Machu Picchu: jälkipyykki

Herään Cuscon kunnallisen hostellin vuoteesta. Puntaroin pitkään kahvin ja suihkun välillä. Päätän lämmittää ensin sisukset mokalla. Aamu on kolea ja suihku mahdollisesti myös. Sitten sonnustautuisin ryhdikkääksi, hakisin torilta turistipoliisin käsikynkkään ja astuisin matkatoimistoon peräämään oikeuksiani.

Avaan oven. Portaiden päässä heiluttaa hymyä korvasta korvaan venyvä kaksikko. Manuel ja Gustavo. Miehet ryöppyävät anteeksipyyntöjä, pyöreitä silmiä, yhtä aikaa kättelemään ja halaamaan pyrkivia käsiä. Puhetta valuu solkenaan. Ehdin ymmärtää sanat, raha ja palauttaa.

Sekoitan murukahvin. kokoonnumme parvekkeelle keskustelemaan. Gustavo myöntää syyllisyytensä kaikkeen. Herra matkanjärjestäjä oli järjestänyt minut matkalle, mutta unohtanut järjestää paluun.  Lauantaina, kun oli viimeinen tilaisuus hoitaa asiat kuntoon puhelimitse, mies oli jo maalla sukujuhlissa. "Ei verkkoa." "Mutta paljon mitään en juonut." Sunnuntaina tuli kuitenkin krapula, huono omatunto ja kauhea kiire hankkia asiakkaalle ainakin junalippu. Alkoi pelottaa matkustajan reaktio, turistipoliisi ja Trip Advisor. Gustavo yritti tavoittaa välimies Manuelin. Pyhäpäivän kunniaksi tämä oli tarttunut rommipulloon ja nuuskinut valkoista nokkaaan gangsterikaverien kanssa. Itse hän arvioi työkyvyn siksi paljon alentuneen ettei vastannut, kun ruudussa vilkkui Gustavon hommiin vaativa nimi. "Paljon en ottanut", toistaa Gustavo. Manuel ei yritä uskotella mitään moista.

Saan rahat takaisin. Miehet ovat kuin kaksi koalaa tai nettivideon porkkanaa purevaa hamsteria. Ei näille voi olla edes äkäinen. Suihkun jälkeen lähdenkin Manuelin kanssa ostamaan bussilippua pohjoiseen. Hänellä on kuulemma kontakti, jonka kautta saan parhaat liput parhaaseen hintaan.

Mikään matka Manuelin kanssa ei mene suoraan. Poikkeamme taas lähes pohjoismaisen niukasti sisustettuun huippuravintolaan. Pisco Sour on taas raikasta. Palvelu on edelleen erinomaista. Omistaja, Senor Carlos, istuu seuraan. Hän kiittää jo etukäteen myönteistä Trip Advisor-arviotani ja manailee kovia aikoja. Otamme toiset.

Alkaa taas hiukoa. Haukkaamme ensihätään tamales maissinyyttisiä. Näitä voisin ahmia yhtä kyytiä maailman loppuun tai mahan räjähtämiseen asti. Manuelilla on kuitenkin toinen suunnitelma. Mutta ensin, tärkeintä on hankkia minulle bussilippu. Huomio esitetään minulle suurena uutispommina. Olinko jo unohtanut?

Linja-autoasemalla Manuel johdattaa minut penkille lähtölaitureiden päällä kiertävälle parvekkeelle. "Odota tässä." "On tärkeää ettei myyjä näe vilaustakaan turistista." Tyrkkään nipun seteleitä Manuelin kouraan. Mies katoaa.

Reilun puolituntisen ehdin katsella autojen menoa ja tuloa sekä arvuutella tämän hetkisten liiketoimieni järkevyyttä. Sitten Manuel palaa. Operaatio on onnistunut. Saan lipun Cuscosta Limaan, sieltä edelleen Mancoraan ja vaihtorahat viimeistä Solia myöten.

Pikaisesti poiketaan supermarkettiin. Jatketaan taas yhden kaverin ravintolaan. Pisco on taas sour. Manuel esittelee suunnitelman. On aika perehtyä cevicheen, Perun kansallisruokaan ja aitoon sellaiseen. Samalla minulle tarjoutuu tilaisuus tarjota kiitosateria onnistuneen asiainhoidon johdosta.

Ravintola on kuusikulmainen kioski kauppahallin kylkeen kasvaneessa ostoskeskuksessa. Kaksi kokkia valmistaa annokset tiskin ääreen istuville ruokailijoille. Manuel taikoo laukustaan pullon valkoviiniä. Saamme mukit ja erikoisluvan nauttia omia eväitä. Italialainen tarvitsee viiniä, sen kokitkin ymmärtävät. Kipaisen viereiseen putiikkiin ostamaan korkkiruuvin.

Ceviche on hyvää. Mustekalakin on erinomaista. Sitä on santsattava. Kaiken aikaa mukavia jutusteleva kokki ojentelee eteeni makupaloja muista annoksista. Tämä on parasta syömistä, mutkatonta, maukasta, hauskaa ja hyvin seurallista. Lähes jokaiselle tiskin ääreen asettuvalle joudun selittämään mistä tulen ja miten ihmeessä löysin tieni tälle kioskille. Lopulta kokit selittävät puolestani. Manuel löytää laukusta toisen pullon.

Seuraavaksi tulee taas mutka matkaan. On hoidettava liiketoimia. Manuel pyytää minua odottamaan puistossa. Hän katoaa kulman taakse. "En halua, että tapaat näitä miehiä. Ne voivat olla vaarallisia." Syön joutessani jäätelöä.

