Kesätyömatkapyöräilijä puutöissä

Saarion laavulta, Jänisjokirannasta, on Tohmajärven kirkonkylälle vain 10 kilometriä. Aamu on kirkas ja tie tasainen. Vasta viimeinen pätkä koulun nurkalta marketille on tiukkaa nousua. Tohmäjärven keskusta on mäen päällä, residenssitalo on keskustassa ja työhuone koululla. Tämä tulisi olemaan jokapäiväinen työmatkani. Aamulla alas ja illalla ylös. Nyt poikkean huoltoasemalle aamukahville. 

Ensimmäinen heinäkuuta, kello nollayhdeksänsataa työnnän pyörän telineeseen Keski-Karjalan musiikkiopiston pihalla. Saan kaulaani nykyaikaisen, seinälaatikolle vilautettavan avaimen. Samaan nippuun liitän koulukeskuksen teknisen työn tilojen avaimet. Avainkaulanauha on parasta pitää tallessa. Heinäkuussa liki koko kaupunki on lomalla. Kaikki, joiden kanssa olen ollut tekemisissä hajaantuvat matkailuautoilla ympäri maata.

Luulin saavani käyttööni asunnon musiikkiopiston toisesta päästä. Saan itselleni koko opiston. Makuuhuone on äärimmäisenä kaakkoiskulmassa. Sen vieressä olevan huoneen varaan aamujoogalle ja venyttelylle. Seuraava pihan puolen sali on kirjoitushuone. Keittiö on talon puolivälissä. Loput huoneet ovat täynnä soittimia. Minulla on puoli tusinaa pianoa, pari urkuharmoonia, kaksi rumpusettiä, basso ja akustinen kitara sekä noin sata kanteletta. Sähkökitaran saan lainaksi. Vahvistimia on useita.

Olen ajoissa ja syytä on ollakin. Tiedän kokemuksesta, miten nopeasti residenssikuukausi kuluu. Kokemuksesta myös arvaan, että etukäteen työlääksi arvioitu työsuunnitelma osoittautuu taas kerran enemmän tai vähemmän kohtuuttomaksi.

Residenssin järjestäjät tekevät hyvää työtä. Käytännön asiat hoidetaan kuntoon heti oleskelun alkumetreillä. Hakemuksessa kerroin tarvitsevani punamultamaalilla käsiteltyä lautaa. Minulle on löydetty kaatuva saunamökki Murtoin kylältä. Sen seinistä saan itse purkaa tarvitsemani materiaalin. Revin irti peräkärryllisen sään pieksemää punamultalautaa, joka viivana toimitetaan verstaalle.

Teknisen työn tiloissa on kaikki mitä puun ja metallin työstämiseen tarvitaan. Minä tarvitsen varastotilaa laudoille, vannesahan puupallon rungon kaaria varten, halkaisu sahan sekä katkaisu-ja jiirisahan tehdäkseni laudoista palikoita, porakoneen tapitukseen sekä ison pöydän, jolla koota teos. Loppukuusta hoksaan tarvitsevani myös tasohöylää, jolla jalostan osan materiaalista tulevaan käyttöön kotikellarissa.

Rakennan punaista planeettaa. Siitä tulee oman puisen aurinkokuntani toinen kiertotähti. Vaneriauringon, puuplaneetta Vulkanuksen ja lastulevykuun rakensin jo syksyllä 2010 Koneen säätiön tuella, Saaren kartanon residenssissä Mietoisissa. Kartanon puuverstaalle vein mennessäni muutaman laatikon pohjalaiselta puusepäntehtaalta kierrätettyä jämäpalikkaa. Levymateriaali löytyi nurkista siivoamalla. Kotona kellarissa olen rakentanut pienemmän kuun Norrskatan paloaseman entisten varustehyllyjen lastulevystä. Samasta materiaalista syntyi pyrstötähti, jonka pyrstö on Balilta tuotu oksa. Sielläkin olin residenssissä.

