Italiaan ilman siipiä - meno, osa 1

Pakkaaminen on helppoa. Mukaan lähtee lähes aina sama käytännöllisten, kevyiden, nopeasti kuivuvien, mukavien matkavaatteiden valikoima ja siihen päälle laskostettu parempi valkoinen paita siltä varalta, että tulee kutsutuksi rientoihin. Retkikamppeet ovat aina samat ja löytyvät saman kaapin samoilta hyllyiltä. Tällä kertaa tarvitsen vain makuupussin. Italian kääntöpisteen vierashuoneen ikkunassa ei ehkä ole vielä lasia. Varaudun hyvät unet takaavaan viileyteen. Abruzzon kukkuloilla kiertelevien susien ulvontakin kuuluisi paremmin.

Lähteminen on vaikeaa, kotiovesta pääseminen. Sen taakse jäävät töpselit ja pistorasiat ja hellan levyt. Siellä ovat kaikki nupit kaakossa valmiina polttamaan talon. Myös pyöräetappi Olofsnäsin lauttarantaan voi olla tukala. Siinä vielä miettii mennessään onko kaikki varmasti repussa ja lautalle on aina olevinaan vähän kiire ja toisaalta tekisi mieli polkea rauhallisesti, ettei hikoile pilalle vasta otetun suihkun vaikutusta.

Harmaja Galtby.

Tällä kertaa matkan teko alkaa tuntua siltä itseltään heti lautan jälkeen. Kävelen aamupäivän tihkuisessa sumussa kirjastoon tulostamaan junalippuja. On kevyt kulkea.

Kulkuvälineketjun seuraava lenkki on Skärgårdbuss Turkuun. Torkun koko tuttua tutumman välin. Seuraavassa, marraskuisen pimeyden halki Helsinkiin kiitävässä bussissa vasta hyvin torkunkin. Unijaksojen välissä pitää ehtiä mutustaa eväitä.

Munkkiniemen majoitusmestari on aiemmin päivällä palannut Pariisista. Senkin vuoksi on syytä maistaa viiniä. Emäntä itse on uupunut, mutta pieni kanssamatkustajansa haluaa leikkiä läpi kaikki tutut lelut ja heittää muutamia kuperkeikkoja. Lastensängyn patja sohvatyynyillä jatkettuna hemmottelee minut taas sikiuneen. Tiedän jo, etten tule nukkumaan matkan kaikkia öitä näin mukavasti ruoto suorana.

Nelosen ratikka, laiva, Tallinnan kaupungin bussi, linja-auto, linja-auto, linja-auto, juna, juna, juna, linja-auto, laiva, juna, juna, henkilöauto. Sama ketju paikan nimillä. Helsinki, Tallinna, Riika, Kaunas, Varsova, Wien,Villach, Zagreb, Split, Ancona, Pescara, Fossacesia, Fallo. Maat, joiden kautta matka vie, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Tsekki, Itävalta, Slovenia, Kroatia, Italia

Harmaja Nokka.

Viking XPRS on kurja paatti kansimatkustajalle. Kaikki istumapaikat on kaupallistettu. Kahvilan liukkaalla tuolilla torkkuminen asettaa koetukselle jopa minun supervoimani.

Tallinnassa on vielä Helsinkiä harmaampaa. Kadut on katettu mustalla jäällä. Ajattelin joutessani kävellä, mutta päätänkin ottaa bussin. Avuksi tulee paikallinen mies. Hän on menossa samaan suuntaan. Nousemme yhdessä kyytiin. Parin kilometrin matkan aikana saan miehen vakuutettua. Tulevana suvena kannattaa tosiaan suunnata matkailuauton kanssa Turun saaristoon. Oikean pysäkin kohdalla hän painaa puolestani nappia ja toivottaa hyvää matkaa. Kotoisalla pikkukaupungin linja-autoasemalla syön tukevaa kotiruokaa tuleviin tunteihin tankaten.

Ikkunan takana, harmaja Baltia.

Lux Express hoitaa hommansa hienosti. Vain vaihto Latvian pääkaupungissa on kutkuttava. Aikataulun mukaan vaihtoaikaa on 7 minuuttia, mikä ei tuntemattomalle asemalle tullessa ole paljon ja me saavumme viisi minuuttia myöhässä. Reppuja kaivava apumies viittoo hätääntyneen oikean laiturin suuntaan, missä kollega työntää helpottuneen kyytiin. Bussin ovella minua tervehditään nimeltä. Pääluku täsmää ennakkoon ostettujen lippujen kanssa. Pääsemme lähtemään edellä aikataulua.

Kaunasissa asetun verkossa suositeltuun Magnus hotelliin. On niin myöhä, etten pääse suoraa aseman läpi. Korttelin ympäri kiertäen matkaa kertyy 300 metriä. Tämä on toiseksi lähin hotelli. Majoitus on edullinen ja hyvä. Aamulla nautin kunnollisen suihkun ja tukevan aamupalan.

 

Kaunasin yö.