Lähdetään kohti majataloa. Poiketaan taas markettiin. Voisinko ehkä ostaa illaksi pari pulloa viiniä, ruokajuomana kumottujen tilalle? Manuel miettii väkeviä. Arvioimme seinän kokoisen hyllyn tarjontaa pitkään ja hartaudella. Valitsen pari punaista. Maksan ja istun ikkunalaudalle odottelemaan. 

Manuel tekee laajoja kaaria kaupassa. Kassalle hän tulee pienen likööripullon kanssa. Perässä pyrähtävä vartija kaivaa nahkatakin hihoista ison Bacardi rommin ja Jameson viskin. Homma sovitaan tuttujen kesken. "Älä tule mun vuorolla. OK?" 

Manuel on loukkaantunut. Perun valtio ja Cuscon kaupunki ovat häntä niin paljon kyykyttäneet. Hän pitää myymälävarkautta oikeutettuna takaisinperintänä.

Harpomme, poukkoilemme ja kiemurtelemme kohti hostellia. Yhtään askelta ei seuraa toinen samaan suuntaan tai samassa tempossa. Hoksaan oppaani nuuskanneen valkoista pulveria joka käänteessä. Kun en asioista mitään ymmärrä, kysyn suoraan olisiko kulku tasaisempaa vähemmällä käytöllä. "Päin vastoin", vakuuttaa Manuel. "Ilman kokaiinia olen ihan mahdottoman levoton".

Istumme iltaa hostellin alakerrassa tv:n ääressä. Katsomme Serie A:n ottelua Sampdoria-Rooma. Sampdoria kukistaa pääkaupungin jättiläisen 2-0. Tämä on suurta. Maailman kolme tärkeintä asiaa ovat Jumala, Perhe ja Jalkapallo. Järjestys voi vaihdella tilanteen mukaan. Nyt jalkapallo on ehdoton numero uno.

Kaukana kotoa puhumme perheestä. Manuel ei ole nähnyt omaansa sitten Italiasta lähdön 15 vuotta takaperin. Vanhemmat ovat molemmat jo kuolleet. Isä oli ollut partisaani. Tuttavien mielestä suuri sankari, fasismin kukistaja, mutta kotona synkkä, hajamielinen sodan särkemä mies, joka muisti ostaa joululahjat toukokuussa. Kuunnellaan Dire Straitsin Brothers in Arms kolme kertaa. Se on isän biisi.

Viini loppuu taas. Manuelin huoneesta voisi löytyä parin lasillisen, ainakin sen lakisääteisen "vielä yhden" verran. Lähdetään hakemaan.

Yöpöydän pinta on valkoinen kuin leipurin työtaso. Siinä kohoaa pieniä valkoisia kukkuloita. Manuel taittelee paperista kuoren. Hän viistää yhdestä kukkulasta huipun paperitaskuun ja ojentaa sen minulle. "Ystävälle. Matkaevääksi. Ole hyvä."

Palaamme viinin kanssa tv:n ääreen. Studiossa käydään läpi sensaatiomaista ottelua. Rooma on kaadettu, Se on suurta.

Kuunnellaan Brothers in Arms. Manuel nuokkuu. On aika lähteä nukkumaan. On aika ottaa etäisyyttä.

Suljen oven perässäni. Taittelen auki paperikuoren. Avaan ikkunan. Puhallan Cuscon yötaivaalle pienen valkoisen pilven.

Machu Picchu: No Problem

Ryhmä lähtee liikkeelle aamuyöllä kello puoli neljä. Minä astun kadulle tuntia myöhemmin. Kaulukset pystyssä asetun lipputoimiston ovenpieleen nojaamaan. Ainakin olen jonon kärjessä. Makustelen pettymyksen karvasta sappilientä jo etukäteen.

Kaksi minuuttia vaille viiden vahtimestari napsauttaa lukon auki. Lausun huomeneni lasikoppiin. Se riittää, asiahan on täällä kaikilla sama. Sitten tulee iso kysymys. "Mille päivälle?" "Tälle päivälle", huokaan minä. "No problem. Kiintiössä on vielä useita vapaita paikkoja." No problem, ihan niin kuin Ramon illalla julisti.

Lippu plakkarissa. Seikkailu jatkuu.

Kalisarvoinen lippu ja sen yhteensopivuus passin kanssa tarkastetaan jo sillan pielessä, ennen mäkeen lähtöä. Nousu on pitkä ja rankka. Polku kiviportaineen vie suoraa viivaa ylös. Kiharoille taivuteltu autotie ylitetään moneen kertaan. Juuri ennen parkkipaikkaa pilkottaa pusikosta pressukattoinen piilokahvila. Rouvan kylmälaukuista ja muoviämpäreistä löytyy uskomattoman laaja menu pähkinöistä pää-ja jälkiruokiin. Ostan erinomaisen kerrosleivän, niin hyvän, että ostan toisen jo ennen kuin ensimmäinen on kokonaan nielty. Ostan kahta lajia kylmiä juomia.

Parkkipaikan virallisessa kahvilassa hiljennyn cappuccinon ääreen vetämään henkistä henkeä. Olen saapunut Machu Picchuun. Koko juttu tuntuu paksulta pajunköydeltä.

