Kesätyömatkapyöräilijä peittää jälkensä

Keväällä 2019 Mustarinda-seura kutsui minut rakentamaan teosta Polku-kesänäyttelyyn. Polkua kertyikin aikalailla, kun oikein polkemalla polkaisin polkupyörän Norrskatan saarelta vaaran laelle Hyrynsalmen Paljakkaan.

Kaivoin ikikuusikkoon toisen version teoksesta Metsäpohjan arkekologiaa. Työmatkasta kerrotaan aiemmin julkaistuissa jutuissa otsikolla Kesätyömatkapyöräilijä sitä taikka tätä. Kesätyöstä, teoksesta ja sen rakentamisesta kerron tässä jaksossa: Kesätyömatkapyöräilijä oikeissa töissä

Lyhyesti teosta voi kuvata sanalla kuoppa. Se oli tasan tarkkaan kuutiometrin vetoinen kaivanto. Monttu oli kaivettu kuusen alle. Puun hellävaroen ja pikkutarkasti esiin rapsutellut juuret kulkivat kuopan halki. Päällimmäisenä ajatuksena oli paljastaa lähiluonnosta jotain hyvin tavallista, mutta tavallisesti katseilta kätkettyä. Kuopan päälle rakensin vitriinin.

Kiinnitin kuopanhoito-ohjeet jääkaapin oveen, Mustarinda-talon keittiöön. Sovittiin, että kun kuoppa alkaa näyttää kurjalta, se täytetään. Kaivettu maa oli tallessa kaatuneiden puiden juurilaattojen taakse piilotettuna. Vitriinin laudat voisi käyttää johonkin muuhun tai ne voisi pätkiä ja lämmittää ihanan pihasaunan. Akryylilevylle löytyisi varmasti kierrätyskäyttöä.

Reilut kaksi vuotta myöhemmin minulle myönnettiin kuukauden mittainen residenssijakso. Marraskuussa 2021 pääsin palaamaan Paljakkaan. Tulin työstämään toista teosta, mutta luontopolun varrelta löysin yllättävän hyvin aikaa kestäneen kuopan. Peitin jälkeni.

Vitriini on huurtunut, mutta muuten siistissä kunnossa.

Tarvittavat työkalut ja maassa jo aavistus talven tulosta.

Kuoppa itse.

Täytetty, peitetty ja piilotettu.

Talvi täydentää työn.

Tapaus Metsäpohjan arkekologiaa on suljettu.

Kesätyömatkapyöräilijän loppuliuku

Hyvin syötettynä ja juotettuna, saunotettuna ja vieläpä paljussa liotettuna panen maata Reposaarelaisen vierashuoneen valkeille lakanoille. Aamiaisen jälkeen nousen taas pyörän selkään.

Kulku paisteista pengertietä pitkin mantereelle ja edelleen kohti Poria tuntuu helpolta ja hauskalta. Kaupungin laidalta löytyy koko kesän paras lounaspaikka, Länsihovi.

Pyörä-ja mahalaukut pulleana Länsihovin pihassa.

Maha mahdottoman täynnä lähden hakemaan reittiä etelään. Etsin pikkuteitä. Länsirannikolla en ole ennen pyörää polkenut. Tie Luvian kautta on lystikäs käppyrä. Mutkia ja mäkiä on pyöräilijälle sopivassa mittakaavassa.  

Vanhalla lännentiellä.

Nautinto vaan ei toteudu. Ajetut kilometrit painavat pyörää enemmän, kuin kuljettajaa. Voimansiirto on kulunut loppuun. Pitää polkea varovasti, kuin varpaisillaan, ettei kulunut ketju karkaa rattaan pyöristyneiltä hampailta. Jyrkät töyräät on parasta työntää. (Retken jälkeisessä remontissa mittasin. Uudessa ja vanhassa ketjussa oli molemmissa 114 lenkkiä, mutta vanha oli 4,3 cm pidempi.)

Jokainen maisema on uusi. Kaikkialla ympärillä kukoistaa kesä, lehtien luvuton runsaus ja niittyjen kukat. Sitten maisema onkin yhtäkkiä tuttu. Tien oikealla puolella komeilee Vuojoen kartano. Täällä telttailin puistossa ja pystytin teosta Ympäristökoru-näyttelyyn kesällä 2017. 

Eurajoella joudun isolle tielle E8. Ohitan Rauman. Kymmenen kilometriä myöhemmin pääsen taas poikkeamaan sivuun valtaväylältä. Kulamaantie vie kautta Etu- ja Takalammin Santtioon. Tasainen telttapaikka löytyy suuren sorakuopan pohjalta. Uteliaat peurat ovat kompastua teltan naruihin. 

Tulivuori Raumalla.

Sininen hetki sorakuopassa.

