Machu Picchu: No Problem

Ryhmä lähtee liikkeelle aamuyöllä kello puoli neljä. Minä astun kadulle tuntia myöhemmin. Kaulukset pystyssä asetun lipputoimiston ovenpieleen nojaamaan. Ainakin olen jonon kärjessä. Makustelen pettymyksen karvasta sappilientä jo etukäteen.

Kaksi minuuttia vaille viiden vahtimestari napsauttaa lukon auki. Lausun huomeneni lasikoppiin. Se riittää, asiahan on täällä kaikilla sama. Sitten tulee iso kysymys. "Mille päivälle?" "Tälle päivälle", huokaan minä. "No problem. Kiintiössä on vielä useita vapaita paikkoja." No problem, ihan niin kuin Ramon illalla julisti.

Lippu plakkarissa. Seikkailu jatkuu.

Kalisarvoinen lippu ja sen yhteensopivuus passin kanssa tarkastetaan jo sillan pielessä, ennen mäkeen lähtöä. Nousu on pitkä ja rankka. Polku kiviportaineen vie suoraa viivaa ylös. Kiharoille taivuteltu autotie ylitetään moneen kertaan. Juuri ennen parkkipaikkaa pilkottaa pusikosta pressukattoinen piilokahvila. Rouvan kylmälaukuista ja muoviämpäreistä löytyy uskomattoman laaja menu pähkinöistä pää-ja jälkiruokiin. Ostan erinomaisen kerrosleivän, niin hyvän, että ostan toisen jo ennen kuin ensimmäinen on kokonaan nielty. Ostan kahta lajia kylmiä juomia.

Parkkipaikan virallisessa kahvilassa hiljennyn cappuccinon ääreen vetämään henkistä henkeä. Olen saapunut Machu Picchuun. Koko juttu tuntuu paksulta pajunköydeltä.

Väkeä on paljon, mutta virkailijan mukaan todella vähän. Sesongin huipulla tänne ei osteta lippuja tulopäivän aamuna. Sääntöjä on paljon. Isot reput, eväät, kertakäyttöpullot, kävelysauvat ja tupakointi on kielletty. Erikseen on jouduttu kieltämään myös muureilla kiipeily ja niihin kirjoittaminen. Lippu tarkastetaan toisen kerran. Vierailija kirjataan sisään ja sitten aikanaan myös ulos.

Alueen kartta. Tätä ei Binghamin pojalla ollutkaan.

Porttirakennuksen jälkeen tungos sulaa terasseille. Alue on laaja. Paljon laajempi, kun osasin aavistaa. Aikaa on koko päivä, mutta tarvitsen ehdottomasti suunnitelman.

Päätän aloittaa kierrokseni linnoituksen eteläpäästä, Aurinkoportilta, mistä inkojen muinainen maantie tulee sisään.

Aurinkoportilta pohjoiseen.

Maisemaa katsoessa ymmärtää miten linnoitus voi kadota.

Lähden nousemaan aina vaan ylemmäs, niin ylös kun täällä pääsee, Montaña Machu Picchun näköalapaikalle. Pohjoispään matalammalle Wayna Picchulle en mahtunut. Sinne tarvitaan erillinen pääsylippu ja kiintiö on niukka, 200 vierasta aamupäivällä ja toinen mokoma iltapäivällä.

Jos mäki on, sinne kavutaan.

Onneksi on portaat.

Polku on taas jyrkkä ja tällä kertaa ilmeisen loputon. Vastaantulijat valehtelevat maalin odottavan heti seuraavan porrasjakson ja mutkan takana. Haluan uskoa jokaista. Lopulta tulee vastaan sekin, joka puhuu totta.

Näköalapaikka on kapea kivinokka, kuin laivan keula. Valitettavasti alus kyntää sankkaan pilvimereen. Kiilaudun koloon vahtimaan näkymän kirkastumista. Uudet repaleet vyöryvät entisten tilalle jos jotain hetkeksi näkyviin vilahtaakin. Huppu silmillä otan tunnin päiväunet.

Näköala.

 

Paras kuva.

Luulen nähneeni sen kuvan ensimmäisen kerran Valittujen palojen vuonna 1968 julkaisemassa matkakertomusten kokoelmassa "Suuri matkakirja". Kuva on otettu ylhäältä terassiviljelmiltä pohjoiseen päin. Taustalla kohoaa Wayna Picchun terävä huippu. Selailin kirjaa mummulassa.

Sama kuva, samasta parhaasta kuvakulmasta on tullut vastaan lukemattomia kertoja. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että sadat tuhannet turistit ovat jo ottaneet kaikki kuvat. Velvollisuuden tuntoisesti nappaan minäkin muutaman. Parhaiten paikan ja hetken tavoitan kun vain katson ja hengitän. Ihmettelen itseäni näillä jalansijoilla.

Machu Picchu. Siitä kulmasta.

Nautin itsenäisestä kuljeskelusta. Tällä mäellä voisi kierrellä loputtomiin. Katsottavaksi on isoja ihmeitä ja pienen pieniä yksityiskohtia. Mitkään ylisanat eivät täällä ammu yli. Ja lopulta huomaan jääväni vallan sanattomaksi. No problem.

Nazcan kuviot siiliin leikattuna ja Yoda-reppu.
Mies taitaa tietää mistä Machu Picchussa on kyse.

Kylään palatessa tartun laamaa korvista. Poikkean matkailutoimistoon kyselemään kyytiä ollaytamtamboon. Ainoa vaihtoehto on juna. Virkailija löytää seuraavan vapaan paikan neljän päivän päästä. Ravaan takaisin hotellille kysymään Ramonilta miten tämä on no problem.