Väkeä on paljon, mutta virkailijan mukaan todella vähän. Sesongin huipulla tänne ei osteta lippuja tulopäivän aamuna. Sääntöjä on paljon. Isot reput, eväät, kertakäyttöpullot, kävelysauvat ja tupakointi on kielletty. Erikseen on jouduttu kieltämään myös muureilla kiipeily ja niihin kirjoittaminen. Lippu tarkastetaan toisen kerran. Vierailija kirjataan sisään ja sitten aikanaan myös ulos.

Alueen kartta. Tätä ei Binghamin pojalla ollutkaan.

Porttirakennuksen jälkeen tungos sulaa terasseille. Alue on laaja. Paljon laajempi, kun osasin aavistaa. Aikaa on koko päivä, mutta tarvitsen ehdottomasti suunnitelman.

Päätän aloittaa kierrokseni linnoituksen eteläpäästä, Aurinkoportilta, mistä inkojen muinainen maantie tulee sisään.

Aurinkoportilta pohjoiseen.

Maisemaa katsoessa ymmärtää miten linnoitus voi kadota.

Lähden nousemaan aina vaan ylemmäs, niin ylös kun täällä pääsee, Montaña Machu Picchun näköalapaikalle. Pohjoispään matalammalle Wayna Picchulle en mahtunut. Sinne tarvitaan erillinen pääsylippu ja kiintiö on niukka, 200 vierasta aamupäivällä ja toinen mokoma iltapäivällä.

Jos mäki on, sinne kavutaan.

Onneksi on portaat.

Polku on taas jyrkkä ja tällä kertaa ilmeisen loputon. Vastaantulijat valehtelevat maalin odottavan heti seuraavan porrasjakson ja mutkan takana. Haluan uskoa jokaista. Lopulta tulee vastaan sekin, joka puhuu totta.

Näköalapaikka on kapea kivinokka, kuin laivan keula. Valitettavasti alus kyntää sankkaan pilvimereen. Kiilaudun koloon vahtimaan näkymän kirkastumista. Uudet repaleet vyöryvät entisten tilalle jos jotain hetkeksi näkyviin vilahtaakin. Huppu silmillä otan tunnin päiväunet.

Näköala.

 

Paras kuva.

Luulen nähneeni sen kuvan ensimmäisen kerran Valittujen palojen vuonna 1968 julkaisemassa matkakertomusten kokoelmassa "Suuri matkakirja". Kuva on otettu ylhäältä terassiviljelmiltä pohjoiseen päin. Taustalla kohoaa Wayna Picchun terävä huippu. Selailin kirjaa mummulassa.

Sama kuva, samasta parhaasta kuvakulmasta on tullut vastaan lukemattomia kertoja. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että sadat tuhannet turistit ovat jo ottaneet kaikki kuvat. Velvollisuuden tuntoisesti nappaan minäkin muutaman. Parhaiten paikan ja hetken tavoitan kun vain katson ja hengitän. Ihmettelen itseäni näillä jalansijoilla.

Machu Picchu. Siitä kulmasta.

Nautin itsenäisestä kuljeskelusta. Tällä mäellä voisi kierrellä loputtomiin. Katsottavaksi on isoja ihmeitä ja pienen pieniä yksityiskohtia. Mitkään ylisanat eivät täällä ammu yli. Ja lopulta huomaan jääväni vallan sanattomaksi. No problem.

Nazcan kuviot siiliin leikattuna ja Yoda-reppu.
Mies taitaa tietää mistä Machu Picchussa on kyse.

Kylään palatessa tartun laamaa korvista. Poikkean matkailutoimistoon kyselemään kyytiä ollaytamtamboon. Ainoa vaihtoehto on juna. Virkailija löytää seuraavan vapaan paikan neljän päivän päästä. Ravaan takaisin hotellille kysymään Ramonilta miten tämä on no problem.

Juuri edelläni saapunut ryhmä on vasta ehtinyt vallata vastaanoton sohvat. Hihkutaan ja halataan. Olemme kaikki kuin hilpeässä nousuhumalassa. Ihokarvat pystyssä. Suu liian täynnä sanoja, joita yhtä aikaa huutamalla pystytään kuvaaman hetken tunnelma, se miltä tuntuu käydä Machu Pichussa, vaikka sitä ei kukaan erikseen pystyisi lauseeksi kahlitsemaan.

Mutta Ramon, "Mitä tehdään, mistä saan lipun, entä jos en saa, mihin asetun, kuka järjestää puuttuvat etapit, kuka maksaa?" Opas ei osaa vastata, mutta pysyy kannassaan, no problem.

Eilisestä asti on yritetty soittaa Gustavolle, kauppiaalle jonka toimistosta ostin matkapaketin ja Manuelille, joka toimi yhteysmiehenä. Kummankaan puhelimeen ei saada yhteyttä.

"Soitetaanko sinun pomolle", ehdotan. Ramon sanoo ettei se käy. Se ei käy, koska hän ei tiedä toimiston nimeä, puhelinnumeroa, eikä johtajan nimeä. Ei tiedä oman työpaikkansa nimeä, numeroa, eikä pomoa? Puhua pajatan adrenaliinilla jatkettua espanjaa. Ana auttaa.

Painostan opasta, "Anna numero. Soitan itse". Pakon edessä hän keksii firmalle nimen, Excellent Trek. Puhelinnumero on vähän liian lähellä sarjaa 1,2,3... ollakseen uskottava.

