Talonmiehen arvio

"täyshullu, mutta hyvä poika." (kts. Camino del Sur III)

 

Kun majatalossa ei ole sijaa

La Marina on matkustajakoti valtatien varressa. Pölyisellä pihalla seisoo rekkoja. Katokseen pysäköidyt henkilöautot olivat uusinta mallia kauan sitten. Aikaa on myös La Marinan kukoistuksen päivistä.

Kahvilaan poikkeaa ohikulkijoita. Illalla pöytiin istuu parempaa päälleen laittaneita vanhoja pariskuntia. Haluan uskoa, että he ovat käyneet täällä, kun La Marina oli kaupungin huvielämän keskus.

Kiinteistössä on hulppea juhlasali. Nurkassa seisoo pari pakastearkun kokoisia kaiuttimia. Talon takana on pitkä virvoketiski ja valtava uima-allas. Kesällä olisi kuulemma vilskettä. Olisi soittoa ja värivaloja.

Olen ainoa majoittuva asiakas. Kurkistan päiväpeiton alle. Päätän nukkua sen päällä, omassa silkkipussissa. Tykkään tunnelmasta.

Camino del Sur III

Herätyskello ei tänäkään aamuna kerkiä tehdä kolttosiaan. Vuohet tulevat kello kaulassa. Urheiluhallin takana on vehreä laidun. Toisella kulmalla on navetta. Siellä ammutaan aikaisin. Hallin kattorakenteissa kiiruhtavat pääskyset aamun toimissa. Kaiku kokoaa äänet huojuvaksi kirkkokuoroksi. Pukuhuone on lämmin pesä. Hallissa on kylmä.

Haeskelen yläkaupungilta Jaakobin tien keltaisen nuolen. Sen vierestä löydän varhain avoimen kahvilan. Maitokahvin maku suussa lähden seuraamaan polkua pohjoiseen. Hautausmaata hoitavat kaupungin työntekijät huikkaavat hyvät huomenet ja buen caminot. Ensimmäisen kilometrin jälkeen olen taas maaseudun rauhassa.

Maasto on näillä main ottanut loivemman muodon. Päivän polku käy parin kukkulan huipulla näyttämässä kulkijalle maisemia. Nousu on melkein huomaamatonta. Tammia, ruohoa, hiekkatietä ja kiviaitoja, taivaalla muutama muhkea pilvi, onneksi, sillä kuuma on tänäänkin. Laskut ovat kiperiä. Varsinkin jälkimmäisen kukkulan takapuoli on jyrkkä ja ryhmyinen. Maastopyörän jäljistä päättelen, että European Divide Trail kulkee edelleen samaa uraa Jaakobin tien kanssa. Ei ole helppoa heilläkään, lastatun pyörän selässä vääntävillä.

Aikanaan hiekkatie tökkää taas pään pikitien kylkeen. Kilometrit aukeavat toisella tapaa näkyväksi, kun kiemuraisella polulla. Päivän paino alkaa tuntua hartioilla. Aurinko paahtaa esteettä. Viimein keltainen nuoli ohjaa vasemmalle jokilaaksoon. Sen takana kukkulalla näkyy maali, Valencia del Ventoso.

Istun sen muotoiselle kivipaadelle, sellaisessa paikassa, että uskon jokaisen vaeltajan sille istahtaneen. Soitan numeroon, jonka sain Segura de Leónin kaupungin kansliasta. Espanjalaiseen tapaan henkilö toisessa päässä huikkaa, ”digame”. Kerro mulle. Onko kaupungin talolla. No ei ole. Tämä on yksityinen numero. Olen hämilläni. Olen väsynyt. Unohdan kielen ja asian. Sopertelen, mutta, mutta, antoivat, pyhiinvaellus, majoitus. Numero on oikea. Henkilö toisessa päässä on Tomas, niin kuin pitikin. Sikäli kun saan puheen pärskeestä selvää, hän on jossain linnassa. Varsinainen asiakin selviää. Kaupungissa on tarjolla majoitusta, oikea refugio, pyhiinvaeltajille tarkoitettu maja.

Tomas kysyy koska olen perillä. Minä sanon, että näen kaupungin. Hän kehottaa ylittämään joen, jossa ei ole vettä. Niin kehottavat myös keltaiset nuolet. Vastarannalla on vain pusikko ja sinne minä sukellan. En suostu kääntymään. Pitäkää nuolenne. Minä näen kaupungin ja menen sinne tästä näin, suorinta, tietöntä tietä.

Rymyän jokivarren puskassa. Kiipeän yli karja-aidan. Osun tielle. Tie osuu taas pikitielle. Mäki on kamala. On kamalan kuuma. Viereen pysähtyy auto. Tomas on lähtenyt vastaan. Kiitollisena kampean rinkan takaluukkuun. Ajamme kaupungintalolle. Saan leiman pyhiinvaeltajan passiin.