Pyhäranta, Uusikaupunki, Lokalahti. Taivassalossa palaan saariston rengastielle. Ehdin hyvin iltalautalla Iniöön. Matkan viimeisen yön nukun Dalenin lauttarannassa. Pumppaan patjan odotusmökin lattialle.

Iniö, Dalen. Keistiön lautta yöpuulla.

Pyöräilijän yöpuu on odotushuoneessa.

Houtskari. Kivimo sund.

Houtskarin Näsbyssä ajan alas vierasvenesatamaan. Olen pitänyt tapanani poiketa kerran kesässä ravintola GrillCafe Skageniin ahmimaan nimensä veroisen megapurilaisen. Tuttuja miehiä siellä on ripustamassa valokuvia ravintolan seinille. Päivä on vielä nuori. Urheileva kesätyömatkapyöräilijäkin ehtii ottaa tuopillisen. Kittuisten lauttarannassa tapaan lisää tuttuja. Ilta ei ole niin paljon ehtinyt vanhentua, etteikö olisi aikaa ottaa tuopillinen leirintäalueen baarissa. Norrskata on enää kahden lautan takana. Kippis kotiinpaluulle.

Koko kesätyömatkan tiivistelmä ja tilastot: Kesäkasi

Kesätyömatkapyöräilijä meloo

Kaksi kajakkia lasketaan Kuloveteen Siurossa. Kesätyömatkapyöräilijä lähtee melomaan. Kaksi kajakkia! Pyöräilijä ei melo yksin. Miten semmoisesta seikkailusta voi kirjoittaa?

Toni ja Kimmo Siurossa. Kuva, Johanna Kotiniemi.

Noin miljoona askelta ja plussat päälle on pääosin otettu yksin. Taival jalan, kyyti pyörän satulassa tai tunnit bussin penkissä, minä matkustan yksin. Minä näen ne maisemat. Minun omaan nenääni ottavat ne tuoksut. Riemu kuplii omassa rinnassa. Väsymys tuntuu omassa kehossa.

Polulla kohtaan toisia kulkijoita. Olemme matkalla samaan suuntaan, kuljemme peräkkäin, pysähdymme samoilla taukopaikoilla, pystytämme telttoja samaan leiripaikkaan tai osumme asumaan samassa tuvassa. Tuttavuus voi kestää useamman vuorokauden ja uudistua taas päivien tai viikkojen päästä. Ehkä satumme polulla vastakkain ja vaihdamme muutaman sanan. Jaamme kokemuksia ja kuulemme juttuja. Jutuista tulee väriä matkakertomuksen kudokseen.

Kaksi kertaa olen matkustanut ryhmän mukana, Salkantay-vaelluksella Machu Picchuun ja maastoauton kyydillä Chilen San Pedro de Atacamasta Uyunin suolatasangolle Boliviaan. Näistä oli helppo kirjoittaa. Ryhmän jäsenet olivat minun matkaani maustavia kokemuksia siinä missä vuoret ja vaaleanpunaiset flamingot punavalkoisessa järvessä.

Kahdesti olen taittanut taivalta Nepalissa oppaan kanssa. Opas on opas, hän on töissä ja hänet on helppo kirjoittaa mukaan. Mutta miten kirjoitetaan mukaan koko matkan vierellä tai vähän edellä melova kaveri?

Onko Toni tekstissä kokonimi vai pelkkä T tai peräti Iso-T? Pitääkö keksiä peitenimi? Jos kerrotaan, että siskoni kyyditsee meidät rantaan, kerrotaanko samaan vauhtiin, että hän on naimisissa Tonin kanssa? Siskokulta myös tuo pyörän päätesatamaan Porin Reposaareen. Aikanaan hän palauttaa kajakin, kun itse nousen satulaan kesätyömatkan viimeiselle etapille. Kun mainitaan Reposaari, kerrotaanko, että Toni on sieltä kotoisin. Kerrotaanko, miten Toni 80-luvun lopussa muutti Satakunnan mahtivirran latvavesille ja on siitä pitäen haaveillut ”Koksun” melomisesta. Vuosien ajan aikomuksesta pidettiin puhetta saunan lauteilla. Paljon vettä virtasi Kokemäenjoessa. Lopulta lyötiin märkää kättä päälle Norrskatan siikaonkijoiden vappusaunassa -19.

Tonilla on oma punainen kajakki. Hiking Travel, Hit Tampereelta tarjoaa hauskaa, asiantuntevaa ja joustavaa palvelua. Minä vuokraan keltaisen Dag Miwok kajakin ja teen mielestäni hyvät kaupat.

