Asiaa poliisille

Haeskelen iltapalaa Padangbain lävistävällä pääkadulla. Tarpeeksi, vaan toisaalta ei liian kurttuinen kansankuppila löytyykin tuota pikaa. Haeskelen myös vessaa. Jo kysyessäni tiedän, ettei helpotuksen huonetta löydy tästä kioskista.

Rouva viittaa kadun vastakkaiselle puolelle. Siinä näkyy sijaitsevan poliisiasema. "Kyllä, kyllä, kysy sieltä." "Poliiseilla on vessa", hän vakuuttaa.

Epäröiden lähestyn avointa ovea. Kuulemani perusteella on mikä tahansa kontakti maineikkaan korruptoituneen virkavallan kanssa hankaluuksien hakemista ja sakkojen kerjäämistä.

Kaksi konstaapelia retkottaa takakenossa toimiston tuoleilla. Esitän asiani edelleen epäröiden. Hymyilen hölmöläisturistin rooliin heittäytyen ja tavattoman kohteliaasti.

"Iso vai pieni", kysyy poliisi?  Etusormea ojentaen hän tekee lirittelyyn viittaavan eleen ja muotoilee sen perään kourat pyöreinä ilmaan ison paskan kuvan.

"Pieni", vastaan minä. Poliisi kampeaa tuolista. Hän saattaa minut talon taakse henkilökunnan vessaan. Huokaan moninkertaisesta helpotuksesta. Kevyin askelin poistun kolmella kielellä kiitellen. Hauskaa on kaikilla.

Hauskaa on myös taksikuskilla. Kerron tapauksesta, kun lähdemme seuraavana päivänä ajamaan kohti Ubudia. Riemulla ei ole rajoja. Kolmituntisen kyydin aikana hän palaa aiheeseen aina uudestaan. Vessaan poliisiasemalle. Ennen kuulumatonta.

Jalan jalan, eli madonluvut Ubudin liikenteelle

Jalan jalan tarkoittaa Bahasa Indonesian kielellä kävellä, paitsi että Balilla ei kävele kukaan, paitsi minä kävelen ja köyhät ja joskus lapset, jolleivat seiso skootterin astinlaudalla tai roiku satulassa äitiinsä nojaten, rutistaen paidan sivusaumoja käsillä, jotka eivät läheskään yllä aikuisen ympäri.

Minä kävelen. Muilla on kaksi pyörää tai neljä pyörää ja moottori, mopo, skootteri tai auto.

Kävelen, koska kaipaan liikuntaa. En halua pitkien koipieni hermostuvan. Kävelen koska kävellen ehtii aistia enemmän.

Täällä, missä kukaan ei kävele, siitä on tullut myös periaatteellinen kysymys, mielenosoitus. Haluan olla huutomerkki tien poskessa. Naapurin kioskille ei tarvitse ajaa mopolla.

Juliste hotellin käytävällä, Denpasar.

Kävely on hengenvaarallista. Ensin pitää unohtaa omaavansa oikeuksia tien käyttäjänä ja kerrassaan ihmisenä. Pitää oppia luikkimaan kuin lisko, piiloutumaan puiden ja sähköpylväiden taakse, kun pulskat katumaasturit kiiruhtavat minne ikinä.

Joskus yritän saada katsekontaktin kuljettajaan. Usein tuijotan väärää henkilöä tummennettujen lasien takana. Toisin kuin kotona, vastaan tuleva kuljettaja istuu vasemmalla.

Eikä kuljettajaa kumminkaan kiinnosta. Katse on jähmettynyt eteen. Hän jyrää kuin valjakkohevonen laput silmillään. Sillä lailla liikenne sujuu. Metalli virtaa. Vauhdissa pitää pysyä.

Minä kävelen ja kävellessäni kasvaa ohimoiden välissä raivon hurrikaani. Haluan tuupata mopoilijan nurin. Haluan survoa bambukepin pinnojen väliin ja katsoa miten suma patoaa mopojen kosken. Haluan vääntää sijoiltaan autojen sojottavat peilit. Haluan naarmuttaa niiden kylkeä, joka kaiken aikaa uhkaa rutistaa minut muurin karheaa betonia vasten. Haluan heittää kiven, puhkaista ilmastoidun, äänieristetyn peltikuplan ja repiä kuljettajan pakokaasun katkuiseen pauhuun, opettaa hänet ottamaan huomioon tien poskessa hiipivän haurauden.