Ramon purskahtaa itkuun. Ymmärränkö ettei johtajalle voi soittaa. Tämä on Ramonin ensimmäinen retki pääoppaana. Jos asiakas soittaa ja valittaa, paska lähtee valumaan alamäkeen ja sen päässä Ramon saa potkut. Neljän lapsen isä jää työttömäksi. Pomo on jonkinlainen kummitäti, kuningatar hämähäkki, jonka verkko kattaa koko Cuscon retkeilybisneksen. Ramon ei saa töitä ikinä.

Nyt ymmärrän. Peräännyn. Tukin suuni. Halaan tutisevaa miestä. No problem, vakuutan vuorostani.

Takki tyhjänä putoan sohvaan. Pitäisi suunnitella tulevaa. Kaiken kattava retkipaketti on viime metreillään muuttunut taas omatoimimatkailuksi, enkä tahdo saada aivokopan konetta käyntiin.

Sitten kaikki muuttuu vielä kerran. Vastaanottovirkailija kiljaisee tiskin takaa, "Sähköpostia". Lippu on ilmestynyt. Seuraavaan junaan. Tunnin päästä.

Kiiruhdan pakkaamaan. Sillä välin ryhmä haipuu kaupungille. Vain Ana on tulossa samaan kyytiin. Muut matkustavat yöjunalla. Kesken jääneiden tunnehyökyjen jälkimainingeilla keinun junassa, jota ei pitänyt olla. El Condor Pasa soi. Kai tämä on no problem, vaikka lipussa nimeni on Jeremy Marcinko.

Machu Picchu: Salkantay trek III

Kolmantena päivänä retken luonne muuttuu. Enää emme samoa korkella takamailla. Kävelemme soratiellä. Autojakin täällä liikkuu. Pitkälle ne eivät kuitenkaan pääse. Maanvyörymä on katkaissut tien useista kohdista. Rehevän vihreät rinteet nousevat laakson kummallakin puolella. kumpuilevien harjanteiden takaa tulee silloin tällöin esiin jokin lumihuipuista. Nekin ovat yhä vain nurkan takana. Tien penkalta jyrkänne putoaa kymmeniä metrejä alempana kanjonissa virtaavaan jokeen.

Harvakseltaan näkyy laakson takana taloja. Useimpien pihasta kulkee kuilun yli vaijerirata. Vaijeriin ripustetussa korissa oikaisee kätevästi maantien varteen. Kopassa laitetaan myös lapset koulutielle.

Turisteille on rakennettu oma, seitsemään osaan jaettu, Etelä-Amerikan korkein, vaijeriratojen sarja. Yhteensä liitoa kertyy 2,5 kilometriä. Ryhmästämme vain britit tarttuvat tarjoukseen.

Etenemme omaan tahtiimme. Ryhmät ovat sekoittuneet. Oppaat laahaavat kaukana perässä. Ilmassa tuoksuu kaiken ylikypsä runsaus.

Taivallan pitkät pätkät Anan seurassa. On paljastunut, että hän on myös Brasilian Pyhän Jaakobin tien yhdistyksen puheenjohtaja ja reitin kävelevä tietosanakirja. Olen itse pyöräillyt pohjoisen, niin sanotun Camino Francesen, Ranskan rajalta Santiago de Compostelaan ja edelleen Atlantin rantaan Cabo Finisterreen. Olemme yöpyneet monissa samoissa majataloissa ja haltioituneet samojen näkymien edessä. Ana kertoo tarinoita Jaakobin tien historiasta. Tunnen kuinka kaiken aikaa rikastun.

Tien varren maatalon alakertaan avautuu pop up-kioski. Rouva myy passionhedelmiä. Kauppa käy. Herkkusuiden joukko huokailee keskellä tietä. "Eteenpäin! Jatkakaa matkaa! Ei saa pysähtyä!" Oppaat tavoittavat ryhmän puolijuoksua hölkäten. Äkillinen kiire kummastuttaa. Joukko paimennetaan pikamarssia mutkan taakse. Poissa omistajan silmien alta kahden miehen karhukopla avaa nyyttinsä. Neljä pussillista kypsiä passionhedelmiä. He ovat ryöstäneet kioskirouvan puutarhan. Intohimorikos perulaiseen tapaan.

Sahuayaco.

Leppoisa, mutta hikinen aamupäiväpatikka päättyy Sahuayacon kylään. Lounas tarjoillaan oikeassa ravintolassa. Sitä odotellessa on korkea aika ottaa kylmä kalja.

Kathy on miettinyt mitä eläimiä olisimme. Minä voisin olla kotka, koska minulla on nokka, tai kameli, koska uupumatta kannan raskasta taakkaa. Ana loukkaantuu silmin nähden, kun saa kuulla olevansa täydellinen pingviini.

Alkaa kamala ralli.

Matka jatkuu linja-autolla. "How much is the fish?", hoilaamme kaiuttimista räjähtävän Scooterin mukana. Kuoleman pelko panee laulattamaan. Kapea tie, sen romahtaneet reunat ja tyyrpuurin puolella pystysuoraan putoava kanjoni eivät vauhtia hidasta. Pahinta on, kun vastaan tulee toinen auto. Pienin nykäyksin kitkutamme lähemmäs reunaa. (Miksi aina me?) Peilit taitetaan kylkiä myöten. Vastaan tulija hivuttauttuu ohi kaksi pyörää mahdollisimman ylhäällä rinteessä. Kun vastaan tulee toinen bussi peruutamme pari kilometriä, täysiä.

Rauhallisemmalla metsäpätkällä kaappaamme banaaneja penkan puista. Sitten mennään taas täyttä rallia surmansuun huulilla keikkuen.

