Turhan tiheää Eurooppaa

Läntinen Saksa on tiheään asuttua seutua. Sinne eivät sovi kotimaan selkosilta tutut autiotalot, kuihtuneet koulut ja lopullisesti suljetut kyläkaupat.

Saksassa kuitenkin mahtui kiertämään suurimmat kaupungit, väistämään moottoriteiden tiheäsilmäisen verkon ja polkemaan sisään sievään postikorttiin.

Näkymä Mittellandkanalin varrelta olkoon esimerkki sievästä Saksasta.

Tulokulma Hollantiin, odotettuun pyöräilijän paratiisiin, Alankomaiden kaakkoinen pussi, oli täysin väärä. Heti rajalla ahtautui kaikki ihmisen toimeliaisuuden ikävyys samaan sumppuun. Taivaanrannassa törrötti kertavilkaisulla sen seitsemän kirkontornia. Kylien ja kaupunkien väliin mahtui vain teollisuusalue. Pyörätie kaarteli edes takaisin saman moottoritien yli ja ali. Pienempiä paikkoja ei kartta tuntenut, isompien hahmo sameni ja ilmansuunnat katosivat poukkoilun poimuihin.

Heinäkuun kolmannen päivän aamuna hortoilin kahdeksantoista kilometriä vain löytääkseni itseni vajaan kahden kilometrin päässä lähtöpisteestä.

Olin kaiken aikaa hämilläni, en suorastaan eksyksissä, mutta taatusti sivussa eteen, kohti määränpäätä johtavalta reitiltä. Vasta pohjoisessa ymmärsin miksi maata kehuttiin. Täällä alanurkassa keskityin turhauttavaan kammen pyöritykseen ja monikieliseen sadatteluun.

Kartta on tavaraa täynnä.

Kiertotie.

Kaheli rouva virkkaa pyörätietä ja renkipoika kylvää kylttejä.

Pyöräilijän tie Euroopan sydänmailla

Keväällä 2010 paistatin päivää Suomen Purjelaivasäätiön Kuunari Helenan kannella. Lipuilimme hiljakseen Kielin kanavassa. Samassa rännissä tekivät suunnattomat konttilaivat matkaa Pohjanmereltä Itämerelle tai takaisin. Kanavan kummallakin rannalla kulkee pyörätie. Meno sillä näytti olevan lystiä kiitoa. Lisäsin sen siltä istumalta tulevien retkien toiveikkaaseen listaan. Laivalla Saksaan, kanavan vartta länteen ja edelleen niin kauas länteen, kun pääsee, halki Hollannin, Ranskan Normandian ja Bretagnen, aina Brestiin asti.

Viisi vuotta myöhemmin tein päätöksen lähteä juhannuksen tienoilla ja viipyä tiellä noin tai vajaan kuukauden. Aloin ottaa mittoja kartasta. Kilometrit eivät mahtuisi annnettuun aikarakoon. Vetäisin paperille pari huolimatonta vaaksaa ja uuden suunnitelman. Ajaisin lounaaseen, Luxemburgiin, koska en ole käynyt, Belgiaan, koska en ole käynyt ja siellä Gentiin, jossa on Van Eyckien kuuluisa alttaritaulu, Hollantiin, sen rannikon saarille, takaisin Saksaan, Kielin kanavan varteen, pikaisesti Tanskan halki, Ruotsin poikki ja Ahvenanmaan läpi kotiin. Eurooppa on pieni päätin ja päättelin matkaa kertyvän alle kahden tuhannen.  

Saksa, Travemünde, Bullendorf, Fallingbostel, Stolzenau, Seeste.

Mobiili navigaatiopöytä.

Parasta saksalaista kylttiosaamista.

Saksa, Maria Veen. Hollanti, Helden, Ersloo.

Kun koko Hollanti paistuu...

...paistuu myös pyöräilijä hollantilaisella tiellä.

Belgia, Polleur. Luxemburg.