Mutta minä vain kävelen, päättäväisesti kuitenkin ja käännyn toisen temppelin jälkeen riisipellolle, kastelukanavaa seuraavalle polulle ja kuulen taas ajatukseni, ne joissa ketään ei työnnetä kumoon tai runnota viemärikaivoon.

Olympoksen Zeuksen temppeli

                      "Mahtavin ja vuoren valtija oli Zeus,
                      muhkeapartainen mies,
                      jolla oli salamat aseenaan."

                      Ja vuoren valtija,
                      välkästä toiseen,
                      oli Tommi,
                      jolla oli maihinnousukengät aseenaan.
                      (Vaikka muotia olivat lapikkaat.)

                      Taistelun telme pöykyssä.
                      Kiltti poika,
                      jolla oli isot kengät aseenaan.

Bysanttilaisessa museossa

                          Kissat menevät kieppiin autojen katoille.
                          Ne rusettiluistelevat konepellillä.
                          Venyttävä tassu viittaa kohti kukkulaa.
                          Akropolis. En mene sinne vielä.

                          Laskeudun Bysanttiin.
                          Matkalla tulee vastaan Onassiksen näköisiä naisia.

                          Lasipullo -A.D. 5th-6th century- on siro ihme.
                          Sietäisi muistaa tämä.
                          Siruja ja lohkareita.
                          Marmorisokerikuutioita.

                          Intendentti suhisee hiljaiseksi pulisevat työkaverit.
                          Kenkänsä narisevat kovempaa.
                          Alkavat joukolla leikkiä kuurupiiloa,
                          kukkua viirien takaa.

                          Älä vielä laita käsiä selän taa.
                          Älä vielä aloita vanhamieskävelyä.

                          Seuraavassa salissa tuttuja kuvia.
                          Madonsyömää kaarnaa.
                          Osaisinpa kopioida niiden takapuolet.

                          Intendentti on kaunis.

                          Jotakin hullua siinä on,
                          laittaa iso talo toisten talojen palasille.
                          Sellaisten isojen talojen,
                          joissa kukaan ei koskaan asunut.

                          Kuvanpalvon täydestä sydämmestä.

                          Seuraako kaunis intendentti kaikkia yhtä kiinteästi?
                          Alan ujostella.

                          Yrjön keihäs on terävä kynä.
                          Panssarissaan aukeaa portti sydänalaan.
                          Pallean päällä istuu parveke.

                          Vedetäänkö Yrjö sormikoukkua?
                          Lohikäärmeen löit jo.

                          Elokuvassa tavallinen Tom Hanks pyytäisi naista treffeille.
                          Jopa sössö Hugh Grant pyytäisi naista treffeille.
                          Kuka ei pyytäisi tuollaista ihanaa intendenttiä?

                           Irvistelettekö minulle te Bysantin maalatut päät?

                           Tulee mies instituutista.
                           Astun tervehtimään.
                           Päivää sanon,
                           mutta intendentille en virka mitään.

                           Kiipeän valoon 2015 A.D.

VäliBali III

VäliBali II

Ubudissa liikenteen valtavirta rullaa kahdella pyörällä.

Myös monet turistit vuokraavat halvan ja käytännöllisen skootterin.

Uneton Ubudissa

Ensimmäiset yöt residenssimökissä, Lod Tunduhin kylässä, Ubudin kaupungin etelälaidalla, ovat levottomia. Sisäinen kello raahautuu perässä toiselta aikavyöhykkeeltä. Yö on ääntä tulvillaan. Ei kuitenkaan liikenteen melua tai riitelevien naapureiden huutoa. Ei myöskään aukiolta aamupuolelle asti raikuvaa flamenko-esitystä, kuten Ateljeesäätiön Marbellan talossa.

Sillä sinisellä hetkellä.

Täällä herään vähän väliä luonnon ääniin. Kylpyhuoneessa asuu sammakko, joka pari kertaa vuorokaudessa kajauttaa kokoonsa nähden suhteettoman kovalla äänellä, TOKE-TOKE-TOKE-brrr-brrr-br. Pienet liskot naksuttavat hiljaa katonrajassa. Isommat liskot tekevät isomman naksun. Joskus joku niistä pudota lopsahtaa lattialle.

