Käsivarren erämaassa

Ropinsalmi. Kukaan ei ole koskaan jäänyt pois tällä pysäkillä. Niin kuljettaja sanoo. Hän on ajanut linjaa Rovaniemeltä Kilpisjärvelle jo kahden vuoden ajan. Kun nousen autoon ja näytän lippuni, hän soittaa kollegalle. ”Onko kukaan, koskaan jäänyt pois tällä pysäkillä?” "Ei ole. Mitä se siellä tekee?”, kysyy kollega. ”En tiedä, mutta sinne se haluaa.”

Matka Turusta on ollut ihmeen kätevä. Ensin junalla yön yli Rovaniemelle, sitten asemaravintolan mainio buffet-aamiainen ja saman talon parkkipaikalta käsivarteen lähtevään linja-autoon. Muoniossa pidetään tunnin tauko. Kätkäsuvannossa kuljettaja kantaa Sannan putiikkiin niin mahtavan röykkiön paketteja, että ehdin noutaa kyytiin pohjoisen kovimman supertarjouksen, 50 centin munkkikahvin. Kun pysähdymme täyttämään vesipullot tien posken lähteestä, olen jo ainoa asiakas.

Ropinsalmi, pysäkki, jolla kukaan ei ole koskaan jäänyt kyydistä, 1250 kilometriä kotiovelta. Pilvet roikkuvat kiinni vähävartisten koivujen latvoissa. Lehdet ovat jo pudonneet, ruska mennyt. On syyskuun 28. päivä. Sataa jäistä tihkua.

Nostan repun selkään ja lähden retkelle. Sitä minä täällä teen. Polun pää on helppo löytää pientareen takaa puskasta. Se on mönkijän jälki. Maasto on märkää ja muhkuraista. Keinottelen itseni pienen joen yli. Vasemmalla on Ropijärvi, rajajoesta ja Naimakkajärvestä kurottu pohjoiseen pullottava pussi. Ura seuraa rantaa ja edelleen järven päähän pohjoisesta laskevaa jokea. Pari harmaata taloa häämöttää harmaassa tiettömässä maisemassa. Kartalla kaikki vaikuttaa hyvin suoraviivaiselta. Kymmenen kilometriä tarvottuani tulisin tuvan pihaan. 

Seuraan jälkeä rinteeseen, pusikkoon ja louhikkoon. En huomaa polun haaraa. Päädyn avoimelle tunturin kyljelle. Oikaisen vastakkaista rinnettä alas. Tahdon takaisin sille mukamas selkeälle ja suoralle polulle. Tällaiseen maastoon tottumattomana en ota lainkaan huomioon kartassa jokivarteen maalattuja laajoja vihreitä läikkiä. Suolla ei näy jälkeäkään polusta. Yritän seurata jokea. Koivikko on tiheä rytö. Maa on kohonnut keoiksi ja kulunut kuiluiksi niiden välissä. Ruoho rehottaa. Olen märkä puoleen reiteen. Sumu makaa maiseman päällä. Matkaan varatut kolme valoisaa tuntia kuluvat kovaa kyytiä.

Loiskuttelen kauemmas joesta ja ylemmäs rinteelle. Alan katsella telttan pohjan kokoista kuivaa alaa. Edessä vasemmalla näkyy maisemasta poikkeava harmaa kuutio, jonka päällä on valkea läikkä. Maahan roikottavan pilven alla näen tuvan ja sen savupiipun. Matkaa lienee vajaa kilometri. Lähden suorimaan koivikkoon ja sitä myötä myös suolle. Mökki katoaa sumuun ja risukkoon. Hämärä tulee nopeasti. Hakeudun taas ylemmäs rinteelle ja rojautan repun teltan mentävälle nyppylälle. Sumu on takertunut varpuihin. Turha on tähyillä. Päivän viimeisessä valossa pystytän teltan. Oven suulle kertyy kasa märkiä pöksyjä ja sukkia. Hieron itseäni pyyhkeellä ja pujahdan makuupussiin. Popsin pesässä pähkinöitä ja keksejä ja suklaata.

Nukun makeasti. Aamu näyttää valoisalta, mutta se on telttakankaan tuottamaa harhaa. Katolle rapisee jäinen tihku. Näkyvyyttä on muutama metri. Asetun takaisin makuupussiin ja annan unen jatkua. Puolen päivän aikaan raotan uudelleen oviverhoa. Tuhnuista aina vaan. Syön hyvin hitaan aamiaisen. Kahvin jälkeen etsisin tuvan. Lähden hakemaan viereisestä purosta kahvivettä. Konttaan ulos. Oikaisen selkäni. Tupakuutio ja sen päällä pienempi piippukuutio häämöttää suoraa edessäni parin sadan metrin päässä ja katoaa sitten taas näkyvistä, kun sumu kuroutuu kiinni kamaraan.

Iltapäivällä ilma kirkastuu.

Kahvin jälkeen kasaan teltan ja kahlaan suorinta linjaa suon yli jokivarteen. Tupaa lähestyessä näen ikkunan takana liikettä. Koputan oveen, etten säikäyttäisi asukkia, mutta hän on nähnyt tuloni ja ihmetellyt sekä saapumisen suuntaa, että aikaa. Asetun taloksi. Levitän märät vaatteet kamiinan päälle ja teltan eteiseen kuivumaan. Syön toisen aamiaisen. Tupa on vinossa kuin penkalle ajautunut asuntopaatti, mutta siisti ja hieno, hiljattain remontoitu. Torkun päiväunet. Syön illallisen. Se on pasta. Mökkiin tukikohdan perustanut metsämies ei saa pyydettyä riekkoa yhteiselle pannulle.

Ropin autiotupa.

Yö on levoton. Metsämies on lämmittänyt kamiinan kovin kuumaksi. Hän köhii ja kuljeskelee. Koira on unissaan laulava lintukoira. Mies on sairastunut. Aamulla varustan tupakumppanin kahdella ibuprofeiini-kapselilla ja lähden jokirantaan katsomaan miten hän selviää ylityksestä. Pihan lammikot ovat jäässä. Joen takaa, suon jälkeen tavoittaa maantien varteen, Iiton kylälle, johtavan polun. Tätä selkeää ja ennen kaikkea kuivempaa reittiä käyttävät kaikki järkevät kulkijat, jotka malttavat lukea karttaa. Siksi kukaan ei ole jäänyt pois Ropinsalmen pysäkillä.