Sen oikean tavoin ikioma leikkimaailmankaikkeuteni laajenee kaiken aikaa. Kolmiulotteisten taivaankappaleiden lisäksi olen maalannut avaruuden maisemakuvia puulle, kierrätetyille liimalevyn kappaleille ja pöytälevyille. Kaunein näistä oli kahvipöytänä Serlachius-residenssin näyttelytilassa Aleksanterin linnassa, Mäntässä, kunnes veistotilassa työskentelevä minä iski siihen silmänsä.

Taivaankappaleiden sarjassa yhdistyy monta työskentelylleni tunnusomaista asiaa. Pitkä, kenties päättymätön rakennusaika -kymmenes vuosi menossa, työskentely oman pajan ulkopuolella -tässä tapauksessa neljän residenssin suojissa ja kierrätetyn materiaalin käyttö.

Taivaankappaleita Tampereella, Galleria Saskia, 2013

Päivät Tohmajärvellä toistavat samaa kaavaa. Aamutaivutukset. Puuroaamiainen kirjan kanssa. Pistäytyminen eväskaupassa. Työmatkapyöräily. Marketin mäeltä pääsee vapaalla lasketellen koko 1,3 kilometrin matkan koululle jos ei joudu pysähtymään ysitien laidassa.

Lukevan ihmisen paras ystävä.

Saavun työmaalle kymmenen aikoihin aamulla. Iltapäivällä on lounastauko ja illemmalla eväspaussi. Viereisestä kirjastosta saan sarjakuvia pöytäseuraksi. Muuten on seurana radio. Lopetan puoli yhdeksän, että ehdin Tohmajärven toiseen markettiin katsomaan mitä tuotteita tänään on merkitty keltaisella hintalapulla. Tähän suuntaan mäki on jyrkästi vastainen. Vapaapäiviä en pidä. Joinain iltoina lähden aiemmin, että ehtisin juoksemaan talon takaa lähteville poluille. Illalla rämpytän ja luen. Arkista elämää reissuhommissa.

Laudat putsataan.

Kaaret sahataan.

Laudat jalostetaan rimoiksi ja rimat palikoiksi.

Kuusikielinen karjalainen.

Takapihan vuoristorata ja polkujuoksutaivas.

Kesäpäivät pitkät tapitetaan.

Tapitetaan.

Aina vaan tapitetaan palikkaa palikan päälle.

Punainen planeetta.

Kesätyömatkapyöräilijä, Via Karelia II

Aamiainen Teponsärkällä. ”Älä edes yritä”, ulvovat hyttyset. Pikapakkaan. Pisteliäs kannustusjoukko pitää seuraa, kun survon kapealla traktoriuralla. Päätiellä vauhti ja viima pudottavat peijoonit kyydistä. Ilomantsiin on vain parikymmentä kilometriä.  

Turha mennä ensimmäistä liikenneympyrää edemmäs kahville. Kiinnitän pyörän Nesteen huoltoaseman telineeseen. Päivä on ehtinyt sen verran pitkälle, että lounasta jo katetaan noutopöytään. Kyselen vakiokysymykset. Mitä on tarjolla? Missä ovat pistorasiat? Voiko kahvia juoda myös alkuruokana? Teen kaupat. Laitteet syövät sähköä ja minä syön liikaa.

Ilomantsin raitti on pitkä ja suora ja hiljainen. Sataa ja ei sada ja sitten sataa taas. Kadun varrella, parkkipaikoilla ja liikkeiden oven pielissä seisoo puuveistoksia. Maaseudun Sivistysliitto ja Ilomantsin kunta järjestävät vuosittain Karhufestivaalin. ”Puunveisto on Suomessa itseoppineiden taiteilijoiden luonteenomaisin ilmaisumuoto, moottorisaha on tyypillisin väline ja karhu on aiheista rakkain”, sanotaan tapahtuman verkkosivulla.

Tapahtuman yhtenä tavoitteena on koota Ilomantsin keskustaan puuveistospuisto, Tuhannen karhun raitti. Vastaan tulee tuttu tyyli. Tunnistan sen veistoksista, joita olen katsellut juostessani ”Vanhan koulun lenkkiä” lapsuuden kotikylällä, Ylöjärven Takamaalla. Meidän mies, Juha Käkelä voitti tapahtumassa moottorisahaveiston suomenmestaruuden kesällä 2016.

