Kesätyömatkapyöräilijä, kuin viimeistä päivää

Harvoin herään näin pirteänä, kuin jousella uuteen päivään ponkaistuna. Kipaisen Soikosta kahvivedet. Vuolen keittimeen tulen. Pakkaan makuupussin. Rutistan patjan tyhjäksi. Sitten hoksaan katsoa kelloa. 03.20.

Neljältä nousen satulaan. Harvoin on pyöräily näin kivaa. Ilma on viileä vaan ei kylmä. Taivaskin on taas kirkas. Eilisen myrsky on puhkunut palkeensa tyhjiin. Tie on helppo. Ketään muuta ei ole vielä liikkeellä. Tuntuu kuin tuntisin tien varren harvoista taloista, verhojen takaa, huokuvan unen erillisenä vivahteena leppeässä aamutuulessa. Ei ole kiire. Tiedän pääseväni tänään perille Paljakkaan. Matkaa on reilusti alle sadan, luulen.

Tie 8320 seuraa Ärjänselän rantaa kunnes kääntyy niemestä läpi. Pyörittelen maltilla. Alkaa olla mäkiä.

Kello noin viisi. Ensimmäinen ihminen heilauttaa kättä ohi rullaavalle pyöräilijälle. Aamutakissa tupakoiva nainen nojailee kaiteeseen punaisen talon portailla. Ajattelen unettomuutta. Ajattelen yksinäisyyttä ja mielenterveysongelmia. Vasta parin kilometrin päästä ajattelen muita vaihtoehtoja. Ehkä on menossa sarjamaraton. Koko kausi kaapelisuosikkia putkeen. Ehkä takana on huikea lemmenyö. Sisällä kamarissa makaa oma ukko raukeana lakanoissa. Tai naapurin ukko. Tai akka.

Kello vajaa puoli seitsemän. Vastaan tulee ensimmäinen auto.

Aamuyön yksinäisyys...

Paltamo on lapsuuden lomamatkoilta tuttu nimi. Muistan matalan mökin Oulujärven rannassa. Muistan seinällä kiipeilleet pitkäviiksiset kuoriaiset. Muistan takan hehkun ja Suomi-makkaran maun. Kirkonkylää en muista.

On aikainen lauantaiaamu. Huoltoasema on kiinni. Huoltoaseman pizzeria on kiinni. Mielikuviteltu jättiläisnoutopöytäaamiainen kutistuu automaattikahviksi kahdeksalta aukeavan kaupan pihalla. Onneksi pääsen tänään perille.

Pääsen jos pääsen vaaran laelle. Ensin Karjalanvaaran ja sitten seuraavan ja taas toisen. Pitkä nousu alkaa heti kylältä. Vuorollaan on tietenkin laskuja, mutta ne tuntuvat suhteessa paljon lyhyemmiltä.

Pitkässä nousussa soi puhelin. Mustarindasta soitetaan. Puuskutan hyvät huomenet. Varmistan reittisuunnitelman. Aikomani oikotiet tosiaan oikovat. Samassa lauseessa ihmetellään miten olen jo niin lähellä, niin varhain ja selviää, että matkaa on ainakin kolmekymmentä kilometriä enemmän kuin olin arvellut. Mainitaan Jyrkkä. Tänään pääsen perille, mutta juuri ennen pihaa olisi viimeinen koitos.

Honkamäentien haaraa ei näy tulevaksi. Olen jo ohittanut maamerkkini, kolme peräkkäistä, lähelle tietä numero 78 kurottavaa järveä. Teen tarkistuksen. Hitaasti polkien, tyhjällä tiellä, tasalaatuisessa, harvojen haarojen maisemassa olen onnistunut kaahaamaan risteyksen ohi.

Jatkan Pudasjärventiellä. Ei uusi oikotiekään paljon kierrä. Poikkean Ristijärventielle. Meno on tahmaista. Perille tulo pyrkii mielen päälle. Maaliviivan kalkin voi melkein haistaa. Haluan kiiruhtaa. Ristiriitaisesti haluan samaan aikaan myös nautiskella parista viimeisestä tunnista maantiellä. Tahdon makustella saapumisen autuutta ajan kanssa. Yhtään ei kuitenkaan huvittaisi polkea.

