Juhannus Konneveden Karibialla

Ajattelin matkustaa kauas pohjoiseen, aina Nuorgamiin saakka, kylpemään keskikesän ympärivuorokautisessa valossa. Kesäkuun alussa soitin Inariin, luontokeskus Siidaan. Siellä tiedetään Lapin kelit ja patikkareittien kunto. ”Maastossa on paljon lunta”, kertoi kiva tietäjä. Paljosta lumesta sulaa paljon vettä. Tulviva maasto kasvattaa paljon itikoita. Lumessa rämpiminen, joessa kahlaaminen ja mäkäröiden huitominen tuotti jo valmiiksi tuskastuneita mielikuvia. ”Kannattaa tehdä uusi suunnitelma, sellainen, joka kaikilta osiltaan toteutetaan Kuusamon eteläpuolella”, hihitteli kiva korvaani.

Selvä se, selväksi tuli, hyvä puhelu, ei tarvitse jossitella. Kaivoin vuoroaan odottavien retkien laarista täysin toisenlaisen aikomuksen. Kesällä 2015 osallistuin Pieksämäellä maisemateemaiseen näyttelyyn. Näyttelyn pystytyksen ja avajaisten väliin jäävät päivät vietin kiertelemällä pakettiautolla Etelä-Savon laavuilla. Rannalta yhden edestä jäi mieleen opastauluun kiinnitetty kartta. Siinä kuvattiin edellisenä syksynä perustettua Etelä-Konneveden kansallispuistoa. Kiinnostavia leiripaikkoja oli merkitty sokkeloisen järven saariin. Sinne minä lähtisin ja sitä varten tarvittaisiin vesipeli. Minä halusin tavallisen soutuveneen. Mielikuvassani vetelen hitaasti läpi yöttömän yön. Aamun kirkkaudessa uistimeen tarttuu punapilkkuinen järvitaimen. Loimutan sen nuotiolla. Sitten nukun ja torkun kaiken päivää.

Konneveden sileällä selällä.

Kajakkeja, kanootteja ja SUP-lautoja tarjoaa vuokralle moni. Soutuvene löytyy vain yhden kansallispuiston listaaman yhteistyöyrityksen valikoimasta. Soitan ja sovin Häyrylänrannan leirintäaluetta isännöivan, laivoja varustavan ja risteilyjä järjestävän Seppo Puttosen kanssa oikein kuluttajaystävällisen pakettihinnan.

Norrskatasta Konnevedelle on ihmeen kätevä matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla. Skärgårdbuss vie Turkuun. Turusta pääsee yhtä kyytiä Jyväskylään. Matka on ensimmäinen kevään rajoitusten jälkeen. Asemien kuulutuksissa muistutetaan oikeasta aivastamisesta, siististä niistämisestä ja turvavälin tärkeydestä. Ei saa tunkea laiturilla odotellessa, ei rynniä kyytiin noustessa. Tästäkin huolimatta Väinö Paunu on myynyt auton viimeistä paikkaa myöten täyteen. Hirvittää hiukan. Viimeinen toistatuntinen kuluu Rautalammin Auton väljässä kyydissä. Kuski estää nousemasta liian aikaisin pois ja niinpä jää risteyksestä Häyrylänrantaan vain parin kilometrin patikka.

Torstaina illansuussa on ahterin alla kunnollinen, tavallinen, lasikuituvene ja yllä hyvin istuvat melontaliivit. Päässä on Hyrynsalmelta edellisenä kesänä hankittu hyttyshattu. Sen pikkuruinen lippa suojaa esteettä paahtavalta auringolta, mutta Konneveden tyynestä pinnasta säteet kimpoavan silmille. Hatun verkko pitää tiputtaa pään yli vasta perjantain ja lauantain välisenä juhannusyönä. Järvi on öljyisen laakea, ilma paikallaan ja painava. Lasikuitukaukalo on täynnä hyttysiä, jotka vaativat pummattuun pakettimatkaan kuuluvaa ateriaa. On pakko peittää nilkat sukilla ja vaelluskengän varsilla.

Tuona keskikesän taikayönä hyttyset inisevät määräyksen pystyttää teltta laavun pihaan Kaiturin saaressa. Samalla putoaa retken ainoa sade, muutama minuutti harvaan hajotettuja pisaroita. Päivällä meloo tontille nuori nainen oman pikkuisen teltan ja vuotavan makuualustan kanssa. Kilpailutamme kokemuksia hyttyshornasta. Salamajärven kansallispuisto, juhannus -19 on naisen ässä. Minän levitän pöytään koko Via Karelian väliltä Kuhmo-Ilomantsi, samoin, juhannus -19. Naisen retkeilypaidan hihasta löytyy toinen ässä. Sama Salamajärven kansallispuisto, juhannus -18. Minun pelini kaatuu kysymyksen alle. ”Aiotko mennä taas ensi vuonna?” Kysymyksen sävy saattaa olla vähän virnuileva, mutta enemmän kuitenkin kummastusta täynnä. Vastaus on asiallinen. ”On se niin hieno paikka.” Alkaa minuakin kiinnostaa.