"Stop!", kova huuto takapenkiltä ylittää teknorytkeen. Katolta tippuu rinkkoja. Apumies käy kiireesti viskomassa ne takaisin kasan päälle. Touhu toistetaan kolmeen kertaan. Tuskin yhtään reppua katoaa kuiluun.

Keittiötaikurit valmistautuvat Santa Teresan työmaalla.

Kuorma puretaan Santa Teresan leiriin. Esiin etsitään uima-asut. Bussilla jatketaan Cocalmayon kuumiin lähteisiin. Rinteeseen on rakennettu kolme allasta. Lämpötila ylimmässä on 44 astetta. Vesi on kristallin kirkasta ja pohja pehmeää hiekkaa.

Meillä on sama tatuointi, argentiinalaisella vain vähän isompi.

Illalla on bileet. Leiripaikan pihassa roihuaa kokko. Reggaeton pauhaa. Kioskista myydään kaljaa. Kyytipojaksi kaupataan pontikkaa pienissä lääkemukeissa. Yritän kohteliaasti kieltäytyä terävistä. Toisen kaljan kylkiäisinä saan kaksi tiukkaa veloituksetta. Ja niin edelleen. Illasta kehkeytyy tanssin pyörteissä kaatuileva bakkanaali.

Aamuyöstä putoaa päällemme rankkasade hiljentäen riehakkaimmatkin riekkujat. Ensimmäistä kertaa taivasalle pystytetyt teltat pitävät vettä kuin seula. Useimmissa majoissa korkealaatuinen muovipohja kuitenkin kestää. Krapulaiset retkeilijät kampeavat aamiaiselle katetuista kahden hengen kahluualtaista.

Vielä krapulaisemmat oppaat markkinoivat innolla mahdollisuutta taittaa seuraava etappi pikkubussilla. Tapahtuu uusi jako. Noin puoli väkeä vastayhdistetyistä ryhmistä nousee autoon. Toiset, me patikoimaan lähteneet änkyrät, haluavat edelleen patikoida. Happaman oloiset oppaat voivat vain seurata perässä kuumaan mäkeen.

Seuraamme joen vartta ylös Hidroelectricaan. Vieressä vyöryvä koski saattaa hyvinkin olla väkivaltaisinta koskaan näkemääni vettä.

Kylmien juomien ääresssä tapaamme taas bussilla matkanneet. Kylän kaikkien kioskien kauppiaat ovat samaa perhettä. Ainakin jokaisen isoisoisä kuuluu olleen juuri se maajussi, joka vuonna 1911 johdatti Hiram Binghamin ylös Machu Picchuun.

Matka jatkuu raiteilla kävellen.

Vaan entäs jos juna tulee vastaan sillalla?

Iltapäivällä saavutaan Aguas Calientesiin, Machu Picchu turismin maailmannapaan. Majoitutaan oikeaan hotelliin.

Vastaanotossa menemme hämillemme. Virkailija ja Ramon jakavat avaimia ennalta laaditun listan mukaan. Siteet entisiin matkakumppaneihin on murrettu. Kuin jollain oudolla napakymppimatkalla naiset ja miehet on paritettu asuinkumppaneiksi. Purnaaminen ei auta. Virkaa tekevät tuijottavat toisiaan pyörein silmin ja painavat etusormet yhä uudestaan tiskillä makaavan paperin päälle. "Meillä on lista." Teemme salaa uudet jaot kolmoskerroksessa.

Perhosia ratapenkalla.

Päätösillallisella nautitaan paistettua kalaa. Nostetaan maljoja. Pidetään vuolaita kiitospuheita. Jälkiruoan jälkeen oppaat jakavat jokaiselle nimellä ja passin numerolla varustetun pääsylipun Machu Picchuun ja paluulipun huomisella iltajunalla Ollaytamtamboon. Nimeäni ei kuuluteta. Ramon pyytää minut mukaansa terassille. Ostan varmuuden vuoksi ison tuopin.

"Ei tehdä tästä nyt numeroa. Olen pahoillani, kovin, kovin pahoillani. Sinulle ei ole tullut lippua." Kello lähestyy puolta yötä. Lähtöön on aikaa vajaat viisi tuntia. Ja jotenkin, kuitenkin, se on, "No problem".

Machu Picchu: Salkantay trek II

Ylämäkeen lähdetään. Ensimmäinen tunti, niin pitkään kun tietä riittää, sillä pysytään. Sitten kavutaan kapoista polkua yhä jyrkempään ahteeseen.

Kuljemme tasaisen tahdikkaasti. Vaikka brittikollit ovat kiertäneet Perun hippahostellista toiseen horjuen, vain Sam puuskuttaa. Juttuseura vaihtuu kaiken aikaa, kun vapaana agenttina voin sovittaa askeleeni eri ryhmien, parien tai yksin patikoivien tahtiin.

Trine on vieraillut Bolivialaisessa vankilassa. Ollessaan vapaaehtoistyössä Sucressa hän kuuli kaupungissa lusivasta maannaisesta ja päätti käydä sanomassa norjaksi hei.

Tarina on moneen kertaan kuultu. "Helppoa rahaa. Kaikki pääsevät läpi. Kuka osaisi epäillä nuorta vaaleaa naista? Vain yksi pieni paketti. Vain tämän yhden kerran." Raja-asemalla status muuttui silmän räpäyksessä ja peruuttamattomasti reppumatkailijasta salakuljettajaksi.