Käännyn Lehtojoentielle. Istun kannon nokkaan viettämään etapin viimeistä evästaukoa. Kapoinen soratie laskee yhtämittaa parin kilometrin verran. Annan mennä minkä lastatulla pyörällä uskallan. Rallatan riemukkaasti. Varmaan pitää notkosta taas nousta laakson toiselle reunalle. Olkoon. Siihen on aikaa vielä monta minuuttia.

Koukkaan Hoikanvaarantielle. Olen lähellä. Käännyn Hallanmaantielle. Koko ajan lähempänä. Syön sorapenkalla viimeiset suklaa-kaurakeksit. Ypykänlammen jälkeen lähden ylös oikealle. Lähden pyörää taluttaen. En edes yritä polkea pehmeällä soralla piukkaan ahteeseen. Ei haittaa. Tämä on kerrankin kiistaton oikotie. Olen melkein perillä.

Puiden välistä näen, vastapäätä nousee tieura taivaaseen. Viimeinen koitos, toden totta. Työnnän pyörää kaukaa sivulta kurottaen, tankoon vaakana nojaten. Laukut eivät päästä lähelle. Silkoiset pyöräilykengät luistavat ja lipsuvat soralla. Jyrkkä on nimensä veroinen.

The Jyrkkä, takanapäin.

Mäen päällä on yhtä kuin perillä. Varhain liikkeelle lähtenyt saapuu ajoissa vaikka matkaa olisi luultua enemmän ja mäkiäkin taatusti enemmän ylös kuin alas. Pyörä pysähtyy Mustarinda-talon pihamaalle. Työnnän sen talliin. Itse pääsen suihkuun. Hiljaisessa talossa, oikealla sängyllä lojuen, alan tehdä muodonmuutosta matkamiehestä teosta toteuttavaksi taiteilijaksi.

Perillä Hyrynsalmen Paljakassa.

Kaikki hyvin Kainuussa.

Pistää virnistämään.

Kesätyömatkapyöräilijä taittaa taivalta

Poljen Soiniin lounaalle. Pöytäseurana ahmivat sähköä tietokone, kamera ja puhelin. Ollaan taas Noin Miljoonan Askeleen tunnelmissa. Kävelijääkin joskus melkein hävetti. Omin voimin eteenpäin ponnistava matkamies on aina vaan se yhden hengen heinäsirkkalauma, joka parkkeeraa pistorasian viereen ja tekee kaksi ja puoli kierrosta läpi kotiruokalounaskattauksen.

Arpa on heitetty.

Fetajuustorulla on mehukas ja maukas ja valtavan suuri. Tätä en minäkään jaksa kokonaan. Sadan metrin päässä marketissa jaksan jo munkkikahvit. Ajattelen Soinin Plokia. Erään tunnetun tutkijan ansiosta luulen olevani suomalaisen populismin hillotolpalla tai missä lie myyttisellä Essolla.

Torilla tavataan. Osuuspankin ikkunassa on esillä jo Kankaanpään taidekoulusta tutun Paula Ollikaisen maalaus.

Paula Ollikaisen maalaus sulautuu Soinin toriin.

Kirkon kellotapulin kyljessä ojentaa anovaa kättä maamme ainoa vaivaisakka. Toisesta on jäljellä vain valokuva Kansallismuseossa. Soinin akka on kaunis nuori neito. Puutytöllä on suuret siniset silmät, paksut mustat hiukset, punaiset huulet ja kapea uuma. Mitä lie maallisia tai taivaallisia tuumaillut akan 1800-luvun puolivälissä veistänyt Taipaleen Matti.

Soinin ihana vaivaisneito.

Haen koukkimatta koiliseen vievää reittiä. Tässä työssä on auki levitetty paperikartta paras apu. Puhelimen sovellus varmistaa käännökset. Se myös tuntee laavut ja kodat.

Radioaalloilla maailmalle.