Teltta Kaiturin laavun edessä.

Muut yöt nukun laavuissa. Ensimmäinen on Haukisaaressa, noin neljän kiemuraista ja kivien reunustamaa väylää soudetun kilometrin jälkeen. Kallioisen niemen kyljessä on laituri, poijupaikat ja uimatikkaat. Kajakeille on oma laituri rekkitangolla. Laavun piha on ylhäällä kallion päällä, saaren pohjoiskärjessä. Aurinko tavoittelee taivaanrantaa aivan silmien edessä. Nuotiolle olisi paras paikka, mutta metsäpalovaroitus kieltää tulen teon

Haukisaaren nokka.

Toinen Laavu oli jo mainittu Kaituri. Kolmas sijaitsee Pieni Navettasaaressa. Tämä on kämmenen kokoinen luoto. Laiturissa yöpyy matkapursi. Laavun taakse on pystyttänyt telttansa nuori pari. Miehellä on Eddy Merckx-lippahattu. Puhumme kaiken iltaa patikoinnista ja kuten hatusta voisi arvata, pyöräretkeilystä. Tarkkailen itseäni. En halua vaikuttaa jokaisen kerrotun jutun pari pykälää paremmaksi panevalta kaikentietäjältä. Toisaalta haluan jakaa kokemuksia ja maantien oppeja. Hauskaa meillä on. Uskon jättäneeni suotuisan vaikutelman.

Pieni Navettasaari.

Tällä retkellä mietin paljon huolehtimista. Huolehdin huolehtimisesta. Toisin kuin lauluissa annetaan ymmärtää, kulkuri ei ole huoleton. Mietin mistä sitä riittää, huolta ilman syytä tai tarvetta. Miksi linja-autossa huolehdin, onko se ajoissa ja ehdinkö jatkoyhteyteen. Ainahan olen ehtinyt. Jos en ehtisi, sitten pitäisi ratkaista pieni matkustamiseen kuuluva ongelma.

Huolehtimista on hyvä miettiä selällä, veneen laitojen rajaamasssa tilassa. Isommat yhteiset huolet, esimerkiksi ilmaston muutos, eivät paattiin mahdu. Näin kestävällä tavalla toteutettu matkailu antaa omalletunnolle lyhytkestoisen rokotuksen. Väen paljous, 7,8 miljardia ihmistä, tuntuu Konnevedeltä katsoen tarpeeksi uskomattomalta ollakseen huolettamatta.

En ole menossa minnekään, joten sinne löytäminen tai ehtiminen ei tuota huolta. Voisin huolehtia sään äkillisestä muuttumisesta tai varusteiden hajoamisesta, mutta sade ei minua haittaisi ja ukkosen alta ehtisin rantaan. Varusteet ovat koeteltuja ja niitä pystyy korjaamaan, enkä ole asumattoman erämaan armoilla. Minulla ei tällä hetkellä ole taloushuolia. Ei ole ihmissuhdehuolia.

Yritän huolehtia puhelimen akun kestosta. En tarvitse puhelinta suunnistamiseen, en toivo sen soivan, enkä aio lukea viestejä tai päivittää keskiyön auringon kuvaa minnekään. Annan akun valua tyhjiin. Puhelin sammuu. Pieni aurinkopaneelilla varustettu virtapankki täyttyy takatuhdolla. Tästä ei ole huolenaiheeksi. Huoleton, tuskin kuitenkaan. Aina on jotain pinnan alla porisemassa ja mielen päälle kohoamassa. Entä jos en löydä bussipysäkille Konnevedellä. Kaikkein naurettavin näennäishuoli.

Keskiyön auringon kuva.

Lähden soutamaan lyhyttä tinkiä, vain parin saaren taakse, Iso pyysalon laavulle. Pienen Navettaseeren laiturissa yöpynyt kippari on kertonut Pyysalon rannan olevan seudun upeimpia hiekkoja. Monet ajavat sinne uimaan. Poukama onkin täynnään vieri viereen viistoparkkeerattuja moottoriveneitä. Järvesssä kiljutaan. Vaihdan suunnitelmaa. Päätän yöpyä vapaasti telttaillen, kunhan täydellinen paikka tulee vastaan. Lopulta se täydellinen paikka on alueen pohjoisin, Silmutsaaren laavu. Laavun seinästä on järveen vain muutama askel tai sen katolta vain lyhyt lento, jonka onnistuneesti suorittaa aamulla tuulettumaan levitetty makuupussi. Ihmiset ovat maisemasta kadonneet. Silmutsaari on tällä kertaa nudistiranta.

Silmutsaaren laavu.

Muruille on oma paikkansa.

Järveä soutaessa ja karttaa lukiessa ymmärrän, että yksikään laavuista ei ole mikään niistä, millä 2015 vierailin. Ne ovat ihan eri järven, Sorsaveden rannalla. En ymmärrä miksi siellä sojotti Konneveden kansallispuiston kartta, mutta saan syyn suunnitella taas toista retkeä.

