Kesätyömatkapyöräilijän juhannus

Juhannusaaton aamuna matka jatkuu pikaisena pakona hyttyshornasta. Hysteerinen pyöräily taukoaa jo kolmensadan metrin jälkeen. Tien varressa, Ylä-Vieksin kylällä, on jotain täysin odottamatonta. Avoin kyläkauppa.

Kauppa on auki. Huoltoasema mahtaa olla suljettu.

Ostan munkin ja limun ja jäätelön. Jään pahemman kerran suustani kiinni. Itikoita manataan kaikkien kesken. Karjalan koiratkaan eivät enää suostu lähtemään ulos. Väki uhoaa silti illalla grillaavansa. Illalla grillataan perkele. Minä myös. Ensin pyöräilen ja illalla grillaan laavulla. Näin on. Toivotetaan hyvää juhannusta.

Yhä vaan olen hyrynsalmen tiellä. Aina vaan ikävöin, mutta nyt jo jotenkin hahmottomasti. Tie valaa öljyä tunteiden laineille. Se on hyvä tie ajaa. Vaaran laitaa mennään ylös ja alas rauhallisin kaarin. Autoja ei liiku. Juhannuksen menoliikenne on jo parkkeerannut mökeille ja sukulaisten pihoille.

Eskon baari, suljettu juhannuksena.

Itse Pyhä Johannes on pannut Kuhmon kiinni. Kurvailen tyhjillä kaduilla. Tyhjällä torilla haaveilen torikahvista. 8333 Kuhmolaista ja kesäasukkaat päälle on kadonnut kuin lentävän lautasen sisäänvetosäteen kaappaamana. Nyin kahvoja ja luen kiireessä aaneloselle sutaistuja tiedotteita. Suljettu, mökillä, hyvää juhannusta.

Isossa risteyksessä kaupungin laidalla on avoin huoltoasema. Saan kuin saankin kebab-aterian. Kamera, tietokone ja puhelin saavat sähköä syödäkseen. Lounastan kuin herraseurueet muinoin pankkien kabineteissa. Pitkän kaavan mukaan.

Marketti on heti risteyksen takana. Tuulikaapissa touhuava myyjä kertoo sulkemisajan menneen ohi jo pari minuuttia sitten. Koska muutama asiakas muutenkin vielä hortoilee hyllyjen välissä annetaan myös minulle lupa tehdä pikaiset ostokset.

Tiedän mitä haluan. Eväsostoksista on jo tähän mennessä kehittynyt rituaali. Samoja tuotteita poimin eri puolilta maata. Juoksen keskikokoista melko paljon isommalta tuntuvan kaupan läpi muutamassa minuutissa. Kaikkea en löydä, erityinen juhannusherkku jää puuttumaan, mutta tiedän, että näillä pärjää. Illaksi on grillimakkaraa. Perkele.

Runon ja Rajan tiellä.

On hautovan kuuma. Paarmat tavoittavat ylämessä. Ukkonen vaanii selän takana. Tänne saakka olen melkein koko matkan pysynyt ihmeellisellä tavalla rintaman edellä tai kahden välissä. Kuurot on pudotettu, kun poikkean kahvilassa ja isommat sateet ajoitettu yön tunteihin.

Nyt jään jalkoihin. Kumu nousee saman vaaran kylkeä. Herneen kokoiset pisarat alkavat pommittaa asfalttia. Tuuri käy kumma kumminkin. Tien toisella laidalla seisoo maitolaituri. Istun tunnin kopissa. Liiskaan satoja hyttysiä. En kastu. Lähelle lyövät salamat käräyttävät maailman oranssin-ja vaaleanpunaiseksi.

Martinvaarantien risteyksessä pitelee sadetta.

Sade taukoaa. Ukkospilvet vyöryvät kaakkoon. Poljen hitaasti, etten vuorostani saisi myrskyä kiinni. Kainuu vaihtuu Pohjois-Karjalaksi. Nautin pyöräilystä. Maisema ei muutu vaikka kympit mittarissa kertyvät toistensa päälle. Metsää ja suota. Ei ihmisiä, eikä autoja. Ei hirviä eikä karhuja. Pienempiä eläimiä on edelleen tuskastuttavan tuhottomasti. Hyttyset hyökkäävät heti, kun vauhti pysähtyy. Etsin mahdollisimman avoimia eväspaikkoja. Turhaan toivon tuulenviriä. Haukkaan eväät hätäisesti verkkohattu päässä, ympyröitä kävellen. On parasta pysyä satulassa. Ehkä ajan läpi juhannusyön. Mittarissa mennään kolminumeroisille.  