Näillä avuin löydän lupaavan yöpuun lähes oikotien pielestä. Kota on Iso-Perkausjärven rannassa. Maantiekartassa tänne on merkitty uimaranta. Pukukoppi on vastapystytetty. Laituri on vanha rämä. Kota on siisti ja hyväkuntoinen. Sorapohjalla ei pyöri yhtään kaljapurkkia. Nuotiopohjaan ei ole sulatettu makkarapakettia. Seiniä ei korista eroottinen kansantaide. Sade alkaa kun haen puita täydestä liiteristä. Fetarullan jättiputken puolikas lämpiää illalliseksi.

Taivas ei putoa tänään.

Takuukuiva yö.

Aamun ensimmäisen etapin etäisyys makuupussista lounaspöytään osuu juuri täydelleen. Vaan Kivijärvi onkin vaikea kohde. ”Täältä virtaavat vedet ja elinvoima”, julistaa kunnan mainoslause. Tiedä sitten minne? Kaupan on muuttomyynti tyhjentänyt. Vanhan laatikon taakse rakennetaan isompi, yhtä ruma laatikko. Se aukeaa vasta ensi viikolla. En saa eväsreppua täyteen. Tien varressa mainostettu avajaiskakkukahvikin menee muihin suihin. Tietoa kuitenkin saan. Kirkonkylän ainoa taatusti auki oleva ruokapaikka on luonasruokala Järvenhelmi. Se löytyy terveyskeskuksesta.

Järvenhelmi tarjoaa erittäin kotiruokaa erittäin laitossisustetussa salissa, jonka isoista ikkunoista avautuu erittäin kaunis, tihkuisen harmaanvihreä järvimaisema. Henkilökunta on erittäin ystävällinen. Tästä minä tykkään. Täysosuma.

Tiellä Kinnulaan, itsensä pahoin pyöreäksi ahminutta pyöräilijääkin koettelevassa Silppolanmäessä ovat rahdinajajat ruoskineet viimeiset voimat kuorman edessä raatavista hevosista. Tien varressa seisovaan lohkareeseen hakkauttivat Juho ja Toivo Anjelin 1900-luvun alussa tekstin...

Kivijärven hevoskivi.

Kinnulasta löydän avoimen marketin. Kassalla kuulen kummia. On keskiviikko 29. toukokuuta. Jollain merkillisellä konstilla olen kuvitellut kesäkuun ensimmäisen, Hyrynsalmelle saapumisen päivän, jonnekin tulevan viikon tiistain paikkeille. Suljetun kioskin terassilla teen tarkistuslaskelman. Aikaa on vähemmän kuin luulin. Matkaa on enemmän kuin mittasin.

Painelen ohi Myllykosken kodan. Onneksi tämä ennakkoon katselemani yöpuu on ruma ja kurja ja päiväkin on vielä nuori.

Jääjoentien alku tuo mieleen jonkun toisen tien jossain Pohjois-Saksassa, Mecklenburg-Etu-Pommerin seudulla, jonkun toisen lehmistä elävän kylän laidalla. Edempänä tie muistuttaa niitä monia Pirkanmaan peräkylien sorateitä, joita olen maastopyörällä runtannut. Sitten se on taas ihan oma itsensä, enkä juuri osaa eritellä mikä kussakin kohdassa on erilaista.

Tien rauhassa.

Olen päässyt irti päällystämättömän tien kammosta. Enempiä empimättä käännyn soratielle, kunhan suunta on oikea ja oikaisu mahdollinen. Jääjoentieltä poikkeavalla jääkoluntiellä on pisin asumaton väli tähän mennessä, lähes 10 kilometriä ilman taloja. Harvoin on tyhjää näin pitkästi. Sankimmankin metsän siimeksessä tapaa olla talo siellä ja toinen täällä. Pienten ja pienempien, ei mistään tuskin mihinkään vievien teiden ristillä seisoo punainen postilaatikko. Siellä sivussa on jonkun koti.

Haja-asutusalue. Tänne pystyn kuvittelemaan oman perheen. Tänne istuvat oman kylän kaverit, kaikki auton rassaajat ja mopon virittäjät ja rummun soiton aloittajat. Varmasti täälläkin juodaan kahvia Muumi-mukeista. Varmasti täälläkin tytöt ajavat kouluun tai koulukyydin pysäkille Jopolla.