Asiallinen vene ja kunnollinen laituri.

Aamuisin herään, kun ei venytettyä unta enää riitä tai kun on lähdettävä kastelemaan puskia. Pulahdan uimaan. Keitän kahvin ja puuron. Makoilen. Loikoilen. Saatanpa nukahtaakin. Uutta unta kertyy elimistöön ihmeen nopeasti. Uin uudemman kerran. Keitän myöhäisen lounaan. Pakkaan leirin. Illan tullen tartun airon varteen. Aina vaan on kuuma. Aina vaan on kirkasta. Soutelen verkalleen. Taukoja en juuri pidä. Uistin roikkuu perässä puolet ajasta. Pannulle saan kaksi komeaa ahventa.  

Kirkasta.

Pohjois-Lanstun saareen poikkean katsomaan karsikkopuita. Heinäkuun 2010 Asta-myrsky kaatoi melkein kaikki vanhat petäjät. Sikin sokin makaavista rungoista en löydä vainajien nimiä. Eniten kaiverrettu karsikkopuu onkin tätä nykyä Konneveden kotiseutumuseossa.

Lanstujen välinen salmi.

Vesillä harrastetaan monia kauhean meluisia asioita. Veneen perässä vedetään  kirkuvia ihmisiä. Enin melun pito keskittyy juhannuspäivän molemmin puolin, lähelle merkattua väylää. Veneet ja vesiskootterit porhaltavat täyttä höyryä Häyrylänrantaan. Väylältä poikettuaan, kapoisissa saaren väleissä, saa nauttia hiljaisuudesta.

Vesiliikennettä lukuunottamatta juhannuksen vietto Konnevedellä on lähes äänetöntä puuhaa. Vesi kantaa vain vaimeaa puhetta. Haitari ei naukaise nuottiakaan metsäkukista. Kaiuttimista ei suoratoisteta päivän hittejä. 

Mökeillä on väkeä ja väellä vieraita, mutta onpa niitä tyhjänäkin. Monet verhot on vedetty kiinni jo kauan sitten. Sammaloitunut vene makaa ylösalaisin rannassa. Ilo on kuollut pois eikä perikunta pääse sopuun lomaviikkojen ja työn jaosta. 

Vesillä harrastetaan myös hissuksiin. Kajakkeja on liikkeellä joitakin. Kolme nuorta naista retkimeloo SUP-laudoilla. Olen ainoa soutuveneellä retkeilevä. Jokunen kalastaja nykii airoja peilityynellä järvellä.

Muinainen mökkiterassi.

Haukisaaressa taas.

Viimeisen yön järvellä vietän taas Haukisaaressa. Väylä on hiljentynyt. Kuikka hallitsee äänimaisemaa. Nukkumatin on helppo rantautua. Päivän kirkkaudessa soudan veneen takaisin Häyrylänrantaan.

Konneveden kiemurat.

Rantalöydöt.

Vuokraan tontin teltalle. Patikoin kylälle ostamaan kaikkia kuviteltavissa olevia herkkuja. Paluumatkalla nakertaa kinkkutahnatuubin terävä kulma tien vapauteen läpi hedelmäpussin ohuen pohjan. Menetys on järkyttävä. Lapsuuden maku jää uupumaan heräteherkkujen röykkiöstä.

Leirintäalueella kaikki on erinomaista, myös yhteinen keittiötila. Syödessäni luen vanhasta M&K-lehdestä ilma-aseiden historiasta. Että ilmakko, eli imppu on keksitty jo 1700- luvulla. Illan tullen pääsen viimein tekemään tulen ja paistamaan makkaraa leirintäalueen grillikatoksessa.

Mahdollisimman varjossa Häyrylänrannan leirintäalueella.

Erityisen erinomainen on uimaranta. Uin ensitöikseni ja illalla taas ja aamulla varhain, kun helle työntää ulos telttauunista. Viimetöikseni ennen lähtöä uin vielä kerran.

Bussipysäkille kävellessä syön ensimmäisen buffet-lounaan corona-rajoitusten purkamisen jälkeen. Hotelli Mierontie, siinä on majatalolla nimi minun makuuni. Minun makuuni ja täsmälleen tähän hetkeen sopiva on myös kaukaloiden kotoisa, hieman muusinen ja maultaan laakean erittelemätön tarjonta. Syön liikaa. Ajankuluksi juon paljon kahvia. Taustalla raikuu radio. Ei se kovalla ole, mutta minun korvissani se pauhaa. Lounastajien iloksi valittu asema on karmea Ysäri. Nostalgian taika ei auta Haddawaytä. Yritän suhtautua vieraasen kulttuuriin matkustaneen kiinnostuksella. Tiuhaan toistuvien mainoskatkojen aikana ehdin raivostua ja radikalisoitua. Luon mieleeni videokuvaa, jossa oranssiin haalaripukuun puettuja mainosniekkoja teloitetaan saunan takana.  

Bussi tulee ajallaan.