Nainen on istunut jo neljä vuotta tutkintavankeudessa. Hän odottaa oikeudenkäyntiä ja tuomion julistamista. Sen myötä olisi mahdollista saada siirto kotimaahan suorittamaan rangaistusta. Vankilassa hän on synnyttänyt kaksi lasta, jotka asuvat sellissä äitinsä ja tusinan muun naisen kanssa.

Michael kertoo yrityksestään. Kouluun kyllästynyt kuusitoistavuotias ei palannut kesätöistä pulpettiin vaan jatkoi ruohonleikkurin työntämistä Montrealin hienostoalueella. Monet asiakkaista viipyivät pitkiä aikoja matkoilla. He pyysivät tuttua, tunnollista poikaa pitämään paikat kunnossa. Michaelista tuli isojen talojen mökkitalkkari. Nyt yritys työllistää yhdeksän henkeä. Kuorma-autoja on neljä. Kaksikymmentäneljävuotias Michael on ensimmäistä kertaa lomalla.

Lounaalle on lohduttoman pitkä matka. Mukaan ei tullut yhtään pähkinäsuklaapatukkaa tai keksin murua. Lopulta, reilun neljän tunnin patikoinnin jälkeen tavoitamme edellä hölkänneen huoltokaravaanin.

Molemmin puolin polkua on rakennettu kevyt lautapaviljonki. Paikallinen yrittäjä tarjoaa ryhmien käyttöön keittiön, ruokasalin ja astiat. Oma kokkimme valmistaa aterian mukana kulkevista ruokatarpeista.

Alkupalaksi tuodaan pöytään popcornia ja suolapähkinöitä. Kulhot tyhjenevät hetkessä. Vaadimme lisää. Myös ateria on erinomainen.

Täyttä mahaa saa kantaa rinteellä, laakson myötäisesti, tasaisesti ja pikku hiljaa ylemmäs hivuttautuvalla polulla.

Illan suussa saavumme Soraypampan leiripaikalle. Siniset kupoliteltat on pystytetty isoon siniseen hallitelttaan. Sisääntulopäädyssä on pitkä pöytä. Omamme takana samanlainen halliteltta majoittaa toisen ryhmän.

Pihan lautavajasta löytyy kaksi puuceetä. Vajan ulkoseinässä on lavuaari. Vesi tulee putkea pitkin suoraan jäätiköltä, joka kirkkaalla ilmalla yhdessä Huamantayn lähes kuuteen tuhanteen metriin kurkottavan huipun kanssa tarjoaisi huikean näkymän. Nyt sataa sakeasti lunta.

Santsaamme taas popcorneja. Myös illallinen on erinomainen. Kathy nimeää ryhmän korppikotkiksi.

Soraypampa camping.

Aamulla teltan ovea raaputetaan varovasti. Aukosta kurkistaa aurinkoinen Ramon, "Kokateenne señor". Aamiainen on erinomainen. Kaikki santsaavat kaikkea. Arvelemme, että lounastaukoon on aikaa.

Lähdemme ylös solaan. Laakson vihreä, purojen solina ja lampien turkoosi jäävät pian taakse.

Nousemme karua sorarinnettä. Polku tekee loputonta siksak-kuviota. Porukka ei enää pulise. Hengitystä tasataan aina vähäiselle tasaiselle tultaessa. Silmiä ja päätä pyöritellään. Hymyillään, niinkuin hymyilevät toisilleen sellaiset ihmiset, jotka tietävät itse tähän koitokseen hakeutuneensa ja siitä vieläpä maksavansa. Kukaan ei valita, Sam on hyvin punainen.

Ramon tarjoilee kokalehtiä. En huomaa piristävää vaikutusta, mutta nälkä pysyy loitolla.

Ana jää jälkeen. Lopulta hän ostaa hevoskyydin perässä tulevalta ryhmältä. Jalo ratsu kapinoi elämän epäoikeudenmukaisuutta vastaan puremalla kaikkea turpansa ulottuville tulevaa. Anaa hävettää.

Jalkaa hitaasti toisen eteen siirtelemällä saapuu solan korkeimpaan kohtaa kuin varkain. Odottamatta, taas yhden mutkan ja louhikon jälkeen, mäki loppuu. Tasanteella komeilee kyltti, "Salkantay pass 4650m".

Saamme teetä ja pitkän tauon. Odotamme molemmat ryhmät kokoon. On kirkasta. On kylmä. Siellä täällä on lumilaikkuja. Kapean laakson takana, Salkantay vuoren 6271 metriin nouseva, jäinen huippu näyttää olevan käden ulottuvilla.

Ylitämme selänteen. Pilvet makaavat takapuolen rinteellä. Tihkusade tuntuu roikkuvan paikallaan ilmassa. Kuljemme talon kokoisten järkäleiden autiomaassa. Näkyvyys putoaa muutamaan metriin. Sumu vaimentaa äänet. Planeetta ei vaikuta vieraanvaraiselta. Elämää kuitenkin on. Näen ketun sukulaisen loikkivan lohkareilla.

Pilven alapuolelta aukeaa näkymä laaksoon. Siellä kaukana häämöttää ryhmä rakennuksia. Lounas. Askel pitenee.

Iltapäivän mittaan tulee taas vihreää. Tulee puita. Tulee kuuma. Polku hajoaa mutavelliksi.

