Via de la Plata I

Camino de Santiago tontin kulmalla. Se tarkoittaa merkittyä reittiä, opassivuja paperilla ja verkossa sekä edullisia majoituspalveluita. Ennen kaikkea Euroopan tunnetuimmalle pyhiinvaellusreitille astuminen tarkoittaa toisia vaeltajia, kulkijoita joiden kanssa jakaa päivän patikkakokemukset majatalon keittiössä.

Huelvan kaupungista alkunsa saava eteläinen reitti, Camino del Sur on täysin toisenlainen. Reittiä merkitsevät keltaiset nuolet johtavat toisinaan harhaan tai puuttuvat kokonaan. Joudun metsästämään majoituksen soittelemalla kaupungintaloille. Kuljen yksin. Yövyn yksin.

Uskottelen itselleni, että kaikki muuttuu, kun saavun Zafraan. Etelän polku yhtyy siellä Sevillasta tulevaan Via de la Plata reittiin. Pääkadun varressa on suuri majatalo pyhiinvaeltajille ja alempana kaupungilla vielä toinen, vanhan luostarin muurien suojassa. Asetun ensimmäiseen. Lähiravintolassa on erityinen alennus pyhiinvaeltajille, mutta heitä en vieläkään kohtaa.

Aamulla, Zafran takalaidalla minut ohittaa kuusi pyöräilevää pyhiinvaeltajaa. Jokaisen takalaukkua koristaa iso keltainen simpukka. Minun repussani ei keiku symboleita, mutta iso kantolaite, sauvat ja hattu tekevät minusta tunnistettavan Jaakontien taivaltajan. Huuto ja heiluvat kädet katoavat pölypilveen. Ihmeen paljon tietoa ehditään vaihtaa kirjaimellisesti ohikiitävässä hetkessä. Seurue on kiiruhtamassa illaksi Cáceresiin, lähes 140 kilometriä pohjoiseen. Yön he olivat viettäneet siinä toisessa majatalossa.

Paahteisella viinipellolla ajatuksiinsa vaipuneen kulkijan yllättää takaa tuleva pyöräilijä. Yksin ajava mies pysähtyy rinnalle. Hän on lähtenyt liikkeelle Gadizista, Espanjan lounaisrannikolta. Olen kolmas pyhiinvaeltaja, jonka hän tapaa. Ajettua matkaa on kertynyt yli 400 kilometriä. Kulkijoita on kaiken kaikkiaan niin vähän, että kohdalleni osuneet kohtaamiset voi käydä yksitellen läpi.

Soratie, taivas, viiniviljelmä, eikä muuta.

Riemua ensinäkemältä.

Ensimmäisenä päivänä Via de la Plata reitillä taivallan lyhyen aamupatikan Los Santos de Maimonan kaupunkiin. Täälläkin pitää poiketa kaupungintalon kautta. Kansliasta saan avaimet käteen. Omin päin etsin majatalon ja käyn portista matalan muurin rajaamaan pihaan. Tontilla on kaksi rakennusta. Toisessa on keittiö ja ruokasali, toisessa ovat makuuhuoneet ja suihkutilat, miehille ja naisille omansa. Kaikki kaksitoista sänkyä ovat vapaana. Otan päivätorkut. Pesen pyykkiä. Levittelen vaatteet polttavan kuumalle patiolle. Asetun ottamaan toiset torkut.

Minut herättää toinen kulkija. Manuel on viikonloppuvaeltaja. Hän tekee nelipäiväistä työviikkoa Sevillassa. Perjantaisin hän matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla tai kaverin kyydillä lähtöruutuun ja kävelee mahdollisimman pitkälle. Lauantai on täyttä tietyötä. Sunnuntaina Manuel lähtee liikkeelle ennen auringonnousua. Hän kävelee, kunnes illan suussa pitää ottaa kyyti kotiin. Maanantaiaamuna pyhiinvaeltaja on taas palkkatöissä konttorilla. Yhden viikonlopun aikana Manuel saa kokoon yli sata kilometriä caminoa, mutta mitä pidemmälle hän etenee, sitä enemmän vievät siirtymätaipaleet aikaa. Tällä menetelmällä Manuel on suorittanut jo Pohjois-Espanjassa kulkevat Caminot Francés ja Primitivo.

