Kesätyömatkapyöräilijä ikävöi

Edeltä lähtee taas matkaan selviytymispaketti. Edustustilaisuuksien varalta käärin kotoa mukaan kaksi valkoista paitaa ja kaksi kravattia. Hyrynsalmella paketti paisui yhden vaatteen verran. Ostin Mister-juhlapaidan K-kaupassa, jota luulin jo vuosikymmeniä sitten suljetuksi.

Tällä aikakoneella pääsin katsomaan mitä maksoivat ne alushousut, jotka pukki toi sinä jouluna, kun aloitin Takamaan ala-asteella. Paitakin oli avaamattomassa paketissa. Hinta, seitsemän markkaa ja kahdeksankymmentä penniä muuttui suoraan euroiksi. Kaupan päälle, kun rutistin sovitettua paitaa takaisin pussiin, aikakoneen ylipäällikkö, kauppias itse, kysyi eikö ole nuori mies käynyt armeijaa, kun ei osaa edes paitaa viikata.

Aukihan se on!

Mister-paita.

Marketin postinurkassa ilmoitan paketin määränpään, Tohmajärvi. Itse painaisin pyörällä perässä. Olen tehnyt lähtöä jo monta päivää.

Kesäkuun ensimmäisenä olin ensimmäinen taiteilija paikalla Paljakassa. Työt on tehty. Avajaisista on jo aikaa. Taatusti olen myös viimeinen.

Lähteminen on vaikeaa. Muistan maantien arjen. Olen kiintynyt mukavuuksiin. Nukun mielelläni oikeassa vuoteessa. On yhtä juhlaa laittaa pyykit koneeseen omia aikojaan pyörimään. Otan riemumielin suihkun. Nautin saunan lämmöstä. 

Olen kiintynyt ihmisiin. Mustarinda-talossa asustaa ja touhuaa hienoa väkeä. Ihmisiä, joita kiinnostaa maailma ja siinä olemisen tavat. Ihmisiä, joilla on halua tarttua toimeen mainitun maailman parhaaksi. Ihmisiä, joilla on kunnioittava, rakastava ja vaaliva suhde luontoon. Ihmisiä, jotka osaavat mitä ihmeellisempiä taitoja. Hauskoja ihmisiä. Tyyppejä, jotka ymmärtävät, että jos kylille mennään, mennään myös pizzalle.

Miten näiden kanssa ei viihtyisi. Olemme opetelleet sottiisia, tutustuneet luonnonkukkiin kedolla ja paistaneet lättyjä laavulla. Olemme tehneet yhdessä, mutta isossa talossa on ollut tilaa myös olla oloissaan. Jos Mustarinda olisi kultti, jäisin ja joisin lopussa myrkkymaljan. Katkera maku olisi siinä laimennettu ihanalla kotitekoisella luomumehulla.

Olen päättänyt lähteä ennen juhannusta. Pelkään, että uudet ihmiset tuhrivat kirkkaana kimaltavan mieli-ja muistikuvan. Toisaalta pelkään, että olisi liian hauskaa. Juhlisin kolme päivää ja raahautuisin sitten raatona maantielle. Viikonlopun jälkeen olisi kuitenkin pakko lähteä.

Ja toisaalta, minä haluan maantielle. Mielikuvassa poljen kirkkaassa kesäyössä. Ajan yksin asumattomalla seudulla lähellä itärajaa. Keitän yökahvit tien varteen juuri sopivasti osuneen lammen rannassa. Näen karhun tarpeeksi etäältä. Se kääntää kuononsa pyöräilijän suuntaan. Se nuuhkii sieraimet väristen, mutta menee sitten menojaan.

Otetaan virallinen lähtökuva. Halataan ja heilutetaan. ”Ajan mutkan taakse itkemään”, sanon ja liiottelen vain vähän. Mutta mutkan takana lepattaa vastaan myös maantien vapaus.

