Italian isossa laaksossa

Tulin taiteilijaresidenssiin Pohjois-Italiaan. Suunnitelmissa oli istua terassilla, silmitellä Lago Maggioren maisemia ja antaa mielelle tilaa sommitella eräitä uusia hankkeita, joiden itu oli jo istutettu, mutta jotka kotona jäivät tekeillä olevan puuveistoksen ja toimistohommmien jalkoihin. Sumuisina päivinä suunnitelma oli toimivinaan. Ja sumua riitti. Ensimmäisellä viikolla näin vastarantaa vain harvoin.

Sitten meni retkeilyksi. Mitäs ovat laittaneet Val Granden kansallispuiston ihan siihen takapihalle.

Lago Maggiore, kuvittele-se-itse-näköala.

Ensimmäinen tutkimusmatka vie alas talon cantinaan. Sieltä löytyy kelpoisa polkupyörä, kaupparatsu. Rullailen alas Verbanian kaupunkiin. Ostan kartan.

Deccion kirkon takaa lähden lähimpiä rinteitä kiertäville poluille. SS Trinitan yläpuolelta löydän kuntoradan ja sen takaa jyrkän oikotien ylös Pollinoon ja heti kylän laidasta pienen kuppilan, missä saan nauttia kahvin kamiinan ääressä, sillä välin kun pilven lonka sataa lastinsa mäelle.

Ei aloittelijoille.

Alan kurotella etäämmälle. Poljen kaupungin läpi Cicognaan lähtevälle, aluksi lempeästi nousevalle tielle. Rovegron kylän jälkeen maisemia saa ihastella liki tasaisella rentoillen. Tunnelin jälkeen tie menee kippuralle. Pienimmällä vaihteella, hyvin hitaasti, lähestyy parkkipaikka, polun pää ja evästauko.

Kaupparatsu on retkipyörä.

Vuoristossa arvioidaan matka-aika.
Kilometrien määrä ei antaisi oikeaa kuvaa reitistä.

Polku Pogalloon on alusta asti upea. Se seuraa jokea kanjonissa, paikoin jyrkkään rinteeseen hakattuna. Purot ryöppyävät. Salamanteri laskee koskea. Linnunlaulu peittyy veden kohinaan. Tuoksuu kevät.

Pogallon jälkeen koukkaan takaisin ylimmän polun kautta. Pitkää nousua riittää melkein koko matkan A Prá alppimajalle asti. Harjanteen päällä, päivänpuoleisella reunalla kukkivat sinivuokot. Varjon puolella hanki upottaa polveen.

Polun teema on "Una storia d´acqua".

Entisaikaan täällä ylhäällä asuttiin.

Majalla käy tuuri. Paikkaa ylläpitävä perhe on kavunnut maalaamaan ulkokalusteita ollakseen valmiina lähiviikkoina alkavaan retkeilykauteen. Rouva laittaa pannun tulelle. Taas löydän mäen päältä kahvia.

Jäljellä on enää tunnin patikka alas Cicognaan. Sitten pääsen retken trallalaa-ja vihellysvaiheeseen, aina vaan jatkuvaan alamäkeen. Hiukan huolestuttavat viilättäjää tielle tipahdelleet kivet. Eivät ne isoja ole, mutta jos sellainen sattuu ohi kiitävän pyöräilijän otsaan on varmasti vaikea pysyä suunnassa ja reunan tuolla puolen vaanii tavallista paljon syvempi oja. Kypärähän on asunnolla, oven pielessä, hyllyn päällä.

Parissa päivässä unohdan mäkien kaiken kauheuden ja lähden taas kyhnyttämään ylös, tällä kertaa Intragnaan ja niin pitkälle, kun tietä riittää, Gabbioon. Tuntuu etteivät kähärät lainkaan lopu. Vaan tuleepa taas vastaan polun pää, kivipöytä ja pitkitetty eväspaussi.

