Puhutaan pesosta

Me matkustavaiset puhumme paljon pesosta. Puhumme pesosta, koska Argentiina on kallis maa. Hyvinkin eurooppalaista tasoa. Olenpa ostanut banaaneja, jotka maksavat enemmän kun suomessa. Se tuntuu vääryydeltä.

Puhumme pesosta, koska sen arvo vaihtelee. Onkin kaksi pesoa, sininen ja musta. Toinen on virallinen, valtion määrittelemä ja sitä saa eurolla kymmenen ja vähän päälle. Toista vaihdetaan kadulla ja vähän kaikkialla ja sen kurssi huitoo aivan eri lukemissa. Eurolla saa 15-16 paikallista.

Minä lähdin tietämättömänä, vain pieni hätäkassa dollareita vyöllä. Nyhdän siis rahaa seinästä virallisella vaihtoarvolla ja tarkan markan pihimyksenä tunnen tulevani kaiken aikaa silmään sahatuksi.

 

Tai nyhtäisin. Puhumme paljon pesosta, koska sitä on vaikea saada seinästä. Automaatit eivät tunne turistin kortteja vaikka ikkunassa on kaikkien maailman muovilaatujen tunnus. Usein ne eivät tunne edes kotimaan tarjetaa.

Automaatille on aina jono. Eteisessä seisoo kolme konetta. Useimmiten kaksi on kokonaan suljettu. Setelit ovat loppuneet.

Mallijono, El Bolson.

Buenos Airesissa jahtasimme käteistä Seattlen Samin kanssa.

Kävimme läpi kahdeksan konetta neljällä kortilla. Sam sai rahaa yhdestä. Minulla tärppäsi vasta illalla automaatista numero 9. Jonotimme pankin tiskille jonkinlaisen selityksen toivossa. Saimme katsella levitteleviä käsiä ja pudistelevia olkia. Virkailija taas olisi halunnut katsella kuvia suomesta.

Jos löydän punaisen merkin "EB", Banco Patagonian seinästä ja eteisestä masiinan, jossa kortti työnnetään vihreään kupuun, voin olla melkein varma tuloksellisesta pankkitoimesta. Yleisin automaattiketju "Red Link" ei toimi ikinä. Se toistaa aina saman laulun, "invalid amount", vaikka napautan anomukseni sisään pikavalinnasta.

No hyvä, maksetaan siis kortilla. Mutta leintäalueilla, leipomoissa, kioskeissa ja muissa pikku paikoissa tätä vaihtoehtoa ei ole tarjolla. Jos kortti kelpaakin, se tuskin toimii. Kassat puhuvat aina jotakin sirusta, mutta enhän minä ymmärrä. Korttimaksu on sujuessaankin varma keino kasvattaa selän taakse kunnon jono.

Käteistä ei ole, kortti ei käy, hollantilainen ystävä maksaa.

 

Puhumme paljon pesosta, koska se on vaikeuksien, turhan juoksun ja joutavan paineen ehtymätön lähde. Jos siis matkustat Argentiinaan, täytä taskut ja sukanvarret käteisellä. Rosvo on ikävä sattuma, mutta ilman riihikuivaa vaikeudet ovat vuoren varma tosiasia.

Yö teltassa

Lähden myöhään liikkeelle. Leirintäalueelta Laco Gutierrezin rannasta Refugio Freyn pihaan on kartan mukaan 4-6 tunnin matka. Viivyn polulla ainakin seitsemän. Tahtoni sulaa auringossa. Lopun pitkä nousu paisteen puoleisessa rinteessä tullaan porukalla, vaihtelevin kokoonpanoin, vuorovedolla, pikku puhetta pitäen.

Periaatteessa teltan voi pystyttää mihin vain majan lähiympäristössä. Käytännössä tarjolla on lakanan kokoisia hyllyjä, joiden ympärille aiemmat leiriytyjät ovat kasanneet kiviaitoja tuulensuojaksi.

Parhaat valtaukset on jo tehty. Lähimpänä taloa majoittuvat paikalla viikon tai pari viipyvät kiipeilijät. Mäkituttu vinkkaa vapaan karsinan rinteestä, toiseksi ylimmältä tasolta.