Lounaan jälkeen päivä kirkastuu. Näen maiseman ensimmäistä kertaa. Ropi-tunturin kartio kohoaa ikkunaruudun kehyksessä. Laitan hyllyltä löytyneen rikospokkarin sivuun. Teen rinkan hatusta päivärepun. Lastaan pussukan täyteen evästä ja suuntaan tunturille, jonka huippu hohtaa vaaleanpunaisena vasten sinitaivasta. Väri tulee tunturin laella sinnittelevistä jäätyneistä ruohon korsista.

Roahpi/Ropi

Aamu on taas kirkas ja kylmä. Lammikot ovat jäätyneet pohjia myöten. Puolilta päivin lähden taivaltamaan Kaskasjoelle. On oikein talvisen tuntuista. Idän puolella seilaavat raskaan näköiset pilvet, joiden arvelen kantavan lumikuormaa tumman lilan värisessä säkissään.

Otan kompassisuunnan. Täällä ei ole merkittyjä reittejä eikä selkeitä polkuja. Avoimessa maastossa kirkkaan taivaan alla uskon tosissani tupsahtavani toisen tuvan nurkalta tasan toisen portaalle noin 15 km tuonnempana. En välitä perehtyä karttaan sen perinpohjaisemmin tai tehdä tarkistuksia suuntaan. Nautin helposta kävelystä. Seuraan Ropi-tunturin kylkeä sellaisella korkeuskäyrällä, joka on maata peittävän kituliaan koivukasvun yläpuolella, mutta ei kuitenkaan vielä rinteen kivikossa. On kuin pururadalla pistelisi. Kengätkin ovat jo melkein kuivat.

Kulun katkaisee syvä kuru. Sen pohjalla virtaa vuolas joki. Laskeudun Rotkoon. Kapuilen ja kiemurtelen pari sataa metriä alavirtaan. Löydän pienen ruohosaarekkeen ja isojen lohkareiden rykelmän. Onnistuneen ylityksen jälkeen istun kivelle kanjonin mutkaan. Tähän ei tuuli sovi. Aurinko lämmittää poskea. Pidän evästauon. Tarkistan samalla sijaintini. Olen kulkeutunut liiaksi oikealle. Olen Bizeoaivi tunturin väärällä kyljellä. Yleisesti ottaen suunta on kuitenkin sinne päin ja Kaskasjoki olisi joka tapauksessa pian poikittain edessä, estäen kulkemasta liian kauas. Sikäli reitti kuitenkin osoittautuu huonoksi, että päädyn taas avointen rinteiden ja paljaiden sorapenkkojen jälkeen alas tiheään koivikkoon ja töppyräiseen jokivarteen. Seuraan jokea ylävirtaan mutkia oikoen ja soita väistellen. Alkaa sataa suuria hiutaleita.

Aikanaan tapaan jokirannassa kalastajien polun ja löydän jo toisen hyttyshatun puun kyljestä roikkumasta. Kahdesti petyn. Luulen varmasti nähneeni piipusta kohoavan savun vaan sepä onkin tunturin kylkeä laskevan sumun häivähdys. Lopulta tulee tupa. Ei savua. Edelliset vieraat ovat käyneet yli kaksi viikkoa aiemmin.

Kaskasjoen autiotupa.

Peseydyn rannassa. Hakkaan halkoja. Asetun taloksi. Tupa on erinomaisen siisti. Joen puoleisessa päädyssä on yksi iso laveri. Keittokomeron hyllylle on jätetty hieno valikoima mausteita. Kello on jo yli viiden. Laitan illallisen. Luen hetken. Laittaudun yöpuulle. Tunnen olevani todella yksin ja kaukana. Kuulostelen kuin koira, pystykorvat herkkänä. On hyvin hiljaista. Tupa lämpeni nopeasti. On liian kuuma olla kokonaan pussissa. Pyörin pitkin leveää petiä. Vaaleana läikkänä erottuvan ikkunaruudun takana sataa lunta.

Aamu valkenee hyvin valkoisena. Maa on valkoinen ja taivas on valkoinen. Näkyvyys loppuu halkovajan seinään. Olen pumpuliin paketoitu. Päätän jäädä aloilleni. Luen tuvan vieraskirjan. Sen sivuilla ihmiset suorittavat soita ja huiputtavat tuntureita. Tunnit ja kilometrit ovat tärkeitä. Paljon on kirjoitettu selityksiä. Kauemmas piti mennä eikä missään nimessä pitänyt vielä tähän pysähtyä. Kaikki on märkää ja tuuli on kova ja näkyvyys nollassa, mutta pari patukkaa tässä vaan haukataan, mieluiten portaalla istuen. On noloa viettää yö tuvalla paitsi jos ahma ahminut teltan.  

Seuraavaksi keitän kahvit ja luen rikosromaanin loppuun. Siinä entinen maalivahtilupaus tempautuu sattumalta taksin ratista etsivän hommiin. Hän nousee vuosia jatkuneesta tahdottomuuden tilasta ja löytää seikkailun kiperissä käänteissä puhtia elämään. Pahojen miesten seura saa palkkansa. Poliisi pistää hämärähemmot häkkiin. Päähenkilö päättää täyttää rikolliseen ekosysteemin jääneen aukon ja kaappaa liiketoiminnan itselleen. Jatkoa seuraa.

Tiedon vihreä lippu. Taidepuhdetöitä.

Joen takana koillisessa, Cáibma-pyramidi.

Teen suunnitelman. En lähtisi edemmäs. En lähtisi alavirtaan Kutukosken ja Kalkkoaivin tuville ja jälkimmäisen pihasta lähtevälle maantielle. Haluan pysyä ylämaissa. Haluan pysyä siellä missä hyvällä kelillä näkee kauas ja huonon kelin sattuessa osaa kulkea oikeaan suuntaan. Päätän palata Ropin tuvalle ja jatkaa aamulla Iittoon. Mukaan lähtee toinen rikospokkari. Kiekkoilijan tarina jää tuvan hyllyyn, mihin se etulehden merkintöjen mukaan on alun perin jätetty.