Käksän saha on ollut hyvässä terässä.

Kiertelen kylällä. Olen turisti. Aikaa on yllin kyllin. Kuluvan päivän etappi on lyhyt ja päiviä muutenkin haaskattavaksi asti. Loppuun kulutettavaa kesäkuuta on jäljellä seitsemän yötä. Poljettavaa on alle 100 km.  

Keskustasta löytyy myymälä ja kahvila, nimeltään Puoti ja sumppila. Pullakahvit on saatava, nimi on sitä myöten täydellinen. Luen paikallislehden. Alakerrassa on kirppari. Yläkerran huoneissa on tarjolla seudun tuottajien elintarvikkeita ja käsitöitä. Seinätaulussa roikkuu vaappuja. ”Käsin tehtyjä uistimia”, lukee ruutupaperilapulla. Lupaan itselleni yhden matkamuistoksi. 

”Kuka ne on tehnyt?”, kysyn myyjältä. Hetken hän tuumailee. ”Eikö se tuo Ryynäsen Marjan vävypoika noita värkkää.” Ostan kaksi. Tästä pitäen kannan niitä kaikilla kalareissuilla. Jos saan kalan ja joku kysyy millä se tuli, piilotan Räsäsen ja kaivan esiin Ilomantsilaisen uistimen. ”Tällä tuli, vävypojalla. Ei täältä oikein muilla saa. Käypä katsomassa jos niitä on vielä jäljellä Sumppilan seinällä.

Kaksi koreaa "vävypoikaa"..

Laukut täynnä evästä poljen kohti Petkeljärven kansallispuistoa. Olen toivioretkellä lapsuuden maisemiin. Täällä autoiltiin kesälomalla 80-luvun alussa. Ihmeen elävästi muistan soraharjut ja kirkkaat järvet. Petraniemen päässä on leirintäalue ja Petkeljärven luontotupa. Poikkean sisään kysymään pääseekö alueen ainoalle laavulle polkupyörän kanssa. Kahvi tuntuu taas välttämättömältä, kun kerran kahvila metsästä löytyi. Isäntä markkinoi mokan kylkeen omenapiirakan ja vanilijakastikkeen. Onneksi. Herkuttelen ja jutustelen hyvän tovin.

Iloisin mielin ja paljon viisaampana lähden suunnistamaan Keltasilmän laavulle. Tiellä on helppoa, kapeammalla tielläkin vielä ajaa. Mustikanvarpujen seassa kiemurtelevalla polulla pitää taluttaa. Puron ylittävällä laudalla on vaikeaa. Koska en mahdu kulkemaan täyteen lastatun pyörän vierellä, työnnän sitä edelläni. Ihmeen kaupalla pääsen yli. Minä tai mitään muuta ei putoa jorpakkoon. Hyttysillä on aikaa aterioida.

Keltasilmän laavu on harjanteella kahden järven välissä. Pystytän teltan laavun taakse. En edes yritä katokseen hyttysten kanssa. Yritän ottaa ilon irti upeasta leiristä. Teen tarkoituksella tarpeettoman savuttavat tulet. Uin. Syön. Keitän kahvit. Katselen haukea, joka salmen matalassa, lasin kirkkaassa vedessä väijyy saalista. Ruokojen välistä se hyökkää ja nappaa kitaansa särjen sukuisen. Ja sitten kömmin telttaan. Ulkona ei voi olla.

Keltasilmän laavu.

Aika kuluu nukkumalla. Herään laavulta tuleviin ääniin. Nousen keittämään aamukahvia. Retkeilijät kertovat kellon olevan liki yhtä iltapäivällä. Heillä on jo takanaan pitkä pätkä Taitajan taivalta ja maaliin, luontokeskukselle vain pari kilometriä. Osaan suositella omenapiirakkaa patikoijan palkkioksi. Vaihdossa saan majoitusvinkin Värtsilään. Saan myös purkin hyttysmyrkkyä. Teho iholla on kyseenalainen, mutta toistuvalla suihkuttamisella saan kyllästettyä sukat itikoita karkottaviksi nilkkapanssareiksi. Toinen retkeilijä on töissä Ylen Pohjois-Karjalan radiossa. Sovimme saman tien haastattelun heinäkuulle, kunhan olen asettunut työn ääreen Tohmajärvellä.