Ukkosen perään.

Joka henkonen, jonka vedät...

Maakuntarajalla kello 21.17. Kirkasta.

Juuri ennen puoltayötä rullaan Nurmijärven kylälle. Laavu on aivan tien pielessä. Sen edessä on nuotiopaikka. Jongunjoki virtaa vieressä. Voisin uida ja pitäisi grillata, perkele. Ja toinen ja kolmas ja vaikka kuinka mones ruma sana heti perään. Ne hyttyset.

En riisuudu uimasille, päin vastoin, yritän peittää kaiken ihon. Teen tulet. Ripustan verkon laavuun. Pumppaan makuualustan. Heitän sen ja makuupussin verkon alle. Toimet pitää toimittaa lyhyinä pätkinä. Olen kuin Tshernobylin onnettomuuden jälkiä siivoamaan komennetut työmiehet.

Makkara kourassa pistelen puolijuoksua pitkin pihaa. Koetan vilahtaa verkon alle kuin mäyrä koloonsa. Olen liian pitkäraajainen. Vihollinen ehtii mukaan vuoteeseen. Yksi hyttynen inisee, muutama hyttynen vinkuu, tuhannen tuhatta hyttystä karjuu kuin paraskin jalopeura.

Grillimestari mököttää Nurmijärven laavulla.

Jongunjoki juhannusyönä.

Pakenen pihamaalle. Levitän teltan nurmikolle. Juoksen sillalle muka maisemia katselemaan. Taivutan kaaren paikalleen. Pinkaisen parkkipaikan ympäri. Jokaisen kiilan jälkeen jaloittelen. Se tekee kuusi lenkkiä risteykseen ja takaisin. Verkko jää laavun kattoon roikkumaan. Alusta ja pussi lentävät telttaan. Minä pujahdan perässä, tällä kertaa kuin kettu koloonsa. Onnistun paremmin. Nitistän itikat teltasta. Ryömin pussiin. Tungen tulpat korviin ja kiedon huivin pään ympärille. Väsyttää, mutta ei nukuta.

Kesätyömatkapyöräilijä ikävöi

Edeltä lähtee taas matkaan selviytymispaketti. Edustustilaisuuksien varalta käärin kotoa mukaan kaksi valkoista paitaa ja kaksi kravattia. Hyrynsalmella paketti paisui yhden vaatteen verran. Ostin Mister-juhlapaidan K-kaupassa, jota luulin jo vuosikymmeniä sitten suljetuksi.

Tällä aikakoneella pääsin katsomaan mitä maksoivat ne alushousut, jotka pukki toi sinä jouluna, kun aloitin Takamaan ala-asteella. Paitakin oli avaamattomassa paketissa. Hinta, seitsemän markkaa ja kahdeksankymmentä penniä muuttui suoraan euroiksi. Kaupan päälle, kun rutistin sovitettua paitaa takaisin pussiin, aikakoneen ylipäällikkö, kauppias itse, kysyi eikö ole nuori mies käynyt armeijaa, kun ei osaa edes paitaa viikata.

Aukihan se on!

Mister-paita.

Marketin postinurkassa ilmoitan paketin määränpään, Tohmajärvi. Itse painaisin pyörällä perässä. Olen tehnyt lähtöä jo monta päivää.

Kesäkuun ensimmäisenä olin ensimmäinen taiteilija paikalla Paljakassa. Työt on tehty. Avajaisista on jo aikaa. Taatusti olen myös viimeinen.

Lähteminen on vaikeaa. Muistan maantien arjen. Olen kiintynyt mukavuuksiin. Nukun mielelläni oikeassa vuoteessa. On yhtä juhlaa laittaa pyykit koneeseen omia aikojaan pyörimään. Otan riemumielin suihkun. Nautin saunan lämmöstä. 

Olen kiintynyt ihmisiin. Mustarinda-talossa asustaa ja touhuaa hienoa väkeä. Ihmisiä, joita kiinnostaa maailma ja siinä olemisen tavat. Ihmisiä, joilla on halua tarttua toimeen mainitun maailman parhaaksi. Ihmisiä, joilla on kunnioittava, rakastava ja vaaliva suhde luontoon. Ihmisiä, jotka osaavat mitä ihmeellisempiä taitoja. Hauskoja ihmisiä. Tyyppejä, jotka ymmärtävät, että jos kylille mennään, mennään myös pizzalle.