Tällä retkellä piti olla takuu, ei vuoria, ei edes kukkuloita, mutta niin vaan alkoivat vaarat sinertää Nordrhein-Westfalenin taivaanrannassa, Mittellandkanalin takana. Tasainen Hollanti venytti vielä seudulle pienen tasaisen taskun, mutta heti Belgian rajalla alkoivat kilometrien nousut.

Lämpömittari hoiperteli 35-40 asteen välillä. Pyörä hankasi vastaan. Se lakkasi kerta kaikkiaan rullaamasta. Alamäessäkin piti polkea. Kellon ympäri raataen sain kasaan 75 kilometriä, seuraavana päivänä 78. Illalla krampit kourivat mahalihoja.

Päättelin takajarrun hirttävän kiinni levyyn ja syytävän samalla korvat täyteen kiduttavan viheliäistä vikinää. Etujarru se ei voinut olla, sen olin irrottanut jo aikapäiviä. Ollakseni varma kiusan lähteestä ruuvasin nyt irti myös takamotikan.

Ilman jarruja pyörä rullasikin vaivattomasti ja ääneti. Alkoi kilometrien alamäki. Molemmat patiinit päällysteen pintaan painettuna kaahasin yhä neljääkymppiä kohti tien katkaisevaa punakeltaista pukkiaitaa ja sen takana ammottavaa kuoppaa. Kengänpohjien hinnalla sain laahattua pyörän pysähdyksiin. Nöyränä ruuvasin jarrun paikalleen. Alkoi kilometrien ylämäki.

Vihreä viiva kartassa tarkoittaa junakyytiä.

Hiomalla kevennetyt kengät.

Kohta se juna jyskyttää.

Retken paras (tai toiseksi paras, kilpailu Gentin toimiston kanssa on tiukka) turisti-info löytyi Luxemburgista. Siellä tiedettiin neuvoa jarruongelmainen matkailija kaupungin polkupyörävuokraamoon, jonka yhteydessä toimii myös huoltopaja. Koska oli maanantai, tavalliset pyöräkaupat olivat kiinni. Lisäksi ohi kulkeissa löytämäni liikkeet möivät vain Shimanon varaosia. Minun jarruni olivat merkiltään Hayes.

Vika oli pieni. Palat olivat loppuunkuluneet. Metalli kirskui metallia vasten ja sinne väliin kiilautunut pikkiriikkinen jousi soitteli kimeintä pilliä. Miljoonalaatikosta pengottiin esiin sopiva pala, mutta vain yksi. Sekin riittäisi pysäyttämään pyörän kunnes löytäisin uudet. Sain myös pikakurssin levyjarrujen huollosta ja Tour de France-tilannekatsauksen. Kun kysyin hintaa, minut naurettiin ulos puodista.

Luxemburgin kaupungin pyörävuokraamo auttaa.

Kuninkaallinen kulautus.

Säteilevä riemumieleni mahtoi lohduttaa lehvävarjoisan kulmakapakan festivaalikrapulaista tyttöä. Hän tarjosi tuopin. Vasta toisesta saisin maksaa.

Minä sydän Luxemburg.

Belgia, Gent. Hollanti, Westenschouwen, Rotterdam, Erkemederstrand, Dedemsvaart. Saksa, Heede.

Polkija Pohjanmeren paratiisirannikolla.

Kerrankin kunnon myötäinen.

Saksa, Ober Hammelwarden, Wingst-Dobrock, Bornhöved, Puttgarden.

Tanska, Faxeladeplats. Ruotsi, Malmö.

Tiheimmän Keski-Euroopan jälkeen alkoi Tanskassa taas olla tilaa.

Ruotsi, Grisslehamn.

Keltainen viiva kartassa tarkoittaa linja-automatkaa. Aikataulun paineessa piti puoli Ruotsia, Malmöstä Tukholman kautta Norrtäljeen, väli jonka arvioin alle neljäänsataan kilometriin ja joka mahtoi venyä seitsemäänsataan, puskea julkisilla kulkuneuvoilla.

Mittamiehen laiskottelu pyöräilijän Norrskatan toimistossa maustoi matkantekoa. Polkien kertyi kilometrejä kuten pitikin, noin 2000, mutta sen päälle paisui reilu 1000 kilometriä junan ja bussin penkissä. Ehkä Euroopan koko nyt hahmottuu realistisemmin.