Manuel on hauska heppu ja huomaavainen. Illalla hän tunnustaa kuorsaavansa. Ei enää niin kovaa, kun röökiaikoina, mutta kovaa kuitenkin. Hän muuttaa toiseen makuusaliin. Manuel lähtee hyvin aikaisin. Emme tapaa enää koskaan.

Minä taivallan iltapäivän polttavassa kuumuudessa La Almazara majatalon pihaan. Matala oranssinpunainen rakennus kuivalla tasangolla on vanha öljynpuristamo. Majoitustilojen yhteydessä on museo. Takapihalla on uima-allas. Talo luokitellaan nimikkeellä albergue turistico. Se tarkoittaa, että matkailijat ovat tervetulleita, mutta pyhiinvaeltajat ovat etusijalla. Pyöräilijät ovat kaukana edellä, Manuel on kaukana edellä, muita en ole polulla tavannut. Siksi onkin yllättävää kuulla, että en mahdu taloon.

Albergue on täynnä hääväkeä ja luokkakokoukseen saapunutta väkeä. Soitan kahvikupin takaa seuraavaan pyhiinvaeltajien majataloon. Sekin on täynnä samaa väkeä ja moottoripyöränäyttelyssä vierailevaa väkeä. Otan pullon kylmää sihijuomaa ja soitan valtatien varressa ravistuvaan La Marinaan. Varaan huoneen. ”Se on kaikkein huonoin hotelli”, päivittelee Almazaran isäntä, kun maksan juomani. Olen parhaat päivänsä nähneen majoitusliikkeen ainoa yövieras.

Seuraavana päivänä kävelen kokonaisen kilometrin Villa Franca de Barrosin keskustaan. Viikonloppuvieraat ovat lähteneet. Albergue Extrenature on tyhjä. Synnintuntoon tullut majoitusmestari pyytää tuhannesti anteeksi ja korvaa pyhillä asioilla liikkuvaan kulkijaan kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden antamalla oman huoneen ja pyykkipalvelut makuusalipunkan hinnalla.

Melkein samalla oven avauksella pyyhältää sisään ruskeaksi paahtunut balettitanssija Antoine. Hän on syntynyt ranskassa, mutta asuu saksassa. Vaihdamme muutaman sanan saksaksi. Niistä jokainen minun pitää yksitellen kammeta vieraan kielen kentän valloittaneen espanjan sanojen takaa. Antoinen tytär on opiskellut suomessa. Sen verran selviää.

Illalla talon täyttää ranskankielinen puhe. Antoinen kävelykaveri Yves on saapunut. Miehet ovat tiellä tutustuneet ja etenevät samaa etappivauhtia. Yves puhuu hieman englantia. Tarvittaessa kumpikin muotoilee ranskan kielestä jotain espanjaa muistuttavaa vain ääntämystä muuttamalla. Miehet tulevat ymmärretyksi.

Yves on Camino-veteraani. Hän on kulkenut pohjoisen tien -Camino del Norte- kotoaan Agenista asti ja ranskalaisen tien -Via Francés- aloittaen Le Puyn katedraalista kaukaa ranskan puolelta. Molemmille kävelyille kertyy mittaa yli 1500 km. Nyt hän aikoo Santiagoon päästyään ajaa bussilla alas Lissaboniin ja palata vielä Portugalilaista tietä -Camino Portugués- Jaakobin oletettujen luiden luo.

Asustamme samoissa majataloissa kolme yötä. Tuntuu mukavalta saapua, kun tuttu naama hymyilee tervetulleeksi. Tämä on sitä Caminoa, mitä osasin kaivata. Antoine nauraa paljon ja herkästi ja hoitaa jalkojaan suurella huolella. Yves onnistuu sinisessä paidassa ja panamahatussa näyttämään koko ajan siltä, kun olisi kävelemässä vain kahvilasta toiseen. Molemmat ovat minua monta vuotta vanhempia.