Miten näiden kanssa ei viihtyisi. Olemme opetelleet sottiisia, tutustuneet luonnonkukkiin kedolla ja paistaneet lättyjä laavulla. Olemme tehneet yhdessä, mutta isossa talossa on ollut tilaa myös olla oloissaan. Jos Mustarinda olisi kultti, jäisin ja joisin lopussa myrkkymaljan. Katkera maku olisi siinä laimennettu ihanalla kotitekoisella luomumehulla.

Olen päättänyt lähteä ennen juhannusta. Pelkään, että uudet ihmiset tuhrivat kirkkaana kimaltavan mieli-ja muistikuvan. Toisaalta pelkään, että olisi liian hauskaa. Juhlisin kolme päivää ja raahautuisin sitten raatona maantielle. Viikonlopun jälkeen olisi kuitenkin pakko lähteä.

Ja toisaalta, minä haluan maantielle. Mielikuvassa poljen kirkkaassa kesäyössä. Ajan yksin asumattomalla seudulla lähellä itärajaa. Keitän yökahvit tien varteen juuri sopivasti osuneen lammen rannassa. Näen karhun tarpeeksi etäältä. Se kääntää kuononsa pyöräilijän suuntaan. Se nuuhkii sieraimet väristen, mutta menee sitten menojaan.

Otetaan virallinen lähtökuva. Halataan ja heilutetaan. ”Ajan mutkan taakse itkemään”, sanon ja liiottelen vain vähän. Mutta mutkan takana lepattaa vastaan myös maantien vapaus.

Jalassa on pyöräilykengät ja pyöräilyhousut. Käsissä on pyöräilyhanskat ja päässä pyöräilykypärä. Repusta kiertää suupieleen juomaletku. Taakkatelineessä roikkuvat muhkeat mustat laukut. Heimon ulkoiset merkit on helppo tunnistaa. Olen ilmiselvästi retkipyöräilijä.

Siinä, mikä minulle on alamäki Lietekylältä, huohottaa kaksi vastakkaiseen suuntaan kampeavaa pyöräilijää. Heillä on oikea asu, mutta ei pakkauksia painona. He ovat päiväretkipyöräilijöitä. Aviopari on matkalla Mustarindan kodalle. Rouva on käynyt koulua talossa. Puhutaan siitä ja kylästä ja pois muuttaneista asukkaista ja metsän peittoon kadonneista kotipihoista. Puhutaan polkupyöristä ja varusteista. Puhutaan Jyrkästä ja sitä kautta monista muista mäistä. Mies lähtisi myöhemmin kesällä Itävaltaan polkemaan. Puhutaan Grossglocknerin alppitiestä. Tämä ihmeen kohdalleen osuva kohtaaminen käy todisteena. Lähdin liikkeelle juuri oikeaan aikaan.

Paljakasta kirkonkylälle posotetaan pääosin alamäkeen. Tätä en tahtonut uskoa, kun maan muotoja kuvaava tieto minulle esitettiin. Nyt naurattaa. Ensitöikseni hankkiudun ostamaan hyttyshattua. Kauppaa etsiessäni en voi olla hämmästymättä. Mahdetaanko missään maamme taajamassa myydä niin monessa liiikkeessä katiskoja. Hattukin löytyy vaivatta.  

Maamerkkikopteri.

Myös seuraava pysähdys on etukäteen suunniteltu. Haluan syödä kohtuuttoman hampurilaisaterian Starburgerissa. Vanha totuus pitää kutinsa, sitä saa mitä tilaa. Maku on juuri se selittämättömällä tavalla ei minkään maku, joka näitä paperiin käärittyjä sämpylän ja pihvin ja lisukkeiden kasoja yhdistää. Jollain onomatopoeettisella tavalla Litku Klemetti olisi oikein hyvä nimi tällaiselle hampurilaisaterialle. Olen erittäin tyytyväinen. Odotukseni täyttyvät.

Kaksi miestä naputtaa pelikoneita kunnan matkailumainosten ja miljoonapoteista huutavien julisteiden välissä. Uskon katselevani suven surullisinta näkyä. Sydämmestäni toivon kaikille hyvää juhannusta, hyvää seuraa ja tarkoituksen tuntua elämään.

Polkeminen kohti Kuhmoa, tiellä numero 904 on helppoa ja iloista. Vaarat eivät olekaan vaarallisia.

Nimi minun makuun. Tekee mieli ostaa lautoja tarakalle.