Uusi matkalukemisto on ruotsalaista käsialaa. Rikoksia selvittää Tukholman kalliimmissa kortteleissa asuva syyttäjänsihteeri. Taskukirjan sivuilla syödään hyvin ja nautitaan viinejä. Keskustan kahvilat ja parhaat pullakaupat tulevat tutuksi. Kirjailija kuitenkin vahtii henkilöiden vartalon linjoja ja pitää huolta, että kaikki mahtuvat pukuihinsa, kun on aika näyttäytyä taidenäyttelyn avajaisissa. Uusi romanssi ottaa tulta. Kimaltavan keitoksensa tekijä pippuroi sadistisella naisiin kohdistuvalla väkivallalla. Erämaa on armoton. Valinnanvaraa ei ole. Luen läpi tämänkin roskan. Kirjailija on alallaan yksi ruotsin menestyneimmistä. Pelkästään tätä sarjaa on myyty yli neljä miljoonaa nidettä.

Kaskasjoen autiotupa, siellä keskellä.

Paistaa kivasti poskille.

Tällä kertaa onnistuu viivasuora kulku. Otan tuvalta suunnan tunturin kylkeä halkovaan murrokseen. Selkeä maamerkki auttaa oikeille jäljille. Kierrän Bizejohgieravárit tunturin lännen puolelta. Tavailen taikasanan tapaista nimeä siinä toivossa, että maahan avautuisi aarreluolan suu. Keli on kirkas ja tuuleton. Näkyvyyttä riittää kauas Ruotsiin ja Norjaan. Kävely on joutuisaa nautiskelua.

Tuvan lavereilla on tavaraa hyvässä järjestyksessä. Kaksi rinkkaa, kaksi makuualustaa ja kaksi makuupussia. Ikkunapenkillä on pino keittovälineitä. Kahdet muovikengät nojaavat siistissä rivissä seinään.

Naiset laskeutuvat tunturilta hämärän ensi hetkillä. Käymme läpi retkikokemuksia ja annamme varustearvioita. Myös nämä kulkijat ovat valinneet tulla tuvalle Ropinsalmesta. Myös he ovat kastuneet läpikotaisin ja myös he ovat viettäneet retken ensimmäisen yön teltassa rinteellä, kun maja on maannut sumun kätkössä. Tavaroiden ihana järjestys on kuulemma lavastus, jota edelsi koko tuvan täyttänyt hyrskynmyrsky.

Pidämme lättykestit. Naapureilla on ainekset taikinaan ja minä katan pöytään päälliset, mansikkamarmeladin ja banaanilastut. Suklaata kertyy pöydälle pieni keko. Suklaakahvin kanssa on tarjolla malja viskiä tai konjakkia. Emme ole barbaareja vaikka erämaassa olemmekin. Keskustelemme kirjallisuudesta. Aasinsiltaa pitkin pääsemme keskustelemaan rajoista ja suostumuksellisuudesta. Naisilla on perinne. Retkellä he lukevat ääneen iltasadun. Tällä kertaa mukana on uskallettu teos. Kuuntelen sensuellia iltasatua ylälaverilla. Tarinassa otetaan suihin ja naidaan.

Aamusella ripustan kengät kaulaan ja kahlaan joen yli. Kahden hengen yleisö kannustaa. Heippaan ja harpon kuivin jaloin suolle. Reitti länteen ja maantielle on selvä. Se kulkee kahden rinteen välissä ja ohittaa kaksi järveä. Sankassa sumussa näkyvyyttä on tuskin seuraavalle koivulle. Menen kompassin kanssa. Polku ylittää joen reilun kilometrin tuvalta ylävirtaan. Suon yli oikaisten osun kuin osunkin tavoittelemaani polun mutkaan. Väylä on hieno ja kulku vauhdikasta. Tuota pikaa ohitan monien vieraskirjassa mainitsemat hienot leiripaikat järvien välissä.

Polku niin selvä, että taas menee haara ohi. Taas päädyn ylös tunturin rinteelle. Onnistun paikallistamaan itseni ja otan kompassisuunnan Iittoon. Laskeudun koivikkoon. Painelen kuin juna suoralla radallaan vaikka maasto ei tällaista etenemistä suosikaan. Kuulen joutsenten kailotuksen jostain lännestä. Tuolloin tällöin kuulen auton äänen. Sumuun repeää aukkoja. Verho kohoaa. Näen kaksi valkeana hohtavaa nauhaa. Näen joen ja näen tien. Tulen ulos ryteiköstä pienen hiekkakuopan ja omatoimikaatopaikan pieleen. Linja-autopysäkki on nenän edessä tien vastapuolella.

Kelpaako kyyti?

Kesätyömatkapyöräilijä -22, Jaalasta lounaaseen

Kodan keskellä on komea tulipaikka. Vajassa on puita. Minulla ei ole makkaraa. Kodan ja lepikon takana kuohuu Myllykoski. Niskan kuopassa on mitoiltaan pihapaljua vastaava uima-allas. Vesi on lämmintä. Virran vakiasukkaan taimenen kannalta varmasti aivan liian lämmintä. Siellä niitä lohensukuisia kuitenkin huohottaa nestemäisessä kesähelteessä. Katselen yhtä vanhan sillan kaiteeseen nojaillen. Kala napsii suupaloja kolmen kiven virtaan muodostamassa rauhallisessa taskussa.

Nukun kellon ympäri vaikka penkki on niukan makuualustan kapoinen ja miten kuten ripustettu hyttysverkko roikkuu naamalla.

Voikosken eväslaituri.

Myllykosken laavu, Jaala.

Kovat nousut jäivät maakuntarajan taakse. Nyt pääsen kokemaan sateen. Keltaiset sadekelin työhousut pitävät vettä. Pyöräilijän sadetakki pitää vettä, mutta ohiajavat rekat suuntaavat pärskeet sisään takin kainaloissa olevista tuuletusaukoista. Vesi valuu alas kylkiä. Takissa ei ole huppua. Pää on märkä. Kengät ja sukat ovat märät. Yleisvaikutelma on erittäin märkä.

Kausalassa kaipaan jo lounasta. Pääteiden risteyksessä tarjoaa palveluksiaan ketjuasema. Minä astun toiveikkaana viereisen leipomon kahvilaan. Heillä ei ole lounasta, mutta myyjä antaa vinkin. Muutama kilometri Lahteen päin olisi tarjolla Matkakeidas tämän erämaan kulkijalle. Ulkona katoksen alla avaan kartan. En näköjään ole lainkaan Lahteen päin ajamassa. Kysymykseni kuullut mies seuraa ulos antamaan paremmin reitille osuvan vinkin.