Torremegía on pieni matalien rakennusten rykelmä tasangolla. Majatalo löytyy helposti, mutta ovi on lukossa. Taas tarvitsen puhelinta. Majoittaja on myös ravintoloitsija. Noudan avaimen baarista. Herra ja rouva omistaja riitelevät äänekkäästi. Äijä on laittanut viinilaseja väärään hyllyyn. Tiskin takana avustava nuori nainen nauraa työnantajien kiivailulle estottomasti. Minä juon kahvia ja sitruunalimua. Poikkean kaupan kautta ja avaan oven samaan aikaan sattuville ranskalaisille. He puolestaan avaavat oven kahdelle portugalilaiselle pyöräilijälle. Syntyvää portugalin ja ranskan sekaista keskustelua en edes yritä seurata.

Meridassa majatalon monilukuisia kerrossänkyjä miehittää tuttujen lisäksi ensin kaksi pyöräilijää Portugalista ja sitten kolme en tiedä mistä, koska torkun, kun he saapuvat ja nukun kun he lähtevät.  

Roomalainen silta yli Guadiana-joen.

Roomalaiset rauniot virastotalon kivijalassa.

Molino de Pancaliente. Albergue on rakennettu vanhaan myllyyn.

Meridan haikarat asuvat akveduktin päällä.

Etenen hitaasti. Pätkin verkko-oppaaseen merkittyjä päivätaipaleita lyhyempiin osasiin. Olen matkalla vaikka pysyisin paikallani. Ei tarvitse pitää kiirettä. On hyvin, hyvin kuuma. Aivan pikkuruiseen El Carrascalejoon on rakennettu hieno majatalo. Minulla on kaksikymmentäneljä sänkyä, mistä valita. Talon toisessa siivessä on suosittu ravintola. Se saattaa olla myös tämän taajaman ainoa ravintola.

Aljucén. Albergue San Andrés ja melkein koko kaupunki.

Aljucénin kaupungissa majatalo San Andrésiin syöksyy britti Paul. Hän on ollut satulassa kaksitoista tuntia yli kolmenkymmenen asteen helteessä. Hän juuttuu keittiöön puhumaan. Kypärä pysyy päässä. Laukut roikkuvat käsissä. Pyörän lukitsemisesta on kova huoli. Mies sauhuaa ja touhuaa. Rivien välistä luen, että hän ajaa pakoon elämäänsä. Uusi koti on espanjasa, mutta Britteinsaarille on yhtämittaa asiaa, koska pojalla on ongelmia. Mies säkenöi levottomuutta. Silmät pullistuvat päästä ja sylki roiskuu. En pääse perääntymää yhtään lähemmäs tiskiallasta. En lähde kylän baariin.

Kanssakulkija.

Seuraavana päivänä tapaan mäessä miehen kaukaa Korean niemimaalta. Hän selaa risteyksessä puhelinta. Vasempaan kääntyvän tien varrella pitäisi olla hotelli. Mies on kävellyt minua puolta pidemmän päivän, noin neljäkymmentä kilometriä. Olemme melkein perillä. Alcuescar on heti kumpareen takana. Kaupungin laidalla on majatalo, mutta sinne mies ei halua. Paikka on kuuluisa uskonnollisuudestaan. Korealainen ei halua olla missään tekemisissä kiihkeiden ristin heiluttajien kanssa. Minä taas haluan kokea juuri semmoista, olenhan sentään pyhiinvaeltaja.

Kirkko tulee liki.

Valtavaan rakennukseen majoittuu kanssani vain yksi herra Jose Maria. Myös hän on urakoinut yli neljäkymmentä kilometriä. Jose Maria tarvitsee apua talon portaissa. Aamulla hän lähtee tielle paljon ennen minua.