Viisikymmentä metriä sivuun tieltä 760 löytyy laavu. Se ei ole vielä ihan valmis. Lattia puuttuu. Lappeen alla on kasa sekalaisia lautoja. Ladon tasaista makuualustan alle. Vastapäinen metsä on kaunis. Sammaleinen maantieoja näyttelee lähdettä.

Tee se itse-lattia.

Hiiret haittaavat unta. Uteliaat tai ahneet tai mistä sitä tietää millä mielellä vilistävät pikkunisäkkäät tunkevat hyttysverkon sisään. Puoliunesta herään rapinaan. Siinä se vietävä napittaa makuupussin aukolla. Nukkua pitäisi ja millään en saa majaani hiiritiiviiksi ja aina kuuluu rapinaa jostain nurkasta. En halua tassuja poskelle kipittämään. Harkitsen telttaan muuttoa. En jaksa enkä viitsi. Lopulta nukun oikein hyvin ja sikeästi, kuin huolestuneelta itseltä salaa.

Laavulöytö.

Torstai valkenee kauniina ja lämpimänä. Viime päivinä sade on osannut pudota öisin. Uhkaavia pilviä säikkynyt pyöräilijä on pysynyt kuivana.  

Kunnat ja maakunnat vaituvat vinhaa vauhtia.

Päivän ensimmäinen risteys kääntää suunnan Köyhänperällä. Nimi on varmasti kiero vitsi. Peltojen laidassa tönöttävät seudun suurimmat mahtitalot.

Haapajärvi tuntuu melkein oikealta kaupungilta. Keskityn ylensyöntiin ja sokeritankkaukseen. Suoritan kioskilla valtion kalastonhoitomaksun. Olen valmiina, kun kalavesi tulee kohdalle.

Myötätuuli suoralla ja sileällä tiellä 58 on hurja. Pyöräily muistuttaa purjehdusta. Voin trimmata itseäni satulassa ottavampaan kulmaan. Keskinopeus nousee reilusti. Viilätän väsymättä kolmeakymppiä.

Kärsämäellä ylitän nelostien. Muistelen matkailuautolla kauan sitten Kittilän Raattamaan tehtyä kalareissua. Tankattiin myöhään perjantai-iltana Kärsämäellä. Vedettiin pitkää tikkua siitä, kuka käy maksamassa. Pelättiin, että turisti saa turpaansa, siksi paljon hurja ralli kentällä pyöri.

Tälläkään kertaa ei tule turpaan. Tälläkään kertaa en löydä Kärsämäeltä mitään mainittavaa. Tällä kertaa kuljen sentään kirkonkylän läpi, en pelkästään ohi. Marketin pihassa tuuli kaataa munkkikahvit. Tämän yön vietän metsäleirissä, metsäautotien varressa, juuri ennen kunnan rajaa.

Kärsämäen metsäleiri.

Pyhännällä entinen huoltoasema on myös nykyinen huoltoasema ja lisäksi rautakauppa ja vielä kahvila. Maantiekarttoja ei täälläkään myydä. Olen vain parin kympin päässä paperille painetun maailman reunasta. Vessassa ajan parran. Pihassa isäntä ihmettelee miten uskallan telttailla näin myrskyisillä keleillä. Tuuli on yöllä napsinut puita poikki pitkin maakuntaa.

Minäkin kävin, minkäs teet?

Marketissa saan kuulla, että ketjun seuraava toimipiste sijaitsee reitin varrella. En suotta lastaa enempiä eväitä laukkuun. Piirakoilla mennään ja suklaalla, oikeaa ateriaa odotellessa. Vuolijoellakin tytöt ajavat vielä pari kevätlukukauden viimeistä päivää Jopolla kouluun. Varmasti juodaan täälläkin kahvia Muumi-mukeista.  

Aurinko paistaa tiellä numero 28.

Suo.

Toinen suo.

Kansalaiset, Nälkämaammelaulu.

Keulan käänteessä kovasta myötäisestä tulee viheliäinen sivuinen. Kahdesti tuuli työntää varomattoman polkijan pois päällysteeltä. Kulku käy raskaaksi. Ilma jäähtyy.

