Kuulaakson kamera

Iltapäivällä kävelen San Pedro de Atacaman keskustaan tarkastamaan matkapakettitarjontaa. Poukkoilen torinlaidan toimistojonossa hintoja ja sisältöä vertaillen. Kolmannesta kioskista ostan vielä samana iltana Valle de la Luna, Kuulaaksoon lähtevän retken. Sitten palaan ensimmäiseen myymälään ja varaan paikan varhain aamulla kohti Boliviaa ja Uyunin suolatasankoa starttaavaan maastoautoon.

Kuulaakso on kummallinen röykkiö suolaa tihkuvia kallioita, joiden halki ja ali ammoin virrannut vesi on uurtanut väylänsä, huikeita jyrkänteitä ja hiekkadyynejä. Kierrämme paikkoja pikkubussilla. Koluamme läpi kiemuraisen luolan. Tasapainoilemme poluilla. Kuuntelemme rasahduksia, joita kiviseinästä puskeva suola saa aikaan.

Oppaamme Sheryl kertoo minulle suomalaisesta poikaystävästä, joka mennessään vei sydämmen pohjolaan. Seurueen naisille hän kertoo suomalaisten miesten olevan maailman seksikkäimpiä. Reikäisessä t-paidassa, likaisena ja loppuun väsyneenä tunnen olevani huono esimerkki. Arvelen, että voisin olla komea korkeintaan ranskalaisten kiipeilijöiden tapaan, nippu kireitä jänteitä, silmissä seikkailun kuumeinen hehku.

Tasangolla kohtaamme Kolme Mariaa, kaksi ylväänä seisovaa kivipylvästä ynnä yksi, jonka sen päälle kiivennyt turisti kaatoi. Sheryl kysyy haluanko tulla kuvatuksi nähtävyyden edessä. Kerron, että kamera varastettiin edellisenä päivänä. "Bussiin unohtuu kameroita yhtenään." "Jos pomo on vielä paikalla poikkeamme toimistolle kysymään voiko jonkun niistä myydä sinulle," keksii Sheryl.

Jatkamme vielä Valle de Muerte, Kuoleman laaksoon, jonka nimi tulee joko belgialaisen lähetyssaarnaajan väärin kuulemasta ja ymmärtämästä espanjan kielestä tai espanjalaisten seudulla toimeenpanemasta kaulan katkonnasta.

Kamerakauppaa matkatoimistossa.

Auringonlaskun jälkeen palaamme kaupunkiin. Pomo seisoo tiskin takana. Sen alta löytyy vain yksi kamera. Koska akku tai alunperin toiseen laitteeseen kuulunut laturi on huono, sovimme Kodakin hinnaksi vajaa parikymmentä euroa. Yhteen ääneen minulle vakuutetaan, että kaikki voitava on tehty kameran palauttamiseksi sen kadottaneelle matkailijalle. Likimain hyvällä omallatunnolla lunastan laitteen. Aamulla pääsen napsimaan kuvia taas uuden maan, Bolivian, maisemista.

Kassit ylös. Tämä oli ryöstö.

Kun vakuutusyhtiö on kaatanut korvauksen tilille ja lähes kaiken menetetyn tilalle olen hankkinut uutta ja ehompaa, on oikea aika palata muistamaan kaukomailla tapahtunutta rikosta.

Desperadon varjo lankeaa erämaahan.

Olin matkalla Chilen rannikolta, La Serenasta, koiliseen kohti San Pedro de Atacamaa. Viidentoista tunnin ajon jälkeen, pari tiimaa ennen määränpäätä, pysähdyttiin Calaman kaupunkiin, Sic Tur yhtiön omaan terminaaliin. Bussi piti täällä siivota lattiasta kattoon ja moottori suihkuttaa painepesurilla. "10 minuuttia, sitten jatketaan. Nyt pitää kaikkien mennä ulos", kuulutti kuljettaja.

Olin luullakseni kuumeessa. Koko yön olin virunut puolihorteessa ja palellut. Roikuin kiinni torkkupeitossa, jota bussi-isäntä yritti sinnikkäästi kääriä hyllylle. Kylmät väreet puistelivat ruotoa. Nyt palelin polttavassa auringonpaisteessa asvalttipihan laidalla.