Kielin kanavasta en nähnyt yhtä vetistä vilahdusta. Päivä kerrallaan piirretty reitti oikoili lopulta etelästä ohi. Gentin alttaritaulun verta vuotava karitsa oli kaunis, mutta maalaus silti väärä. Sieluni silmä oli katsellut Issenheimin alttaritaulua ja sen odotin kohtaavani.

Jos siis seilaisi uudemman kerran Travemündeen, polkisi kanavan vartta länteen, koukkaisi kauas etelään, Elsassiin, maalausta katsomaan ja sitten luoteeseen, luoteeseen, aina Brestiin asti...

Virallinen kirjanpito.

Ahvenanmaalla näytti jo kotoisalta.

Harleyn kultti

Moottoripyörän selässä ratsastaa monesti ihan mukiin menevä teräs-cowboy. Itse kone, moottoripyörä, on karjuva demoni tuonen tuolta puolen, tuomiopäivän kaksipyöräinen kauhistus. Sen huuto kiirii kilometrejä edeltä käsin. Se möyryää ja jyrisee tullessaan. Se vinkuu ohi ja raskasmetalliukkosen mentyä jää ilma tien yllä soimaan kiireen kireänä viulunkielenä.

Omin voimin, omaa hiljaa rullaavaa ratasta kitkuttavana en saata käsittää, että Euroopan voi halkaista vuorokaudessa. Kerran Miltenbergissä, Main-joen varrella, Saksan sydämmessä, pystytin telttaa kaatosateessa. Vieressä paalutti omaa asuntoaan brittiläinen matkamotoristi. Puhuimme seuraavan päivän etapista. Minulla se olisi tasaista noin satasen päivävauhtia lounaaseen, kohti vielä samalla viikolla eteen tulevaa Ranskan rajaa. Hän arveli ehtivänsä iltalautalla Kanaalin yli ja katsovansa EM-kisojen seuraavat ottelut kotona Lontoon pohjoispuolella.

Pietarilainen baikkeri näyttää Novgorodilaiselta ikonilta.

Vielä vähemmän ymmärrän Harleyn kulttia. Että otetaan alle mahdollisimman raskas ja epämukava kulkupeli, joka takuulla laukeaa tien poskeen tuon tuosta ja lähdetään yrmy ilme parran takana jytkimään kohti auringonlaskua. Ja se palvottu ääni, vee kakkosen jumalainen jylinä? Minä hipsuvarvas en kehtaisi sellaisella pauhulla kylillä kulkea.

Ruhe jetzt, täällä nukutaan.

Laivalla Saksaan

Pohkeille pehmoinen tapa aloittaa pyöräretki Keski-Euroopassa on ottaa kyyti laivalla Saksaan. Aiemmin olen kahdesti seilannut Rostockiin. Tällä kertaa oli määräsatama Travemünde.

Terminaalin tuolla puolen odottaa tasainen Mecklenburg-Vorpommern. Joka paikkaan johtaa pyörätie. Usein se on tammien reunustama kuja unikoiden koristaman vehnäpellon pientareella. Kotimaasta tuttuja korpitaipaleita ei tarvitse tällä seudulla taittaa. Seuraava kirkontorni näkyy aina. Niin pientä kylää ei olekaan, etteikö sieltä löytyisi erinomainen leipomo ja edullinen döner-kioski.

"Puutarhasaksia löytyy joka kokoa."

Laivalla parasta on pyöreä sauna ja poreallas, molemmat merinäköalalla. Ammeessa tapasin puutarha-alan yrittäjän. "Meillä ei oo mitään, mikä panee surrrur tai pärrär. Ei yhtään konetta", vakuutti johtaja.

Ajattelin piirrustaa uudestaan -"paremmin"- tämän laivan kahvilassa tuherretun kuvan, mutta hoksasin, että puutarhurin olemus osuu tasan kohdalleen. Ulkonäkö ei sentään ollut noin karu. (Ja minähän tietysti näytän Rudolf Valentinolta.)