Räntää. Tervetuloa Kainuuseen.

Tahmeaa on.

Alasalmen lossille saavun tasan sillä hetkellä, kun puolen tunnin paussi alkaa. Värjöttelen opaskartan takana mäntypusikossa. Napostelen perunalastuja. Tuuli on hirmuinen. Viimeksi näin Oulujärven autolomamatkalla 80-luvulla. Tuuli oli silloinkin kova. Valkolatva aallot ajoivat vettä mummun saappaaseen.

Lautalla olen tyytyväinen. Päivä on päättymään päin. Saarissa tie ei sovi venymään loputonta suoraa. Matkasta ja maisemasta tulee paremmin pyöräilijän kokoinen.

Saaristolainen on tyytyväinen lautalla.

Arvaan jo etten kumminkaan jää. Käyn kuitenkin kysymässä ja ehkä vähän lämmittelemässä. Haluan tietää mitä maksaa telttapaikka Metsähallituksen Manamansalon leirintäalueella. Perusmaksu on 20 euroa. Päälle tulee henkilömaksu, 6 euroa per pää. En todellakaan jää. Enkä vuokraa pikkumökkiä vaikka alennuksella saisin. Tämäkin isäntä on huolissaan. Tuuli repii puita. Ostan postikortteja. Poistun hyytävään, kiihtyvään sateeseen.

Aurinko on painuvinaan alas.

Majapaikan löydän Soikko-Peuran rannasta. Kelokatoksesssa on noin kaksi ja puoli seinää ja komea liuskekivitakka takanurkassa. Kerrospukeudun suurin piirtein kaikkeen mukana kulkevaan vaatetavaraan. Pilkon sytykkeitä lämpimikseni. Aterioin ajankuluksi. Värjöttelen tulen ääressä. Isomman, Iso-Peuran lammen takana mökkeilevä porukka poikkeaa iltalenkillään. He tarjoavat palelevalle pyöräilijälle kylmän kaljan. Hyvältä se maistuu, tyyntyvässä, ihmeen valoisassa illassa, villasukat kädessä.

Hyvää yötä villasukalla vilkuttaen.

Kesätyömatkapyöräilijä omillaan

Kiekkomestarimatkapyöräilijä taluttaa rattaan katoksesta hetikohta puolen päivän jälkeen. Raskasta on. Kamala ylämäkikin vaanii heti pihan nurkalla.

Tykillä  puskasta tähtäillään.

Keskinen-Toriseva, naama kalliossa.

Niitä onkin monta.

Tuskin tunti takaperin olen vankistanut varttani ylenpalttisella puuro-ja ruisleipäaamiaisella. Nälkä ei kurni, mutta tauon taidan tarvita. Empien kiemurtelen Kitusen kievarin pihaan. Rolls olkoon matkan ensimmäinen purilainen. Valitsen Papa burgerin. Petyn vähän. Se mikä kuvassa näytti sipulirenkailta on tosielämässä ananasrengas.

Kievarissa on paljon lounastavia vaareja. Vanhat kylänmiehet tuntevat toisensa. Hyvät päivät ja sutkaukset koukkaavat pöydästä toiseen. Viereisessä pöydässä isäntä ja poika joltain lähiseudun tilalta sahaavat halki Pohjois-Pirkanmaan sitkeintä lihapiirakkaa. Erillään muista, entisessä tupakointitilassa, istuu ohi ajava perhe, nuoret isä ja äiti sekä ilmeikäs vauva. Näen itseni kaikissa asiakkaissa. Vauvana vielä, vaarina jo. Ymmärrän keski-ikäisyyden.

Tie on hyvä ja helppo.

Kesätyömatkapyöräilijä on omillaan. Välillä Virrat-Hyrynsalmi ei asu kavereita. Tästä eteenpäin eivät painu notkolleen ystävien illallispöydät. Palelevaa märkäläistä ei päivän päälle odota kuuma sauna. Unista päätä ei alusta oikea tyyny.

Tästä eteenpäin pitää suunnitella ja suunnistaa. Reitti on ennen polkematon. Puhelinsovellusten tukena on GT tiekartta, Länsi-Suomi 1:250 000.