Refugio on huone talon kulmassa. Siellä on kolme kerrossänkyä, pieni keittiö ja vessa ja suihku. Edellinen vieras majoittui täällä kaksi viikkoa takaperin. Camino del Sur on vähän tunnettu ja harvan kulkema. Saan oman avaimen. Ikkunasta näkyy baari. Ennen kun Tomas on ehtinyt kääntää auton ulos kaupungin antiikkikeskustasta, minä olen jo kahvin ja kaljan verran velkaa. Kuppilassa ei käy korttimaksu.

Minulla on refugio. Naapurilla on linna.

Yleisnarua on uusi kengännauha.

Tie ulos kaupungista on selkeä seurata ja tapaa heti ensimmäisellä kumpareella kauniin maalaismaisema. Aamu on kuulas ja viileä. Tämä on parasta caminoa. Nuolet seuraavat toisiaan tasaisin välein. Huomio voi levätä kaikki aisti levällään hetkessä.

Polku ei mene tästä. Kai sen niinkin voisi tulkita.

Kaupungin takapuolen tapahtumat toistuvat. Selkeät nuolet kiviaidan kyljessä johdattavat joelle. Siihen viitoitus loppuu. En ota taka-askeleita. Ryömin rytöaidasta läpi. Maakunnallisen vaellusreitin viitat ovat tähän saakka kulkeneet rinnan caminon merkkien kanssa. Haalistunut viitta osoittaa oikealla. Heinikossa on selkeä polku. Mutkan jälkeen polku ylittää joen ja niin ylitän minäkin. Haalistuneitakaan viittoja ei enää ole. Polkukin taitaa olla jokivarressa laiduntavien lehmien tekemä. Istahdan evästauolle hurmaavaan Tom ja Huck-maisemaan.

En ole eksyksissä. Puhelimen kartta osaa paikantaa minut noin kolmensadan metrin tarkkuudella oikean joenmutkan seutuville. Missä camino on, siitä minulla ei ole aavistusta. Suorasuuntaan kohti seuraavaa kylää ja unelmien kahvikupposta. Tämä tarkoittaa monien aitojen ylitystä. Ensin menee reppu. Perässä seuraan minä. Korkeimpien aitojen kohdalla pitää ottaa avuksi sopivasti oksiaan levittelevä tammi. Matka taittuu ruohikossa. Lehmät pysyvät etäällä. Siat ovat uteliaampia.

Kukkulan laella väikkyy huomioliivien loiste. Missä on väkeä töissä, on usein myös auto ja auto tarvitsee alleen tien ja semmoinen saattaa hyvinkin johtaa kylille päin.

Työnjohtajan oloinen mies ei hätkähdä, kun kulkuri kapuaa varvikosta. ”Otatko kylmän kaljan?” Ihan varmasti otan. Mäen laella on myös tie. Miehet kertovat sen johtavan tilan portille. Heti portin takana tie haarautuu ja oikeaan haaraan viittaa iso kivinen camino-opaste.

Keidas erämaassa.

Seuraan tietä portille ja kivipilarin viereen. Se on kiertotie. Tyhjennän kengät. Yritän nyppiä enimmät piikit sukista. Kaikilla heinäkasveilla tuntuu olevan okasia ja väkäsiä, joilla kiinnittää siemen kulkijan kinttuun. Laskeudun mäen, ylitän kuivan joen, nousen mäen. Saan kyydin kylään. Lampaita peräkärryssä kuljettava mies on entinen opettaja. Hän pitää nykyisin harjoittamaansa paimentamisen muotoa hauskempana. Saan selkeät reittiohjeet. ”Seuraa junarataa.”

Baari on parin korttelin päässä. Tilaan kahvin ja colan. Naapuripöydässä syödään muhkean muotoisia täytettyjä sämpylöitä. Tilaan semmoisen. En muista koska viimeksi kuulin musiikkia. Billie Jean kuulostaa paremmalta, kun mikään koskaan. Sitten esittää Tina Cousins kappaleen Pray. Se on maailman paras biisi! Baarin pelikoneessa on väärin kaikki mikä naisen esineellistämisen, Afrikan eksotiseeraamisen ja kulttuurisen omimisen saralla voi väärin olla.

Maisema on taas muuttunut. Kaikkialla kumpuavat kukkulat ovat niin suuria ja rinteet niin loivia, että voisi kuvitella olevansa tasangolla. On hyvin avaraa.