Talvella Tukholmassa

Pelottavat Pohjolan Urhot, tutkimusmatka Tukholmaan

”Onko paikkalippuja?” huutaa vaunun ovesta kurkotteleva konduktööri. Minulla on. Ostin sellaisen, kun luulin, että se olisi pakollinen. Taidan olla ainoa. Rinkkaa pään päällä kantaen kahlaan ihmismassan läpi. Väki pakkautuu perässäni sisään. Viimeksi tulleet konttaavat edelle ehtineiden matkalaukkujen yli. Isot askit peittävät lattian koko käytävän mitalta. Nousen Kööpenhaminan junaan Saksan Flensburgissa. Maiden välinen raja on kaupungin laidalla. Tämä pohjois-eurooppalainen juna on kuin sellainen intialainen, jonka katolla istuu ja kyljillä roikkuu väkeä.

Viereeni istuu mies Tukholmasta. Hänen perheensä on hajaantunut pitkin vaunua. Melko varmaan kaikki ovat kyydissä. Lukua otetaan pitkin matkaa. Vastapäätä, pöydän taakse ahtautuu kaksi nuorta naista Saksasta isot rinkat sylissään. He ovat matkalla Norjaan retkeilemään. Kaikki pelkäävät, että jollakulla on sittenkin paikkalippu juuri heidän istuimelle. Ihmettelemme täyttä junaa ja nostelemme konttaajien matkatavaroita.

”Meidän kylän lähellä on monta paikkaa, joiden nimi viittaa pakenemiseen ja piiloutumiseen”, sanoo toinen saksalainen. ”Metsiin ja luoliin karattiin, kun ruotsalaiset hyökkäsivät yli maan.” ”Sorry”, sanoo ruotsalainen. Minä myönnän, että myös minun maanmieheni rellestivät samassa porukassa.

Hakkapeliitat siellä Kolmikymmenvuotisen sodan kentillä hakkasivat päälle. Minulle on kerrottu, että Itä-Ruotsista kootut ratsuväkiosastot saivat nimensä suomen kielellä huudetusta sotahuudosta, hakkaa päälle. Minulle on kerrottu, että vääryydellä väkisin värvätyt miehet olivat Ruotsin armeijan hurjimmat ja rohkeimmat soturit. Pakko-otettuna, väärän värisen lipun allakin he tekivät enemmän kuin osansa. Ilman näitä urhoja vellihousuruotsalaiset olisivat uponneet kuin Vasa-laiva. Maailman ohuin kirjahan on kuulemma ”Ruotsalaiset sotasankarit”. Vaan entä ne maan itäisistä kolkista tulleet urhot? Mitä heistä kirjoitetaan?

1600-luvun alussa ei karttoihin piirretty kättä heiluttavaa pellavapäistä neitoa, joka mekon helmat liehuen, ylväänä, kuin antiikin Afrodite, seisoo pohjolan perällä, idän ja lännen mahtien välissä. Idea kansallisvaltio Suomesta tuskin oli puheenaiheena yhdessäkään päreen valaisemassa tuvassa, jossa pellavia puhteella loukutettiin ja taatto kanteletta veisteli. Minulle on kerrottu, mutta kuvani perustuu Topeliuksen Välskärin kertomuksiin ja oppikirjan asemaan nostettuun Maamme-kirjaan, jossa suomalaisperäistä ratsuväkeä kuvaillaan väkevin sanoin, ”...he saivat aikaan sellaisen Berliinissä, Wienissä ja monissa kaupungeissa ja maissa, että heitä verrattiin luonnon alkuvoimiin, joita kukaan ei voi vastustaa.”

Hakkaa päälle, mutta tietenkin vain vastapuolen sotilaita. Hurjimmat ja rohkeimmat ja suomalaisimmat tietysti hakkasivat päälle vain taistelukentällä käydyssä reilussa taistelussa. Vaan entä suurvaltaruotsalaiset julmurit. Olivatko vetelät roikaleet myös ryöstäviä ja raiskaavia sotarikollisia. Miksi muuten olisi juostu metsäpiiloon ja kannon koloon kuin kaniinit? Miksi saksan vaaleat eivät toivottaneet maailman demokraattisimman pohjolan vaaleita esi-isiä avosylin tervetulleeksi ja heitelleet kukkia näiden tielle? Matkustan Tukholmaan katsomaan miten Ruotsisssa tehdään tiliä menneisyyden kanssa.