Kuulen kulkusten helkettä. Ehkä tontut aloittavat joka vuotisen kierroksen näiltä kulmilta. Kaskaat rouskuvat puutarhassa. Sirkat sirittävät. Naapuruston koirat vastaavat lauman koko voimalla riisipellon takaa kantautuvaan haukkuun.

Eniten meluavat kukot ja niiden riekuttua tervehdyksensä ehkä muutaman tunnin päästä nousevalle auringolle, aloittavat kanat toimeliaan kaakatuksen, johon ankat yhtyvät. Kanoista rohkein keinottelee katolle katsomaan missä isännän uhoama sarastus viipyy. Siellä se liukuu, raapii ja räpistää kuin henkensä hädässä.

Otuksista karmein asuu aivan seinän takana. Sen ruumis ja höyhenpuku ovat kukon, mutta pää on aasin pää. Mitä säädyllisimpään nukkuma-aikaan se päästelee ylväästi palkeet levällään, KUKKO-KIEKUU-II HO HO HO HOO.

Kukkoaasi vai vain aasi kukko - KIEKUU-II HO HO HO HOO.

VäliBali

Singapore, Changi airport on hiljentynyt yöksi.

Vain vessasta tapaa elonmerkkejä.

Kaksi x Saksa

Tihkuisena päivänä yli Elben.

Jätskibaarin pojat. (Kunniaa mestari Königille tehden.)

Eurooppalaista hauskaa

Saksalaista hauskaa, heinäpaaalihahmot.

Hauskat palomiespaalit.

Maailmanmestari harjoittelee myös vessassa.

Bussien vyöhykekartta on hauska, kun ei tarvitse yrittää ymmärtää.

Parasta Saksan hauskaa.

Ehkä hauskaa. Saksa-Suomi-sotamuseo. Yllätys ainakin.

Ulvova munkkipossu on hauska Hollannissa.

Speedy The Boat. Säälihauskaa.

Pyöräilijä pysähtyy kanavan rannalle hekottelemaan.

Kaikkein hauskinta. Hollantilainen erektiosilta.

Hauska vaaratilanne Ruotsissa. Hirvi ajaa takaa villisikaa.

Ahvenanmaalla on hauskaa ampua hirviä hirven muotoisesta hirvitornista.

Taikuri Tuoksumuisti ja tasamaa

Maantievaraani puskee Alankomaiden paahteessa.

Näyttämöllä pääkaupungin takapihojen takana tekee temppujaan Taikuri Tuoksumuisti. Mielikuvamatkojen mestari pyydystää pikkuisen hajupartikkelin ja nakkaa pään kantajan pikalähdöllä yllätyskohteeseen.

Taikurin tiskillä on tarjolla myös vakiovuoroja kuten, märän lapasen kautta lapsuuteen, punaisen talon pulkkamäkeen, missä meloin ahkiota alas Amazon-virran tutkimattomia sivuhaaroja tai kuivan männikön kautta Portugalin rannikolle.

Aurinkovoiteen tuoksu vie aina mennessään. Ei kuitenkaan helteiselle rannalle tai paahteiselle maantielle, vaan monta pystysuoraa kilometriä ylös Himalajalle.

Simsalabim, siihen hetkeen kun...

On kylmä. Tuuli on narskuvan kuiva. On läpikuultavan kirkasta. Ohuessa  ilmassa aurinko polttaa suojaamattomat kohdat hetkessä. Päässä on liina, nenän ja suun peittää toinen. Siinä välissä istuvat aurinkolasit. Naama palaa näistä huolimatta. Pyöräilyhanskoista esiin pistävissä sormissa on satavuotiaan kurtut. Taas lisään voidetta. Hot-lemon on juotu. Rinkan lantiovyön solki napsahtaa kiinni. Sanon nepaliksi, "Cham cham". Oppaani Mr. Bhim toistaa ajatuksen suomeksi, "Menox sano Änni Lenox".

Tuoksumuisti keppostelee.

Turhan tiheää Eurooppaa

Läntinen Saksa on tiheään asuttua seutua. Sinne eivät sovi kotimaan selkosilta tutut autiotalot, kuihtuneet koulut ja lopullisesti suljetut kyläkaupat.

Saksassa kuitenkin mahtui kiertämään suurimmat kaupungit, väistämään moottoriteiden tiheäsilmäisen verkon ja polkemaan sisään sievään postikorttiin.