  

Tänään tien päässä on Zafra. Se on iso kaupunki. Puolet suurempi, kun Aracena, jonka kyljestä lähdin liikkeelle ja jättiläinen kaikkiin läpikäveltyihin verrattuna. Asukkaita on 16000. Kaupungissa on liikennevaloja. Camino del Sur liittyy täällä Sevillasta tulevaan Via de la Plata-reittiin.

Liityn pyhiinvaeltajien virtaan. Tästä eteenpäin kulku ja majoittuminen olisi helppoa. Kaupungissa on kaksi majataloa pyhiinvaeltajille. Astun sisään ensimmäiseen. Tai niin minä kuvittelin. Todellisuudessa istun rappusille soittelemaan talonmiehen perään. Mies huohottaa paikalle kulman takaa kuppilasta, melkein heti, kun puolen tunnin odottelun jälkeen soitan uudemman kerran. Talossa ei ole muita. Saan käyttööni 30 sänkyä. Mutta ensin otetaan yhteyttä Nurmekseen.

Pohjois-Karjalasta asuu yksi Zafran Jaakobin tien yhdistyksen puuhamiehistä. Hän ei vastaa puhelimeen. Katselemme kuvia. Mies seisoo Pielisen jäällä kaksi koiraa kainalossa. Talonmies lähettää Nurmekseen hurmahenkisen ääniviestin. ”Täällä on hullu suomalainen. Yksin on kävellyt etelästä. Hullu on, ihan loco.”

  

Albergue de Peregrinos Van Gogh, Zafra.

Camino del Sur II

Ensin soi kello vuohen kaulassa. Kyyhky kujertaa. Lehmä ammuu. Sitten soi puhelimen herätys. Hyvin nukutun yön jälkeen ylitän jumppasalin laajan lattian jäykin jaloin. Tatamilla seisova rinkka näyttää rajusti raskaalta painivastukselta. Pitkässä nousussa ulos kaupungista jalatkin heräävät.

Minun ajatusrakennelmassani päällysteellä patikoitu ylämäki omaa saman rasitusarvon, kun tasamaa. Polkupyörän satulasta tunnustellen ylämäki on aina ylämäki, alustasta riippumatta ja aina se on tasamaata raskaampi. Patikkapolulla kaikki nousut ovat selvästi vastamäkiä ja vuoriston rinteet voi jo etukäteen arvata henkeä haukottavan koetteleviksi. Kuinka kummassa kaksi kilometriä jatkuva seitsemän prosentin nousu pikitiellä ei olisi reppua kantavalle jalankulkijalle rasittava?

Näköalaan mahtuu koko edellispäivän patikka ja sen maali, Cañaveral de Leon.

Vuorella loppuu Andalusia, alkaa Extramadura.

Keltaisin nuolin merkitty Jaakobin tien reitti kulkee maantien pientareella. Se tie on hyvin kaunis. Tammia, niiden alla laidunmaita ja maita jakavia ikivanhoja kiviaitoja. Varhaisen aamun pitkiä varjoja.

Fuentes de Leónin kaupungissa etsin ensimmäisestä puistossa sen penkin, jonka ylle kaartuu levein ja tuuhein lehvästö. Aurinko iskee silmää. Syön eväitä. Kävelen baariin. On aamukahvin aika. Espanjassa se on maitokahvi, café con leche. Seuraavassa baarissa nautin tavallisen kahvin, café solo. Soitan seuraavan kaupungin, Segura de Leónin kansliaan.

Espanjassa puhelimeen vastaava ei tapaa kertoa, mihin tuli soitettua. Digame! Antaa tulla asiaa. Selitän haeskelevani majoitusta pyhiinvaeltajalle. Miesääni lupaa selvittää asiaa. ”Soita tunnin päästä uudestaan.”

Minusta on tulossa hetki hetkeltä parempi pyhiinvaeltaja. Opin havaitsemaan myös näkökentän äärilaidalla piilottelevat keltaiset nuolet. Maantietä on tietysti helppo seurata ja mahdolliset käännökset on yleensä merkitty hyvin, mutta pienenkin kaupungin kujilla reunakiviin tai liikennemerkkien tolppiin maalattujen merkkien havaitseminen vaatii silmää.

Heti kaupungin ulkopuolella vastaantuleva autoilija pysähtyy keskelle tietä toivottamaan hyvää Caminoa. Hän neuvoo ottamaan yhteyttä kaupungintalolle.

Maisema muuttuu. Tie ei lähdekään suistumaan alas vaan pysyy tasossaan ylängöllä. Jokaisen mutkan takaa odotan aukeavaa näköalaa. Mietin miten se maisema on ihan tavallinen ja miten kukkuloilla vietetty kuukausi on totuttanut minut odottamaan jokaisen nousun jälkeen välittömästi vähintään vastaavaa laskua. Tie on myös tavattoman suora.