Jalassa on pyöräilykengät ja pyöräilyhousut. Käsissä on pyöräilyhanskat ja päässä pyöräilykypärä. Repusta kiertää suupieleen juomaletku. Taakkatelineessä roikkuvat muhkeat mustat laukut. Heimon ulkoiset merkit on helppo tunnistaa. Olen ilmiselvästi retkipyöräilijä.

Siinä, mikä minulle on alamäki Lietekylältä, huohottaa kaksi vastakkaiseen suuntaan kampeavaa pyöräilijää. Heillä on oikea asu, mutta ei pakkauksia painona. He ovat päiväretkipyöräilijöitä. Aviopari on matkalla Mustarindan kodalle. Rouva on käynyt koulua talossa. Puhutaan siitä ja kylästä ja pois muuttaneista asukkaista ja metsän peittoon kadonneista kotipihoista. Puhutaan polkupyöristä ja varusteista. Puhutaan Jyrkästä ja sitä kautta monista muista mäistä. Mies lähtisi myöhemmin kesällä Itävaltaan polkemaan. Puhutaan Grossglocknerin alppitiestä. Tämä ihmeen kohdalleen osuva kohtaaminen käy todisteena. Lähdin liikkeelle juuri oikeaan aikaan.

Paljakasta kirkonkylälle posotetaan pääosin alamäkeen. Tätä en tahtonut uskoa, kun maan muotoja kuvaava tieto minulle esitettiin. Nyt naurattaa. Ensitöikseni hankkiudun ostamaan hyttyshattua. Kauppaa etsiessäni en voi olla hämmästymättä. Mahdetaanko missään maamme taajamassa myydä niin monessa liiikkeessä katiskoja. Hattukin löytyy vaivatta.  

Maamerkkikopteri.

Myös seuraava pysähdys on etukäteen suunniteltu. Haluan syödä kohtuuttoman hampurilaisaterian Starburgerissa. Vanha totuus pitää kutinsa, sitä saa mitä tilaa. Maku on juuri se selittämättömällä tavalla ei minkään maku, joka näitä paperiin käärittyjä sämpylän ja pihvin ja lisukkeiden kasoja yhdistää. Jollain onomatopoeettisella tavalla Litku Klemetti olisi oikein hyvä nimi tällaiselle hampurilaisaterialle. Olen erittäin tyytyväinen. Odotukseni täyttyvät.

Kaksi miestä naputtaa pelikoneita kunnan matkailumainosten ja miljoonapoteista huutavien julisteiden välissä. Uskon katselevani suven surullisinta näkyä. Sydämmestäni toivon kaikille hyvää juhannusta, hyvää seuraa ja tarkoituksen tuntua elämään.

Polkeminen kohti Kuhmoa, tiellä numero 904 on helppoa ja iloista. Vaarat eivät olekaan vaarallisia.

Nimi minun makuun. Tekee mieli ostaa lautoja tarakalle.

Mutta kipeää tekee. Se lähtö. Tien nimi on aina vaan Hyrynsalmentie. Viitoissa kerrotaan minun ja menneen väliin kertyvien kilometrien määrä. Ikävän aalto loiskuu rinnan rantakiviin. Ikävöin isosti. Ikävöin omaa perhettä. Ikävöin ystäviä ja kavereita ja Mustarindan väkeä. Varsinkin ikävöin kaikkia niitä, joiden kanssa olen maailmalla leirituleen tuijottanut. Ja samalla muistan, etten ketään heistä olisi tavannut, jos en olisi lähtenyt.

Puolustusvoimilla on koreimmat kyltit.

Kuivajärven rannasta löytyy upea majapaikka. Laavun on laittanut Ylä-Vieksin kyläyhdistys. Missään en ole nähnyt semmoista polttopuiden paljoutta. Paljon on myös hyttysiä. Ripustan rankisen laavun kattopalkkiin.

Kuivajärven laavu Kuhmossa.

