Kesätyömatkapyöräilijä oikeissa töissä

Täytyy olla? Pakkohan tämän on olla? Sitä... Makaan mahallani varvikossa. Tuen vasemmalla kädellä juuriin. Yhden käden lankutan. Oikealla kurkotan alas kuoppaan. Raavin irti maata ja kiviä. Haron tavaraa reunoilta. Juuret olen teipannut kahteen nippuun. Keskelle avatusta aukosta nostan aineksen ämpäriin.Kaiken peittävissä suojavaatteissa tulee kuuma. Mäkärät hakevat reitin hupun sisään. Miljoona hyttystä inisee yhteen ääneen. Metsä pimenee. Ukkonen nousee vaaran päälle. Sataa sisään saappaan varteen. Varmasti tämä on? Oikeaa työtä?

Kaivoin ”Metsäpohjan arkekologiaa” teoksen ensimmäisen kerran Oranki Art taidetapahtumassa Pellossa, kesällä 2010. Alunperäisen teosehdotuksen mukaan oli tarkoitus tieteentekijän tarkkuudella rapsuttaa esiin männyn paalujuuri, ottaa siitä kuva, peittää kaivanto, tulostaa kuva ja asettaa se esittelytaulussa puun vierelle. Taulua varten kuljetin pohjoiseen kaksi akryylilevyn palasta. Yksinkertaisin perusajatus oli ottaa lähiluonnosta esille jotain hyvin tavallista, mutta yleensä katseelta kätkettyä.

Kahdesta perustavanlaatuisesta syystä oli mukautettava ajatusta olosuhteisiin. Sitkeä lappalainen mänty ei ollut saanut työnnettyä paalujuurta Orankiharjun kivien väliin eikä Pellon kirkonkylältä löytynyt paikkaa missä tulostaa juurista otetut kuvat.

Tässä piileekin paikan päällä tehtävän taiteilun viehätys ja vaikeus. Suunnitelman on oltava riittävän jämpti toteutuakseen annetuissa aikaraameissa, mutta samalla tarpeeksi joustava puristuakseen timantiksi lähes millä tahansa työkaluilla, mihin vaan maastoon. Mitä vähemmän aikaa on käytössä, sitä enemmän on syytä suunnitella. Kiireessä pystyttävä ei kerkiä koluta latoja materiaalin perässä eikä varsinkaan ehdi aloittaa alusta. Väljemmällä aikataululla nukkuu paremmin ja nauttii enemmän, eikä taiteilija tarpeidensa taikaiskusta muutu mulkeroksi, joka raivaa terotetuilla kyynärpäillä tilaa muiden tekijöiden ihan yhtä perustelluilta tarpeilta.

Teosta paikan päällä tehdessä ei olekaan kyse pelkästään pystytyksestä tai teoksen siirrosta toiseen sijaintiin. Se on luovaa työtä, jossa hyvä siivu luovuudesta kumpuaa jatkuvasta pakosta ongelman ratkaisuun. Tätä myötä odottaa työmaalla ottajaansa kukkura mitoin oppia, mistä osa on ojennukseksi myös kotikellarissa. Eihän ole sekään työhuone valoisa ja korkea ateljeeri kaikilla herkuilla. Kaikki työkalut eivät kammiooni edes mahtuisi. Himotuimpaan materiaaliin ei usein ole varaa. Silti ei saa jäädä taide tekemättä.

Orankissa rakensin akryylilevyistä ja laudasta vitriinin kaivannon päälle. Teos oli löytänyt muotonsa.

Taannoisena talvena otti yhteyttä Mustarinda-seura. Kysyttiin haluaisinko uudelleenkaivaa teoksen Polku-kesänäyttelyyn, Hyrynsalmen Paljakanvaaraan. Koska ”Mustarinda kurottelee pitkäjänteisesti kohti jälkifossiilista kulttuuria” ja ”näyttelyt, tapahtumat, projektit ja residenssiohjelma tukevat näitä tavoitteita”, sovittiin että tulen työmaalle polkupyörällä. ”Metsäpohjan arkekologiaa” passaakin täydellisesti omin voimin matkustavalle taiteilijalle. Pyörälaukuissa ei tarvitse kuljettaa työkaluja tai tarvikkeita. Jonkunlainen pikku lapio löytyy varmasti joka talosta. Mitään ei tarvitse kuljettaa myöskään kotiin päin. Teos jää paikalleen. Se kestää aikansa. Sitten se maisemoidaan takaisin maastoon. Kellariin ei kerry taas yhtä teosrohjoa lisää.

Luontopolun portti, myöhemmin portti työleirille.

Ensin on valittava puu. Asetan käytännöllisen rajoituksen. Koska joudun kulkemaan edestakaisin talon ja työmaan välillä sekä kantamaan työkaluja ja materiaalia, sen pitää olla polun ensimmäisellä kilometrillä. Etsin näyttävää puuta. Haen kuningasjättiläistä. Haluan puun, jolla on leveä oksisto kattamaan kuoppaa. Ajattelen talvista lumen paljoutta. Merkitsen kolme puuta. Seuraavana päivänä merkitsen kaksi lisää. Annan valinnalle aikaa ja tilaa. En halua tulla puolikuopassa toisiin ajatuksiin.

Lopulta valitsen tavallisen kuusen, yhden monista. Tämä puu ei ole maailman napa. Se kasvaa polkua kulkevan katsojan kannalta ottavassa paikassa. Sen toiselta kyljeltä koholla oleva juuri muodostaa luonnollisen takaseinän vitriinille. Metsä sen takana loivassa rinteessä on avara. Vihreä sammalkenttä on rikkumaton.