Tammi tarjoaa taas varjon, kun pysähdyn soittamaan Segura de Leóniin. Portin takana louskuttava paimenkoira sotkee keskustelua, mutta uutiset ovat hyviä. Pääsen yöpymään paviljonkiin. Mutta vasta kello yhdeksän illalla. Ja mikä on paviljonki? Pikitien pieltä pistellessä unohdan taikasanan. Oliko se palatsi vai auditorio vai mikä? Pääsenkö yöksi palatsiin? Pitkässä laskussa kaupunki tuntuu melkein tulevan vastaan.

 

Siellä jo siintää Segura de León.

Tie kääntyy nousuun. Linnat ja kaupungit oli tapana rakentaa kukkuloille. Bensa-asemalta kurvaa tuttu mies traktorilla. Olemme heilautelleet kättä pitkin päivää. ”Oot kova kävelemään”, hän huikkaa. Se on kiva kuulla. Itse en ole ihan satavarma. Edellisen päivä tuntuu jaloissa ja tämä kuluva siihen päälle. Kai ne päällystetyt mäetkin täytyy mäeksi laskea.

Saavunkin perille hyvissä ajoin. Päätän poiketa kaupungintalolle kyselemään palatsini perään. Puhelimen miesääni tunnistaa minut jo ovelta. Vastaanotto on riehakas. Saan leiman passiin. Kaksi kesätyöntekijää saa tehtäväkseen neuvoa tien sinne pa, pa, paviljonkiin.

Reitti ajetaan läpi Googlen katunäkymää avuksi käyttäen. Samaan vauhtiin ajetaan alkupätkä huomisen patikasta. Saan numeron seuraavan kaupungin majoitusmestarille. Suositellaan vierailua linnaan. Aikaa on. Pääsisin majoittumaan vasta noin kahdeksan tunnin kuluttua. Tiskillä asioiva mies saa kuulla, että olen suomesta. Hän on käynyt Lapissa ja nähnyt revontulia. Toinen kesätyöntekijöistä lähtee ulos näyttämään, missä suunnassa on paviljonki, jonka kaikki tietävät ja kaikki osaavat neuvoa. Hän saattaa minut turisti-infoon. Linna on kiinni. Palaamme kadulle. Opas opastaa minut kädestä pitäen baariin kahville. Kiitän erinomaisesta palvelusta. Rauhoitun kuuman juoman ääressä.

Käyn katsomassa linnan suljettua porttia. Käyn katsomassa kirkkoa ja haikaranpesiä sen tornissa. Istahdan keskusaukiolle, valtavan päivänvarjon alle. Kaikilla neljällä kantilla kaikki ovet sulkeutuvat. Kello on siesta. Unohdin ostaa syötävää. Toisaalta, en kaupungilla kierrellessäni nähnyt yhtään ruokakauppaa.

On kovin kuuma.

Vaihdan paikkaa varjon alla vielä varjoisempaan. On kuuma. Ei minkään tekeminen on vaikeaa, kun sitä kutsutaan odottamiseksi. Olen usein katsellut koiraa, joka pistää pitkäkseen. Miten se asettuu vaan olemaan. Olen usein katsellut kissaa. Katit osaavat olla vaan. Usein sitä ajattelee, että voi kun minäkin voisin olla vaan. Nostan rinkan penkille. Nojaan rinkkaan. Otan kengät pois. Nostan jalat penkille. Vedän lierin silmille. Mieleen tulee kohtauksia lännenelokuvista. Raukeita kohtauksia, uneliaassa kaupungissa. On kulunut jo monta minuuttia.

Ihmisen on erittäin vaikea olla joutilaana, vaikka haave täydellisestä joutilaisuudesta esiintyy usein arkipuheessa. Onneksi ihminen on keksinyt puhelimen, jolla voi ottaa kuvan joutilaisuuden esittämisestä ja lähettää sen toisille haaveilijoille. Näitä riippumattovarpaiden ja laiturivarpaiden ja sitten myös myytävien asuntojen ja sisustusten ja vaatteiden ja rintojen ja autojen ja kaiken kuvia onkin sitten hyvä selata peukalo hapoilla, kun joutilaisuus käy hermoille.

Puhelin pysyy taskussa. Aukiolla ei liiku ketään. Suljen silmät. Avaan silmät. Penkiltäni näen kaupungintalon kellon ja apteekin kellon. Parin tunnin kuluttua vaihdan paikkaa. Kaupungintalon kuistille lankeaa seudun syvin varjo. Kaivan repusta työkalun ja narua. Askartelen hattuun leukalinjan alittavan pidäkkeen. Enää ei tuuli heittelisi päähinettä.