Mutta kipeää tekee. Se lähtö. Tien nimi on aina vaan Hyrynsalmentie. Viitoissa kerrotaan minun ja menneen väliin kertyvien kilometrien määrä. Ikävän aalto loiskuu rinnan rantakiviin. Ikävöin isosti. Ikävöin omaa perhettä. Ikävöin ystäviä ja kavereita ja Mustarindan väkeä. Varsinkin ikävöin kaikkia niitä, joiden kanssa olen maailmalla leirituleen tuijottanut. Ja samalla muistan, etten ketään heistä olisi tavannut, jos en olisi lähtenyt.

Puolustusvoimilla on koreimmat kyltit.

Kuivajärven rannasta löytyy upea majapaikka. Laavun on laittanut Ylä-Vieksin kyläyhdistys. Missään en ole nähnyt semmoista polttopuiden paljoutta. Paljon on myös hyttysiä. Ripustan rankisen laavun kattopalkkiin.

Kuivajärven laavu Kuhmossa.

Kahvilla rohkeasti ilman verkkoa.

Nuotiolla istutaan kuvan ottamiseen vaaditut sekunnit.

Puran kuormasta makuuhuoneen ja keittiön varustuksen. Koitan tehdä liikkeet yhtenä pitkänä sarjana, pysähtymättä. Kuusijalkaisille olen luvuttomia veriaterioita ohuessa nahkakuoressa. Hyppelen ulos vaatteista. Kaahaan täyttä ravia matalaan veteen. Peseydyn upoksissa. Pinnan päälle kohoavasta päänupista kiinnostuvat myös paarmat. Hypin vaatteet päälle. Pasta kiehuu nuotion vieressä penkillä. Minä kierrän puolijuoksua pitkin pihamaata. Haen kattilan mukaan. Huiskin ruoan hyttyshatun alle. Kierähdän verkon sisään. Hirsipinnoilla, laavun hämärissä nurkissa kyhnää hyttysten musta, lähes samettinen matto. Ahneimmat asettuvat verkon pinnalle. Pienikin liike saa massan siivilleen. Ininä on tauoton. Se on kuin vinkuva sähkömoottori. Kahelin hammaslääkärin hyrräävä hermopora. Unen pää tuntuu olevan aika kaukana.

Kesäkasi

Marraskuussa -18 sovittiin, että poljen pyörällä taidetöihin Hyrynsalmelle. Tammikuussa sain lisätä kalenteriin residenssijakson Tohmajärvellä. Sinne olisi hauska kaartaa itärajaa myötäillen. Saunan lauteilla oli läpsäisty märkää kättä päälle, Kokemäenjoki melotaan Siurosta Reposaareen.

Tässä vaiheessa kasi oli vielä pitkävartinen koukku ja vetinen pätkä. Harmillisesti, mutta sopivasti tuli elokuulle sovitun taiteellisen touhun peruutus. Sain lisää vapaata aikaa. Päätin jyystää pyörällä myös etapin Pohjois-Karjalasta Pirkanmaalle. Kun vielä siskoni kuljetti pyörän määräsatamaan, pääsin takaisin satulaan ja kuroin kiinni kauniin kahdeksikon. Kotisaareen tulin Iniön ja Houtskarin kautta.

Kauan eläköön jokamiehenoikeus. Seitsemäntoista yötä uinuin teltassa. Kuudesti se seisoi aivan laavun tai kodan vieressä. Sinnikkäästi ripustin silloinkin hyttysverkon valmiin katon alle. Inhat itikat eivät verkon alle päässeet, mutta pitivät siksi paljon pahaa meteliä, että oli pakko muuttaa. Ininä vaimeni siedettäväksi, kun kuusijalkaiset kyyristyivät telttakankaiden väliin odottamaan aamulla oven raosta ojentuvia koipia.

Nukuin yhdeksässä laavussa ja kahdessa kodassa. Vain kahteen osui samaan aikaan muita yöpyjiä. näistäkin toisella kerralla oli kyseeessä oma melontakaveri. Suurkiitos Metsähallitukselle, metsästysseuroille, kyläyhdistyksille ja yksityisille ihmisille, jotka näitä mainioita majoja rakentavat ja huoltavat. Kiitos myös muille kulkijoille. Paikat olivat poikkeuksetta siistissä kunnossa.

Kotimaassa kun ollaan, pääsin myös moneksi yöksi kaverien katon alle. Supersuurkiitos yövyttäjille ja saunottajille ja pitopöytien kattajille.