Minuutit venyivät puoleksi tunniksi. Sitten olikin kovasti kiire. Kuljettaja patisti väen kyytiin. Sorruin tyytyväisenä paikalleni, peitto oli tallella.

Bussi-isännän näköinen mies, pukeutuneena samanlaisiin sinisiin housuihin, valkoiseen paitaan ja lippalakkiin, kulki käytävällä suoltaen vuolasta espanjaa. Hän puhui tarkastuksesta, sääti selkänojia pystyyn ja ryttäsi peittoja hyllylle. "Laukutkin pitää laittaa", hän tolkutti. Pidin kassia sylissä, niinkuin olin tehnyt kaiken aikaa. "Laitan itse, itse laitan", toistelin minä. Mies puhui hellittämättä ja lopulta pullautti kassin haliotteestani. Sitten hän puhui juomapullosta ja selitti lisää tarkastuksesta.

Edessäni istuvien ranskalaisten kanssa kummastelimme touhua. Ihmettelimme kuka tulee tarkastamaan mitä ja miksi, pikkukaupungissa keskellä aavikkoa.

"Laittoiko se laukun ylös hyllylle", kysyi nyt käytävällä seisova ranskan mies? "Kyllä", vastasin minä. "Siellä ei ole mitään", totesi hän.

Ei laukkua hyllyllä, eikä bussi-isännän näköistä miestä missään. Kompuroin epäuskon aalloissa alas ovelle ja yritin selittää tilannetta henkilökunnalle. Espanjan kieltä sujuvasti puhuva ranskan nainen tuli apuun tulkiksi. Olin rauhallinen, erittäin väsynyt ja edelleen epäuskossa. Olin ollut ottelussa, johon en tiennyt ottavani osaa. Tietysti hävisin.

Odotimme santarmien tuloa. Kuljettaja kertoi, että asemilla katoaa paljon tavaraa, harvemmin bussissa. Toisaalta oli heiltäkin pariin kertaan viety tavarat ohjaamosta, joka täällä on aina erillinen suljettu hytti. Herrat olivat pahoillaan. Mitään ei ollut tehtävissä. Matkustajat kurkistelivat ikkunoista syytä lähdön viivästymiseen. Santarmit kaartoivat pihaan. Nousin takapenkille. Bussi jatkoi matkaa.

Huojuin poliisiauton kyydissä. Repsikka ojensi älypuhelimen ja yritti antaa mahdottoman tehtävän. Voisinko itse kosketella tapahtumien kulun luuriin, espanjan kielellä, tietenkin. Kieltäydyn kohteliaan ehdottomasti.

Patrullivaunun penkiltä siirryin poliisiaseman muovituolille. Turhaan haettiin kielitaitoista, kirjallisiin töihin innostunutta virkamiestä. Lopulta työhön ohjattiin nuorin nuorempi konstaapeli. Google-kääntäjän avustuksella saatiin kasaan raportti, jonka minäkin tunnistin kuvaavan tapahtumien kulkua. Siirryttiin laatimaan listaa menetetystä omaisuudesta. Kannettava tietokone, kamera. Keskeytys. "Vietiinkö passi? Entä rahat?", kysyi poliisi. Ei, nämä olivat tallella matkamiehen vyöpussissa. Mies kirjoituspöydän takana oli silmin nähden pettynyt. Lista jatkui. Otsalamppu, yleistyökalu, takki. Keskeytys. "Jospa kirjaamme vain tärkeät tavarat." Uutterasti jatkoin listaa. Konstaapeli naputti korostetun työläästi. Urakan jälkeen sain kopion papereista ja kyydin lähtöruutuun.

"Valitettavasti" Sic Tur yhtiön viimeinen lähtö oli mennyt tunteja takaperin. Patikoin kaupungin toiselle laidalle, poliisiaseman ohi, varsinaiselle linja-autoasemalle. Parin tunnin odotuksen perästä nuokuin taas taka-asentoon käännetyssä semi cama-penkissä.