Juuri edelläni saapunut ryhmä on vasta ehtinyt vallata vastaanoton sohvat. Hihkutaan ja halataan. Olemme kaikki kuin hilpeässä nousuhumalassa. Ihokarvat pystyssä. Suu liian täynnä sanoja, joita yhtä aikaa huutamalla pystytään kuvaaman hetken tunnelma, se miltä tuntuu käydä Machu Pichussa, vaikka sitä ei kukaan erikseen pystyisi lauseeksi kahlitsemaan.

Mutta Ramon, "Mitä tehdään, mistä saan lipun, entä jos en saa, mihin asetun, kuka järjestää puuttuvat etapit, kuka maksaa?" Opas ei osaa vastata, mutta pysyy kannassaan, no problem.

Eilisestä asti on yritetty soittaa Gustavolle, kauppiaalle jonka toimistosta ostin matkapaketin ja Manuelille, joka toimi yhteysmiehenä. Kummankaan puhelimeen ei saada yhteyttä.

"Soitetaanko sinun pomolle", ehdotan. Ramon sanoo ettei se käy. Se ei käy, koska hän ei tiedä toimiston nimeä, puhelinnumeroa, eikä johtajan nimeä. Ei tiedä oman työpaikkansa nimeä, numeroa, eikä pomoa? Puhua pajatan adrenaliinilla jatkettua espanjaa. Ana auttaa.

Painostan opasta, "Anna numero. Soitan itse". Pakon edessä hän keksii firmalle nimen, Excellent Trek. Puhelinnumero on vähän liian lähellä sarjaa 1,2,3... ollakseen uskottava.

Ramon purskahtaa itkuun. Ymmärränkö ettei johtajalle voi soittaa. Tämä on Ramonin ensimmäinen retki pääoppaana. Jos asiakas soittaa ja valittaa, paska lähtee valumaan alamäkeen ja sen päässä Ramon saa potkut. Neljän lapsen isä jää työttömäksi. Pomo on jonkinlainen kummitäti, kuningatar hämähäkki, jonka verkko kattaa koko Cuscon retkeilybisneksen. Ramon ei saa töitä ikinä.

Nyt ymmärrän. Peräännyn. Tukin suuni. Halaan tutisevaa miestä. No problem, vakuutan vuorostani.

Takki tyhjänä putoan sohvaan. Pitäisi suunnitella tulevaa. Kaiken kattava retkipaketti on viime metreillään muuttunut taas omatoimimatkailuksi, enkä tahdo saada aivokopan konetta käyntiin.

Sitten kaikki muuttuu vielä kerran. Vastaanottovirkailija kiljaisee tiskin takaa, "Sähköpostia". Lippu on ilmestynyt. Seuraavaan junaan. Tunnin päästä.

Kiiruhdan pakkaamaan. Sillä välin ryhmä haipuu kaupungille. Vain Ana on tulossa samaan kyytiin. Muut matkustavat yöjunalla. Kesken jääneiden tunnehyökyjen jälkimainingeilla keinun junassa, jota ei pitänyt olla. El Condor Pasa soi. Kai tämä on no problem, vaikka lipussa nimeni on Jeremy Marcinko.

Machu Picchu: Salkantay trek III

Kolmantena päivänä retken luonne muuttuu. Enää emme samoa korkella takamailla. Kävelemme soratiellä. Autojakin täällä liikkuu. Pitkälle ne eivät kuitenkaan pääse. Maanvyörymä on katkaissut tien useista kohdista. Rehevän vihreät rinteet nousevat laakson kummallakin puolella. kumpuilevien harjanteiden takaa tulee silloin tällöin esiin jokin lumihuipuista. Nekin ovat yhä vain nurkan takana. Tien penkalta jyrkänne putoaa kymmeniä metrejä alempana kanjonissa virtaavaan jokeen.

Harvakseltaan näkyy laakson takana taloja. Useimpien pihasta kulkee kuilun yli vaijerirata. Vaijeriin ripustetussa korissa oikaisee kätevästi maantien varteen. Kopassa laitetaan myös lapset koulutielle.

Turisteille on rakennettu oma, seitsemään osaan jaettu, Etelä-Amerikan korkein, vaijeriratojen sarja. Yhteensä liitoa kertyy 2,5 kilometriä. Ryhmästämme vain britit tarttuvat tarjoukseen.

Etenemme omaan tahtiimme. Ryhmät ovat sekoittuneet. Oppaat laahaavat kaukana perässä. Ilmassa tuoksuu kaiken ylikypsä runsaus.

Taivallan pitkät pätkät Anan seurassa. On paljastunut, että hän on myös Brasilian Pyhän Jaakobin tien yhdistyksen puheenjohtaja ja reitin kävelevä tietosanakirja. Olen itse pyöräillyt pohjoisen, niin sanotun Camino Francesen, Ranskan rajalta Santiago de Compostelaan ja edelleen Atlantin rantaan Cabo Finisterreen. Olemme yöpyneet monissa samoissa majataloissa ja haltioituneet samojen näkymien edessä. Ana kertoo tarinoita Jaakobin tien historiasta. Tunnen kuinka kaiken aikaa rikastun.