Sampolan kylässä, joitakin satoja metrejä sivussa tieltä 1731, seisoo lakkautettu koulu. Sen tiloihin on asettunut Ravintola Vanha Sampo. Lounas loikkaa suoraa päätä kaikkien aikojen kärkikolmikkoon. Toiset kaksi palkintosijoittujaa ovat Länsihovi Porin laitamilla ja liki myytiksi muuttunut Lolas Service Iniössä.

Vanhan Sammon pasta on maailman -ei tietenkään Italian- maukkain. Pöydässä on tarjolla vaikka mitä, mutta pastaa palaan lapioimaan lautaselle kahdesti. Pyöräilijä on suursyömäri. Jälkiruoaksi nautin sekä pannu- että suklaakakkua. Molemmat peitän kermavaahdolla.

Kaikkiaan minulla käy tällä retkellä käsittämätön lounastuuri. Kun kaipaan kaalikääryleitä, ne odottavat minua Orilammen Majan tiskissä. Ravintolassa on tarjolla retkilounaaksi nimetty runsauden sarvi Repoveden kansallispuiston kulkijoille. Olenko missään nähnyt sellaisia graavilohen jötkäleitä? Valitettavasti sienipiirakka kannetaan pöytään, kun olen jo santsannut jälkiruokaakin kahdesti.

Orilammen maja.

Mäntsälän ja Järvenpään rajalla osuu olemaan nähtävyys. Matalan punaisen rakennuksen katolla seisoo valtava keltainen limupullo. Virvoketoteemi on epäilemättä antanut paikalle kansan suuhun sopivan kutsumanimen Pullokiska. Sama nerokas nimi lukee myös kyltissä. Parkkipaikka on autoja täynnä. Tätä tilaisuutta ei voi ohittaa, mutta nälkä ei tunnu vielä polttavalta. Ajattelen nauttia vain munkkikahvit. Sitten näen röykkiön kotitekoisia jauhelihapihvejä.

Pyöräilijän mieliteot tapaavat kiinnostavan koemaaston runsaassa lounaslinjastossa. Mikä sopii suuhun minkä kanssa? Ahmin mummolan pihvejä, punajuuriviipaleita ja pieniä vesimelonikuutioita. Juon saavillisen sekamehua. Vahakangasliinassa on kukkasen kuvia. 

Pullokiska.

Tiellä 110, Saukkolassa, hoksaan taas tienvarsimainoksen ja siitä takakäteen täpötäyden parkkipaikan. Saukkolan Ruokasali on viihtyisä ja tilava. Valikoima lounaspöydässä on runsas. Kuskus käy hyvin kotoisan lihamurekkeen kylkeen. Sitä salaattia, jossa on ituja ja linssejä ahmin kaiken kanssa. Jälkiruoaksi saa lautaselle kuopaista jäätelöpalloja.

Matkan viimeisen lounaan syön Paraisilla. Samalla toteutan pitkäaikaisen haaveen. Poikkean parhaan nimiselle keitaalle, mitä maa päällään kantaa. Rallen pikalounas sijaitsee karttapisteessä, jossa en yleensä ole vielä tai enää nälkäinen. Tällä kertaa korppikotkat jo kaartelevat riutuneen matkamiehen päällä. Lisäksi on torstai ja jokin etiäinen antaa uskoa, että Ralle jos kuka kunnioittaa hernesoppapäivän perinnettä.

Täällä ei ole pitkää linjastoa. Tiskillä voi valita kahdesta vaihtoehdosta. Toinen on kun onkin hernesoppa. Sen Ralle ammentaa suuresta kolhuisesta kattilasta keittiön puolella. Jos lautanen voi olla keittoa kukkuroillaan, tämä on. Matalalla lautasella odottaa vuoroaan reunoista rapeaksi paistettu lätty. Tyrkytän euron kolikkoa kahvikupista, mutta sekin kuuluu vitosen kokonaishintaan. Viereisessä pöydässä tipunkeltaiseen työasuun pukeutunut mies ahertaa toisen vaihtoehdon kimpussa. Makkarakastike on makkarakastike, lisukkeena keitetyt perunat. Vahakangasliinassa on fasaanin kuvia.

Yleisesti voi todeta, että liha on tienposken lounastiskeissä lähes poikkeuksetta pääruoka ja raaka-aineena mukana sellaisissakin ruokalajeissa, joihin kuollutta eläintä ei lainkaan tarvitsisi laittaa. Kalaa syövä saattaisi jossain saada rahalleen vastinetta. Vegaani purisi hammasta, ei paljon muuta.

Kansanradioon soittamassa? Nurmijärvi.

Olen jo Myllykosken kodalla päättänyt, että seuraavan grillin vieressä en istu ilman makkaraa. Viileän sateisena päivänä rohkenen ostaa makkarapaketin jo aamupäivällä. Illan suussa alan tapani mukaan katsella yöpaikkaa. Apuna ovat Pyöräily GT paperikartta ja puhelimen sovellus. Molemmat vinkkaavat tulipaikan lähellä Pukkilan taajamaa. Vettäkin olisi vieressä.

Odotan sään syömää betonirengasta lohduttomassa lepikossa, kuraisella rannalla. Löydän leikatun nurmikentän ja laiturin kosken alle muodostuneen lammen pielestä. Tulipaikka on sievä punainen huvimaja valkoisin ikkunapuin. Grillin tulipadan ympärillä on marmoritaso. Viihtyisä virkistysalue on paikallisen kalastusseuran ylläpitämä. Sauna sentään on lukossa.

Ensin päätän pulahtaa uimaan. Autiossa maisemassa riisuudun ilkialastomaksi ja tepastelen laiturille. Lammen takakulmassa laskeutuu nainen uimaportailta veteen. Hän on kaukana. Ei hän ehkä hämärässä näe mikä naturismi tällä rannalla rehottaa. Nainen ui määrätietoisesti lammen yli, suoraa minua kohti. Keksin laskeutua mustaan veteen. Laituritikkailta en tapaa Syväojan Syvälammen pohjaa, enkä haluaisikaan. Ties mitä niljakkaita iiskotteja siellä luuraa lonkeroitaan oikomassa. Nainen kääntyy puolimatkassa takaisin kotisatamaansa.