Melkein innostuin.

Keli pysyy hyvänä koko päivän vaikka uhka on ilmassa.

Ähtäri. Läheltä piti ensikebab. Vielä maltoin mieleni.

Illan tullen alan katsella yöpuuta. Kartasta kuvittelen sopivan näköisen paikan. Paljon en halua reitiltä poiketa. Parhaasta paikasta on parikymmentä kilometriä seuraavaan sen kokoiseen kylään, josta löytyy kauppa ja mahdollisesti myös lounas. Tahdon veden ääreen. Pyrin riittävän etäälle taloista.

Päädyn Suninsalmeen, Alajärvelle. Sieltä parinkympin päästä löytyisi huomenna Soini. Sillan pielessä on kahvila ja uimaranta. Rannalla on kyläyhdistyksen saunamökki ja kaksi rantalentopallokenttää.

Parkkeeraan pyörän. Haastattelen kahvilan omistajaa. Varmasti ei ketään haittaa jos laitan teltan rannalle. Sattumalta samaan aikaan paikalle osunut ruohonleikkaaja ajaa ensitöikseen minulle nurmialan saunan viereen. Kuistilla on sohvaryhmä. Kokkaan siinä retkeilijän perinteistä pastaillallista. Katselen pallopeliä. Lähteissään kaikki toivottavat pyöräilijälle hyvää ja turvallista matkaa. Käytössä on mökin sisävessa. Hyvää ensimmäistä telttayötä.

Kesätyömatkapyöräilijä sateessa

Joku Ylöjärven kotipoika maalasi ulvojan suden Viljakkalan tien ylittävän rautatiesillan betoniin. Siellä susirajan takana on Takamaa. Siellä on lapsuuden ja nuoruuden maisema.

Tästä pihasta on lähdetty pulkkaa kiskoen ja palattu tumput märkänä. On lähdetty ala-asteelle, yläasteelle ja potkukelkalla järven taakse katsomaan Kauhun riivaamia. On lähdetty kalaan ja kapakkaan ja satakaksseiska Fiatilla pyrkimään taidekouluun. On lähdetty ja tultu takaisin, merten ja vuorten tuolta puolen. Aina on ensimmäiseksi kysytty, onko poika syönyt.

Nyt lähden Virroille. Alkaa sataa.

Joskus jotain myös aukeaa.

Pysähdyn entisen Takamaan kaupan pihaan. Sitä entisempi oli mummun kauppa, kotitalossa, tien toisella puolella. Kauppoja oli samaan aikaan jopa useampi. Minäkin muistan vielä kaksi lisää. Kauppa-autokin kävi. Nyt se on niin kuin muillakin kylillä, takamailla. Kirkolla on iso S ja iso K ja toisessa niistä iso A. 

Tampereen rajan takana, Lielahdessa on myytävänä kaikkea mahdollista uskomattoman rumiin rakennuksiin lajiteltuna. Kun Ylöjärvellä mennään kauppakeskukseen, ollaan Elossa. Se on hauska sanoa puhelimessa. Elossa voi pian myös lainelautailla sisähallissa,  alive, niin kuin Kalifornian malliin.

Lähden Viljakkalan suuntaan. Sade yltyy.

Ohitan kaiteen luiskan päällä. Siinä istuttiin kaverin kanssa silloin kun kaiteet vielä olivat neliskanttisia. Arvailtiin nähdäänkö jo tänään kummitus vai jääkö paranormaalien ilmiöiden tutkimus huomiselle.

Ohitan Jaatisen kallion, leikkauksen jossa syöksylaskin poikki uudet Järviset. Näiden melkein kotipihan Alppien seinämillä kiivettiin oranssin pyykkinarun köysistönä.

Sorvajärven jälkeen käännyn oikealle. Nousen matkan ainoan mäen, jota olen etukäteen kammoksunut. (Kirjoitan tätä vaarojen Kainuussa. Naurattaa vähän.)