Puu on valittu.

Saappaat ja haalarit ja lastan ja pikkuisen puutarhalapion ja harjat, tiski-ja hammas-ja juuri- sellaiset löydän käyttööni talosta. 

Ensimmäisenä kaivauspäivänä olen innoissani. Työ on yhtä hauskaa kuin majan rakentaminen. Metsä tuoksuu. Käki kukkuu. Toisena päivänä ymmärrän, ettei tässä ole oikoteitä. On vain nöyrästi kaivettava. Miten siinä aina käykin näin? Luulen keksineeni suitsait sukkelan teoksen ja päädyn raatamaan pitkiä päiviä ankaraa, oikeaa, työtä. Ja miten sen voi unohtaa? Vasta kaivaessani muistan miten kovaa oli maa Pellossa. Miten taltalla nakersin nyrkin kokoisia kiviä harjusta. Miten kyyristelin kuopassa itikoiden armoilla päivästä toiseen.

Kaivausala on mitattu.

Pintaa on raapaistu.

Paljakan vaaran maa on helpompaa kaivaa. Ensin on turpeinen pintakerros. Sen jälkeen on viiden sentin savikerros. Sitten tulee punaista hiekkaa ja sen alla hiekan väristä hiekkaa. Kiviä ei ole mahdottomasti. Metrin määräsyvyyttä lähestyessä tulee vastaan uusi savikerros, johon on kiilattu runsaasti liuskeista kiveä. Löytyy myös pyramidin huippu, joka laajenee joksikin, mikä voisi olla peruskallio. Isoja kiviä kuitenkin. Syvemmälle en pääsisi.

Ensimmäisen kaivauspäivän ilta.

Tiefer...

Arkekologin työkalut.

Mäkärät löytävät työmiehen. Niiden perässä, sateen jälkeen, tulevat hyttyset. Kolmantena päivänä kuljen luontopolun portista kuin työleiriin tuomittu. Hikoilen ja ärisen. Kastun sateessa ja ärisen. Sorkkarauta lipeää. Hakkaan rystyset kiviin ja juuriin. Muistelen satakaksseiska Fiatia ja autoremontin tuskaa kauan sitten. Muistelen nuljatuilta pulteilta lipsuvia kiintoavaimia.

”Pim olet myyrä”. Ja aivan kuin Aku Ankka tarinassa Vaarallinen lelu, toivon ”Kunpa hän olisi hypnotisoinut minut joksikin vähän isommaksi”. Samaan aikaan arvostan myyriä -kaivausalan huippuosaajia- ja toivon niiden rientävän joukolla amatöörin avuksi.

...tiefer...

Kuusijalkainen vihollinen käyttää puolustuksen aukot säälittä hyväksi.

Siinä missä pakotunnelin kaivaja ravistelee muurista raavitun laastin Algatrazin kävelypihalle, minä kätken kuopasta kertyneet maasangolliset kaatuneiden puiden juurilaattojen taakse. Viheltelen Kwai-joen sillan tunnussävelmää. Hyräilen Sylvian joululaulua. Mäkärät tuppaavat suuhun. Puolijuoksua pakenen metsästä lounaspöytään.

...tiefer...

Työn aina vaan jatkuessa vaivaan päätäni kysymyksillä. Mitä metsässä saa tehdä? Mitä puulle saa tehdä? Olen kaatanut polttopuita. Moni leikkaa kuusiaitaa. Joku muokkaa bonsai-puuta. Kukka pannaan ruukkuun. Kukka pannaan maljakkoon. Kasvi tuodaan koristeeksi. Lupiinista halutaan päästä eroon. Onko eri asia kaataa mänty, kuin vaikkapa pukea se peltihaarniskaan? Mitä saa tehdä taiteen nimissä? Entä tieteen?

Kuusi päivää kaivan. Seitsemäntenä valmistan vitriinin kehikon. Tarvittava puutavara löytyy vajasta. Kellarissa on työtila ja radio. Hetken olen kuin kotonani. Illalla haravoin pihasta vaaleaa soraa kuopan pohjalle.

Kehys ja pihasta raavittu pohjasora.

Alkaisi olla siinä.

Metsäpohjan arvoitus.

Kahdeksantena työpäivänä teos on valmis. Avajaispäivälle jää vain yksi tehtävä. Venyn aamiaisella tavallistakin pidempään. Kävelen metsään hyvin hitaasti, sen tuoksua ja väriä sisään haukkoen. Poistan suojakelmun vitriinin päältä. Sitten nukun päiväunet. Hipsin suihkuun. Puen valkoisen paidan. Valitsen kolmesta solmiosta sen eniten vihreän. Haen jääkaapista sen paremman kaljan. Sytytän pienen sikarin. Mäkärät antavat olla.

Valmis. Metsäpohjan arkekologiaa (Kuva ilman akryylilevyä)

Juhla-asuun kuuluu huntu.

Kiinnitän kuopanhoito-ohjeet jääkaapin oveen. Sovitaan, että kun kuoppa alkaa näyttää kurjalta, se täytetään. Kaivettu maa on tallessa. Vitriinin laudat voi käyttää johonkin muuhun tai ne voi pätkiä ja lämmittää ihanan pihasaunan. Akryylilevyn voi kierrättää joihinkin tuleviin kyltteihin. Eikä puukaan ole millänsäkään. Juuria on paljastettu noin kahdeksasosan alalta rungon läheltä ja luultavimmin vain kahdeksi kaudeksi. Talvella niiden päältä otetaan kansi pois ja annetaan lumen huovata kuusen varpaat lämpimään.

Avoinna elokuun loppuun.