Aamun kirkkaudessa peltomaiden läpi virrannut savisamea ja roskainen vesi rämerantaisessa lätäkössä näyttää kaikkea muuta kun houkuttelevalta. Päätän uida vasta lounasaikaan jossain muualla.

Eväs-ja uimapaikaksi katson kartasta Isojärven uimarannan Herman Onkimaan kylässä. Samalla saa taas yksi rasittavan röykkyinen päällystämätön oikotie lisäperusteluja. Tiedote pukukopin seinässä tarjoaa virallista tukea näköhavainnolle. ”Havaittu runsaasti sinilevää.” En sukella vihreään pöperöön piehtaroimaan. Eväät maistuvat . Erinomaisen siistit vessat autiolle rannalle on toimittanut PasiKuikka.

Pesulle ja virkistymään en pääse illallakaan, vaikka paikka on kartalla erittäin lupaava. Valaistua suoraa asuntovaunualueen ohi rullaillessa aavistan, että en olekaan menossa mihin tahansa pellon reunaan. Salmi, Nuuksion pohjoinen portti on Helsingin kaupungin ulkoilualue Vihdissä. Teltan saa pystyttää laajalle nurmikentälle. Kentän laidalla tulipaikka. Pihapiiristä löytyy vessa ja vesipiste. Seinistä virtaa sähköä puhelimeen. Uimaan ei ole menemistä. Sinilevää on erittäin runsaasti.  

Salmen ulkoilualueella on tilaa telttailla. Vihti.

Suur-Selänpään ja Verlan välillä sijaitseva pikkuinen lampi olisi voinut olla ennusmerkki Etelä-Suomen järvien tilasta. Alhaalla montussa seisova vesi pilkotti puiden lomasta kirkkaan vihreänä. Sitä pysähtyivät muutkin tien varteen kuvaamaan.  

Smaragdinvihreä lammikko.

Koko matkan kivoin tie on numero 1223 välillä Jokikunta-Koisjärvi. Kaikki on pyöräilijälle sopivassa mittakaavassa. Ylämäet ovat inhimillisiä. Alamäessä pääsee lujaa. On mutkia. On maisema. On rauhallista. Hyrsylästä Kaarinaan seuraan vanhaa Helsingintietä 110, eikä sekään ole kovin paha. Salossa, marketin pihassa lukitsen pyörän ensi kertaa tällä retkellä.

Nurmijärvellä neuvotaan.

Valoilmiö Vihdissä.

Ränsistynyt ressukka, Salo.

Metsäleiri, Salo.

Kaarinasta eteenpäin ajan taas tuttua Saariston rengastietä. Jonkinmoinen lenkki kuroutuu kiinni Nauvossa. Kotisaaren rannassa pääsen vihdoin kellumaan kirkkaaseen veteen.

Ympäristö-ja luontopuhetta Mäntyharjulla

Kesätyömatkapyöräilijä -22 ja Taike

Juhlimme H2O-VEDEN HENKI näyttelyn avajaisia savonlinnalaisen panimoravintolan terassilla. On hyvää ruokaa, kohottavaa juomaa ja iloinen pöytäseurue. On kiva olla juhlittu tekijä muiden mukana. Elokuun ilta on lämmin, taivas sataman päällä upottavan pimeä.

Hotellihuoneen rauhassa vilkaisen päivän mittaan saapuneet sähköpostit. Taiteen edistämiskeskus, lyhyesti Taike vaan, on lähettänyt ilmoituksen. Apurahoja koskevat päätökset ovat luettavissa verkkopalvelussa.

Olen hakenut pitkäaikaista työskentelyapurahaa vuodeksi tai peräti kolmeksi. Myönteinen päätös takaisi siis työrauhan hyväksi aikaa. Koska on kuitenkin hyvin mahdollista, tilastojen valossa jopa todennäköistä, että päätös on kielteinen, en lähde sitä suinpäin lukemaan. On parempi mennä nukkumaan hilpeän hyväntuulisena. Samasta syystä en avaa päätöstä vielä aamullakaan. Haluan nauttia hotelliaamiaisen ilman karvasta sivumakua. Nyt taktikoin jo täysillä.

Nousen satulaan. Verkon uumenissa vartova päätös vaivaa mieltä. Myönteinen vai kielteinen. Laadin suunnitelman. Kirjaudun palveluun, navigoin omat hakemukset sivulle ja valitsen sieltä kohdan päätetyt, kunhan istun tukevalla tuolilla, sellaisella huoltoasemalla, jonka pihasta matka jatkuu alamäkeen rullaten. Tuli mikä tuli, ottaisin tiedon vastaan ikään kuin ohimennen.

Savolaisen korpivaelluksen varrella ei osu kohdalle minkäänlaista huoltoasemaa mäen päällä tai alla. Siirrän päätöksen lukemista taas tuonnemmas. Ostan marketista pullon keltaista limua. Se olisi kuohuva juhlajuoma tai tuikku murheeseen, kun illalla leirissä otan tiedon vastaan.

Leiri Juvan Karihiekalla on kesän hienoin enkä halua siihenkään tuhria mahdollisen kielteisen päätöksen tahraa. Latkin limpparin muuten vaan, tukkipuulla istuen ja Luonterin ulappaa silmitellen.

Aamulla polkaisen aina vaan eteenpäin. Lounasaikaan osuu tien oikeassa laidassa olemaan SEO Anttola. Asema on kukkulan päällä, seinästä saa virtaa laitteisiin ja itseään voi vahvistaa syömällä esim. pienen kebab lautasen, joka on niin suuri, että laittaa ihmettelemään onko joku joskus pystynyt pistelemään sisäänsä listalta myös löytyvän suuren kebab-lautasen. Nyt on oikea aika avata päätös. Lupaan itselleni munkkikahvin jälkiruoaksi jos päätös on myönteinen.

Lähden tielle repussa eilisen puoleen hintaan myytävä korvapuusti. Nyt kaikki, ihan kaikki on Taiken vika. Kuumuus, mäet, nimismiehen kiharat. Jokainen kihara erikseen on Taiken vika. Kiroan ääneen, kun vaihdan törkeästi ristiin ja ketju juuttuu eturattaiden väliin. Taiken vika.