Kylän nimi on Chaullay. Teltat on pystytetty terassin katon alle, majatalon toiseen kerrokseen. Suihku ruuhkautuu, kun joku uskoo kuulleensa jonkun sanovan, että ainakin ensimmäisille olisi tarjolla lämmintä vettä. Pötypuhetta.

Päätän suihkun sijasta pulahtaa majatalon takana poukkoilevaan koskeen. Muutama muukin lähtee ilakoimaan luonnon muovaamaan vesipuistoon. Lämmitys ei ole päällä täälläkään.

Chaullayn kylä.

Päivällispöytään kannetaan santsipopcornit jo valmiiksi. Kokki tekee taas ihmeitä. Toinen ryhmä aterioi samalla kuistilla. Perässä tulleet osoittautuvat hämmästyttävän pieniruokaisiksi. Puolilleen jääneet tarjoilukulhot siirretään korppikotkien eteen.

Machu Picchu: Salkantay trek

"Odota opasta hostellin aulassa. Kadulla on vaarallista öiseen aikaan." Puoli neljältä summeri parkaisee. Porttivahti Hector raottaa ovea käsivarren mitan. Heippaan, lupaan palata muutaman päivän päästä ja luikahdan kainalon alta kadulle. Vastassa on lämmin käsi ja leveä hymy. "Ramon", esittelee opas itsensä. Seuraan miestä alas torille.

Ramon kasaa tavarat kirkon portaille ja istuttaa minut röykkiön keskelle. "Pidä näitä silmällä. Torilla on vaarallista öiseen aikaan." Mies itse katoaa nurkan taakse. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän palaa mukanaan kaksi nuorta miestä Kanadasta.

Kiiruhdamme kujien kiemuroissa toisen kirkon varjoon, puolen korttelin puistoon, minne kaikkien toimistojen kaikki asiakkkaat kootaan. Kaksi puolikasta bussia täytetään unihiekan yhä hiljaiseksi taikomalla väellä. Nuokkuvat retkeilijät kyyditään ylös Mollepatan kylään. Tutustuminen hapuilee alkuun aamiaispöydässä.

Santsikierrosten jälkeen kokoonnumme sisäpihalle. Hurjassa hulinassa jokainen jakaa kuormastaan mahdollisimman tasan kahdeksan kiloa hevosen selkään lastattavaksi ja sullooo päivän mittaan tarpeellisen sekä painorajasta ylimenevän pienempiin reppuihin. Koska rinkan ylin osa, jota käytin päivälaukkuna, varastettiin jo Chilessä, en voi palastella taakkaani kahdeksi. Mikään taikatemppu ei laske sen painoa. Hevosen ei tarvitse vuokseni vaivautua. Haen vielä yhden cappuccinon.

Kannan itse reppuni. Hevoset saavat laiduntaa.

Kylän keskusaukiolla joukko jaetaan ennalta laadittujen listojen mukaan kahteen ryhmään.

Meitä tulee neljätoista. Brittinelikko, Anthony, Andrew, Peter ja Sam on pidennetyllä polttarireissulla. Joukon viimeinen poikamies astuisi avioliittoon parin viikon päästä Lontoossa.

Parivaljakoita on kolme. Montrealin miehet Michael ja Paul, Sarah ja Jessica New Yorkista sekä sisarukset Kathy ja Mandy Australian luoteisesta nurkasta, niin kaukaa takamailta, että ovat käyneet koulunsa radiopuhelimen välityksellä.

Brasilialainen Ana on ammatiltaan matkanjärjestäjä. Kotimaan vaellusten lisäksi hän opastaa pyhiinvaeltajia Espanjassa, Santiago de Compostelan reitillä. Norjalainen Trine ja tanskalainen Pia ovat kuten minä, parin itsekseen Etelä-Amerikassa kolutun kuukauden karaisemia.

Salkantay trek on viiden päivän retki takakierron kautta Machu Picchuun. Esitteen mukaan pakettiin kuuluu:

-Bussi Cuscosta Mollepatan kylään ja Ollantaytambosta takaisin Cuscoon.

-Ammatti-ja kielitaitoinen opas.

-Ensiapu ja lisähappi.

-Kokki. Erinomaiset ateriat. 4x aamiainen, 4x lounas ja 4x illallinen.

-Kuormahevoset.

-Kansallispuiston ja Machu Picchun pääsyliput.
-Hotelli Aguas Calientesissa

-Junalippu Aguas Calientesista Ollantaytamboon.

Listasta puuttuvat vielä valmiiksi pystytetyt teltat ja lyhyemmät bussikyydit patikan varrella. Paketin hinta Cuskon toimistoissa heiluu 250-350 dollarin välillä. Minä ladoin Gustavon kirjoituspöydälle 230 taalaa. Halvalla menee. Pelkkästään Machu Picchun pääsylippu ja junalippu haukkaavat summasta kolmanneksen.

Kuormahevosten kulku kuuluu jo kaukaa kylän ulkopuolelta, kun astumme polulle. Toinen ryhmä lähtee liikkeelle puoli tuntia myöhemmin. Elämäni ensimmäinen opastettu ryhmävaellus on alkanut.

Machu Picchu: Manuel

Cuscon kunnallisen hostellin alimman kerroksen seinät ovat inkojen muuraamat. Otan torkut muinaiseen nojaten. Järjestän repun komeroon. Ponnistan käytävälle. Kolahtava ovi ja kilahtava lukko soittavat lähimuistin hälytyskelloja. Avaimet lepäävät sängyllä.