Jo niiltä sijoilta näkee päämäärän, Pian Cavallone alppimajan. Sinne johtavaa Monte Todanon harjannetta voi mittailla katseellaan jo kaupungista.
Pistelen majalle alempana rinteessä kulkevaa polkua. Takaisin palaan huippuharjanteen kautta. Tällä kertaa onnistun valitsemaan helpomman kiertosuunnan. Kahvit joudun keittämään itse. Maisema on upea kaikkiin suuntiin ja mikä hauskinta, huipulta näkee myös edellisen retken reitin laakson takana sekä tulevan kohteen, pohjoisen puolella kohoavan Monte Zedan.

Ylempänä alppimajaa on vielä kirkko.

Lago Maggiore, onhan se siellä.

Alamäki on taas yhtä riemua vaikka ajon onkin oltava varovaisen ennakoivaa. Kaupparatsun jarrut eivät tällaisessa liuussa riitä pysäyttämään vauhtia. Hidastavat kuitenkin.

Onni oottaa oikotiellä.

Kaupungin kautta tie kohti Monte Zedaa on niin lohduttoman pitkä, että päätän oikaista ylös patikkapolkua Camognasta Lueraan. Välillä saan pyörää jopa työnnettyä. Enimmän aikaa sitä pitää kantaa. Hartaasti odottamani päällystetielle pääsy ei tuota suurta helpotusta. Ylämäkeähän se tietysti on, kun vuorille mennään. Tällä kertaa saan vaivan palkaksi ja eväiden kyytipojaksi kunnon cappuccinon. Rinteessä Piancavallon parkkipaikan jälkeen komeilee jääkiekkokahvila. Rekvisiitan, signeerattujen mailojen ja valokuvien joukosta löytyy monia suomalais nimiä.

Tie jatkuu edelleen Colleen ja on siitä pitäen osa Linea Cadornaa, ensimmäisen maailmansodan aikaista sotilastietä ja varustusten ketjua. Mökkitien tapaisella, monin paikoin lumen peittämällä pätkällä saa arkimankeli esittää maastopyörän roolia. P.SO Folungossa, kaikkien polkujen risteyksessä, tyhjennän eväslaukun ja arvioin suunnitelmaani. Pyörällä ei juuri kannattaisi lähteä ylemmäs hinkkaamaan. Jalkaisin en ehtisi alas ennen pimeää.
Ja sitten alkaa pilvistä tippua jäätä. Pyörrän pienen lenkin Archian kautta takaisin jäljilleni. Pysyn nipin napin pilven reunan edellä. Vain muutama tippa osuu. Selän takana tuiskuttaa jo lunta. On kylmä. Kaipaan tumppuja.
Alas, alas kiireesti. Siellä odottaa t-paitakeli. Laskettelen Auranon kylän kautta ja sepä onkin pisin ja hauskin lasku kaikista 

Kaupparatsu onkin mountain bike.

Linea Cadorna.

Vuorten takaa nousevat lumipilvet.

Lopussa tietysti odottaa aina ja joka kerta, olipa sitten poikennut marketissa tai polkenut päivän vuorilla, nousu Il Roccolon talolle. Vaan mitäpä tuosta, kun tietää tuota pikaa saavansa lämpimän suihkun ja kylmän juoman.

Talo laivalta kuvattuna.

Retket kartalla.

Poikkean myös naapurimaahan. Tuntuu hupsulta matkustaa laivalla Sveitsiin. Logarnossa kahvi on vallan törkeän kallista. Nousen kiireesti kaupparatsun satulaan ja poljen rantatietä takaisin iloiseen Italiaan. Tie itsessään on tavattoman kiva. Se kulkee veden äärellä ja lähes koko matkan sen tasolla. Tällä kertaa eivät mäet rasita. Liikenne rasittaa. Sitä on paljon ja tauotta. Kapealla tiellä kiitävien urheiluautojen, maastureiden ja kuorma-autojen kyljet hipovat kovin läheltä. Ei ole hauskaa sittenkään.

Kuin ihmeen kaupalla pääsen kaikilta retkiltä kotipesään kuivin ja myös tuolta viimeiseltä ehjin nahoin. Sitten onkin mukava asettua terassille seuraamaan miten päivän aikana kertyneet pilvet puuroutuvat järven päälle, alkavat syöstä salamoita ja ratkeavat kaatosateeksi.