Vähää vaille kolmen kuukauden aikana näin tien päällä 22 pyörämatkailijaa. Näistä 17 tuli vastaan viimeisellä pätkällä, Saariston rengastiellä. Muita melojia ei tavattu.

Pyörän mittariin kertyi 2323 kilometriä.

Kajakkia melottiin 167 kilometriä. Punaisessa pulkassa Toni Kotiniemi.

Kesätyömatkapyöräilijä oikeissa töissä

Täytyy olla? Pakkohan tämän on olla? Sitä... Makaan mahallani varvikossa. Tuen vasemmalla kädellä juuriin. Yhden käden lankutan. Oikealla kurkotan alas kuoppaan. Raavin irti maata ja kiviä. Haron tavaraa reunoilta. Juuret olen teipannut kahteen nippuun. Keskelle avatusta aukosta nostan aineksen ämpäriin.Kaiken peittävissä suojavaatteissa tulee kuuma. Mäkärät hakevat reitin hupun sisään. Miljoona hyttystä inisee yhteen ääneen. Metsä pimenee. Ukkonen nousee vaaran päälle. Sataa sisään saappaan varteen. Varmasti tämä on? Oikeaa työtä?

Kaivoin ”Metsäpohjan arkekologiaa” teoksen ensimmäisen kerran Oranki Art taidetapahtumassa Pellossa, kesällä 2010. Alunperäisen teosehdotuksen mukaan oli tarkoitus tieteentekijän tarkkuudella rapsuttaa esiin männyn paalujuuri, ottaa siitä kuva, peittää kaivanto, tulostaa kuva ja asettaa se esittelytaulussa puun vierelle. Taulua varten kuljetin pohjoiseen kaksi akryylilevyn palasta. Yksinkertaisin perusajatus oli ottaa lähiluonnosta esille jotain hyvin tavallista, mutta yleensä katseelta kätkettyä.

Kahdesta perustavanlaatuisesta syystä oli mukautettava ajatusta olosuhteisiin. Sitkeä lappalainen mänty ei ollut saanut työnnettyä paalujuurta Orankiharjun kivien väliin eikä Pellon kirkonkylältä löytynyt paikkaa missä tulostaa juurista otetut kuvat.

Tässä piileekin paikan päällä tehtävän taiteilun viehätys ja vaikeus. Suunnitelman on oltava riittävän jämpti toteutuakseen annetuissa aikaraameissa, mutta samalla tarpeeksi joustava puristuakseen timantiksi lähes millä tahansa työkaluilla, mihin vaan maastoon. Mitä vähemmän aikaa on käytössä, sitä enemmän on syytä suunnitella. Kiireessä pystyttävä ei kerkiä koluta latoja materiaalin perässä eikä varsinkaan ehdi aloittaa alusta. Väljemmällä aikataululla nukkuu paremmin ja nauttii enemmän, eikä taiteilija tarpeidensa taikaiskusta muutu mulkeroksi, joka raivaa terotetuilla kyynärpäillä tilaa muiden tekijöiden ihan yhtä perustelluilta tarpeilta.

Teosta paikan päällä tehdessä ei olekaan kyse pelkästään pystytyksestä tai teoksen siirrosta toiseen sijaintiin. Se on luovaa työtä, jossa hyvä siivu luovuudesta kumpuaa jatkuvasta pakosta ongelman ratkaisuun. Tätä myötä odottaa työmaalla ottajaansa kukkura mitoin oppia, mistä osa on ojennukseksi myös kotikellarissa. Eihän ole sekään työhuone valoisa ja korkea ateljeeri kaikilla herkuilla. Kaikki työkalut eivät kammiooni edes mahtuisi. Himotuimpaan materiaaliin ei usein ole varaa. Silti ei saa jäädä taide tekemättä.

Orankissa rakensin akryylilevyistä ja laudasta vitriinin kaivannon päälle. Teos oli löytänyt muotonsa.

Taannoisena talvena otti yhteyttä Mustarinda-seura. Kysyttiin haluaisinko uudelleenkaivaa teoksen Polku-kesänäyttelyyn, Hyrynsalmen Paljakanvaaraan. Koska ”Mustarinda kurottelee pitkäjänteisesti kohti jälkifossiilista kulttuuria” ja ”näyttelyt, tapahtumat, projektit ja residenssiohjelma tukevat näitä tavoitteita”, sovittiin että tulen työmaalle polkupyörällä. ”Metsäpohjan arkekologiaa” passaakin täydellisesti omin voimin matkustavalle taiteilijalle. Pyörälaukuissa ei tarvitse kuljettaa työkaluja tai tarvikkeita. Jonkunlainen pikku lapio löytyy varmasti joka talosta. Mitään ei tarvitse kuljettaa myöskään kotiin päin. Teos jää paikalleen. Se kestää aikansa. Sitten se maisemoidaan takaisin maastoon. Kellariin ei kerry taas yhtä teosrohjoa lisää.