Tien varren maatalon alakertaan avautuu pop up-kioski. Rouva myy passionhedelmiä. Kauppa käy. Herkkusuiden joukko huokailee keskellä tietä. "Eteenpäin! Jatkakaa matkaa! Ei saa pysähtyä!" Oppaat tavoittavat ryhmän puolijuoksua hölkäten. Äkillinen kiire kummastuttaa. Joukko paimennetaan pikamarssia mutkan taakse. Poissa omistajan silmien alta kahden miehen karhukopla avaa nyyttinsä. Neljä pussillista kypsiä passionhedelmiä. He ovat ryöstäneet kioskirouvan puutarhan. Intohimorikos perulaiseen tapaan.

Sahuayaco.

Leppoisa, mutta hikinen aamupäiväpatikka päättyy Sahuayacon kylään. Lounas tarjoillaan oikeassa ravintolassa. Sitä odotellessa on korkea aika ottaa kylmä kalja.

Kathy on miettinyt mitä eläimiä olisimme. Minä voisin olla kotka, koska minulla on nokka, tai kameli, koska uupumatta kannan raskasta taakkaa. Ana loukkaantuu silmin nähden, kun saa kuulla olevansa täydellinen pingviini.

Alkaa kamala ralli.

Matka jatkuu linja-autolla. "How much is the fish?", hoilaamme kaiuttimista räjähtävän Scooterin mukana. Kuoleman pelko panee laulattamaan. Kapea tie, sen romahtaneet reunat ja tyyrpuurin puolella pystysuoraan putoava kanjoni eivät vauhtia hidasta. Pahinta on, kun vastaan tulee toinen auto. Pienin nykäyksin kitkutamme lähemmäs reunaa. (Miksi aina me?) Peilit taitetaan kylkiä myöten. Vastaan tulija hivuttauttuu ohi kaksi pyörää mahdollisimman ylhäällä rinteessä. Kun vastaan tulee toinen bussi peruutamme pari kilometriä, täysiä.

Rauhallisemmalla metsäpätkällä kaappaamme banaaneja penkan puista. Sitten mennään taas täyttä rallia surmansuun huulilla keikkuen.

"Stop!", kova huuto takapenkiltä ylittää teknorytkeen. Katolta tippuu rinkkoja. Apumies käy kiireesti viskomassa ne takaisin kasan päälle. Touhu toistetaan kolmeen kertaan. Tuskin yhtään reppua katoaa kuiluun.

Keittiötaikurit valmistautuvat Santa Teresan työmaalla.

Kuorma puretaan Santa Teresan leiriin. Esiin etsitään uima-asut. Bussilla jatketaan Cocalmayon kuumiin lähteisiin. Rinteeseen on rakennettu kolme allasta. Lämpötila ylimmässä on 44 astetta. Vesi on kristallin kirkasta ja pohja pehmeää hiekkaa.

Meillä on sama tatuointi, argentiinalaisella vain vähän isompi.

Illalla on bileet. Leiripaikan pihassa roihuaa kokko. Reggaeton pauhaa. Kioskista myydään kaljaa. Kyytipojaksi kaupataan pontikkaa pienissä lääkemukeissa. Yritän kohteliaasti kieltäytyä terävistä. Toisen kaljan kylkiäisinä saan kaksi tiukkaa veloituksetta. Ja niin edelleen. Illasta kehkeytyy tanssin pyörteissä kaatuileva bakkanaali.

Aamuyöstä putoaa päällemme rankkasade hiljentäen riehakkaimmatkin riekkujat. Ensimmäistä kertaa taivasalle pystytetyt teltat pitävät vettä kuin seula. Useimmissa majoissa korkealaatuinen muovipohja kuitenkin kestää. Krapulaiset retkeilijät kampeavat aamiaiselle katetuista kahden hengen kahluualtaista.

Vielä krapulaisemmat oppaat markkinoivat innolla mahdollisuutta taittaa seuraava etappi pikkubussilla. Tapahtuu uusi jako. Noin puoli väkeä vastayhdistetyistä ryhmistä nousee autoon. Toiset, me patikoimaan lähteneet änkyrät, haluavat edelleen patikoida. Happaman oloiset oppaat voivat vain seurata perässä kuumaan mäkeen.

Seuraamme joen vartta ylös Hidroelectricaan. Vieressä vyöryvä koski saattaa hyvinkin olla väkivaltaisinta koskaan näkemääni vettä.

Kylmien juomien ääresssä tapaamme taas bussilla matkanneet. Kylän kaikkien kioskien kauppiaat ovat samaa perhettä. Ainakin jokaisen isoisoisä kuuluu olleen juuri se maajussi, joka vuonna 1911 johdatti Hiram Binghamin ylös Machu Picchuun.

Matka jatkuu raiteilla kävellen.

Vaan entäs jos juna tulee vastaan sillalla?

Iltapäivällä saavutaan Aguas Calientesiin, Machu Picchu turismin maailmannapaan. Majoitutaan oikeaan hotelliin.

Vastaanotossa menemme hämillemme. Virkailija ja Ramon jakavat avaimia ennalta laaditun listan mukaan. Siteet entisiin matkakumppaneihin on murrettu. Kuin jollain oudolla napakymppimatkalla naiset ja miehet on paritettu asuinkumppaneiksi. Purnaaminen ei auta. Virkaa tekevät tuijottavat toisiaan pyörein silmin ja painavat etusormet yhä uudestaan tiskillä makaavan paperin päälle. "Meillä on lista." Teemme salaa uudet jaot kolmoskerroksessa.

Perhosia ratapenkalla.

Päätösillallisella nautitaan paistettua kalaa. Nostetaan maljoja. Pidetään vuolaita kiitospuheita. Jälkiruoan jälkeen oppaat jakavat jokaiselle nimellä ja passin numerolla varustetun pääsylipun Machu Picchuun ja paluulipun huomisella iltajunalla Ollaytamtamboon. Nimeäni ei kuuluteta. Ramon pyytää minut mukaansa terassille. Ostan varmuuden vuoksi ison tuopin.