Näkymä Mittellandkanalin varrelta olkoon esimerkki sievästä Saksasta.

Tulokulma Hollantiin, odotettuun pyöräilijän paratiisiin, Alankomaiden kaakkoinen pussi, oli täysin väärä. Heti rajalla ahtautui kaikki ihmisen toimeliaisuuden ikävyys samaan sumppuun. Taivaanrannassa törrötti kertavilkaisulla sen seitsemän kirkontornia. Kylien ja kaupunkien väliin mahtui vain teollisuusalue. Pyörätie kaarteli edes takaisin saman moottoritien yli ja ali. Pienempiä paikkoja ei kartta tuntenut, isompien hahmo sameni ja ilmansuunnat katosivat poukkoilun poimuihin.

Heinäkuun kolmannen päivän aamuna hortoilin kahdeksantoista kilometriä vain löytääkseni itseni vajaan kahden kilometrin päässä lähtöpisteestä.

Olin kaiken aikaa hämilläni, en suorastaan eksyksissä, mutta taatusti sivussa eteen, kohti määränpäätä johtavalta reitiltä. Vasta pohjoisessa ymmärsin miksi maata kehuttiin. Täällä alanurkassa keskityin turhauttavaan kammen pyöritykseen ja monikieliseen sadatteluun.

Kartta on tavaraa täynnä.

Kiertotie.

Kaheli rouva virkkaa pyörätietä ja renkipoika kylvää kylttejä.

Pyöräilijän tie Euroopan sydänmailla

Keväällä 2010 paistatin päivää Suomen Purjelaivasäätiön Kuunari Helenan kannella. Lipuilimme hiljakseen Kielin kanavassa. Samassa rännissä tekivät suunnattomat konttilaivat matkaa Pohjanmereltä Itämerelle tai takaisin. Kanavan kummallakin rannalla kulkee pyörätie. Meno sillä näytti olevan lystiä kiitoa. Lisäsin sen siltä istumalta tulevien retkien toiveikkaaseen listaan. Laivalla Saksaan, kanavan vartta länteen ja edelleen niin kauas länteen, kun pääsee, halki Hollannin, Ranskan Normandian ja Bretagnen, aina Brestiin asti.

Viisi vuotta myöhemmin tein päätöksen lähteä juhannuksen tienoilla ja viipyä tiellä noin tai vajaan kuukauden. Aloin ottaa mittoja kartasta. Kilometrit eivät mahtuisi annnettuun aikarakoon. Vetäisin paperille pari huolimatonta vaaksaa ja uuden suunnitelman. Ajaisin lounaaseen, Luxemburgiin, koska en ole käynyt, Belgiaan, koska en ole käynyt ja siellä Gentiin, jossa on Van Eyckien kuuluisa alttaritaulu, Hollantiin, sen rannikon saarille, takaisin Saksaan, Kielin kanavan varteen, pikaisesti Tanskan halki, Ruotsin poikki ja Ahvenanmaan läpi kotiin. Eurooppa on pieni päätin ja päättelin matkaa kertyvän alle kahden tuhannen.  

Saksa, Travemünde, Bullendorf, Fallingbostel, Stolzenau, Seeste.

Mobiili navigaatiopöytä.

Parasta saksalaista kylttiosaamista.

Saksa, Maria Veen. Hollanti, Helden, Ersloo.

Kun koko Hollanti paistuu...

...paistuu myös pyöräilijä hollantilaisella tiellä.

Belgia, Polleur. Luxemburg.

Tällä retkellä piti olla takuu, ei vuoria, ei edes kukkuloita, mutta niin vaan alkoivat vaarat sinertää Nordrhein-Westfalenin taivaanrannassa, Mittellandkanalin takana. Tasainen Hollanti venytti vielä seudulle pienen tasaisen taskun, mutta heti Belgian rajalla alkoivat kilometrien nousut.

Lämpömittari hoiperteli 35-40 asteen välillä. Pyörä hankasi vastaan. Se lakkasi kerta kaikkiaan rullaamasta. Alamäessäkin piti polkea. Kellon ympäri raataen sain kasaan 75 kilometriä, seuraavana päivänä 78. Illalla krampit kourivat mahalihoja.