Siuro, Kulovesi. Vartin melonnan jälkeen Tonin vetämään vaappuun tarttuu hauki. Saaliin saaminen on toki hauskaa ja sitä hihkumme, mutta entä tärpin seuraukset? Matkanteko keskeytyy. Vavan kahmiminen telineestä melojan selän takaa, koko touhu tempovan kalan kanssa, keskellä selkää, näyttää vierestä katsoen villiltä vikellykseltä. Entä mitä sille kalapoloiselle sitten tehdään? Päästetään irti ja uimaan? Kiusantekoa semmoinen peli. Otetaan eräksi? Siinäkö se makaisi kajakin kansiverkossa odottaen iltaa ja paistinpannulle pääsyä? Pyydykset ylös. Kalastus lopetetaan.

Yhteen laskienkin melontakokemusta on vähänlaisesti. Toni on alkukesästä harjoitellut Näsijärvellä. Hän meloo ensimmäisen selän yli suhteellisen suoraan. Minä kiemurtelen ylimääräisiä kilometrejä mittariin. Se mittari on Tonin puhelimessa. Siellä on myös kartta. Toni on suunnitellut reitin ja huolehtii suunnistamisesta. Hän on miettinyt päivämatkat ja katsonut yöpaikat. Vetovastuu on kaverilla. Se tuntuu lomalta kesän omatoimitaipaleiden jälkeen.

Minä en aina tiedä missä mennään. En seuraa menemistä sillä silmällä. En myöskään tee muistiinpanoja pieneen vihkoseen, kuten yksin kulkiessa. Minähän voin jakaa vaikutelmat sitä mukaa, kun niitä tulee. Voin kertoa jutut ja möläyttää huonot vitsit heti. Eikä minulla ole aikaa tai halua vetäytyä kirjoittamaan matkapäiväkirjaa. Minä matkustan nyt seurassa. Kaksi vuotta myöhemmin, tätä kirjoittaessa, pitääkin rakentaa reitti uudelleen karttaohjelmia tutkien ja muistella ilman muistiinpanojen tukea. Kutalan saari, Ellivuori, evästauko, Salonsaaren ympäri...

Rautavesi, Vammala. Tällä retkellä mennään maaseudulla ja metsien halki, mutta lounaat syödään kylillä. Eväskauppaan pääsee joka päivä. Vammalassa poikkeamme kebabille. Omistaja osuu olemaan Tonille tuttu. Ostoksille kävellessä puhkeaa kaatosade. Istumme kauppakeskuksen penkeillä kerroksissa hyörivän nuorison juttuja kuunnellen.

Liekosaari. Ensimmäinen yö vietetään muinaisen kalmiston vieressä lähes yhtä muinaisen, karttaan merkityn, mutta täysin hoitamattoman nuotiopaikan äärellä. Katselemme hienosti pinoon järjestämiämme, läpimärkiä ja yhtälailla läpimätiä klapeja betonirenkaassa. Asetelma ei ota tulta. Otamme tulilientä. Erehdymme nauttimaan kerralla koko retken yömyssyt. Toni kiipeää ensi kertaa elämässään riippumattoon nukkumaan. Minä möyrin tutun teltan erittäin epätasaiselle pohjalle lohduttomassa ryteikössä.

Vammalan Liekosaari.

Hartolankosken patoava Tyrvään voimalaitos pakottaa retkikunnan kuivalle maalle. Kannamme kajakit vajaa puoli kilometriä hiekkatietä alavirtaan. Tällä muurilla vaihtuvat pitkulaiset järvet Kulo-Rauta-ja viimeisenä Liekovesi Satakuntalaista kulttuurimaisemaa halkovaksi Kokemäenjoeksi. Enää en mahdu tekemään laajoja kaaria. Vettä on vähän. Myötävirta ei missään vaiheessa kuljeta. Tuulisilla paikoilla aalto tulee vastaan. 

Tyrvään voimalaitos katkaisee vesitien.

Matkaa jatketaan soratiellä.

Ja sitten taas joen sileällä.

Toisen melontapäivän aamupuolella katkaisee vielä toinenkin valli vesitien. Meskalankosken energian valjastaa Äetsän voimalaitos. Kantomatka padon ohi on lyhyt. Kantajan paljasta jalkaa hellii pehmeä nurmi. Autiolta kylältä löydämme lounaaksi hyvää kotiruokaa, tällä kertaa kebab-pizzerian naapurissa.

Äetsän voimalaitos.

Taivas paisuu.

Rintaman rajapinnassa.

Toisen päivän päätteeksi melomme jonkin matkaa takaisin tulosuuntaan. Kapeaa viidakkojoen haaraa seuraten saavumme Puurijärvi-Isosuon kansallispuistoon. Telttapaikalla on laituri, tasainen nurmikko ja pari autolla tullutta naapuria. Toni lainaa viereisen teltan pikkupojalle virvelin ja viehepakin. Jigejä jää vastarannan puskiin ja lumpeisiin lähes joka heitolla.

Matkaan Puurijärvi-Isosuon kansallispuiston telttapaikalta.