"Ei tehdä tästä nyt numeroa. Olen pahoillani, kovin, kovin pahoillani. Sinulle ei ole tullut lippua." Kello lähestyy puolta yötä. Lähtöön on aikaa vajaat viisi tuntia. Ja jotenkin, kuitenkin, se on, "No problem".

Machu Picchu: Salkantay trek II

Ylämäkeen lähdetään. Ensimmäinen tunti, niin pitkään kun tietä riittää, sillä pysytään. Sitten kavutaan kapoista polkua yhä jyrkempään ahteeseen.

Kuljemme tasaisen tahdikkaasti. Vaikka brittikollit ovat kiertäneet Perun hippahostellista toiseen horjuen, vain Sam puuskuttaa. Juttuseura vaihtuu kaiken aikaa, kun vapaana agenttina voin sovittaa askeleeni eri ryhmien, parien tai yksin patikoivien tahtiin.

Trine on vieraillut Bolivialaisessa vankilassa. Ollessaan vapaaehtoistyössä Sucressa hän kuuli kaupungissa lusivasta maannaisesta ja päätti käydä sanomassa norjaksi hei.

Tarina on moneen kertaan kuultu. "Helppoa rahaa. Kaikki pääsevät läpi. Kuka osaisi epäillä nuorta vaaleaa naista? Vain yksi pieni paketti. Vain tämän yhden kerran." Raja-asemalla status muuttui silmän räpäyksessä ja peruuttamattomasti reppumatkailijasta salakuljettajaksi.

Nainen on istunut jo neljä vuotta tutkintavankeudessa. Hän odottaa oikeudenkäyntiä ja tuomion julistamista. Sen myötä olisi mahdollista saada siirto kotimaahan suorittamaan rangaistusta. Vankilassa hän on synnyttänyt kaksi lasta, jotka asuvat sellissä äitinsä ja tusinan muun naisen kanssa.

Michael kertoo yrityksestään. Kouluun kyllästynyt kuusitoistavuotias ei palannut kesätöistä pulpettiin vaan jatkoi ruohonleikkurin työntämistä Montrealin hienostoalueella. Monet asiakkaista viipyivät pitkiä aikoja matkoilla. He pyysivät tuttua, tunnollista poikaa pitämään paikat kunnossa. Michaelista tuli isojen talojen mökkitalkkari. Nyt yritys työllistää yhdeksän henkeä. Kuorma-autoja on neljä. Kaksikymmentäneljävuotias Michael on ensimmäistä kertaa lomalla.

Lounaalle on lohduttoman pitkä matka. Mukaan ei tullut yhtään pähkinäsuklaapatukkaa tai keksin murua. Lopulta, reilun neljän tunnin patikoinnin jälkeen tavoitamme edellä hölkänneen huoltokaravaanin.

Molemmin puolin polkua on rakennettu kevyt lautapaviljonki. Paikallinen yrittäjä tarjoaa ryhmien käyttöön keittiön, ruokasalin ja astiat. Oma kokkimme valmistaa aterian mukana kulkevista ruokatarpeista.

Alkupalaksi tuodaan pöytään popcornia ja suolapähkinöitä. Kulhot tyhjenevät hetkessä. Vaadimme lisää. Myös ateria on erinomainen.

Täyttä mahaa saa kantaa rinteellä, laakson myötäisesti, tasaisesti ja pikku hiljaa ylemmäs hivuttautuvalla polulla.

Illan suussa saavumme Soraypampan leiripaikalle. Siniset kupoliteltat on pystytetty isoon siniseen hallitelttaan. Sisääntulopäädyssä on pitkä pöytä. Omamme takana samanlainen halliteltta majoittaa toisen ryhmän.

Pihan lautavajasta löytyy kaksi puuceetä. Vajan ulkoseinässä on lavuaari. Vesi tulee putkea pitkin suoraan jäätiköltä, joka kirkkaalla ilmalla yhdessä Huamantayn lähes kuuteen tuhanteen metriin kurkottavan huipun kanssa tarjoaisi huikean näkymän. Nyt sataa sakeasti lunta.

Santsaamme taas popcorneja. Myös illallinen on erinomainen. Kathy nimeää ryhmän korppikotkiksi.

Soraypampa camping.

Aamulla teltan ovea raaputetaan varovasti. Aukosta kurkistaa aurinkoinen Ramon, "Kokateenne señor". Aamiainen on erinomainen. Kaikki santsaavat kaikkea. Arvelemme, että lounastaukoon on aikaa.

Lähdemme ylös solaan. Laakson vihreä, purojen solina ja lampien turkoosi jäävät pian taakse.

Nousemme karua sorarinnettä. Polku tekee loputonta siksak-kuviota. Porukka ei enää pulise. Hengitystä tasataan aina vähäiselle tasaiselle tultaessa. Silmiä ja päätä pyöritellään. Hymyillään, niinkuin hymyilevät toisilleen sellaiset ihmiset, jotka tietävät itse tähän koitokseen hakeutuneensa ja siitä vieläpä maksavansa. Kukaan ei valita, Sam on hyvin punainen.

Ramon tarjoilee kokalehtiä. En huomaa piristävää vaikutusta, mutta nälkä pysyy loitolla.