Joutenjärvi.

Aurinko paistaa. Pakotan itseni ulos suojakuorista ja kaahaan uppeluksiin Keltasilmän veteen. Päivän vietän teltassa lojuen. Illalla yritän kalastaa. Joutenjärven puolella heittely on sallittua. Valitsen uistimen joka ei heti raapaise pohjaa jos keskeyttää kelaamisen hyttysten huitomisen ajaksi. Hommasta ei tule yhtään mitään. Tuskastun. Ravaan läpi iltatoimet ja painun makuupussin viereen. Untuvapussini on pieneen pakkautuva ja kevyt, mutta liian kuuma kesäkeleille.

Piti kovasti kalastaa.

Tulilla vaikka väkisin.

Aamulla toistuu jo tutuksi tullut kaava. Kiireinen aamiainen hotkitaan parin sadan metrin rinkiä kankaalla kiertäen. Pakkaus tehdään lyhyiksi osasuorituksiksi pilkottuna. Keltasilmän ja seuraavan Taitajan taipaleen varteen varustetun laavun välille kertyy puolet liikaa hortoillenkin vain 16 kilometriä vaihtelevaa kulkua mökkiteillä ja polulla. Täyteen lastatun retkipyörän maastoajo-ominaisuuksien rajat alkavat hahmottua.

Tetrijärven laavu tarjoaa taas hienon tukikohdan rauhalliseen illanviettoon Pohjois-Karjalan luonnossa ja taas kerran luonto itse pilaa kaiken. Hyttysiä on entistä enemmän. Uimaan en uskalla riisuutua. Laavussa en voi nukkua. Tulilla en pysty kokkaamaan. Kiireesti hupun alle sujautetuista eväistä en nauti. Kalastusyritys tyrehtyy kolmeen hätäiseen heittoon. Ryömin telttaan ja pysyn siellä.

Tetrijärven laavu.

Totuttuun hyttyshysteeriseen tapaan poljen Ilomantsiin aamukahville. Nesteen kotoisa noutopöytä nappaa taas kulkijan muiden ravintolayrittäjien nenän edestä. Marketissa teen ostokset muutaman jäljellä olevan päivän varalle. Poikkean urheiluliikkeeseen ostamaan keittimen kaasupulloa. Kauppias tulee pihalle katsomaan pyörää ja pakkauksia. Siinä jutellessa tämä korkea eräalan auktoriteetti, paikallinen metsänkävijä toteaa, ettei ole viitsinyt käydä, koska hyttysiä on niin mahdottomasti. Sydämmeni täyttyy onnen kyynelistä. En olekaan etelän veltto vellihousu, joka suotta huiskii ja marisee.

Ensi kerralla Ilomantsissa aion syödä intialaisen pizzakebabin.

Liikenneympyrässä alkaa sataa ja sataakin sitten loppupäivän. Puhelin pitää edelleen omaa omituista peliään. Se putoaa verkosta ja kyselee PIN-koodia ja hyväksyy tai hylkää sen sitten mielivaltaisen tuntuisesti. Suurimman osan ajasta se on poissa käytöstä. Sateen hämärtämässä illassa käy kuitenkin kumma tuuri. Puhelin pääsee verkkoon ja löytää laavun vain parinsadan metrin päässä niiltä jalansijoilta, millä mietin telttapaikkaa salmen rannasta. Laavun nimi on Onnenvirta.

Sade on pudottanut hyttyset ilmasta. On kylmää ja märkää, mutta maistuupa silti pannukahvi nuotiolla taivaalliselta. Tänä iltana nukahdan laavun katolle ropisevan sateen ääneen, en itikoiden viheliäiseen ininään.

Onnenvirta, Hoilola.