Tunteiden tynnyrissä kuohuu. Olen osaton ja ohitettu. Olen epäreilun järjestelmän uhri. Aina on tämmöistä eikä ikinä, ei ikinä ole semmoista. Ja minähän olen sentään saanut myös myönteisiä päätöksiä. Sama soratien pintaa kiharalle niputtava ja hiekkaa silmiin pöllyttävä Taike-pahalainen on tänä vuonna rahoittanut näyttelyni Turussa ja osallistunut kesän residenssimatkan kuluihin. Viime vuonna saman keskuksen Varsinais-Suomen aluetoimikunta tuki taiteellista työskentelyäni puolen vuoden ajan. Sillä ei nyt ole merkitystä.

Pitkään luulin olevani immuuni näille tunteille. Ajattelin, että olen kotisaareen, pihavajaan, kellariin ja toisen kerroksen toimistoon luonut toimintaympäristön, jossa se tärkein, oma työ, onnistuu omin ehdoin, oman mielen mukaan. Käytän pääasiassa löydettyä tai kierrätettyä, ilmaista materiaalia. Jos en pysty tekemään isoa, teen sitten pientä. Jos ei ole varaa järjestää yksityisnäyttelyä saan varmasti jotain esille jonnekin. Jos maailman tärkeimmät kuraattorit eivät otakaan yhtenään yhteyttä, voin itse keksiä tapoja työntää työni yleisön ulottuville. Tuotan iloa ja oivalluksia, toivottavasti myös poikkipuolisia näkemyksiä ja ärtymystä. Selkääni osuu riittävä määrä taputusta. Muistan miten ihmettelin kollegoita, jotka uhosivat tökkäävänsä pensselit santaan, lopettavansa koko homman, ehkä harrastavansa vähän piirustelua joskus. En yhtään tavoittanut sitä mielen maisemaa.

Perhokalastajat ovat palvoneet saatanaa Myllykosken kodan roskiksella.

Vuosi vuodelta tuntuu vaikeammalta sietää näitä pettymyksiä. Hakemusralli tuottaa turhautumista. Itsehän tiedän työni korkean laadun. Työni on jatkuvaa ja keskeytyksetöntä. Taiteilijana kehityn kaiken aikaa. Niin monta mahtavaa juttua on kesken. Uusia suunnitelmia syntyy yhtä mittaa. Aivot, elämä ja oleminen on vuosikymmenten mittaan viritetty sellaiselle taajuudelle, että lähes mikä tahansa asia tai ilmiö, jonka kohtaan, tulee käsitellyksi jonkin näköisen teosidean kautta.

Rahoituksen hakeminen ei muokkaa tekemistä. En usko että hakemuksissa on vikaa. Rakenteeltaan ja sisällöltään samanlaisilla lapuilla olen saanut myös myönteisiä päätöksiä. Kielteinen päätös tuntuu erittäin henkilökohtaiselta, vaikka tietää miten hurja on hakijamäärä ja miten niukka siihen suhteutettuna on jaettava potti . Isku osuu herkkään paikkaan, kun itselle jotain niin keskeistä arvioidaan. Ja vaikka kysymys olisikin etupäässä toimeentulosta ja työskentelyedellytyksistä, tuntuu, että on tullut tekijänä arvioiduksi muita heikommaksi ja vähemmän kiinnostavaksi.

Näinä päätösten julkistamisen päivinä en kestä katsoa somea. Myötäiloa riittää korkeintaan muutamalle kaverille. Muiden ilo on suoraa minulta pois. Väsyttää. Olan takaa kuuluu outo ääni. Blonk. Tarkistan takarenkaan. Pyörä on kunnossa. Taisi olla oma pinna, kun katkesi.

Lasketan myötämäkeen ja nousen vastaiseen. Pöly kirvelee silmissä ja hiki otsalla. Aurinko paistaa. Ukkonen kerää voimia. Jyystän eteenpäin tällä hyvin vertauskuvallisella tiellä.  

Savo siinä siintää.

Kesätyömatkapyöräilijä -22

Pitäisi ja pitäisi. Kirjoittaa. Olen ollut kolme kuukautta matkalla poikki läntisen Euroopan. Pöydän kulmalla painostaa pahvilaatikko. Sieltä kurottavat työvaloon kartat, matkalta kerätty löytötavara ja itselle postitetut kuoret muistiinpanoista paksuna.

Olen nauttinut jokaisesta omavaltaisesta suihkusta omassa kylpyhuoneessa. Olen pistänyt oman pesukoneen pyörimään. Pyykki on pesty puhtaaksi asti ja sen on saanut rauhassa kuivata. Olen ahminut kaksi kirjaa vankileireistä, yhden yhdestä Hennalassa ja toisen tuhansista kautta sunnattoman Neuvostoliiton. Olen pureskellut puolikkaan sotahistoriallisen järkäleen. Siinä taistellaan Ardenneilla, maisemissa missä patikoin vain kuukausi takaperin.

Pitäisi ja pitäisi ja innostaisikin, mutta nyt olen taas matkalla. Pyöräretkellä, koska Euroopan raittia sauvakävellessä kadehdin vauhdikkaasti viilettäviä polkijoita. Leirintäalueilla katselin aamukahvin yli, kun he pakkasivat laukkujaan. Miten paljon niihin mahtuukaan, paljon enemmän kun rinkkaan ja miten kevyesti se paljous kulkee. Liki rituaalinomainen järjestystä luova tanssi pyörän ympärillä oli minullekin läpituttu. Sitä seuraisi polkimeen lukittuvan kengän kilahdus. He ehtisivät vaikka minne!

Kesän ainoat pyöräilijät, joita en yhtään kadehtinut raatoivat ylös Covadongan mäkeä Picos de Europa kansallispuistossa. Melkein 13 kilometriä pitkä nousu on ollut mukana Espanjan ympäriajon, Vueltan, reitillä yli 20 kertaa. Mäki tuntui loputtomalta jopa linja-auton kyydissä.

Lauttarannan lähtökuopissa.

Nyt minä olen pyöräilijä ja onhan meitä muitakin. On elokuinen viikonloppu. Aurinko paistaa. Saariston rengastiellä riittää vielä liikennettä. Kierrän vastapäivään. Kaikki muut ovat menossa myötäiseen. Moikkaan jokaista. Noin joka neljäs vastaa tervehdykseen. Ollaan kylmässä pohjolassa, ei Euroopan sydänmailla.

