.

Kuusi tuntia kuluu kuin siivillä suunnattoman suurta ja yllättäviä toimintajaksoja sisältävää luonnonnäytelmää katsellessa. Jos en olisi siinä linja-autoasemalla poiketessani ostanut lippua aamuvuorolla Chileen, tulisin huomenna uudelleen.

 

Linja-autossa III (Mitä mietin?)

Merileijonien leikkipuistossa

Punta Loma on merileijonien suojelualue Argentiinassa, Golfo Nuevon etelärannalla, puolen tunnin venematkan päässä Puerto Madrynin kaupungista.

Kallioisella niemellä asuu ympäri vuoden noin 600 patagonianmerileijonaa. Niitä pääsee katsomaan kahdelta korkealle törmälle rakennetulta näköalatasanteelta. Toinen vaihtehto on lähestyä eläimiä opastetulla retkellä märältä puolelta.

Pakettiin kuuluu alkuopastus toimistolla, paattikyyti, snorkkelivarusteet ja seitsemän millin paksuinen märkä- tai pienestä lisämaksusta- kuivapuku. Vesi on kaksitoista asteista.

Liikkeelle lähdetään aamuvarhaisella, veden ollessa korkealla, sillä ulos karkaavan laskuveden aikaan aikuiset eivät päästä poikasia mereen leikkimään.

Kaikki on erittäin bueno.

Saamme viipyä vedessä 45 minuuttia. Jyrkänteen päällä päivystää rangeri kopissaan. Hän pitää radiolla yhteyttä veneeseen, vahtii kelloa ja huomauttaa oitis jos joku kulkeutuu liian liki kuivaa maata.

Kaikki, mitä opas on ennen lähtöä kertonut pitää paikkansa. Yksinäinen uimari ei kiinnosta merileijonaa. Kun tartumme toisiamme kädestä, muodostamme piukan rintaman ja poljemme yhdessä vettä, poikaset tulevat joukolla peuhaamaan.

Kun on merileijona kiipeämässä olalle, toinen hamuaa viiksillään tuntumaa maskista, itse yrittää pysyä joukossa ja katsella myös veden alla puikkelehtivia eläimiä, unohtuu helposti suu auki. Snorkkeli putoaa huulilta ja kita täyttyy suolavedestä.

Punta Tombo

Punta Tombo pistää Atlantin valtamereen Argentiinan rannikolla sata kilometriä Trelewistä etelään. Tällä vähäisellä niemellä pesii Etelä-Amerikan suurin pingviiniyhdyskunta.

Lajin suomenkielinen nimi on Patagonianpingviini, latinaksi maailma tuntee tämän heimonsa keskikokoisen, mustavalkoisen edustajan nimellä Spheniscus magellanicus.

Ensimmäiset urokset saapuvat elokuun lopussa valmistamaan pesäkoloja. Koko kuukausia Brasilian rannikon tuntumassa seilannut joukko rantautuu lokakuuhun mennessä. Parit muodostuvat, munat munitaan, poikaset kuoriutuvat, ne vaihtavat vauvauntuvat märkäpukuun ja kaikki valmistautuvat lähtemään taas huhtikuussa kalaparvien perässä pohjoiseen.

Tähän aikaan vuodesta, helmikuussa, rantaa asuttaa noin miljoona pingviiniä. Ensin kuoriutuneet ovat jo uimakoulussa, kun viimeiset vielä taapertavat harmaina nukkapalloina pesän liepeillä.

Pesää vahditaan taukoamatta.

Attenborough-hetki.

Suojelualueella kuljetaan väljästi ryhmässä, vaijerein aidatulla polulla ja puusilloilla. Väylältä ei saa poistua, eikä siihen ole mitään syytäkään. Ulkopuolella ei ole mitään, mitä ei tästä näkisi yhtä hyvin. Pingviinejä on kaikkialla, myös polulla.

Paikallisilla on etuajo-oikeus.

Ei kosketa.

Ei pudota.

 

Reitti on hyvin suunniteltu. Heti parkkipaikan jälkeen ensimmäinen pingviini kerää kaiken huomion ja esiintyy jokaisen kuvissa.

Pensaan alla on pingviini.

Kävellään ympäri pienen kukkulan. Lintuja näkyy kaiken aikaa enemmän.

Perimmäisiin pesiin, taustan kukkulalle, linnut taapertavat toista päivää.

Guanakot laiduntavat samalla törmällä.

Tulee näköala ulapalle ja rantaparveke, jolta voi seurata veteen pyrkiviä ja palaavia pingviinejä. Näkee miten aikuiset uimamaisterit ennakoivat ja ottavat hyödyn rantaan kähyävästä ja ulos sihisevästä aallosta ja kuinka aloittelijat empivät vaahdossa päätyen lopulta kellumaan siiventyngät sivulle sojottaen. Tulee toinen parveke, jolta voi katsella miten maalla niin kömpelöt taapertajat sujuvat kirkkaassa laguunissa ja tekevät äkkikäännöksiä ruumiinmuodolleen paremmin sopivassa elementissä.

En tiedä kuinka monta kertaa kaksituntisen vierailun varrella päätän lujasti, että kuvat saavat jo riittää ja pakkaan kameran kassiin. "In the end they are all the same. Black and white", toteaa naurava opas. Yhtä monta kertaa kaivan sen innosta tutisten esille. Tuo tuossa seisoo entistä paremmin näkösällä, nuo sukivat ja tuo on vaan vielä söpömpi.