Kaunasin linja-auto asema on huippu. Se ei ole kaunis tai vanha tai erityinen, mutta se on valoisa, avara, selkeä ja siisti. Siellä on kahvila, on kioskeja ja on marketti, josta eväspussin saa täyteen herkkuja. Matka jatkuu taas ajallaan Lux Expressin penkissä. WI-FI toimii hyvin. Varaan joutessani majoituksen Zagrebiin. Tunti ennen Varsovaa aurinko tulee esiin ensimmäistä kertaa tällä matkalla. Puolalainen tasanko kimaltaa, kummut kumpuilevat. Tuntuu hykerryttävän hyvältä olla matkalla.

Varsovassa linja-autoasema ja rautatieasema ovat samassa jättiläismäisessä rakennuksessa. Aikaa on tunteja. Samoilen toiseen yhtälailla jättiläismäiseen rakennukseen. Turisti-info sijaitsee kommunismin aikaisessa, alunperin Josef Stalinin kunniaksi rakennetussa kulttuuripalatsissa.

Ismien tornit rinnakkain Varsovassa.

Alan jo kivuta portaita, kun hoksaan kyltin viereisessä seinässä. Ymmärrän sanan museo. Turha olisi lähteä enempiä nähtävyyksien perään kyselemään. Oikaisen museoon. Se on nukkekotimuseo ja se on täysosuma.

Taiteilijanukke.

Kalastajanukke.

Asemalta lähtee käytäviä joka suuntaan. Harhailen ateriajahdissa. Ravintoloiden valikoima käy sitä kirjavammaksi ja hinnat halvemmiksi mitä pidemmälle kuiluihin kulkee. Minua kiinnosta pitsiverhojen taakse piiloutuva Valko-Venäläinen ravintola, mutta pitkän pähkäilyn jälkeen päädyn kebabille. Varsovalaisen kebab Kleopatran omistaa egyptiläinen, mutta saksalais-turkkilaisen dönerin tekee nepalilainen. Hän on asunut Puolassa 14 vuotta ja on naimisissa puolalaisen naisen kanssa. ”Olen eurooppalainen”, hän sanoo hyvin varmalla äänellä. Minä kehun Nepalia. Hän kehuu Suomea. ”Suomi on yksi viidestä tärkeästä Euroopan maasta.” Muut tärkeät ovat Saksa, Norja, Tanska ja Hollanti.

Yöjunan couchette on kuuden hengen hytti. Kummallakin seinällä istuu kolme rinnakkain. Sovittelemme polvia lomittain vastapäisen matkustajan kanssa. Onneksi kaikki muut poistuvat jo kahdella ensimmäisellä asemalla Varsovan liepeillä. Oikaisen pitkäkseni penkille. Naapurihytissä ryypätään. Pullojen kilinä ja diskojytke sekoittuvat kiskojen kolkotukseen. Unta häiritsee vain neljä kertaa toistuva matkalippujen tarkastus. Tällä voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että läpäisemme pimeässä Tsekin tasavallan, mistä minä en tiedä mitään.

Wienin päärautatieasema on aamuvarhaisella avara ja tyhjä. Verrattuna Varsovan asemaan se tuntuu, ihmeen selkeältä, pikkuisen kliiniseltä ja aivan eri vuosikymmentä elävältä. Löydän eväsmarketin ja mukavan, ei liian kimaltavan kahvilan ja sieltä hyvän cappucinon. Olen menossa Italiaan ja maistelen siksi kahvia herkällä kielellä, vivahteita tutkien. Osaan jo odottaa hyvää kahvia tavallisen kyläbaarin, Bar Sfarfallon terassilla, pikkiriikkisessä Fallon kylässä, Abruzzon vuorilla. Jostain syystä kahvi on parempaa kaikkialla Italiassa, kuin missään muualla, lukuun ottamatta Portugalia.

Ensi kertaa tällä matkalla voin sanoa katselevani maisemia. Juna kiipeää pitkään ylämäkeen. Ikkunan takana alkaa kohota vuoristo. Aurinko säteilee sinitaivaalla. Olen tullut läpi harmaan, kautta tihkuisen ja jo aikaisin pimeän pohjoisen. Mietin onko tasamaa sumussa ollut tylsää. Ei ole. Kaikki nuo talot ovat jonkun koteja. Joku noissa käy mummolassa. Keltaiset katuvalot seisovat harvassa heinittyneen maalaistien varressa. Joku on valottomalla pyörällä ajamassa voimistelujoukkueen harjoituksiin. Tylsää ei ole olemassakaan, kun antaa ajatusten vaeltaa maisemassa ja kutoa kokoon tarinoita toisenlaista elämää yhtä aikaa omani kanssa elävistä kanssaihmisistä.

Vaihto Villachissa voisi olla tiukka, mutta lähtevä juna on kymmenen minuuttia myöhässä. En kuitenkaan ehdi metsästää kahvia. Pitkän tunnelin jälkeen näyttää toisenlaiselta. Pikkukaupungin seisakkeelle unohdetun junan kyljestä luen maan nimen. Olen tullut Sloveniaan. Poikkeuksellisen harmaan näköinen pääkaupunki Ljubljana ohitetaan iltapäivällä. Maisemat laaksoissa ja jokien varsilla näyttävät seikkailujen näyttämöltä.