Maisema muuttuu pitkässä mäessä alas laaksoon, jossa jokivarressa on entisen Värtsilän kunnan keskustaajama. Karu korpi aukeaa vehmaaksi ja viljellyksi kulttuurimaisemaksi. Odotan kylältä liian paljon. Odotan pizzaa. Raitin varrella ei ole mitään. Poljen Niiralan raja-asemalle. Siellä on varmasti vaikka mitä. Löydän tyhjiä liiketiloja. Herkut ovat viisumittoman tavoittamattomissa Venäjän valtakunnan puolella. Palaan jälkiäni ja sittenkin tärppää. Värtsilän kylätalo on auki. Kahvilasta saan kotitekoisia piirakan viipaleita, suolaista ja makeaa ja pullaa ja loputtomasti santsikuppeja.  

Idemmäs en ilman papereita pääse.

Vanhan ajan visuaalista rajavalvontaa.

Värtsilän kylätalon takana asuu telttasamis.

Kyselen tietääkö kukaan, missä on se Keltasilmän laavulla mainittu Esan erakkomaja, jonka takia olen tänään jo tehnyt yhden pitkän kierroksen jonkun ihan toisen ja täysin suljetun matkailupaikan pihaan. Rouva ymmärtää minun tarkoittavan Erakkorantaa ja soittaa isäntä Eerolle. ”Paikalla ollaan, sopii tulla,” luvataan puhelimessa. Muutaman kilometrin perästä pysäytän pyörän entisen raja-aseman pihaan. Majatalon huoneet on varattu, mutta saan pystyttää teltan nurmikolle. Saan myös pannukakkua ja saunan ja juttuseuraa nuotiolle. Aamulla saan oikean hotelliaamiaisen.

Erakkoranta, Värtsilä.

Taas kerran poljen kylälle. Risteyksessä huomaan kyltin liikennemerkin tolpassa. Iron Curtain trail, Euro Velo 13. Olen tietämättäni ollut jo useita päiviä Rautaesiripun reitillä. Sen pohjoinen pää on Norjassa, Barentsin meren rannalla. Reitti seuraa maailman idän ja lännen vaikutuspiiriin jakanutta ideologista ja monin paikoin myös erittäin konkreettista rajalinjaa 9950 kilometrin matkan, 20 maan kautta, päättyen Mustallemerelle. Minä käännyn kohti Tohmajärveä. Matkaa on kierrellenkin jäljellä kolmekymppiä ja öitä vielä kaksi.

Rautaesiripun reitti.

Valitsen tukikohdaksi Saarion laavun Jänisjoen rannasta. Asetun taloksi. Uin. Istuskelen. Syön. Keittelen kahvia. Jaloittelen laiskasti. Kulutan aikaa nautinnollisesti. Hyttysiä on enää tavallisen kesän malliin. Poltan risuja. Heinäkuun ensimmäisenä aamuna jätän taakseni taatusti maamme siisteimmän laavun pihamaan.

Saarion laavu.

Jänisjoki.

Kesätyömatkapyöräilijä, Via Karelia

Voi olla, että herään linnunlauluun. Koivikossa teltan takana pitää meteliä lintu, jonka ääntä en usko ennen kuulleeni. Joku viidakon lintu. Toisaalta voi olla, että herään nenän päälle laskeutuneen kankaan painoon. Majani on yöllä muuttunut matalaksi.  

Kiemurtelen ulos. Teltan kaari on katkennut. Hyttysillä on aamiaisaika. Puran leirin kuin robotti. Jäljittelen aiempien leirinpurkujen liikkeitä nopeutettuna. Minun aamiaiseni jää väliin. Nousen suit sait satulaan. Ehkä palaan katsomaan miten kiva paikka Nurmijärven laavu olikaan, sitten kun hyttyset ovat hävinneet maailmasta.

Parkkipaikan kulmalla tapaan koiraa ulkoiluttavan kylänmiehen. Aamukahvi saattaa sittenkin olla ihan mutkan takana, Annukan kahvilassa, hän kertoo. Mies soittaa Annukalle. Annukka on mökillä ja kahvila kiinni. Hyvää juhannusta ja hyvää matkaa.