Liikenne aukiolla vilkastuu. Ihminen tulee tuolta kulmasta ja menee tuonne. Toinen kulkee ristiin edellisen kanssa. Miehellä on kädessään muovipussi. Siinä näyttäisi pullistelevan hedelmiä. Herään horroksesta. Ehkä sittenkin osaan olla kuin koira. Makaan kuono maata vasten kunnes haistan jotain syötävää. Kysyn mieheltä onko jossain kauppa. Hedelmäkauppa on puolimatkassa vastamäen isolle kirkolle ja ihan kokonainen marketti on heti nurkan takana. Se ei julista olinpaikkaansa näkyvällä kyltillä. Se piileskelee porttikongissa. ”Tuolla, missä tuo nainen seisoo. Kauppa saattaa aueta minä hetkenä hyvänsä.” Liityn jonoon.

Portti aukeaa ja ovi aukeaa, mutta salaiseen supermarkettiin ei sytytetä valoja. Kerään hämärässä pussillisen välttämättömiä elintarpeita ja erän erityisherkkuja. Kävelen kesätyöntekijän päivällä viittomalle kulmalle. Katunäkymästä katsottu reitti katoaa saman tien vanhan kaupungin sokkeloon. Kaikki tietävät ja kaikki osaavat neuvoa, niin myös nainen salitrikoissa. Hän on itsekin menossa paviljonkiin. Paviljonki on kaupungin monitoimiliikuntahalli. Lasten jalkapallokoulun valmentajat ottavat oppaan osan. Pääsen asettumaan yöpuulle, kun pelivuoro loppuu, kello yhdeksän, kun peli loppuu, puoli kymmenen, kun lapsia noutavat äidit ovat saaneet röökit poltettua, varttia vaille... 

Paviljonki kirjoitetaan pehmeällä beellä.

Peli on tauonnut. Lattia on minun ja ilmatila kyyhkyjen.

Yöpuu on kotijoukkueen pukuhuone.

Tarvitaan vielä hyttysverkko, sitten, hyvää yötä.

Camino del Sur I

Paljon pöhissyt pannu jää odottamaan seuraavaa keittäjää.

Kaksi lähtee autolla pohjoiseen. Yksi lähtee veräjän jälkeen vasempaan. Yksi ottaa kuvan ja jää odottamaan kyytiä lentokentälle.

Residenssin tilukset tyhjenevät. Kuva, Ems Willems

Mökkitie kotikulman jälkeen on tuttu. Vasemman kautta on lähtenyt monta patikkaa ja muutama pyörälenkki. Aamu on kaunis. On välttävän varhaista. Taivas on armollisesti puoliksi pilvessä. Lähden klassiseen kulkurityyliin, hattu vinossa, keppiä pyöritellen ja viheltäen säveliä tapaillen.

Kyltti kertoo enemmän, kun maltan lukea.

Ensimmäisen puolen kilometrin aikana tunnen etupäässä ikävää. Ikävöin residenssikolmikkoa ja isäntäväkeä ja läheisiä kotimaassa ja kavereita ja tuttavuuksia ja yläkoulun luokkakavereita. Ehkä ikävöin ennen kaikkea tuttua ja turvallista.

Kävely sujuu ja ei suju. Rinkka on huonosti säädetty. Rinkka on helppo säätää kulkiessa. Miten se noin kenottaa? Koska olen viimeksi kantanut pakattua rinkkaa? Kengät on huonosti sidottu. Jalka nousee hyvin. Olipa hyvä viettää kuukausi näin mäkisessä maastossa. Nyt jaksan. Nyt en jaksa yhtään. Tyhmä idea.

Eukalyptus tuoksuu jokivarressa. Sammakot pitävät meteliä. Linnut vislaavat ja sirkuttavat kukin omalla kielellään. Tämähän sujuu. Viheltelen vähän minäkin. Alamäkeä. Tämä oli hauska mäki laskea pyörällä. Paljon piti paikkoja ostaa ja liimata. Paljon jäi paikkalappuja ja liimatuubeja. Yläasteella jotkut imppasi. Oli poika jonka sanottiin olevan naamastaan punainen, koska on haistellut niin paljon liimaa. Kai se enemmän aivoihin vaikuttaa, kun ihoon. Ja minä olen kävelemässä Espanjalaista polkua. Omin Voimin ja omin päin. Olen onnellinen. Väsyttää. Kävelen kuin unessa. Kävelen aistit erityisen hereillä. Kävelen ensimmäiset kilometrit hämmentävän rikkaassa ristitulessa. Ajatuksia tulee, mutta mieli ei kiinnity mihinkään.

Kävelijän mieli on ylitse kuohuva ämpäri.