Kaiken aikaa on vähintään kaksi köysistöä seinällä.

Teltan pystytys vie kauan. Tuulee navakasti. Tontin pinta-ala on liian pieni. Teltta ei ole itsekseen seisova. Kiiloja ei saa maahan, joka on joko pelkkää kalliota tai irtosoraa. Kaikki kulmat pitää virittää narun ja kiven lohkareiden avulla. Ladon murikoita myös muuriin.

Ennen auringonlaskua ehdin vielä uimaan yllättävän lämpimään järveen ja sullon mahan täyteen pennerooneja juuston ja pinaatin kera.

Laguna Toncek.

Joten kuten hahmollaan.

Tuuli yltyy. Ryömin teltan suojaan. Meteli on kuin konehuoneessa. Kangas paukkuu ja lepattaa. Painan pään tyynyyn, mutta tyyny ei pysy paikallaan. Teltan alle kammertava tuuli heittelee makuualustaa. Välillä patja muuttuu hierovaksi. On kuin joku huitoisi alta päin reilun kokoisella hernepussilla. Ehkä torkahdan.

En usko teltan kestävän tätä rallia. Entä jos irrottaisin kaaren ja nukkuisin pihalla teltan päällä. Punnerran ulos. Tuuli painaa kyyrysille. Teltoissa valvotaan. Kautta koko rinteen kiireiset otsalampukkaat oikovat ja tukevat ilmojen teille pyrkiviä majojaan. (Saan myöhemmin kuulla tarinoita revenneistä, kaatuneista ja alas rinteeseen liukuneista majoista matkustajineen.) Palaan huojuvaan, hakkaavaan telttaan. Kun työnnän jalat makuupussiin, siellä lyövät pienet salamat. Vaatekasa kipunoi seinustalla.

Tiedän nukkuneeni. Muistan kaksi unta. Ensimmäisessä pilkkasin ovia paiskovaa kummitusta. Toisessa minulla oli eritysen typerä takatukka, jota kaverit kuitenkin vuolaasti kehuivat.

Aamulla kiehuu kahvikulta kiven kolossa.

Kaikkea sitä... Nuts

Jonotus on pitkä. Ostan purilaisen ja churrascon. Mies perässäni jonossa ei tahdo millään saada äännettyä evään nimeä, mutta ihastelee vuolaasti ruokahaluani.

Laskeudumme puiston varjoon lounastamaan. Olemme molemmat saarelaisia. Hänen luotonsa on Isle of Man. Hän on entinen sotilas. Gulf war. Hän on juossut Saharan maratonin. "Maailman kovin." Saan nähdä kuvia. Työnsä kautta hän on tullut hieroneeksi olkia monen kuuluisuuden kanssa. Lisää kuvia. Hän ja Sir Alex Ferguson, Wayne Rooney. Joe Frazier, "Mukavin kaikista".

On tapahtunut maastopyöräonnettomuus. Hän rysähti kivekset edellä päin ohjaustangon kannatinta. Vartin tuttavuuden jälkeen saan nähdä lähikuvia.

Kaikkea sitä...

Lakkokokous kansallispuiston toimistossa, infoa ei jaeta.

San Carlos de Bariloche tai toinen Baijeri

  

 

Linja-autossa

Ensimmäisen bussimatkan ensimmäisten tuntien maisema on - tasainen. Ruohoa. Siellä täällä muutaman suuren puun ryhmä tai metsikkö. Harvoin taloja. Lehmiä ja hevosia. Uuttera ihminen on aidannut rannattoman lakeuden neliöiksi. Aidantolpilla istuu haukkoja.

Välillä maa muuttuu kosteikoksi. Allikoissa kahlaa paljon haikaran sukua, valkoisia, mustavalkoisia, vaaleanpunervia. Seuraavien tuntien maisema on tasainen. Torkun.

Viivasuora tie katoaa horisonttiin. Pieninkin tarve ratin kääntämiseen merkitään valtavalla keltaisella taululla, peligro, vaara. Torkun.