Puhelin putoaa verkosta. Se tivaa PIN-koodia, löytää yhteyden ja putoaa taas. Paperikarttaa en tältä maan kulmalta ole hankkinut. Suunnistan kylttien mukaan. Reitti on selkeä. Tälläkin tavalla pääsisin oikeaan suuntaan ja perille, mutta kaipaan kuvaa edessä odottavasta ja vinkkejä mahdollisista oikoteistä. Varsinkin kaipaan sovelluksen apua yösijan löytämiseen. Harva laavu näkyy päätielle.

Toivaanjärvi venyy pituutta tien vieressä. Järven päädyssä on levähdyspaikka ja hieno pikku ranta. Uin riemumielin. Hyttyset antavat syödä myöhäisen aamiaisen kunhan samalla muistaa harppoa ympyröitä männikössä.

Lieksa on oikea kaupunki. Siellä on katuja ja hyvä pyörätie. Siellä on oikea jättiläismarketti. Ostan evästä ja herkkua monen moista. Ostan myös maantiekartan. Pidän sadetta kebab-pizzeriassa. Rulla on hyvä. Kaikilla muilla on kankkunen tai kakkospäivä, joillakin ehkä jopa kolmonen.

Lieksasta käännyn tielle numero 522, joka myötäilee rajan pullistumaa. Poikkean Pankakoskelle. Voimalaitoksen kahlitsema koski oli aikoinaan maan mahtavimpia. Kartonkitehtaan ympärille kasvaneesta taajamasta on loppunut kerta kaikkiaan kaikki. Suljettu kirpputori täyttää liiketilat. Kauppa on suljettu, samoin lähiökuppila. Kerrostalojen ikkunoissa ei juuri verhoja näy.

Pankakosken kauppa-aukiolla.

Jatkan matkaa tyhjällä tiellä. Takana tuleva ukkosrintama uhkaa pudota niskaan, mutta kiertää pohjoisen puolelta edelle ja tarjoaa erikoisen näkymän. Pilvimassan alapintaa värittävät mattojen tapaan leviävät sateenkaaret.

Pysähdyn harjun päällä olevalle parkkipaikalle tutkimaan karttaa. Tien toisella puolella on sotahistoriallinen muistomerkki, tykki ja juoksuhautoja. Vihollisen tulosuuntaan tähyillessäni hoksaan järven harjun kainalossa, uimarannan ja sen pielessä laavun. Päivän tinki tulee yllättäen täyteen. 

Käpysota 2019. 80 vuotta takaperin oli tosi kyseessä.

Viisikon laavu. Leo, Dick, Anne, Pauli ja Tim, eväisiin ette koske.

Hyttyset antavat asettua aloilleen. Uin, huuhtelen pikkupyykkiä, paistan makkaraa, keitän kahvit ja sidon katkenneen telttakaaren kasaan. Teltasta katsoen panssariesteet ovat väärällä puolella jollei sitten Ruotsi lähde pitkästä aikaa valtaamaan takaisin itäisiä osiaan.

Talvisodan alkaessa Viisikon linja oli parhaiten varustettu puolustusasema Lieksassa. Neuvostojoukkojen hyökkäys onnistuttiin torjumaan. Jouluaattona -39 vihollinen perääntyi takaisin rajan taa.  

Aamupuuroa pistellessä näen virkaveljen. Punaiset pyörälaukut vilahtavat Lieksan suuntaan. Minä lähden vastakkaiseen ja joudun saman tien tekemään lukkojarrutuksen. Tien pielessä seisoo kahvilan mainos. Tällä tyhjällä seudulla, missä liki kaikki on lopetettu tai muuten vaan kiinni, tartun jokaiseen munkkikahvioljenkorteen.

Hatunkylän entisessä koulussa toimii Taiga Maja. Isäntä keittää kahvit ja nostaa pöytään vastaleivottuja pullia. Puhumme pitkään englantia. Minä puhun, koska isännän nimi on Serguei. Hän puhuu, koska edellinen asiakas oli Saksasta, se jolla oli punaiset pyörälaukut ja pyöräilykamppeissani minäkin näytän kuulemma erittäin saksalaiselta. Katselemme karttoja. Suunnittelemme yhdessä matkareittiäni. Paikannimiä tavatessa huomaamme, että kumpikin ääntää suomea oikein sujuvasti. Santsikupin jälkeen käymme katsomassa huoneita. Melko monen hostelliyön kokemuksella voin antaa vilpittömän ylistävän arvion. Upea paikka. Tekisi mieleni jäädä kotoisan katon alle. Kaksisataa metriä on kuitenkin liian vähän päivän pyöräilyksi.