Kahvilla rohkeasti ilman verkkoa.

Nuotiolla istutaan kuvan ottamiseen vaaditut sekunnit.

Puran kuormasta makuuhuoneen ja keittiön varustuksen. Koitan tehdä liikkeet yhtenä pitkänä sarjana, pysähtymättä. Kuusijalkaisille olen luvuttomia veriaterioita ohuessa nahkakuoressa. Hyppelen ulos vaatteista. Kaahaan täyttä ravia matalaan veteen. Peseydyn upoksissa. Pinnan päälle kohoavasta päänupista kiinnostuvat myös paarmat. Hypin vaatteet päälle. Pasta kiehuu nuotion vieressä penkillä. Minä kierrän puolijuoksua pitkin pihamaata. Haen kattilan mukaan. Huiskin ruoan hyttyshatun alle. Kierähdän verkon sisään. Hirsipinnoilla, laavun hämärissä nurkissa kyhnää hyttysten musta, lähes samettinen matto. Ahneimmat asettuvat verkon pinnalle. Pienikin liike saa massan siivilleen. Ininä on tauoton. Se on kuin vinkuva sähkömoottori. Kahelin hammaslääkärin hyrräävä hermopora. Unen pää tuntuu olevan aika kaukana.

Kesäkasi

Marraskuussa -18 sovittiin, että poljen pyörällä taidetöihin Hyrynsalmelle. Tammikuussa sain lisätä kalenteriin residenssijakson Tohmajärvellä. Sinne olisi hauska kaartaa itärajaa myötäillen. Saunan lauteilla oli läpsäisty märkää kättä päälle, Kokemäenjoki melotaan Siurosta Reposaareen.

Tässä vaiheessa kasi oli vielä pitkävartinen koukku ja vetinen pätkä. Harmillisesti, mutta sopivasti tuli elokuulle sovitun taiteellisen touhun peruutus. Sain lisää vapaata aikaa. Päätin jyystää pyörällä myös etapin Pohjois-Karjalasta Pirkanmaalle. Kun vielä siskoni kuljetti pyörän määräsatamaan, pääsin takaisin satulaan ja kuroin kiinni kauniin kahdeksikon. Kotisaareen tulin Iniön ja Houtskarin kautta.

Kauan eläköön jokamiehenoikeus. Seitsemäntoista yötä uinuin teltassa. Kuudesti se seisoi aivan laavun tai kodan vieressä. Sinnikkäästi ripustin silloinkin hyttysverkon valmiin katon alle. Inhat itikat eivät verkon alle päässeet, mutta pitivät siksi paljon pahaa meteliä, että oli pakko muuttaa. Ininä vaimeni siedettäväksi, kun kuusijalkaiset kyyristyivät telttakankaiden väliin odottamaan aamulla oven raosta ojentuvia koipia.

Nukuin yhdeksässä laavussa ja kahdessa kodassa. Vain kahteen osui samaan aikaan muita yöpyjiä. näistäkin toisella kerralla oli kyseeessä oma melontakaveri. Suurkiitos Metsähallitukselle, metsästysseuroille, kyläyhdistyksille ja yksityisille ihmisille, jotka näitä mainioita majoja rakentavat ja huoltavat. Kiitos myös muille kulkijoille. Paikat olivat poikkeuksetta siistissä kunnossa.

Kotimaassa kun ollaan, pääsin myös moneksi yöksi kaverien katon alle. Supersuurkiitos yövyttäjille ja saunottajille ja pitopöytien kattajille.

Vähää vaille kolmen kuukauden aikana näin tien päällä 22 pyörämatkailijaa. Näistä 17 tuli vastaan viimeisellä pätkällä, Saariston rengastiellä. Muita melojia ei tavattu.

Pyörän mittariin kertyi 2323 kilometriä.

Kajakkia melottiin 167 kilometriä. Punaisessa pulkassa Toni Kotiniemi.