M/S Östern vie Nauvosta Rymättylän Hankaan. Muotoilen apurahahakemusta laivan kahviossa. Satamasta, heti laiturin pielestä alkaa nousu. Rymättylän mäet ovat kovia. Eivät niin kovia, kun espanjan vuorilla, mutta paljon pidempiä, kun rengastien eteläkaarella. Laskuja on laskujeni mukaan yhtä paljon kun nousuja.

Lutteenkurkun rantaviivaa läheltä seuraava Merimaskuntie on hauska ajaa vaikka onkin päällystämätön. Askaisten kurkkumarkkinat on ehtinyt iltaohjelmaan asti. Holvin terassilla horsmankukka on kuin antajansa. Maisema painuu tasangoksi. Ilta-aurinko lämmittää. Mietoisissa on tapahtunut mullistus. Matkavirvoke on tätä nykyä Helwin virvoke. Yöpaikka löytyy Vehmaalta, metsäkoneen jäljen tasaiselta keskipenkalta. Metsän takaa, Tanssipaviljongin lavalta vaimeana kuuluva valssi keinuttaa uneen. Aamukahvit juon parin uneliaan kilometrin jälkeen huoltoasemalla. Hakemuksen työstäminen jatkuu.

Kanervaleiri, Vehmaa.

Kukkulalla, Helsinginrantaan vievän kippuran varressa seisoo viitta, kyynelten kallio. Nyppylälle on pystytetty taulu, jossa kerrotaan tarina tarkemmin määrittelemättömältä ajalta ”ennen muinoin”.

Serkukset Liisa ja Heikki rakastivat toisiaan lapsesta saakka, mutta lähisukulaisten liiallinen läheisyys oli epäsopivaa. Huolestuneet vanhemmat sijoittivat nuoret etäälle toisistaan. Varmana Heikin paluusta Liisa antoi rukkaset naapurin Yrjölle. Heikki kirjoitti kirjeen itselleen kuninkaalle, anoen lupaa astua avioon serkkunsa kanssa. Tarina kertoo, ettei kirje tavoittanut monarkkia ja ruotsinkielikin oli kehnoa. Nokkaansa pitkin katsovat hoviherrat postittivat kieltävän vastauksen yli Pohjanlahden. 

Rakastavaiset uhmasivat asioiden järjestystä ja antoivat intohimolle ylivallan. Syntyi avioton lapsi. Mustasukkainen Yrjö otti yhteyttä virkavaltaan. Tuomarin edessä tunnusti susipari rakkautensa pää pystyssä, ilman katumusta. Tuomari langetti kuolemantuomion. Tarinan mukaan Heikki mestattiin. Liisa joutui katsomaan sulhasen surman, sitten sytytettiin rovio hänen jalkainsa alla. Vauva upotettiin kiehuvaan veteen. Siitä pitäen ovat rakkaudessa onnettomat käyneet tällä paikalla kyyneliä vuodattamassa. Joku onneton on käynyt myös ammuskelemassa. Taulun alla on hylsyjä.

Kyynelten kallio, Taivassalo.

Tulituksen jäljet.

Taivaallista mökkeilyä Taivassalon saaristossa seuraa vene-ja autokyyti Turkuun. Kupittaalta lähtevän junan vaihdan Pasilassa Joensuuhun menevään. Huolestuttava kuuden minuutin vaihtoaika on hyvin riittävä, kun junat kulkevat ajallaan ja henkilökunta antaa kysyvälle tiedon tulo-ja lähtöraiteesta sekä neuvoo lyhimmän reitin näiden välillä. Laiturilta toiselle voi siirtyä ajoluiskia pitkin polkien.

Jään pois Parikkalassa. Täällä yhdeksän minuutin vaihto on ylenpalttisen väljä. Kiskobussi seisoo viereisellä raiteella. Meluisa kyyti vie Savonlinnaan kautta kauneimman järvisuomen.

Pyörällä on oma paikka omassa vaunussa.

Majakkaniemen leiri, Savonlinna.

Kesäisen työmatkan varsinainen syy on kuitenkin juhla. Riihisaari-Savonlinnan museo on saanut uusittuihin tiloihin näyttelyn, jossa 17 taiteilijaa tapailee vesiteemaa. H2O-VEDEN HENKI- näyttelyn on koonnut Kirsimaria E. Törönen. Minulta on saliin ripustettu kolme kookasta valokuvatulostetta ja niiden väliin kiinnitetyllä näytöllä pyörivä video.

Ripustuskuva. Sami Funke/Studio Funke

Tiedon vihreä lippu/The Green Flag of Knowledge on jo vuosia mukana kulkenut, jatkuva ja hahmoaan hakeva kokonaisuus. Rakensin ensimmäisen myllyn riisipellon kastelukanavaan Balilla, missä muoviroska tukkii satumaisen kauniin saaren vesiväylät. Mylly on yksinkertainen mekaaninen laite, joka vesivoimalla heiluttaa vihreää lippua, puskasta tankoon napattua lehteä. Ajatus on leikin kautta kiinnittää huomiota vesien tilaan. Ei kai kukaan haluaisi asettaa askartelemaansa härveliä puroon, jossa roskat tuossa tuokiossa pysäyttävät rattaan. Vuosien varrella olen rakentanut myllyjä kahdeksassa maassa. Työpajoja on järjestetty muutama. Toivon, että tämä hyötyyn tähtäävä lysti kasvaa villitykseksi ja maailmanlaajuiseksi massaliikkeeksi.

Ensimmäinen mylly Lod Tunduh, Ubud, Bali, 2015.

Juhlien jälkeisenä aamuna herään vanhan sairaalan seinien sisään sijoitetun Willa Arian oikeasta vuoteesta. Olen osunut kauniin ja viihtyisän kesähotellin viimeisen viikonlopun asiakkaaksi. Aamiaisella on hauska lukea paikallisen lehden jättijuttu näyttelystä.

Kaupungista ulospääsy vaatii vielä yhden evästauon kannellisen kahvimukin kanssa. Istahdan Jalmarin aukiolle. Oikean käden puolella huomaan nähtävyyden, jota minulle illalla mainostettiin. Olavinlinna ei ole Savonlinnan ainoa linna. Saimaan rannalla uhmaa aikaa ja muurinmurtajia myös Kauppalinna. Sen ovet on hitsattu kiinni. Ikkunoita on rikottu. Saatanaa kuulemma palvotaan. Vallihaudan virkaa toimittaa parkkihalli. Kukaan ei myönnä omistavansa ostoskeskusta. ”Mahdolliset omistajatahot pesevät kätensä Kauppalinnasta.”, uutisoi Suomen Yleisradio.