Lopuksi ihan pieni.

Paluukyyti toimittaa minut Trelewissä suoraan Museo Paleontológico Egidio Feruglion pääovelle. Miljoonan pingviinin perään pitää nähdä vielä 17000 fossiilia. Täydellinen päivä turismia.

Ja vielä yksi, ihan pieni.

Kahvikuppi

Kannan rinkassa melkoisen kokoelman hienoja retkeilyvälineitä. Siellä kulkee uskomattoman kevyitä varusteita, teknisiä kankaita ja ihmevilloja.

Muillakin näyttää olevan kunnon teltat, lämpimät makuupussit ja kelpo keittimet, mutta yksi on vain minulla. Isän veistämä visakoivukuppi. Se on kerännyt kehuja ympäri maailman. Japanilaiset huokaavat ihastuksesta, samoin australialaiset. Halutaan kokeilla miltä se tuntuu kädessä. Paljonko se painaa. Onko se tosiaan puuta vai ootrattua peltiä. Skandinaavit luovat katseen kauas kotiin. Keski-Eurooppalaiset haluavat kaikki oman.

Kupin kylkeen on poltettu nimeni. Erittäin käytännöllistä, kun lähes joka leirissä keitän iltakahvit uudessa pöytäseurueessa.

Visakuppi poseeraa Tulimaan tunturijärvellä.

Parque Nacional los Glaciares

El Chalten, Capital Nacional del Trekking, Argentiina, on tehnyt retkeilyn helpoksi. Kaupungin kävelee päästä päähän kymmenessä minuutissa. Siellä on neljä leirintäaluetta sekä lukematon määrä hotelleja ja hostelleja. Välineitä vuokrataan ja opaspalveluita tarjotaan joka kadunkulmassa. Polut alkavat kadun päästä. Kaikki näköalapaikat tavoittaa reippaalla päiväretkellä.

Reitti ja yöpaikat. Ilmaiskartalla pärjää näillä poluilla hyvin.

Camping El Relincho.

Marketin kuistilla saan apua kengännauhojen solmimiseen.

El Chalten, kokonaan.

Minä lähden aamupäivällä eväskaupan kautta. On aurinkoa ja on tiukkoja nousuja, mutta on myös paljon lehtevää metsää ja kohisevaa jokivartta. Kaupungilla kuhiseva reppuselkien joukko katoaa polun mutkiin.

Cerro Torre, ensi kertaa.

Iloisen taipaleen jälkeen saan teltan pystyyn Campamento de Agostinin oksahakaan. Keitän tuhdin lounaan ja kahvit. Pikkulinnut poimivat jalkojen juuresta paarmoja, joita toinen käsi herkeämättä läiskii hengiltä. Isommat linnut hiippailevat vaivihkaa puista murujahtiin.

Campamento de Agostini.

Patagonian leirihavukka.

Päiväunet venyvät. Nukkuessani saan naapureita joka nurkalle. Paikkoja riittää kaikille.

Lähden kapuamaan näköalapaikalle. Mirador Maestri on pitkän ja louhikkoisen harjanteen päässä. Muut ovat jo käyneet. Istun iltaa yksin jäätikön yllä.

Laguna Torre.

Glaciar Grande.

Toisen päivän aamu on kiireetön. Palaan palan matkaa jälkiäni ja poikkean sitten vasempaan yhdyspolulle. Liikennettä on vähän. Reppu ei paina mitään tai mihinkään. Jalka nousee riemuisan ripeästi. Matkalla on paljon vaivaislepikkoa ja kaksi kaunista järveä, Äiti ja Tytär. Vauhtipatikan jälkeen on ilta aikaa loikoilla ja herkutella.

Campamento Poincenot.

Säännöt ovat selvät ja näkyvästi esillä.

Puuhun kaiverrettua käyttögrafiikkaa.

Kolmannen päivän aamuna kello soittaa neljältä. Pukeudun pimeässä teltassa. Tarkastan kameran ja eväsnyytin. Laitan lampun otsalle ja kampean syteen. On kouraiseva keino aistia omaa pienuuttaan, lähteä koiravahdin aikaan vuorelle.

Kettu luimii valokiilassa. Kaukana rinteessä kapuaa edelle ennättänyt valo. Puoli tuntia perässä lähtee leiristä noin tusinan lampun kiiltomato.

Kahden kilometrin matkalla nousua kertyy puoli kilometriä. Olen perillä hyvissä ajoin Vuori seisoo kuin suunnaton viisari. Siihen tähtiä vertaamalla voi nähdä maan pyörimisen vauhdin.

Aurinko nousee. Se värjää kaksi tuhatta metriä korkeat paadet punaiseksi.

Auringon mukana nousee tuuli. Karkaan alas makuupussin uumeniin. Jatkounen jälkeen nautin toisen aamiaisen. Joutessani lönkytän Laguna Caprin rantaan.

Campamento Capri.

Vesilintu. Chloephaga poliocephala.

Neljäntenä päivänä tuo riemuisa muutaman kilometrin promedi kulkijan takaisin El Chalteniin. Fitz Roy seisoo nyt selän takana. Aina, kun kohtaan joukon paikalleen pysähtyneitä ihmisiä, tiedän tulleeni taas yhdelle näköalapaikalle. Käännyn kannoillani ja joka kerta, ooh. Aina vaan, ooh.

Siellä, selän takana seisovat.

Maisemaa on myös menosuuntaan.

El Chaltenin laitimmainen mökki.