Ana jää jälkeen. Lopulta hän ostaa hevoskyydin perässä tulevalta ryhmältä. Jalo ratsu kapinoi elämän epäoikeudenmukaisuutta vastaan puremalla kaikkea turpansa ulottuville tulevaa. Anaa hävettää.

Jalkaa hitaasti toisen eteen siirtelemällä saapuu solan korkeimpaan kohtaa kuin varkain. Odottamatta, taas yhden mutkan ja louhikon jälkeen, mäki loppuu. Tasanteella komeilee kyltti, "Salkantay pass 4650m".

Saamme teetä ja pitkän tauon. Odotamme molemmat ryhmät kokoon. On kirkasta. On kylmä. Siellä täällä on lumilaikkuja. Kapean laakson takana, Salkantay vuoren 6271 metriin nouseva, jäinen huippu näyttää olevan käden ulottuvilla.

Ylitämme selänteen. Pilvet makaavat takapuolen rinteellä. Tihkusade tuntuu roikkuvan paikallaan ilmassa. Kuljemme talon kokoisten järkäleiden autiomaassa. Näkyvyys putoaa muutamaan metriin. Sumu vaimentaa äänet. Planeetta ei vaikuta vieraanvaraiselta. Elämää kuitenkin on. Näen ketun sukulaisen loikkivan lohkareilla.

Pilven alapuolelta aukeaa näkymä laaksoon. Siellä kaukana häämöttää ryhmä rakennuksia. Lounas. Askel pitenee.

Iltapäivän mittaan tulee taas vihreää. Tulee puita. Tulee kuuma. Polku hajoaa mutavelliksi.

Kylän nimi on Chaullay. Teltat on pystytetty terassin katon alle, majatalon toiseen kerrokseen. Suihku ruuhkautuu, kun joku uskoo kuulleensa jonkun sanovan, että ainakin ensimmäisille olisi tarjolla lämmintä vettä. Pötypuhetta.

Päätän suihkun sijasta pulahtaa majatalon takana poukkoilevaan koskeen. Muutama muukin lähtee ilakoimaan luonnon muovaamaan vesipuistoon. Lämmitys ei ole päällä täälläkään.

Chaullayn kylä.

Päivällispöytään kannetaan santsipopcornit jo valmiiksi. Kokki tekee taas ihmeitä. Toinen ryhmä aterioi samalla kuistilla. Perässä tulleet osoittautuvat hämmästyttävän pieniruokaisiksi. Puolilleen jääneet tarjoilukulhot siirretään korppikotkien eteen.

Machu Picchu: Salkantay trek

"Odota opasta hostellin aulassa. Kadulla on vaarallista öiseen aikaan." Puoli neljältä summeri parkaisee. Porttivahti Hector raottaa ovea käsivarren mitan. Heippaan, lupaan palata muutaman päivän päästä ja luikahdan kainalon alta kadulle. Vastassa on lämmin käsi ja leveä hymy. "Ramon", esittelee opas itsensä. Seuraan miestä alas torille.

Ramon kasaa tavarat kirkon portaille ja istuttaa minut röykkiön keskelle. "Pidä näitä silmällä. Torilla on vaarallista öiseen aikaan." Mies itse katoaa nurkan taakse. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän palaa mukanaan kaksi nuorta miestä Kanadasta.

Kiiruhdamme kujien kiemuroissa toisen kirkon varjoon, puolen korttelin puistoon, minne kaikkien toimistojen kaikki asiakkkaat kootaan. Kaksi puolikasta bussia täytetään unihiekan yhä hiljaiseksi taikomalla väellä. Nuokkuvat retkeilijät kyyditään ylös Mollepatan kylään. Tutustuminen hapuilee alkuun aamiaispöydässä.

Santsikierrosten jälkeen kokoonnumme sisäpihalle. Hurjassa hulinassa jokainen jakaa kuormastaan mahdollisimman tasan kahdeksan kiloa hevosen selkään lastattavaksi ja sullooo päivän mittaan tarpeellisen sekä painorajasta ylimenevän pienempiin reppuihin. Koska rinkan ylin osa, jota käytin päivälaukkuna, varastettiin jo Chilessä, en voi palastella taakkaani kahdeksi. Mikään taikatemppu ei laske sen painoa. Hevosen ei tarvitse vuokseni vaivautua. Haen vielä yhden cappuccinon.

Kannan itse reppuni. Hevoset saavat laiduntaa.

Kylän keskusaukiolla joukko jaetaan ennalta laadittujen listojen mukaan kahteen ryhmään.

Meitä tulee neljätoista. Brittinelikko, Anthony, Andrew, Peter ja Sam on pidennetyllä polttarireissulla. Joukon viimeinen poikamies astuisi avioliittoon parin viikon päästä Lontoossa.

Parivaljakoita on kolme. Montrealin miehet Michael ja Paul, Sarah ja Jessica New Yorkista sekä sisarukset Kathy ja Mandy Australian luoteisesta nurkasta, niin kaukaa takamailta, että ovat käyneet koulunsa radiopuhelimen välityksellä.

Brasilialainen Ana on ammatiltaan matkanjärjestäjä. Kotimaan vaellusten lisäksi hän opastaa pyhiinvaeltajia Espanjassa, Santiago de Compostelan reitillä. Norjalainen Trine ja tanskalainen Pia ovat kuten minä, parin itsekseen Etelä-Amerikassa kolutun kuukauden karaisemia.

Salkantay trek on viiden päivän retki takakierron kautta Machu Picchuun. Esitteen mukaan pakettiin kuuluu:

-Bussi Cuscosta Mollepatan kylään ja Ollantaytambosta takaisin Cuscoon.