Länsi-ja Itä-Ruotsi.

Ensimmäinen kohde on Historiska Muséet. Osoite on lupaava. Kadun nimi Narvavägen viittaa aiheeseeni, mutta mies vastaanottotiskillä jäähdyttää intoni. ”Meillä ei ole juuri mitään Kolmikymmenvuotisesta sodasta”, hän pahoittelee. Päätän kuitenkin kiertää näyttelyn, joka seuraa aikajanaa kivikaudesta nykypäivään. Muodostaisin nopeasti kokonaiskuvan nykyään Ruotsina ja siinä sivussa myös Suomena tunnetun alueen historiasta. Sitä paitsi valtavassa rakennuksessa on hieno keskiaikaisen taiteen kokoelma ja maailman vanhimmat urut, tarkalleen ottaen niiden kuoret. Opin paljon myös Gotlantilaisesta verilöylystä, joka Visbyn taisteluna tunnetaan. Tappiollinen talonpoikaisarmeija lapioitiin joukkohautoihin kaupungin muurien ulkopuolelle. Vitriinissä on rautapaitojen huppuihin jääneitä kalloja vuodelta 1361.

"Saksa tuhoutui Kolmikymmenvuotisessa sodassa."

Seuraavana päivänä kävelen pyryssä kansallismuseoon. Portaiden edessä amerikkalaiset heittelevät toisiaan pään kokoisilla lumipalloilla. ”That was a very bad idea”, sanoo osuman saanut mies. Museon seinällä roikkuu suuri maalaus, jossa myös osuman saaneen kuningas Kaarle XXII:n ruumista kannetaan samanlaisessa kelissä kotiin Norjassa kärsityn tappion jälkeen. Vuorten yli johtaneelle kärsimystielle jäi 3000 miestä Karoliinien sotaväestä. Kaksi kolmesta menehtyneestä oli lähtöisin valtakunnan itäosasta. Maalauksessa kuvattu tapahtuma ajoittuu vuodenvaihteeseen 1718-1719. Seuraavina vuosina Ruotsi neuvotteli rauhansopimukset ja parikymmentä vuotta riehunut Suuri Pohjan sota saatiin lopetettua. 

Talo on valtava ja portaikot suuria, mutta Kolmikymmenvuotisen sodan terroriaalloista ei löydy todisteita. 1600-luvun salissa on paljon miekkoja, mutta ne ovat myyttisiä aiheita kuvaavissa maalauksissa. Irti leikatut päät ovat Holoferneen ja Goljatin.

”Oh mein gott, das kann ich nicht bleibe”, huudahtaa metrin mittainen saksalaistyttö, kun hän astuu huoneeseen, jossa on Kreivi Nils Bielken katettu sänky.

Domenico Fetti, Daavid ja Goljatin pää, 1600 luku.

Seuraava kohde on salmen takana, kuninkaanlinnan kivijalassa. Livrustkammaren käy läpi Ruotsin kuningashuoneen historiaa aseita ja asusteita esitellen. Osun paikalle parahiksi opastetun kierroksen aikaan. Opas poimii esiin ällistyttäviä yksityiskohtia ja elävöittää historiaa erittäin hienosti. Kolmikymmenvuotinen sota on jättänyt jälkensä tekstiileihin. Kustaa II Adolfin paidassa on kuulanreikiä. Ruotsein, Gööttein ja Vendein kuningas, Pohjoisen Leijona, kuoli Lützenin taistelussa 6. marraskuuta 1632. Omassa vitriinissään on verinen riepu, jonka sisään käärittynä kuningatar Maria Eleonoora kuljetti miehensä sydäntä.

Kustaa II Adolf

Myös Armémuseum, on valtava rakennus. Se seisoo laajan paraatikentän takana. Lumi tuiskuaa aina vaan. Haluan suorinta tietä tutkimusaiheeni ääreen. Kysyn vastaanottotiskillä, mistä salista löydän Kolmikymmenvuotisen sodan. ”När var det?” Vastaan, että 1600-luvulla ja virkailija ohjaa minut oikeaan kerrokseen. Museokaupassa myydään kanuunan muotoisia piparkakkumuotteja.