Pääsin piiloon.

Liian vähän on myös 40 kilometriä. Tällä kohtaa löytyy tien vierestä, kosken rannalta, Louhikosken laavu. Kyltissä väitetään sen olevan Suomen kuuluisin. Väitteen taustalta löytyy kevään 2011 liiterikapina. Metsähallitus tuli tuolloin siirtämään pois laavun takana olevaa puuvajaa. Itse laavukin oli luovutettu Naarvan kylätoimikunnalle toiseen paikkaan pystytettäväksi. Metsähallitus halusi lopettaa laavunpidon, koska se oli liian suosittu. Puuhuolto maksoi peräti 2000 euroa vuodessa.

Kyläläiset kieltäytyivät luovuttamasta liiteriä ja köyttivät sen kettingeillä. Virkavalta hälytettiin paikalle. Poliisin matka Ilomantsin pohjoisimmalle kylälle kesti niin kauan, että osapuolet ehtivät neuvotella ratkaisun paikan päällä. Kylätoimikunta huolehtisi rakennuksista ja polttopuista. Metsähallitus tarjoaisi maapohjan.

Istuskelen hetken paikalle pysähtyneen Länsi-Suomalaisen pariskunnan kanssa. Rapsutusrinkiä välissämme ravaa kaksi suunnattoman suurta Newfoundlandinkoiraa. Juttua riittäisi, mutta emme pysty. Ne hyttyset. Toiset pakenevat autoon ja minä pistän rattaaseen vauhtia.

Hattuvaaran tsasouna.

Pidän evästauon Hattuvaarassa, Taistelijan talon portailla. Sotahistoriallinen nähtävyys on laittanut ovensa kiinni, mutta toisen maailmansodan muistomerkkejä tapaa Via Karelian varrella tuhka tiheään. Useimpia vaivaa veren vähyys, jos ilmaisua sopii tässä käyttää. Pronssilaatoissa on päivämääriä ja joukko-osastojen lyhenteitä ja numeroita. Tuolla on panssarieste, tuolla on korsu. Tuolla on tykki ja toinen ja tuolla juoksuhauta. Sen mistä sodassa on kysymys joutuu itse kuvittelemaan. Mäntyjen kaarnaa raapivat luodit, puita katkovat ammukset, rinteeseen kaatuvat viholliset, vierestä kaatuvat ystävät ja kylän miehet. Metsän hiljaisuuden joutuu itse mielessään täyttämään helvetinmoisella metelillä, laukauksilla, räjähdyksillä, tuskanhuudoilla, silpoutuneiden hevosten hirnunnalla, moottorien jylyllä...

Pyörällä nämäkin menivät.

Tämä sotamuistomerkki teki suurimman vaikutuksen.

Illansuussa vaivaa vesipula. Palveluita on tämän tien varressa vähän ja ne ovat kaikki kiinni. Järvet ovat kaukana tiestä ja soilta virtaavat mustat ojat. Säännöstelen juomista, mutta tiedän, että jostain mutakuopasta on pullo täytettävä. Puhelin elpyy toimimaan sen verran, että ehdin paikallistaa kodan. Se löytyy hiekkakuopasta Lehtovaaran Teponsärkältä. Ohi kulkee Susitaival, retkeilyreitti Möhköstä Patvinsuon kansallispuistoon. Kodan pihassa on kaivo. 

Toiveiden kaivo. Juomavettä ja iltapesu.

Keitän kodassa. Mahdotonta siellä on syödä. Mahdotonta on myös istahtaa ulos penkille. Hyttyset. Laukkaan sorakuopan pohjalla pastakattila kourassa. Taas ujutan lusikkaa suuhun verkon ali. Teltan pystytän kodan taakse. Ininä hukkuu kuopan päässä kuormaa tekevän traktorin jyryyn.