Tämä on tuttua. Tiedän miltä tuntuu aloittaa pitkä matka. Silti tunteet ovat myös uusia ja ainutlaatuisia. Kokenut voi kaivella kokemusten laaria. Ei tarvitse pelästyä, järkyttyä tai tilata saman tien taksia. Kulkemiseen tottuu. Pulppuaviin ja kesken katkeaviin ajatuksiin tottuu. Antaa olla.

Laskevien, puroksi kuivunutta jokea seuraavien kiemuroiden jälkeen mökkitie tapaa päällystetyn sukulaisen. Mäet ovat isoja ja pitkiä myös pikitiellä. Venytän evästauolle pysähtymistä. Muistelen pyörän selästä nähneeni mukavan pöytäryhmän tammen alla, tien vieressä, lähellä lehmiä.

Aikanaan pääsenkin pöydän ääreen murkinoimaan, mutta se ei ole mielikuvani taukopaikka. Olen jo ohittanut Carbonerasin risteyksen. Näin kaukana en ole ennen ollut.

  

Maastopalogrilli. 

Pitkän matkan patikoin pikitien pientareella. Tuskin tusina autoa ajaa ohi. Iltapäivä on jo pitkällä, kun keltainen nuoli osoittaa reitin kääntyvän hiekkatielle. Viitan yhteydessä on myös maakuntaa halkovan maastopyöräreitin merkki. Tie on hyvin kaunis. Vasemmalla laskostuu suuri vihreä harju laakson pohjalle. Edessä, etäisyyden päässä harjanne siintyy siniseksi. Isojen korkeuserojen maisemassa, myös melkein tasaiselta näyttävälle tielle riittää mittavia nousuja ja laskuja.

Jostain syystä olen päättänyt uskotella itselleni, että käännös hiekkatielle merkitsi melkein perille pääsyä. Tietä riittää loputtomasti tai ainakin monta kilometriä. Pilvet ovat kaikonneet. Aurinko paahtaa. Istahdan tauolle aina, kun tarpeeksi suuri tammi kurottaa varjonsa tielle asti. Kova tuuli pyörittää pölyä pitkin tietä. Vihuri viskoo hatun päästä. Reppu kasvattaa painoa, vaikka vesipussi on lähes tyhjiin imetty.

Seitsentuntisen patikoinnin jälkeen saavutan määränpään. Tiukan mäen päällä on kaupunki nimeltään Cañaveral de Leon. Kaupungintalon vieressä oleva allas, La Laguna, on lähes tyhjä. Puiston hanasta saan vettä. Juon ahneesti. Huuhdon päätä. Istun eniten varjossa olevalle penkille. Missään ei ole ketään. Kello on siesta. Iso kyltti toivottaa pyhiinvaeltajat tervetulleeksi.

Olen koko päivän siirtänyt kysymystä yöpaikasta. Kaupungissa ei tietääkseni ole majoitusta pyhiinvaeltajille. Lähin hotelli on varaussivuston mukaan 8,3 kilometrin päässä. Se on liian kaukana. Mitäpä hyödyttäisi yöpaikka, johon laahustaisi vasta aamulla. Parhaalta vaihtoehdolta tuntuisi jatkaa vielä jonkin matkaa ulos kaupungista, katsoa kiva pusikko tien vierestä ja pystyttää teltta. En halua ottaa enää askeltakaan.

Olen pyhiinvaeltaja. Koputan kirkon oveen. Harhailen tyhjillä kaduilla. Postitan kortin, kun laatikko osuu kohdalle. Asetun pysäkin katokseen huokailemaan. Tien toiselta puolelta kuuluu kovaa huutoa ja mekastusta. Pimeän näköinen baari on sittenkin auki. Lasken repun terassille. Tilaan kahvin ja colan.

Tilaan toisen kahvin ja colan. Kysyn kyypparilta pitääkö paikkansa, että kaupungissa ei ole majaa minkäänlaista. Ei pidä. Kaupungintalolta majoitetaan pyhiinvaeltajia johonkin, minkä tulkitsen kouluksi. Paha vaan, että kanslia on ollut kiinni jo tunteja.

Toimeen tarttuu rouva keittiön puolelta. Padat ja pannut saavat jäädä. Rouva alkaa soitella puhelimella. Seuraavaksi puhelimeen tarttuu rouvan ystävä, Vaalea Nainen. Rouva puolestaan selaa verkosta tietoa reitistä. Baarin hämärässä selviää, että en kävelekään reitillä Via de la Plata. Tämä on Camino del Sur, Huelvasta tuleva haara, joka yhdistyy Plataan vasta Zafran kaupungissa. Tulen tietämään, että pyhiinvaeltajan kätevin ja kattavin sivusto on gronze.com. (vain espanjaksi).