Auto pysähtyy äkisti. Tie on tukossa. Rekka on rysäyttänyt toisen perään. Etummaisen tiilikuorma on levällään tiellä. Takimmaisen hytti on tuusan murskana. Ambulanssia ei näy. Mistään ei tihku tietoa kuskin kohtalosta. Tunnin verran potkitaan tiiliä sivuun, sitten bussi rutisee murskeen yli ja matka jatkuu. Torkun.

 

Parahiksi auringonlaskun aikaan alkaa maisema kumpuilla loivasti. Kukkulat ja taivas tarjoilevat uskomattoman pastellinäytöksen. Torkun.

11 tuntia, noin 700 kilometriä, Buenos Aires-Bahia Blanca.

Kysyvälle vastaa hostellin isäntä.

Järjestyksessä toinen bussi lähtee aikataulun mukaan 23.45. Se voi olla sininen Andesmar tai keltainen Tramat. Laituri on joku väliltä 14-20. Asema on viihtyisä. Sähköä saa seinästä, kahvi on hyvää ja WI-FI voimissaan.

Linja-autoasemalla on autokauppa.

23.30 rullaa sininen Andesmar laituriin 15. Kokoan kamppeet ja lähden esittelemään matkalippua henkilökunnalle. "Ei ole tämä auto." Kolme miestä selittää. Ymmärrän sitä vähemmän. Kaksi tuntia, kysyä, lippukioski numero 20.
 

Läpi yön avoimena pysyvän minikonttorin neiti puhuu tarpeeksi hitaasti. Auto on myöhässä. Vähintään puoli tuntia, enintään kolme. Se voi edelleen olla sininen tai keltainen. Laiturivalikoima kasvaa kahdella. Täytyy vaan istua ja pitää silmät auki. Niinpä istun.
         

Puon painuessa muoviin hölkkää paikalle nuori herra, yksi niistä, joita jo haastattelin bussin ovella. Miehet ovat huolestuneet. Kädestä pitäen hän kuljettaa minut halki hallin, yhtiön toiselle, nyt jo suljetulle kioskille. Hän avaa oven ja tietokoneen. Tankkaan espanjaksi jo keräämäni tiedot. Mies kirjoittaa näppäimet kopisten ja kääntää sitten näytön minua kohti. Saan samat tiedot google-kääntäjän englanniksi tulkkaamana.

Kahden tunnin kuluttua pääsen kipuamaan kyytiin.Bussi on sininen Andesmar laiturissa 16. Ensimmäisten tuntien maisema on - tasainen ja pimeä. Torkun.

Pysähdymme pikaisesti muutamalla linja-autoasemalla. Osavaltion rajalla kohtelias patrulli tarkastaa auton. Torkun.

10000 argentiinalaista menettää vuosittain henkensä liikenteessä.

Naapuripenkin iäkäs nainen kertoo olevansa saksalainen. Ei, ei hän tietenkään ole siellä käynyt tai Euroopassa ylipäätään, mutta sieltä isoisän isä aikanaan tuli.
   

9 tuntia, noin 600 kilometriä, Bahia Blanca-Puerto Madryn.
   

Kolmas argentiinalainen kiitokyyti vie 1100 kilometriä länteen. Aikaa kuluu reilusti 15 tuntia. Puerto Madryn-San Carlos de Bariloche.

Marlboromies kiskoo kolme pölliä joka tauolla.

Bussissa on aikaa tutkia mormonin kirjaa.

Seuraava tekee taas ennätyksen. Lippu on jo taskussa. Nenä on jälleen etelään päin. 20 ja puoli tuntia semi-cama- penkissä. El Bolson-El Chalten. Eikä ole tasaista enään.

Lento 701

Buenos Aires II

Ensimmäinen yö. Taivas ja jalat tulessa.

Buenos Aires

Pääovelta suoraan. Seinän päästä vasemmalle. Tienda Leon, bussikyyti keskustaan. Mutta ensin tarvitaan käteistä.

Aloitan Argentiinan hyvällä teolla. Mies jättää kortin koneeseen.