Tunsin itseni tyhmäksi. Vain tyhmää voi näin jymäyttää. Vain tyhmä menee näin helppoon. Ajatukset kiertyivät "entä jos" alkuisten lauseiden piiritanssiin. Hipihiljaisen hostellin rauhassa soimasin itseni uneen.

Rötösmuotia Perussa.

Onneksi vertaistukea löytyi käden käänteessä. Tapasin Seanin. Mies oli ammattisotilas, brittiläisten erikoisjoukkojen upseeri. Hän oli karaistunut maankiertäjä työn puolesta ja kokenut reppumatkaaja vapaa-ajalla. Hän oli kunnossa, hauska ja komea. Ei ollenkaan sellainen ryvettynyt tyhmä mato, millaiseksi olin ryöstöjen uhrit ja itseni profiloinut.

Myös Sean oli laskeutunut Buenos Airesiin tammikuun alussa. Myös hän oli ajanut bussilla keskustaan ja kävellyt ennakolta varatun hostellin ovelle. Siinä, ovisummeria painaessa, hänet ryöstettiin.

"Sinulla on jotain töhnää olkapäällä", oli mummo sanonut ja alkanut sitä touhukkaasti puhdistaa. Matkalle hankittu järjestelmäkamera ja olalla kulkeva päivälaukku olivat jo kovaa vauhtia menossa nurkan takana.

Muistelin Wendelaa ja Marthaa. Nuorten naisten ruotsalais-saksalainen retkikunta oli menettänyt kerralla kaiken. He olivat lyöttäytyneet Argentiinassa toisen porukan vuokra-autokimppaan. Lähellä Mendozaa seurue pysähtyi huoltoasemalle vessaan. Minuuttien aikaraossa rosvo nappasi rinkat lukitusta autosta.

Tapasin naiset Torres del Painen kansallispuistossa. Laadukkaiden vaellusvarusteiden tilalle oli haalittu marketista kokoelma niin sanottuja retkeilyvälineitä. Kengät irvistelivät, kaikki painoi kaksinverroin ja festariteltta kaatuili vuoriston tuulessa. Vettä ei pitänyt mikään.

Vaan sepä ei haitannut. Kaksikko pursui matkustamisen riemua. "Kamat on viety, mutta me ollaan silti Etelä-Amerikassa, tehdään mitä lystää ja mennään minne nenä näyttää." Juuri sellainen oli minunkin tilanteeni ja sen päätin pitää mielessä.

Pöhköimmän tarinan kertoi amerikkalainen Samuel, kun metsästimme toimivaa pankkiautomaattia Buenos Airesissa. Joitakin vuosia takaperin hän oli ollut opiskelijavaihdossa Johannesburgissa, Etelä-Afrikassa. Tavallisena iltana kotinurkilla oli vastaan tuleva nuorukainen heilauttanut puukon Samin kurkulle vaatien rahaa tai hengen. Tinkaamiseen sortumatta Sam antoi lompakon. Rosvo katosi olan taa oikealle. Tutiseva opiskelija jatkoi matkaa löysin polvin. Takaa kuului juoksuaskeleita. "Rahaa ei ollut tarpeeksi. Se tulee ottamaan hengen." Konna huitoi jo parin loikan päässä. Pakoon ei ehtisi. Puuskuttava rosvo aloitti vuolaan puheen pidon. Hän oli pahoillaan. Elääkseen piti rötöstellä. Rahapussia penkoessaan hän oli hoksannut kääntäneensä köyhän opiskelijan. Pahaltahan sellainen tuntui kunnon kaverista. "Ettei tule nälkä", hän totesi lopuksi, tyrkkäsi Samin kouraan Snickers-patukan ja katosi varjoihin.

Cusco, Peru. Kaikki kyytiin nousevat kuvataan ja tutkitaan metallinpaljastimella.

Ja rikostarinointi jatkuu. Juuri risteilin yhteysaluksella Nauvoon pankkiasioille. Kortti on suljettu. Joku Aruban kauniilla Karibialaisella saarella on nostanut tilin tyhjäksi. Voi hyvin olla, että kortti on kopioitu jossain matkan varrella. Jos näin on, turistia viedään vielä kauan kotiintulon jälkeen.

Suomikuva

Sattumanvarainen chileno kuulee mistä olen kotoisin.