Luontopolun portti, myöhemmin portti työleirille.

Ensin on valittava puu. Asetan käytännöllisen rajoituksen. Koska joudun kulkemaan edestakaisin talon ja työmaan välillä sekä kantamaan työkaluja ja materiaalia, sen pitää olla polun ensimmäisellä kilometrillä. Etsin näyttävää puuta. Haen kuningasjättiläistä. Haluan puun, jolla on leveä oksisto kattamaan kuoppaa. Ajattelen talvista lumen paljoutta. Merkitsen kolme puuta. Seuraavana päivänä merkitsen kaksi lisää. Annan valinnalle aikaa ja tilaa. En halua tulla puolikuopassa toisiin ajatuksiin.

Lopulta valitsen tavallisen kuusen, yhden monista. Tämä puu ei ole maailman napa. Se kasvaa polkua kulkevan katsojan kannalta ottavassa paikassa. Sen toiselta kyljeltä koholla oleva juuri muodostaa luonnollisen takaseinän vitriinille. Metsä sen takana loivassa rinteessä on avara. Vihreä sammalkenttä on rikkumaton.

Puu on valittu.

Saappaat ja haalarit ja lastan ja pikkuisen puutarhalapion ja harjat, tiski-ja hammas-ja juuri- sellaiset löydän käyttööni talosta. 

Ensimmäisenä kaivauspäivänä olen innoissani. Työ on yhtä hauskaa kuin majan rakentaminen. Metsä tuoksuu. Käki kukkuu. Toisena päivänä ymmärrän, ettei tässä ole oikoteitä. On vain nöyrästi kaivettava. Miten siinä aina käykin näin? Luulen keksineeni suitsait sukkelan teoksen ja päädyn raatamaan pitkiä päiviä ankaraa, oikeaa, työtä. Ja miten sen voi unohtaa? Vasta kaivaessani muistan miten kovaa oli maa Pellossa. Miten taltalla nakersin nyrkin kokoisia kiviä harjusta. Miten kyyristelin kuopassa itikoiden armoilla päivästä toiseen.

Kaivausala on mitattu.

Pintaa on raapaistu.

Paljakan vaaran maa on helpompaa kaivaa. Ensin on turpeinen pintakerros. Sen jälkeen on viiden sentin savikerros. Sitten tulee punaista hiekkaa ja sen alla hiekan väristä hiekkaa. Kiviä ei ole mahdottomasti. Metrin määräsyvyyttä lähestyessä tulee vastaan uusi savikerros, johon on kiilattu runsaasti liuskeista kiveä. Löytyy myös pyramidin huippu, joka laajenee joksikin, mikä voisi olla peruskallio. Isoja kiviä kuitenkin. Syvemmälle en pääsisi.

Ensimmäisen kaivauspäivän ilta.

Tiefer...

Arkekologin työkalut.

Mäkärät löytävät työmiehen. Niiden perässä, sateen jälkeen, tulevat hyttyset. Kolmantena päivänä kuljen luontopolun portista kuin työleiriin tuomittu. Hikoilen ja ärisen. Kastun sateessa ja ärisen. Sorkkarauta lipeää. Hakkaan rystyset kiviin ja juuriin. Muistelen satakaksseiska Fiatia ja autoremontin tuskaa kauan sitten. Muistelen nuljatuilta pulteilta lipsuvia kiintoavaimia.

”Pim olet myyrä”. Ja aivan kuin Aku Ankka tarinassa Vaarallinen lelu, toivon ”Kunpa hän olisi hypnotisoinut minut joksikin vähän isommaksi”. Samaan aikaan arvostan myyriä -kaivausalan huippuosaajia- ja toivon niiden rientävän joukolla amatöörin avuksi.

...tiefer...

Kuusijalkainen vihollinen käyttää puolustuksen aukot säälittä hyväksi.