Vaalean pitää poiketa kotiin, mutta hän jatkaa soittelemista ja soittaisi minulle sitten kun, tosiaan kun, asia edistyy. Vaihdamme numeroita. Otan kaljan ja pakenen baarin huumaavaa huutometeliä terassin puolelle. Asiakkaita on kolme. Lasin puolivälissä rouva rientää keittiöstä, ”nyt mennään”. Samalla soi puhelin.

Istumme Vaalea Naisen kanssa kansalaisopiston tietokoneluokassa. Nainen puhuu englantia, mutta ei pidä tarpeellisena vaihtaa yhteiseen vieraaseen kieleen. Olen otettu. Espanjan kielen osaamiseni ei heti turhauta keskustelukumppania. Kuulen hiljenevästä kylästä. Kaikki kaihtimet eivät olleet alhaalla siestan takia. Vakituisia asukkaita on enää parisataa. Pitkään hiipuneet palvelut katosivat ilmeisen lopullisesti koronan myötä.

Puhumme pohjoisen valosta. Nainen on vieraillut yliopiston asioilla Ruotsin Skellefteåssa. Oman arvionsa mukaan hän ei sulkenut silmiään neljään päivään. Yötöntä yötä valvoessaan hän soitteli omituisiin aikoihin sisällöltään hämäriä puheluita kotimaassa nukkuville ystäville.

Käytävän seinillä on itse koostettuja julisteita feminismin historiasta ja tyttöjen voimapiirustuksia. Tässä talossa eivät myrkylliset machot mellasta. Talo on julistettu naisille turvalliseksi. Käynnissä on laaja kampanja kautta maan.

Vaalea kertoo, että edellisenä viikonloppuna kolme naista kuoli parisuhdeväkivallan uhrina. Suomi on hyvässä maineessa. Kaikilla on parempi palkka. Kaikki asuvat kauniissa puutalossa. Kaikki ovat tasa-arvoisia. Minulla ei ole voimia kiistää tai tarkentaa. Tyydyn nyökyttelemään. Lisäksi olemme uunituoreita jääkiekon maailmanmestareita, mutta täällä se ei merkitse mitään.

Oviaukossa seisoo pikkuruinen nainen. Hänellä on harmaa pystytukka ja punaiset kehykset hyvin suurissa silmälaseissa. Tapahtumien vauhti kiihtyy. Ehdin hyvästellä Vaalean vain hätäisesti. Kiitoksia huutelen koko käytävän mitalta. Kiiruhdamme hakemaan avaimen kunnantalolta. Samalla saan leiman pyhiinvaeltajan passiin.

Minulla on tosiaan käynyt tuuri. Baari on auki vain maanantaina, perjantaina ja lauantaina. Ilman baarin väkeä en mitenkään olisi osannut yhdistää kaupungintaloa vaeltajien majoitukseen, saati tavoittanut suljetun kanslian toimihenkilöitä. Lisäksi tiedän millä reitillä minä oikeasti vaellan ja sen tiedon myötä tiedän myös mihin suuntaan aamulla lähden. Minulla on jopa numero seuraavan kaupungin kansliaan. Sieltä kyselisin majoitusta huomenna.

Yösijani ei ole koulu. Se on kaupungin liikuntasali. Jalkapäivä on jo tehty. Ylätaljan jätän toiseen kertaan. Otan erittäin pitkän suihkun. Kasaan hyllystä kaikki harjoitusmatot nippuun ja suljen silmät.

Hyvää yötä jumppasalista.

La Credencial, pyhiinvaeltajan passi

Taiteilijaresidenssi on Sierra de Aracena y Picos de Aroche kansallispuiston rajojen sisällä. Haaveitteni toivekuvassa poistuisin tilan portista jalkaisin. Kuukauden työskentelyjakson jälkeen heilauttaisin kättä ja patikoisin muina miekkosina Espanjalaiseen erämaahan.

Jo ensimmäisellä residenssi-viikolla paljastuu, että mökkitie on paitsi useiden kansallispuiston polkujen risteyskohta, myös osa maailman pisimmäksi mainittua European Divide Trail maastopyöräreittiä, sekä Santiago de Compostelaan johtavan Pyhän Jaakobin tien, El Camino de Santiagon haara. Se on sillä selvä. Minä ryhdyn pyhiinvaeltajaksi.

Pyhiinvaeltajalle tärkein dokumentti on pyhiinvaeltajan passi, La Credencial. Vihkosen sivuille kerätään kauniita leimoja. Lopulta passi tarkastetaan isossa katolisen kirkon toimistotalossa Santiago de Compostelan katedraalin kupeessa. Hyväksytyn pyhiinvaelluksen suorittaneet saavat todistuksen. Minulle tärkeintä on, että pahvi avaa pyhiinvaeltajille tarkoitettujen majatalojen ovet ja saattaa minut tekemisiin muiden samalla reitillä kulkevien kanssa.