Kolmantena päivänä kierrämme joen pitkään mutkaan pakottavan Säpilänniemen. Yöksi pystytämme teltat Levonsaareen. Kaverimajoituksessa pääsemme nauttimaan saunan löylyistä ja uskomattomasta grillikestityksestä. Sama vieraanvarainen pari hemmotteli kesätyömatkapyöräilijää jo toukokuussa Loimaalla.

Aamulla katkaisee matkan taas yksi muuri, Kolsin voimalaitos. Kajakit vedetään pienen pellon yli ja kannetaan alas rinnettä, läpi metsän. Viereisen talon isäntä suhtautuu tontin rajalla touhuaviin erämiehiin suurella myötätunnolla. Komeat koirat ovat pelkästään uteliaita.

Kolsin voimalaitos.

Matkalla ylitetään kaikkiaan neljä patoa. Kovimman urakan tarjoaa viimeinen, Harjavallan Voimalaitos. Tällä kertaa emme pysty käyttämään kajakkeja matkalaukkuina. Ensin kannamme tyhjät kajakit ohi padon, alas jyrkkiä portaita ja kilometrin laskupaikalle. Sitten kannamme tavarat erikseen. Teemme viisi edestakaista matkaa, joista viimeisen kaatosateessa.

Harjavallan voimalaitos.

Voimalaitoksen jälkeen lasketaan Pirilänkoski. Kalastajat katselevat, kun viiletämme ohi. Elämäni ensimmäinen koskenlasku kajakilla tuntuu hurjalta, mutta ei suorastaan pelottavalta. Pienetkin kuohut kasvavat kokoa, kun niitä katsoo matalalta vedenrajasta. Suvannon jälkeen joki kulkee syvällä jyrkkien rinteiden välissä. Hiekkaharjukanjoni on matkan hienoimpia pätkiä.

Arantilan vähävetinen koski on pieni, mutta kivinen pohja vaanii kovin lähellä. Sadetta ryöppyää pitkin päivää. Kajakki, jossa puoli vartaloa on kätketty vesitiiviiseen kaukaloon, lienee mukavin märän kelin retkipeli. Kun päällä on kunnollinen sadetakki voi ihailla läheltä ja täysin kuivana, kun pisarat hakkaavat veden pinnan vaahdoksi.

Ruskilankosken laavu on vallattu.

Yöksi asetumme laavuun Ruskilankosken niskalle. Viides päivä alkaa hauskasti pienellä vesivuoristoradalla. Ulvilassa lähdemme seuraamaan Kirkkojuopaa. Se on kiinnostava, pienempi uoma ja saattaa jopa oikaista. Tonin määritelmän mukaan oikotie on yleensä vain vähän pidempi ja sen tulee sisältää vesistön ylitys. Lieneekö siis yllätys ollenkaan, että vettä pitkin matkatessa oikotien tulee sisältää kuivan maan osuus.

Kokka rohkeasti Ulvilan kirkkojuopaan.

Vesi käy välistä vähiin.

Porin kaupungissa jalkaudumme keskustan kaduille. Löydämme hyvää lounasta torin laidalta. Kokemäenjoen melojan maisemat ovat monet. Matka jatkuu Kirjurinluodon halki. Vapaa-ajanasumisen koko kirjo koristaa rantoja. Kaupungin jälkeen alkavat suiston loputtomat kaislikot. On vaikea hahmottaa rannan todellisia rajoja. Pihlavanlahden suulla alamme katsella leiripaikkaa. Viimeisen yön sija ei ole valmiiksi kirjattu matkasuunnitelmaan. Ruovikossa piilottelee harvoja pieniä saaria, joihin johtaa niitettyjä väyliä. Parhailla paikoilla nököttää jonkun mökki. Muut paikat eivät näytä lainkaan kutsuvilta. Ensi kertaa tällä matkalla otan osaa päätöksentekoon. Kunkin saaren kohdalla ehdotan, että ehkä seuraava. Näin päädymme vihoviimeiseen saareen ja se on kurja ja kummallinen.

Kuka täällä tulee kolmion takaa?

Kuudennen melontapäivän aamuna ylitämme lahden. Sujahdamme pengertien ali Eteläselälle. Jokimatkan ajan olen hokenut olevani virtojen tai pienvesien meloja. En ole mukamas yhtää kiinnostunut isosta, rannattomasta vedestä. Avomeren äärellä kaveri katoaa välillä kokonaan korkeiden aaltojen väliin. Nautin joka hetkestä.

Viimeinen evästauko pidetään palokunnan vajalla.

Reposaari. Sovellus Tonin puhelimessa kertoo hänen meloneen 167 kilometriä. 

Kimmo ja Toni Reposaaressa.

Kotisaareen kätketyt kylmälaitteet