Siivooja on neuvoton. Toinen renkuttaa kahvaa. Kiinni on. Käytävän päästä lunkii näyttämölle kärpän ketterä mies. "Manuel", hän esittelee. "Onko ikkuna auki?" On, olen muistavinani. Epäröimättä hän astuu viereiseen huoneeseen, kiipeää ulos ikkunasta ja ilmestyy lukitusta ovesta avaimet pikkurillissä roikkuen. "Juotko kahvia, ehkä lasillinen valkoviiniä?"

Manuel on syntynyt Italiassa. Jo 15 vuotta hän on asunut Cuscossa, mistä viimeiset neljä kuukautta tässä osoitteessa. Hän on kuin kotonaan vain henkilökunnan käyttöön tarkoitetussa pikku keittiössä.

Manuel.

Kannamme juomat terassin kaiteelle. Kaupunki leviää jalkojemme juureen. Kerron suunnitelmani. Manuel laatii kaiken kattavan paketin siltä seisomalta. "Menemme ystävän, Gustavon, matkatoimistoon. Paras retki parhaaseen hintaan. Sitten voimme poiketa muutaman kaverin ravintoloihin maistamaan Piscoja." Pisco on rypäleistä tislattu viina. Siihen sekoitettu Pisco sour on seudun klassinen coctail.

Työkseen Manuel kirjoittaa useilla nimillä, monista osoitteista, arvioita Trip Advisoriin. Myös ihan oikean turistin mielipiteillä on kuulemma väliä.

Cusco.

Henkilökunnan puhelimesta Manuel soittaa Gustavolle. Matkanjärjestäjä lupaa tulla työmaalle. Kävelemme alas torille. Gustavo avaa toimiston, vain minulle, uudelle ystävälle.

Retkiohjelmat ovat niitä tasan samoja, joita olen puntaroinut aamusella toimistoja kiertäessäni. Ainoa muuttuja on hinta. Sen puhumme alas, alas ja alemmas. Kaupat tehdään vaikka vähän hirvittää. Rahat ovat minun, mutta vyöryvän reen ohjakset Manuelin kourassa.

Gustavo sulkee toimiston. Eroamme kadun kulmassa. Hän lupaa tehdä lujasti töitä matkani ainutlaatuisen onnistumisen eteen.

Ensimmäinen ilmainen Pisco sour nautitaan parin korttelin päässä. Omistaja istuu seuraan. Paheksumme porukalla kilpailevan ravintolan selkeästi maksettuja, ylettömiä ylisanoja pursuavia arvioita Trip Advisorissa. Tietysti kaikki niin tekevät, mutta tyyli pitää säilyttää, muuten turisti menettää luottamuksensa palveluun. Nyökyttelen.

Toinen makutesti tehdään lähes pohjoismaisen niukkaan tapaan sisustetussa huippuravintolassa. Raikasta, Ensiluokkainen palvelu. Kolmas kumotaan marsuihin erikoistuneen grilliravintolan terassilla. Raikasta. Alkaa tulla nälkä.

Harpomme kujien sokkelossa kohti Italialaista ravintolaa. Koska mamma on kuulomatkan, valtameren ja hautausmaan muurin takana, uskaltaa Manuel tunnustaa, "Raviolit ovat parempia kun kotona".

Raviolit ovat taivaallisia. Jottei tulevaan arvosteluuni jäisi aukkoja tai epätarkkuuksia maistamme vielä talon tuorepastaa kahden erinomaisen viinin kanssa.

Italialainen ruoka on innostanut Manuelin suunnittelemaan italialaista illallista. Kaikkia aisteja yltäkylläisesti kylvettävästä kauppahallista tinkaamme juurekset ja veden-elävät. Saatan ostosten tuoksinassa tulla kihlatuksi kalakauppiaalle.

Edelleen vain henkilökunnan käyttöön tarkoitetussa keittiössä, perulaisen mäen päällä valmistamme meren herkkuja calabrialaiseen tapaan. Simpukoiden, mustekalan ja minulle tuntemattoman lajin särkien hautuessa poikkean pakkaamaan repun.

Retkelle saa ottaa mukaan vain kahdeksan kiloa tavaraa hevosen selkään lastattavaksi. Koska jo tyhjä rinkka painaa yli kolme kiloa, en usko kuormani mahtuvan annettuihin rajoihin, mutta teen kuitenkin parhaani. Jos reppu on liian painava hevoselle, se pitää kantaa itse. Ylimääräisen tavaran pakkaan jätesäkkiin ja luovutan lukittavaksi hostellin varastoon.

Syömme kiistatta suurenmoisen aterian. Juomme molemmat erinomaiset valkoviinit. Jälkiruokakahville kutsumme portieeri Hectorin. Saan kuulla salaisuuden. Hector tietää miten esi-isät rakensivat Machu Picchun.

"He käräsivät erityisen reseptin mukaan kasveja, joista sekoittivat notkean tahnan. Kiven päälle siveltynä tahna muutti materiaalin märän pesusienen kaltaiseksi. Kiviä ei tarvinnut veistää, ne muovailtiin paikoillaan. Miten muuten olisivat muurien saumattomat saumat selitettävissä? Vuosisatojen saatossa resepti unohtui tai se kätkettiin ahneilta valloittajilta. Olethan itsekin nähnyt miten paljon viidakossa on kasveja. On hyvin vaikea poimia juuri oikeat lajit ja sekoittaa ne juuri oikeassa suhteessa."

Nojaan taas inkojen muovailemaan seinään. Lähtö on kolmen tunnin kuluttua.