-Ammatti-ja kielitaitoinen opas.

-Ensiapu ja lisähappi.

-Kokki. Erinomaiset ateriat. 4x aamiainen, 4x lounas ja 4x illallinen.

-Kuormahevoset.

-Kansallispuiston ja Machu Picchun pääsyliput.
-Hotelli Aguas Calientesissa

-Junalippu Aguas Calientesista Ollantaytamboon.

Listasta puuttuvat vielä valmiiksi pystytetyt teltat ja lyhyemmät bussikyydit patikan varrella. Paketin hinta Cuskon toimistoissa heiluu 250-350 dollarin välillä. Minä ladoin Gustavon kirjoituspöydälle 230 taalaa. Halvalla menee. Pelkkästään Machu Picchun pääsylippu ja junalippu haukkaavat summasta kolmanneksen.

Kuormahevosten kulku kuuluu jo kaukaa kylän ulkopuolelta, kun astumme polulle. Toinen ryhmä lähtee liikkeelle puoli tuntia myöhemmin. Elämäni ensimmäinen opastettu ryhmävaellus on alkanut.

Machu Picchu: Manuel

Cuscon kunnallisen hostellin alimman kerroksen seinät ovat inkojen muuraamat. Otan torkut muinaiseen nojaten. Järjestän repun komeroon. Ponnistan käytävälle. Kolahtava ovi ja kilahtava lukko soittavat lähimuistin hälytyskelloja. Avaimet lepäävät sängyllä.

Siivooja on neuvoton. Toinen renkuttaa kahvaa. Kiinni on. Käytävän päästä lunkii näyttämölle kärpän ketterä mies. "Manuel", hän esittelee. "Onko ikkuna auki?" On, olen muistavinani. Epäröimättä hän astuu viereiseen huoneeseen, kiipeää ulos ikkunasta ja ilmestyy lukitusta ovesta avaimet pikkurillissä roikkuen. "Juotko kahvia, ehkä lasillinen valkoviiniä?"

Manuel on syntynyt Italiassa. Jo 15 vuotta hän on asunut Cuscossa, mistä viimeiset neljä kuukautta tässä osoitteessa. Hän on kuin kotonaan vain henkilökunnan käyttöön tarkoitetussa pikku keittiössä.

Manuel.

Kannamme juomat terassin kaiteelle. Kaupunki leviää jalkojemme juureen. Kerron suunnitelmani. Manuel laatii kaiken kattavan paketin siltä seisomalta. "Menemme ystävän, Gustavon, matkatoimistoon. Paras retki parhaaseen hintaan. Sitten voimme poiketa muutaman kaverin ravintoloihin maistamaan Piscoja." Pisco on rypäleistä tislattu viina. Siihen sekoitettu Pisco sour on seudun klassinen coctail.

Työkseen Manuel kirjoittaa useilla nimillä, monista osoitteista, arvioita Trip Advisoriin. Myös ihan oikean turistin mielipiteillä on kuulemma väliä.

Cusco.

Henkilökunnan puhelimesta Manuel soittaa Gustavolle. Matkanjärjestäjä lupaa tulla työmaalle. Kävelemme alas torille. Gustavo avaa toimiston, vain minulle, uudelle ystävälle.

Retkiohjelmat ovat niitä tasan samoja, joita olen puntaroinut aamusella toimistoja kiertäessäni. Ainoa muuttuja on hinta. Sen puhumme alas, alas ja alemmas. Kaupat tehdään vaikka vähän hirvittää. Rahat ovat minun, mutta vyöryvän reen ohjakset Manuelin kourassa.

Gustavo sulkee toimiston. Eroamme kadun kulmassa. Hän lupaa tehdä lujasti töitä matkani ainutlaatuisen onnistumisen eteen.

Ensimmäinen ilmainen Pisco sour nautitaan parin korttelin päässä. Omistaja istuu seuraan. Paheksumme porukalla kilpailevan ravintolan selkeästi maksettuja, ylettömiä ylisanoja pursuavia arvioita Trip Advisorissa. Tietysti kaikki niin tekevät, mutta tyyli pitää säilyttää, muuten turisti menettää luottamuksensa palveluun. Nyökyttelen.

Toinen makutesti tehdään lähes pohjoismaisen niukkaan tapaan sisustetussa huippuravintolassa. Raikasta, Ensiluokkainen palvelu. Kolmas kumotaan marsuihin erikoistuneen grilliravintolan terassilla. Raikasta. Alkaa tulla nälkä.

Harpomme kujien sokkelossa kohti Italialaista ravintolaa. Koska mamma on kuulomatkan, valtameren ja hautausmaan muurin takana, uskaltaa Manuel tunnustaa, "Raviolit ovat parempia kun kotona".

Raviolit ovat taivaallisia. Jottei tulevaan arvosteluuni jäisi aukkoja tai epätarkkuuksia maistamme vielä talon tuorepastaa kahden erinomaisen viinin kanssa.

Italialainen ruoka on innostanut Manuelin suunnittelemaan italialaista illallista. Kaikkia aisteja yltäkylläisesti kylvettävästä kauppahallista tinkaamme juurekset ja veden-elävät. Saatan ostosten tuoksinassa tulla kihlatuksi kalakauppiaalle.

Edelleen vain henkilökunnan käyttöön tarkoitetussa keittiössä, perulaisen mäen päällä valmistamme meren herkkuja calabrialaiseen tapaan. Simpukoiden, mustekalan ja minulle tuntemattoman lajin särkien hautuessa poikkean pakkaamaan repun.