Sota on hallitsijan parasta aikaa, tai jotakin sen tapaista uhosi aurinkokuningas Ludwig XIV. Ensimmäisessä salissa kohtaan taistelevat simpanssit asetelman. Keskellä huonetta seisoo kookas kartio. Se on kulunut ja ruma. Se on arkinen kuin pahvilaatikko. Tämän toosan sisään, lähes 20 metrisen raketin kärkeen oli pakattu 400 kertaa Hiroshiman yllä räjäytetyn atomipommin verran ydinvoimaa. Kartio on neuvostoliittolaisen R-12 ohjuksen kärki. Istun viereiselle penkille kuvittelemaan tasaiseksi tuhottua Tukholmaa.

Kädelliset käyvät kamppailuun.

Seuraavassa suuressa salissa pääsen vihdoin Kolmikymmenvuotiseen sotaan. Sota alkoi nykyisen Saksan maaperällä protestanttien ja katolisten välisenä mellakkana. Vaikka taistelut käytiin pääasiassa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella, löytyy osallistujalistalta kaikkiaan 16 eurooppalaista toimijaa Skotlannista Osmanien valtakuntaan. Uskonnolliset vaikuttimet menettivät vuosikymmenten mittaan merkityksensä ja sodassa taisteltiin vallasta. Vuonna 1648 solmitun Westfalenin rauhansopimukseen kirjattuja periaatteita pidetään nykyaikaisten suvereenien valtioiden alkuna.

Raatoja tantereella.

Löytöretkellä ei aina löydetä Niilin lähteitä, eikä tutkimusmatkailija joka kerta hiihdä navalle asti. Tälläkään kertaa ei löytynyt jälkiä Taalainmaan kannibaaleista eikä Vänernin rannan pajukossa väijyvistä pääkallonmetsästäjistä. Jos sensaationnälkäinen, omasta oivalluksestaan innostunut matkailija olikin arvellut päässeensä valtavan peittely-ja valkopesuoperaation jäljille ja kohtaavansa Tukholman museoissa silkkaa sumutusta ja suurvalta-ajan suurieleistä, kansalliskiihkoista kohotusta, joutui heppu hellekypärän alla pettymään.

Sodista kerrotaan asiallisesti. Omia urhoja ei nosteta Ruotsin riikin Pantheoniin, eikä vastapuolen sotureita kuvata pikkulapsia syöviksi paholaisen palvojiksi. Kaikessa paistaa pyrkimys tutkittujen tosiseikkojen kunnioittamiseen sekä tapahtumien ja taustojen tasapuoliseen esittämiseen. Museo on laitoksena kiinni historiatieteessä eikä tähtää myyttien rakentamiseen tai vahvistamiseen. Kerrotaan, että sodassa haavoitutaan ja kuollaan. Kerrotaan kuinka kurjaa, kylmää ja kuraista sotaretkellä oli silloinkin, kun aseet eivät pauku. Kerrotaan miten nälkä ja taudit tappoivat enemmän kun aseet. Omienkaan hirmutekoja ei peitellä. Tunnustetaan, että hallitsijoiden pyrkimyksistä kärsivät paitsi sotilaat, myös näiden läheiset ja ne onnettomat, joiden maiden läpi armeija marssi.

Tukholman museoista voi poistua siinä luulossa, että lahden takaiset kantaruotsalaiset olisivat voineet pärjätä taistelukentillä ja saavuttaa suurvalta-aseman ilman itäisistä kolkista värvättyä väkeä. Hakkapeliittoja ei mainita missään. Se ainakin vaikuttaa varmalta, että Ruotsi on valtio ja kansakunta, jonka ei tarvitse perustella olemassaoloaan muinaisia kuninkaita palvomalla tai käytyjä sotia muistelemalla. Ei ole tarvetta haikailla muinaisten suuruuden aikojen perään, kun Tukholman museoista löytyy nykyajan sankareita, kuten ABBA ja Avicii.

Vaalimakkaraa