Siinä missä pakotunnelin kaivaja ravistelee muurista raavitun laastin Algatrazin kävelypihalle, minä kätken kuopasta kertyneet maasangolliset kaatuneiden puiden juurilaattojen taakse. Viheltelen Kwai-joen sillan tunnussävelmää. Hyräilen Sylvian joululaulua. Mäkärät tuppaavat suuhun. Puolijuoksua pakenen metsästä lounaspöytään.

...tiefer...

Työn aina vaan jatkuessa vaivaan päätäni kysymyksillä. Mitä metsässä saa tehdä? Mitä puulle saa tehdä? Olen kaatanut polttopuita. Moni leikkaa kuusiaitaa. Joku muokkaa bonsai-puuta. Kukka pannaan ruukkuun. Kukka pannaan maljakkoon. Kasvi tuodaan koristeeksi. Lupiinista halutaan päästä eroon. Onko eri asia kaataa mänty, kuin vaikkapa pukea se peltihaarniskaan? Mitä saa tehdä taiteen nimissä? Entä tieteen?

Kuusi päivää kaivan. Seitsemäntenä valmistan vitriinin kehikon. Tarvittava puutavara löytyy vajasta. Kellarissa on työtila ja radio. Hetken olen kuin kotonani. Illalla haravoin pihasta vaaleaa soraa kuopan pohjalle.

Kehys ja pihasta raavittu pohjasora.

Alkaisi olla siinä.

Metsäpohjan arvoitus.

Kahdeksantena työpäivänä teos on valmis. Avajaispäivälle jää vain yksi tehtävä. Venyn aamiaisella tavallistakin pidempään. Kävelen metsään hyvin hitaasti, sen tuoksua ja väriä sisään haukkoen. Poistan suojakelmun vitriinin päältä. Sitten nukun päiväunet. Hipsin suihkuun. Puen valkoisen paidan. Valitsen kolmesta solmiosta sen eniten vihreän. Haen jääkaapista sen paremman kaljan. Sytytän pienen sikarin. Mäkärät antavat olla.

Valmis. Metsäpohjan arkekologiaa (Kuva ilman akryylilevyä)

Juhla-asuun kuuluu huntu.

Kiinnitän kuopanhoito-ohjeet jääkaapin oveen. Sovitaan, että kun kuoppa alkaa näyttää kurjalta, se täytetään. Kaivettu maa on tallessa. Vitriinin laudat voi käyttää johonkin muuhun tai ne voi pätkiä ja lämmittää ihanan pihasaunan. Akryylilevyn voi kierrättää joihinkin tuleviin kyltteihin. Eikä puukaan ole millänsäkään. Juuria on paljastettu noin kahdeksasosan alalta rungon läheltä ja luultavimmin vain kahdeksi kaudeksi. Talvella niiden päältä otetaan kansi pois ja annetaan lumen huovata kuusen varpaat lämpimään.

Avoinna elokuun loppuun.

Kesätyömatkapyöräilijä, kuin viimeistä päivää

Harvoin herään näin pirteänä, kuin jousella uuteen päivään ponkaistuna. Kipaisen Soikosta kahvivedet. Vuolen keittimeen tulen. Pakkaan makuupussin. Rutistan patjan tyhjäksi. Sitten hoksaan katsoa kelloa. 03.20.

Neljältä nousen satulaan. Harvoin on pyöräily näin kivaa. Ilma on viileä vaan ei kylmä. Taivaskin on taas kirkas. Eilisen myrsky on puhkunut palkeensa tyhjiin. Tie on helppo. Ketään muuta ei ole vielä liikkeellä. Tuntuu kuin tuntisin tien varren harvoista taloista, verhojen takaa, huokuvan unen erillisenä vivahteena leppeässä aamutuulessa. Ei ole kiire. Tiedän pääseväni tänään perille Paljakkaan. Matkaa on reilusti alle sadan, luulen.

Tie 8320 seuraa Ärjänselän rantaa kunnes kääntyy niemestä läpi. Pyörittelen maltilla. Alkaa olla mäkiä.

Kello noin viisi. Ensimmäinen ihminen heilauttaa kättä ohi rullaavalle pyöräilijälle. Aamutakissa tupakoiva nainen nojailee kaiteeseen punaisen talon portailla. Ajattelen unettomuutta. Ajattelen yksinäisyyttä ja mielenterveysongelmia. Vasta parin kilometrin päästä ajattelen muita vaihtoehtoja. Ehkä on menossa sarjamaraton. Koko kausi kaapelisuosikkia putkeen. Ehkä takana on huikea lemmenyö. Sisällä kamarissa makaa oma ukko raukeana lakanoissa. Tai naapurin ukko. Tai akka.