Aloitin verkkoon kirjoittamisen vuonna 2013. Noin miljoona askelta-blogi seurasi kävellen tehtyä matkaa kotiovelta, Norrskatan saarelta, Rovaniemelle. Siitä pitäen olen kulkeissani ottanut kuvia tyhjistä kaupoista ja hylätyistä huoltoasemista. liiketila

Kauppalinna on kuitenkin jotain aivan muuta, kun kyläkauppa sorateiden risteyksessä. Rakennus on mitoiltaan valtava ja se on keskellä elävää kaupunkia. Kauppalinnan parkkipaikalla ei korvissa soi kaihoisa tango edellisen sukupolven kaikuna. Kauppalinna on uudemman ajan rakennus. Luulen kuulevani ensin euro dancea ja lopulta suomirappia. Olen ällistynyt. Kaipaan selitystä. Taidan tuntea myös vähän vahingoniloa. Naapurikerrostalossa asuva nainen sanoo tuntevansa voimatonta raivoa.

Savonlinnaan mennään, siellä ajetaan ja sieltä poistutaan hienoja pyöräteitä pitkin, mutta ennen pitkää sitä löytää itsensä kapealta pientareelta usein liian liki kiiruhtavien autojen armoilta. Koska suunnitelma on välttää isoja teitä 14 ja 5, poikkean lounaaseen. Tältä kantilta voisi löytyä pyöräilijälle paremmin sopiva, ei liiaksi mutkaa matkaan tekevä reitti. On kamalan kuuma.

Sulkavalla asetun rantakoivun niukkaan varjoon. Syön eväitä ja uin. Koululaiset ovat tulleet pelaamaan jonkinmoista joukkuepolttopalloa vedessä. Pojat ja opettaja kirmaavat laiturilla, loikkivat veteen ja jahtaavat siellä saalistaan kuin ahnaat krokotiilit. ”Läheltä ei tarvitse heittää kovaa”, muistaa opettaja huomauttaa kerta toisensa jälkeen. ”Ei millistä täysiä”, olisi saman sanoman muotoillut oman kylän käpysotilas muinoin. Peli aaltoilee. Elämän ja liikkeen riemu pursuu pärskeissä. Torin laidalla istuvat kunnanalkoholistit penkillä. Juoma kiinnostaa, ei uimasää.

Tie 436 on suora ja Pata-ahon mäki pitkä. Kaskiin kylässä käännän kokan hetkeksi kohti Juvaa. Risteyksessä ennen käännöstä Soiniemeen suuntaan, teen taidetöitä. Heti Savonlinnan jälkeen poimin penkalta puolikkaan pölykapselin. Tähän se jää, pysäkin penkille. Kirjoitan pölykapseliin Euroopan Unionin yhteiset arvot, jotka 2009 kirjattiin Lissabonin sopimukseen. 

”Euroopan unionin perusarvoja ovat, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio. Nämä arvot yhdistävät jäsenvaltioita eikä unioniin voi kuulua yhtään maata, joka ei tunnusta näitä arvoja.”Julistetaan unionin verkkosivulla. 

Nyt on kysymyksessä uusi, mukana kulkeva, jatkuva ja hahmoaan hakeva kokonaisuus. Poimin jonkin roskan jostain, kirjoitan siihen arvot maan omalla kielellä, kannan sitä mukanani ja sopivan paikan löytyessä jätän sen siihen, ilman selityksiä. Varmaan ovat eu-kansalaiset kummissaan, kun löytävät muistutuksen sitoumuksesta joltain hylkykappaleelta keskellä arkista maisemaa.

Oikotie on päällystämätön. Nousen monta kertaa Savon katolle ja lasken takaisin pohjalle asti. Soratien mutkia seuratessa löydän taas yhden kohteen kuvattavaksi. Kuten liiketiloja, olen kuvannut myös autioita ja raunioituneita taloja. autiotalo

Osa kotimaan matkailun upeutta on kuvitella asukkaat ja elämä näihin rytöihin. Rakennukset ja umpeenkasvaneet pihat ovat kaikki muutoksen muistomerkkejä. Paljon olen miettinyt, miksi päällimmäinen tunne on useimmiten suru. Murehdin aiempien sukupolvien hukkaan mennyttä työtä. Näen yksinäisyyden ja menetyksen täysiä näkyjä. Katson luopumisen lähikuvaa. 

Yhtä hyvin voisin iloita. Suojaa ja ravintoa tarjonnut työ on aikanaan tehty, vaikka tontilla ei seiso vuosituhansia kestävä pyramidi. Voisin riemuita siitä, että joku on päässyt tai päästänyt irti. Kenties ahdas ja ahdistava on jäänyt taakse. Ehkä edessä toisaalla on odottanut parempi ja omannäköinen. Minulla on kuvittelijan vapaus. Mitä ja miksi haikailen?

Mökki vinossa.

Kasi on keikahtanut katolleen.

Karihiekka Luonterin rannassa, kenties kesän paras leiri. Juva.

Savon sierralla kovan nousun merkki on tien pielessä kenottava hiekkalaatikko. Matkalle mahtuu monta kahden laatikon nousua. Yhden mäen rinnoille on jouduttu ripottelemaan kolme laatikkoa. Vanhan mallinen puolipyöreä hiekkasäilö on ankarassakin mäessä ilahduttava näky. Siinähän nousee kamarasta valtava avaruusmatkailija. Rohkeimmat ovat jo avanneet visiirin. Vieraan planeetan ilma tuoksuu männyiltä ja mustikoilta.

Kuparonvirta, Mikkelin Anttola.

Haiskahtaa taiteelta.

Piha ei ihan saa vakuuttumaan talkkarin taidoista.

Illan kähmyssä otan kesän matalimman kylvyn Ruotimon kiviholvisillan pielessä. Kuusikko on synkkä. Mustavetiseen puroon pitää asettua makaamaan, että mahtuu kokonaan veden peittoon. Pystytän teltan tien varteen hirsikatoksen taakse. Keitän pastaa pöydän ääressä. Katoksen on rakentanut Ollikkalan kylätoimikunta. Yhtään taloa ei ole näköpiirissä.

Ollikkalan leiri.