Tämän tien varressa oli tehtävä etsivätoimistolle. Tultiin Pengonpohjasta uimasta. Ulkorakennuksen seinässä havaittiin pyöreä, punainen jälki. Salaperäisen punaisen arvoitus jäi ratkaisematta. Oli jo ilta ja matkaa rikospaikalle monta kilometriä. Nuuskijat söivät voileipiä ja panivat pään tyynyyn. Jotain paranormaalia tähänkin arvoitukseen varmasti liittyi.

Vasemmalle jää Kaurisjävi, kaukainen erämaalampi, jonka rannan avokalliolla pappa ja enot telttailivat ja onkivat nokimustia ahvenia. Kaurisjärven jäälle isä aurasi luistinradan.

9.6. saisi  polkea porukassa.

Nimismiehen kiharoita ja irtosoraa on vain muutaman kilometrin verran. Poikittain vastaan tulee Uusi-Kuruntie. Sen ura vuoltiin maisemaan 2000-luvun alussa.  Sataa tasaista tihkua. Pysähdyn evästämään Kurulaisen marketin tuulikaappiin.

Kaukainen Kuru. Erämaiden Kuru. Takamaaltakin katsoen takamaa. Lukion luokkakavereista muutama kulki kouluun Kurusta. Niillähän raukoilla meni elämä ohi linja-autossa istuessa. Tampereen rientoihin eivät päässeet ikinä. Miten olivatkin niin maalta.

Kurussa käytiin kalassa, kun aikanaan saatiin auto alle. Kesäpilkillä tukkinippujen päällä pelasti ahven lajitoverinsa hengen. Ensimmäinen roikkui jo hyvän matkaa pinnan yllä matkalla saalispussiin. Toinen sukelsi syvyydestä, ylös läpi järven pinnan ja taklasi uhrin irti koukusta.

Seitsemisen kansallispuistossa yritettiin ottaa ootto-ongella kirjolohta. Joskus viikonloppuisin meno Metsähallituksen istutuslammella yltyi liian hurjaksi. Kalamiehiä konttasi suossa ja rypi ojissa. Silloin oli parempi meidän nuorempien eräveikkojen ahtautua autoon, kääntää Faith No More täysille ja kaahottaa Tampereen YO-talolle rauhallisempiin ryyppäjäisiin.

Kurun kunta liitettii Ylöjärveen 1. tammikuuta 2009. Se ei tullut yhtään lähemmäksi. Ylöjärvi vaan ulottuu paljon kauemmas metsään. Sataa kovaa. Sormia palelee. Ei tullut tumppuja mukaan tälle suviretkelle. Tie 337 Ruovedelle nousee ja laskee ja nousee ja laskee. Näyttää kesältä, mutta tuntuu talvelta.

Vieläkö vuotavat kuntaliitoksen haavat?

Kuuskutosen muoto on puutuneelle polkijalle sopiva. Pitkää, loivaa, harvakseltaan autoja, ojan takana suojaava männikkö. Kuulen ääniä. Puhetta, luulen, voisin vaikka vannoa. Rinnalle lipuu maantiepyöräilijöiden joukko. Tervehdimme harkitun rauhallisin käden nostoin. Kaikilla on keltainen sadetakki. Kyllä jaksaakin sataa. En yritä lähteä ryhmän imuun.

Pyöräreitillä ollaan.

Visuvesi, sataa, sataa...

Pusunvuolle. Vettä myös salmessa.

Vettä myös purossa.

Kaksi kolmesta kyläkoulusta on suljettu. Se ainakin vähän lohduttaa jos taloon muuttaa viisaita ystäviä, jotka laittavat tulen hyvissä ajoin saunan pesään pyöräilevän sademiehen tulla. Pääsen suoraan satulasta lauteille. Pääsen saunakaljasta kuohuviiniin. Kylmät piirakat paskaksi potkitussa pysäkin katoksessa ovat karu kaukainen muisto, kun pöydällä höyryää mehukas lasagne.

Pöksyt padan päällä.

Illalla menee mörkö maaliin ja me ollaan mestareita kaikki, isot ja sängyllä pomppivat pienet ja kun pienet menevät peiton alle me isot kuuntelemme vielä pari biisiä ja jos on päivä ollut muistoja tulvillaan, tässä niitä tehdään koko ajan lisää, uusia ja hyviä ja kauniita.