Kello vajaa puoli seitsemän. Vastaan tulee ensimmäinen auto.

Aamuyön yksinäisyys...

Paltamo on lapsuuden lomamatkoilta tuttu nimi. Muistan matalan mökin Oulujärven rannassa. Muistan seinällä kiipeilleet pitkäviiksiset kuoriaiset. Muistan takan hehkun ja Suomi-makkaran maun. Kirkonkylää en muista.

On aikainen lauantaiaamu. Huoltoasema on kiinni. Huoltoaseman pizzeria on kiinni. Mielikuviteltu jättiläisnoutopöytäaamiainen kutistuu automaattikahviksi kahdeksalta aukeavan kaupan pihalla. Onneksi pääsen tänään perille.

Pääsen jos pääsen vaaran laelle. Ensin Karjalanvaaran ja sitten seuraavan ja taas toisen. Pitkä nousu alkaa heti kylältä. Vuorollaan on tietenkin laskuja, mutta ne tuntuvat suhteessa paljon lyhyemmiltä.

Pitkässä nousussa soi puhelin. Mustarindasta soitetaan. Puuskutan hyvät huomenet. Varmistan reittisuunnitelman. Aikomani oikotiet tosiaan oikovat. Samassa lauseessa ihmetellään miten olen jo niin lähellä, niin varhain ja selviää, että matkaa on ainakin kolmekymmentä kilometriä enemmän kuin olin arvellut. Mainitaan Jyrkkä. Tänään pääsen perille, mutta juuri ennen pihaa olisi viimeinen koitos.

Honkamäentien haaraa ei näy tulevaksi. Olen jo ohittanut maamerkkini, kolme peräkkäistä, lähelle tietä numero 78 kurottavaa järveä. Teen tarkistuksen. Hitaasti polkien, tyhjällä tiellä, tasalaatuisessa, harvojen haarojen maisemassa olen onnistunut kaahaamaan risteyksen ohi.

Jatkan Pudasjärventiellä. Ei uusi oikotiekään paljon kierrä. Poikkean Ristijärventielle. Meno on tahmaista. Perille tulo pyrkii mielen päälle. Maaliviivan kalkin voi melkein haistaa. Haluan kiiruhtaa. Ristiriitaisesti haluan samaan aikaan myös nautiskella parista viimeisestä tunnista maantiellä. Tahdon makustella saapumisen autuutta ajan kanssa. Yhtään ei kuitenkaan huvittaisi polkea.

Käännyn Lehtojoentielle. Istun kannon nokkaan viettämään etapin viimeistä evästaukoa. Kapoinen soratie laskee yhtämittaa parin kilometrin verran. Annan mennä minkä lastatulla pyörällä uskallan. Rallatan riemukkaasti. Varmaan pitää notkosta taas nousta laakson toiselle reunalle. Olkoon. Siihen on aikaa vielä monta minuuttia.

Koukkaan Hoikanvaarantielle. Olen lähellä. Käännyn Hallanmaantielle. Koko ajan lähempänä. Syön sorapenkalla viimeiset suklaa-kaurakeksit. Ypykänlammen jälkeen lähden ylös oikealle. Lähden pyörää taluttaen. En edes yritä polkea pehmeällä soralla piukkaan ahteeseen. Ei haittaa. Tämä on kerrankin kiistaton oikotie. Olen melkein perillä.

Puiden välistä näen, vastapäätä nousee tieura taivaaseen. Viimeinen koitos, toden totta. Työnnän pyörää kaukaa sivulta kurottaen, tankoon vaakana nojaten. Laukut eivät päästä lähelle. Silkoiset pyöräilykengät luistavat ja lipsuvat soralla. Jyrkkä on nimensä veroinen.

The Jyrkkä, takanapäin.

Mäen päällä on yhtä kuin perillä. Varhain liikkeelle lähtenyt saapuu ajoissa vaikka matkaa olisi luultua enemmän ja mäkiäkin taatusti enemmän ylös kuin alas. Pyörä pysähtyy Mustarinda-talon pihamaalle. Työnnän sen talliin. Itse pääsen suihkuun. Hiljaisessa talossa, oikealla sängyllä lojuen, alan tehdä muodonmuutosta matkamiehestä teosta toteuttavaksi taiteilijaksi.

Perillä Hyrynsalmen Paljakassa.

Kaikki hyvin Kainuussa.

Pistää virnistämään.