Retkelle saa ottaa mukaan vain kahdeksan kiloa tavaraa hevosen selkään lastattavaksi. Koska jo tyhjä rinkka painaa yli kolme kiloa, en usko kuormani mahtuvan annettuihin rajoihin, mutta teen kuitenkin parhaani. Jos reppu on liian painava hevoselle, se pitää kantaa itse. Ylimääräisen tavaran pakkaan jätesäkkiin ja luovutan lukittavaksi hostellin varastoon.

Syömme kiistatta suurenmoisen aterian. Juomme molemmat erinomaiset valkoviinit. Jälkiruokakahville kutsumme portieeri Hectorin. Saan kuulla salaisuuden. Hector tietää miten esi-isät rakensivat Machu Picchun.

"He käräsivät erityisen reseptin mukaan kasveja, joista sekoittivat notkean tahnan. Kiven päälle siveltynä tahna muutti materiaalin märän pesusienen kaltaiseksi. Kiviä ei tarvinnut veistää, ne muovailtiin paikoillaan. Miten muuten olisivat muurien saumattomat saumat selitettävissä? Vuosisatojen saatossa resepti unohtui tai se kätkettiin ahneilta valloittajilta. Olethan itsekin nähnyt miten paljon viidakossa on kasveja. On hyvin vaikea poimia juuri oikeat lajit ja sekoittaa ne juuri oikeassa suhteessa."

Nojaan taas inkojen muovailemaan seinään. Lähtö on kolmen tunnin kuluttua.

Machu Picchu: Prologi

Kaikki Cuscon majoituspalveluyrittäjät ja taksiautoilijat kaartelevat terminaalin sisääntuloportin liepeillä. Yövuoro Boliviasta saapuu 04.30. Heti perään tulee toinen. Tarjouksia sataa oikealta, vasemmalta ja olan yli. En yhtään jaksa.

Raivaudun penkille. Sidon rinkan jalkojen väliin. Pudotan luomet poskille ja yritän sulkea myös korvat. Torkkuisan tunnin päästä sali on tyhjä. Kenenkään mitään tyrkyttämättä astun hidastellen kohti keskustaa. Ensimmäinen tavoite on löytää varhain avoin kahvila. Tarvitsen tukevan aamiaisen. Sitten olisi koko päivä aikaa hakea majataloa ja kartoittaa mahdollisuuksia patikoida Machu Picchuun.

Cuscon laitaa.

Bolivian poliisi tiedottaa

Huoneen oveen niitattuna, Bolivian Orurossa, löytyi poliisin tiedote.

Tourist Police

-Watch out for unexpected situation with an unknown or stranger person.

-When you need help or information ask to the green uniform police man.

-Remember that the police man with the green uniform is your best friend.

-The Oruro department police work to give you a good stay.

-For urgencies please call to 52 50144 52 57081-110-118-161-157.

Kuvituskuvaa. Tämä hostelli löytyy La Pazista.

Italian isossa laaksossa

Tulin taiteilijaresidenssiin Pohjois-Italiaan. Suunnitelmissa oli istua terassilla, silmitellä Lago Maggioren maisemia ja antaa mielelle tilaa sommitella eräitä uusia hankkeita, joiden itu oli jo istutettu, mutta jotka kotona jäivät tekeillä olevan puuveistoksen ja toimistohommmien jalkoihin. Sumuisina päivinä suunnitelma oli toimivinaan. Ja sumua riitti. Ensimmäisellä viikolla näin vastarantaa vain harvoin.

Sitten meni retkeilyksi. Mitäs ovat laittaneet Val Granden kansallispuiston ihan siihen takapihalle.

Lago Maggiore, kuvittele-se-itse-näköala.

Ensimmäinen tutkimusmatka vie alas talon cantinaan. Sieltä löytyy kelpoisa polkupyörä, kaupparatsu. Rullailen alas Verbanian kaupunkiin. Ostan kartan.

Deccion kirkon takaa lähden lähimpiä rinteitä kiertäville poluille. SS Trinitan yläpuolelta löydän kuntoradan ja sen takaa jyrkän oikotien ylös Pollinoon ja heti kylän laidasta pienen kuppilan, missä saan nauttia kahvin kamiinan ääressä, sillä välin kun pilven lonka sataa lastinsa mäelle.

Ei aloittelijoille.

Alan kurotella etäämmälle. Poljen kaupungin läpi Cicognaan lähtevälle, aluksi lempeästi nousevalle tielle. Rovegron kylän jälkeen maisemia saa ihastella liki tasaisella rentoillen. Tunnelin jälkeen tie menee kippuralle. Pienimmällä vaihteella, hyvin hitaasti, lähestyy parkkipaikka, polun pää ja evästauko.

Kaupparatsu on retkipyörä.

Vuoristossa arvioidaan matka-aika.
Kilometrien määrä ei antaisi oikeaa kuvaa reitistä.

Polku Pogalloon on alusta asti upea. Se seuraa jokea kanjonissa, paikoin jyrkkään rinteeseen hakattuna. Purot ryöppyävät. Salamanteri laskee koskea. Linnunlaulu peittyy veden kohinaan. Tuoksuu kevät.

Pogallon jälkeen koukkaan takaisin ylimmän polun kautta. Pitkää nousua riittää melkein koko matkan A Prá alppimajalle asti. Harjanteen päällä, päivänpuoleisella reunalla kukkivat sinivuokot. Varjon puolella hanki upottaa polveen.

Polun teema on "Una storia d´acqua".

Entisaikaan täällä ylhäällä asuttiin.