 

Rivakoin ylös Calle Floridaa, ostoskatua jonka varrella oppii ainakin yhden sanan espanjaa. Vähän väliä seisoo hymyilevä papukaija toistaen sanaa "cambio", valmiina vaihtamaan eurot ja dollarit pesoiksi. (Mietin miksi. Myöhemmin opin, että on kaksi pesoa, sininen ja musta. Pankkiautomaatti antaa eurosta noin kympin paikallista. Kadulta voi saada 15-16 pesoa.)
 

Kuumaa on 35 astetta. Ilmastointilaitteet valuvat vettä jalkakäytävälle. Käännyn oikealle, Rivadavialle, jonka varrelta, numerosta 1181 olen varannut huoneen. Askel on kevyt. KLM kantaa rinkan puolestani, huomenna. Haukkaan lämpimän leivän ja kylmän colan. Olen ihastunut Argentiinan pääkaupunkiin ensi silmäyksellä, vajaa kahden kilometrin jalkamatkalla.

 

Eva puhuu rikkaille. Talon takana, samassa kuvassa, hän lohduttaa köyhiä.

Hombre Hostel Downtown Maten vastaanotossa alkaa heti käännyttää hyvä-ja vääräuskoista. "Tämä on iso, paha suurkaupunki." "Älä luota kehenkään." "Hymy on aina teatteria." "Jos otat kuvan, tee se äkkiä ja piilota kamera." "Ne ovat taikureita."

Esipuhe

Talvella 2013 tein valmisteluja tulevaa taidepatikkaa varten. Ylipitkän performanssin nimeksi olin antanut "Noin miljoona askelta". Ensimmäiset askeleet päätin kompuroida digitaalisesti, nokka kohti 2000-lukua. Tein facebook-sivun, avasin Twitter-tilin ja perustin blogin. http://noinmiljoonaaskelta.blogspot.com.ar/

En tiennyt miltä matkablogi tapaa näyttää tai miten se etenee. Olin lukenut vain yhtä ja se oli maalattu vesiväreillä. Omastani tuli eräänlainen sähköinen kirja. Siinä on alku. Siinä on huolellisesti valmisteltuja lukuja ja kuvaliitteitä. Se seuraa kulkijaa kronologisesti etelästä pohjoiseen. Siinä on loppu. Mutta se ei tietenkään ole matkailun loppu.

Laiskalla matkapäiväkirjurilla on hyvä olla säkki, johon sulloa tunnelmia, oivalluksia ja älynväläyksiä, tallettaa ihmisiä ja tarinoita, yksityiskohtia, sitä hurmaavaa silppua, josta matka tekeytyy ja joka pelkästään muistin varaan jätettynä painuu kasaan ja haalistuu kuin teksti kodinkonekauppiaan kuitissa. Päätin jatkaa bloggaajana, mutta toisin säännöin. Tämä ei saa käydä työstä. Vähemmän pilkun viilausta, kirjaimellisesti. Nopeita välähdyksiä. Piirustuksia, sarjakuvia, runoja. Pitkiä tekstejä. Ajankohtaisia tekstejä. Lyhyitä tekstejä. Menneiden muistelua.

"Noin miljoona askelta" on otettu. Sen jälkeen tallatut merkitään plussalla.

Jos ensimmäinen oli kirja, tämä voisi olla muodoltaan kirjaston poistomyynnistä napattu nippu retkeilylehtiä tai se sekalainen kasa, jonka selaa läpi pihasaunan pesää sytyttäessä. Jos luontoni suo.

Saaristossa kaikki matkat alkavat lautalla.

Koska kuitenkin olen järjestyksen ja suorien jonojen ystävä, on esipuheen tultava ensin. Kirjoitan tätä hostellin kerrossängyssä Bahia Blancassa, Argentiinan itärannikolla. Ukonilma on tauonnut, rakeet sulaneet ja helle hellittänyt. Reppuun on jo kertynyt lappusia. Nyt on saatava tämä tulppa pois edestä. Painan tiiliskiven muotoista ja väristä nappia "Julkaise".