Kaivaudun tietoverkon syövereihin. Haulla ”Camino de Santiago” tulee paljon osumia. Monen osoitteen takaa löytyy kaupallinen, vaellusmatkapakettia tarjoava yritys. Soitan yhteen, joka mainostaa ilmaista puhelinneuvontaa. Heiltä passin saa vain pakettimatkan osana, kertoo Monica.

Ensimmäinen saatavilla oleva passi löytyy Espanjan postin verkkokaupasta. Myös posti myy pakettia. Pyhiinvaeltajan passin mukana tulee vedenpitävä kaulapussukka, päähuivi ja simpukan kuori, Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitin symboli. Vaeltajat tapaavat ripustaa simpukan repun kylkeen tai vaellussauvan varteen.

Pyöräilen postiin kysymään saisiko passin tai pakon edessä vaikka koko paketin ostettua paikan päältä. Kukaan kolmesta työntekijästä ei ole ikinä kuullut, että heidän työpaikallaan olisi mitään tekemistä El Caminon kanssa. Kaikki kerääntyvät toimiston ainoan tietokoneen ääreen asiaa ihmettelemään. Yksi soittaa jonnekin.

Postimiehen arvio, ulkomaalainen, mutta OK.

Muut asiakkaat kaikilla kolmella tiskillä on ohitettu ja unohdettu, mutta se ei tunnu haittaavan ketään. Kaikki yrittävät auttaa. Kaikki ovat yhtä mieltä. Passin saa ihan helposti ihan mistä vaan. Kukaan ei osaa nimetä yhtään mistä vaata, paitsi ”Oletko kysynyt kinkkumuseosta”. Aracenan kaupungissa todella on kinkkumuseo, Museo del Jamon ja sen aulassa on turisti-info. Sieltä kysyin ihan ensimmäiseksi. Ei tärpännyt. Ei tärpännyt myöskään kaupungintalolta. Yleinen mielipide kääntyy siihen suuntaan, että passin tosiaan saa joka paikasta, mutta ei mistään tässä kaupungissa.

Palaan tietoverkkoon. Virallisen oloiselta sivustolta löytyy lista paikoista, joista passin voi hankkia Espanjassa ja koko maailmassa. Sevillan seutuvilta löytyy yhdeksän osoitetta. Lounaisen Andalusian alueen keskipisteeseen on kuitenkin yli kahden tunnin bussimatka, eikä isäntäkään ole sinne ajamassa, joten yritän tilata passin postipakettina.

Muotoilen ja kopioin saman viestin yhdeksään sähköpostikirjeeseen. Kaksi lähetystä ei lähde mihinkään. Neljään ei tule koskaan vastausta. Yksi vastaanottaja on kirjakauppa. He myyvät passin, mutta eivät lähetä. Onneksi kaksi uskonnollista veljeskuntaa vastaa vielä samana päivänä.

Aloitan kirjeen vaihdon ensiksi ehtineen kanssa. Muutaman postin jälkeen jälkeen tulee sovituksi, että passi lähetetään residenssin postilokeroon. Lähetys maksaa postikulujen verran. Maksuun voin liittää haluamani kokoisen lahjoituksen. Saan vielä postin, jossa ilmoitetaan kuoren lähteneen matkaan ja saapuvan perille viikonlopun jälkeen. 

Tiistaina pyöräilen taas postiin. Taskussa on avain. Toimiston oikean puoleisella seinällä on lokeroita lokeroiden päällä. Avaan yhden. Löydän itselleni osoitetun kirjeen. Kiiruhdan kadun yli kahvilaan. Avaan kuoren. Siinä se on , La Credencial. Pyhiinvaeltajan passin väliin on laitettu kiiltävä kuva ristillä kärsivästä kristuksesta ja toinen tämän äidistä, pyhästä neitsyestä. Kuoressa on myös kauniisti kaartavalla käsialalla kirjoitettu viesti. Minulle toivotetaan hyvää matkaa ja jumalan siunausta.

Tuntuu uskomattoman hyvältä kuulua Jaakobin tien kulkijoiden joukkoon. Olkoonkin, etten ole katolinen tai edes kristitty, olkoonkin, että Camino de Santiago on myös valtava turistibisnes. Olen liittynyt jatkamaan ja jakamaan ikivanhaa perinnettä. Se, miten ja millaisissa mietteissä tietä kuljen on oma asiani. Varmaa on että minulle passin lähettänyt Hermandad del Amor ja tuon kauniisti kaartuvan käsialan kirjoittanut veljes pulpettinsa takana tarkoittavat täyttä totta toivottaessaan, "Buen Camino!"

Suihkuelämys

Yksi kroppa kokee kahta vettä.