Majalla käy tuuri. Paikkaa ylläpitävä perhe on kavunnut maalaamaan ulkokalusteita ollakseen valmiina lähiviikkoina alkavaan retkeilykauteen. Rouva laittaa pannun tulelle. Taas löydän mäen päältä kahvia.

Jäljellä on enää tunnin patikka alas Cicognaan. Sitten pääsen retken trallalaa-ja vihellysvaiheeseen, aina vaan jatkuvaan alamäkeen. Hiukan huolestuttavat viilättäjää tielle tipahdelleet kivet. Eivät ne isoja ole, mutta jos sellainen sattuu ohi kiitävän pyöräilijän otsaan on varmasti vaikea pysyä suunnassa ja reunan tuolla puolen vaanii tavallista paljon syvempi oja. Kypärähän on asunnolla, oven pielessä, hyllyn päällä.

Parissa päivässä unohdan mäkien kaiken kauheuden ja lähden taas kyhnyttämään ylös, tällä kertaa Intragnaan ja niin pitkälle, kun tietä riittää, Gabbioon. Tuntuu etteivät kähärät lainkaan lopu. Vaan tuleepa taas vastaan polun pää, kivipöytä ja pitkitetty eväspaussi.

Jo niiltä sijoilta näkee päämäärän, Pian Cavallone alppimajan. Sinne johtavaa Monte Todanon harjannetta voi mittailla katseellaan jo kaupungista.
Pistelen majalle alempana rinteessä kulkevaa polkua. Takaisin palaan huippuharjanteen kautta. Tällä kertaa onnistun valitsemaan helpomman kiertosuunnan. Kahvit joudun keittämään itse. Maisema on upea kaikkiin suuntiin ja mikä hauskinta, huipulta näkee myös edellisen retken reitin laakson takana sekä tulevan kohteen, pohjoisen puolella kohoavan Monte Zedan.

Ylempänä alppimajaa on vielä kirkko.

Lago Maggiore, onhan se siellä.

Alamäki on taas yhtä riemua vaikka ajon onkin oltava varovaisen ennakoivaa. Kaupparatsun jarrut eivät tällaisessa liuussa riitä pysäyttämään vauhtia. Hidastavat kuitenkin.

Onni oottaa oikotiellä.

Kaupungin kautta tie kohti Monte Zedaa on niin lohduttoman pitkä, että päätän oikaista ylös patikkapolkua Camognasta Lueraan. Välillä saan pyörää jopa työnnettyä. Enimmän aikaa sitä pitää kantaa. Hartaasti odottamani päällystetielle pääsy ei tuota suurta helpotusta. Ylämäkeähän se tietysti on, kun vuorille mennään. Tällä kertaa saan vaivan palkaksi ja eväiden kyytipojaksi kunnon cappuccinon. Rinteessä Piancavallon parkkipaikan jälkeen komeilee jääkiekkokahvila. Rekvisiitan, signeerattujen mailojen ja valokuvien joukosta löytyy monia suomalais nimiä.

Tie jatkuu edelleen Colleen ja on siitä pitäen osa Linea Cadornaa, ensimmäisen maailmansodan aikaista sotilastietä ja varustusten ketjua. Mökkitien tapaisella, monin paikoin lumen peittämällä pätkällä saa arkimankeli esittää maastopyörän roolia. P.SO Folungossa, kaikkien polkujen risteyksessä, tyhjennän eväslaukun ja arvioin suunnitelmaani. Pyörällä ei juuri kannattaisi lähteä ylemmäs hinkkaamaan. Jalkaisin en ehtisi alas ennen pimeää.
Ja sitten alkaa pilvistä tippua jäätä. Pyörrän pienen lenkin Archian kautta takaisin jäljilleni. Pysyn nipin napin pilven reunan edellä. Vain muutama tippa osuu. Selän takana tuiskuttaa jo lunta. On kylmä. Kaipaan tumppuja.
Alas, alas kiireesti. Siellä odottaa t-paitakeli. Laskettelen Auranon kylän kautta ja sepä onkin pisin ja hauskin lasku kaikista 

Kaupparatsu onkin mountain bike.

Linea Cadorna.

Vuorten takaa nousevat lumipilvet.

Lopussa tietysti odottaa aina ja joka kerta, olipa sitten poikennut marketissa tai polkenut päivän vuorilla, nousu Il Roccolon talolle. Vaan mitäpä tuosta, kun tietää tuota pikaa saavansa lämpimän suihkun ja kylmän juoman.

Talo laivalta kuvattuna.

Retket kartalla.

Poikkean myös naapurimaahan. Tuntuu hupsulta matkustaa laivalla Sveitsiin. Logarnossa kahvi on vallan törkeän kallista. Nousen kiireesti kaupparatsun satulaan ja poljen rantatietä takaisin iloiseen Italiaan. Tie itsessään on tavattoman kiva. Se kulkee veden äärellä ja lähes koko matkan sen tasolla. Tällä kertaa eivät mäet rasita. Liikenne rasittaa. Sitä on paljon ja tauotta. Kapealla tiellä kiitävien urheiluautojen, maastureiden ja kuorma-autojen kyljet hipovat kovin läheltä. Ei ole hauskaa sittenkään.

Kuin ihmeen kaupalla pääsen kaikilta retkiltä kotipesään kuivin ja myös tuolta viimeiseltä ehjin nahoin. Sitten onkin mukava asettua terassille seuraamaan miten päivän aikana kertyneet pilvet puuroutuvat järven päälle, alkavat syöstä salamoita ja ratkeavat kaatosateeksi.