Päättelin takajarrun hirttävän kiinni levyyn ja syytävän samalla korvat täyteen kiduttavan viheliäistä vikinää. Etujarru se ei voinut olla, sen olin irrottanut jo aikapäiviä. Ollakseni varma kiusan lähteestä ruuvasin nyt irti myös takamotikan.

Ilman jarruja pyörä rullasikin vaivattomasti ja ääneti. Alkoi kilometrien alamäki. Molemmat patiinit päällysteen pintaan painettuna kaahasin yhä neljääkymppiä kohti tien katkaisevaa punakeltaista pukkiaitaa ja sen takana ammottavaa kuoppaa. Kengänpohjien hinnalla sain laahattua pyörän pysähdyksiin. Nöyränä ruuvasin jarrun paikalleen. Alkoi kilometrien ylämäki.

Vihreä viiva kartassa tarkoittaa junakyytiä.

Hiomalla kevennetyt kengät.

Kohta se juna jyskyttää.

Retken paras (tai toiseksi paras, kilpailu Gentin toimiston kanssa on tiukka) turisti-info löytyi Luxemburgista. Siellä tiedettiin neuvoa jarruongelmainen matkailija kaupungin polkupyörävuokraamoon, jonka yhteydessä toimii myös huoltopaja. Koska oli maanantai, tavalliset pyöräkaupat olivat kiinni. Lisäksi ohi kulkeissa löytämäni liikkeet möivät vain Shimanon varaosia. Minun jarruni olivat merkiltään Hayes.

Vika oli pieni. Palat olivat loppuunkuluneet. Metalli kirskui metallia vasten ja sinne väliin kiilautunut pikkiriikkinen jousi soitteli kimeintä pilliä. Miljoonalaatikosta pengottiin esiin sopiva pala, mutta vain yksi. Sekin riittäisi pysäyttämään pyörän kunnes löytäisin uudet. Sain myös pikakurssin levyjarrujen huollosta ja Tour de France-tilannekatsauksen. Kun kysyin hintaa, minut naurettiin ulos puodista.

Luxemburgin kaupungin pyörävuokraamo auttaa.

Kuninkaallinen kulautus.

Säteilevä riemumieleni mahtoi lohduttaa lehvävarjoisan kulmakapakan festivaalikrapulaista tyttöä. Hän tarjosi tuopin. Vasta toisesta saisin maksaa.

Minä sydän Luxemburg.

Belgia, Gent. Hollanti, Westenschouwen, Rotterdam, Erkemederstrand, Dedemsvaart. Saksa, Heede.

Polkija Pohjanmeren paratiisirannikolla.

Kerrankin kunnon myötäinen.

Saksa, Ober Hammelwarden, Wingst-Dobrock, Bornhöved, Puttgarden.

Tanska, Faxeladeplats. Ruotsi, Malmö.

Tiheimmän Keski-Euroopan jälkeen alkoi Tanskassa taas olla tilaa.

Ruotsi, Grisslehamn.

Keltainen viiva kartassa tarkoittaa linja-automatkaa. Aikataulun paineessa piti puoli Ruotsia, Malmöstä Tukholman kautta Norrtäljeen, väli jonka arvioin alle neljäänsataan kilometriin ja joka mahtoi venyä seitsemäänsataan, puskea julkisilla kulkuneuvoilla.

Mittamiehen laiskottelu pyöräilijän Norrskatan toimistossa maustoi matkantekoa. Polkien kertyi kilometrejä kuten pitikin, noin 2000, mutta sen päälle paisui reilu 1000 kilometriä junan ja bussin penkissä. Ehkä Euroopan koko nyt hahmottuu realistisemmin.

Kielin kanavasta en nähnyt yhtä vetistä vilahdusta. Päivä kerrallaan piirretty reitti oikoili lopulta etelästä ohi. Gentin alttaritaulun verta vuotava karitsa oli kaunis, mutta maalaus silti väärä. Sieluni silmä oli katsellut Issenheimin alttaritaulua ja sen odotin kohtaavani.

Jos siis seilaisi uudemman kerran Travemündeen, polkisi kanavan vartta länteen, koukkaisi kauas etelään, Elsassiin, maalausta katsomaan ja sitten luoteeseen, luoteeseen, aina Brestiin asti...

Virallinen kirjanpito.

Ahvenanmaalla näytti jo kotoisalta.