Sloveniassa on taas vähästä aikaa oikein harmaata.

Kroatian rajalla junan kampaa kaksi partiota, yksi kummastakin maasta. Ollaan Schengen-talousalueen rajalla.

Zagrebissa luistellaan.

Zagreb ilahduttaa heti ensi hetkestä. Matkustan entisaikojen malliin. En katso puhelimen karttaa vaan kysyn tietä majapaikkaan aseman ovella olevasta infosta. Patikka hostelliin on helppo. Kolmesataa metriä suoraan ja sitten puiston kohdalta vasemmalle. Näillä ohjeilla löydän oikealle kadulle. Kahviloita on toinen toisensa vieressä. Olen oikean numeron kohdalla, mutta myös siinä on kahvila, ei hostelli. Kysyn neuvoa tarjoilijalta, jolla on päässään punaiset poronsarvet. Hän johdattaa minut sysipimeän porttikongin tuolle puolen, yhtä pimeälle sisäpihalle. Hostellin kyltti hehkuu himmeästi takimmaisessa nurkassa parin parkkeeratun pakettiauton takana.

Subspace on tietenkin maan alla, kellarikerroksessa. Siellä asutaan kuutioissa. Yksityisyyttä on enemmän kuin tavallisessa makuusalissa, mutta muovilaatikon äänieristys on mitätön ja naapurit ovat paljon puhelimessa. Vessat ja suihkut on sijoitettu suurten putkien sisään. Hostelli on ajatuksella rakennettu ja hyvin pidetty.

Kellarin kennot.

Henkilökunta ansaitsee täyden kympin. Aamiaisella saa croisantteja ja kunnollista kahvia. Jäisin toiseksikin yöksi, mutta paikka on täynnä. Santsikupin ääressä, hyvin toimivan WI-FIn varjossa teen varauksia tulevaisuuteen. Löydän parin kilometrin päästä sijan seuraavaksi yöksi. Ostan bussilipun Splitiin ja laivalipun Italiaan. Saan tulostaa matkadokumentit. Ainakin junissa tulostettu lippu oli välttämätön ja helpottaa se bussissakin, kun on mukana jotain kouriintuntuvaa. Ollaan lähellä digiaikaa, mutta vielä pelaisin varman päälle.

Subspace on myös submarine.

Vietän päivän museoissa. Arkeologisessa museossa ymmärtää miten keskellä kaikkea Kroatia sijaitsee. Mitä moninaisimmat vaikutteet ja valloittajat ovat kulkeneet seudulla. Tutustun Avaarien muinaiseen kansaan. Vitriinissä on lähes 2000 vuotta vanha hakaneula. Museossa on myös hienoja egyptiläisiä sarkofageja. Yhteen aikaan varmaankin ajateltiin, ettei ole museo eikä mikään jos ei kokoelmista löydy muinaisen egyptin osastoa.

Kukkulan päällä, vanhassa kaupungissa, käyn naivistisen taiteen museossa. Ihmettelen naivismin käsitettä ja lasille maalattujen öljyväritöiden ihmeellistä kiiltoa. Tästä pohja materiaalimahdollisuudesta ei taidekoulussa vihjattu mitään.

Guyana. Josip Generalic maalasi Jonestownin joukkoitsemurhan.

Pyhän Markuksen kirkko.

Vietetään ensimmäistä adventtia. Zagreb pursuaa joulua. Keskusta on täynnä kojuja, joista useimmat kaikeksi riemuksi myyvät ruokaa ja juomaa. Istahdan tuopilliselle. Seuraan liittyy itävaltalainen pariskunta. He katsovat tarpeelliseksi tarjota repun kanssa kulkevalle sankarimatkailijalle toisen tuopin ja myös hehkuviiniin on syytä tutustua. Nainen onkin kotoisin maalta Zagrebin läheltä. Laajan perhekunnan yhteisiä jouluvalmisteluja tässä jo toimitetaan. Mies on asunut Helsingissä, Turussa ja Utsjoella. Parin viikon päästä tulee kotiin koiranpentu. Se on saanut suomalaisen nimen, Miika. Otetaan sillekin. Iltapäivähutikka toteutuu kuin varkain. Hyräillen lähden etsimään hostellia, minne tiputan rinkan. Elämä on kuin silkkiä vaan. Syön ylettömän iltasen vähemmän hohdokkaan kaupunginosan grillillä. Hostellin alakerrassa on tunnelmallinen pikku pub.

Rippusen raskassoutuiseen aamuun tarjoaa tehoa hyvä suihku ja aamiainen hostelleissa tarjoiltujen huipulta. Hedelmiä, hedelmämehua, paahtoleipää, pekonia ja paistettuja munia. Kirkkaasssa talven tuloa tuoksuvassa aamussa on ilo kävellä pari kilometriä linja-autoasemalle halki hitaasti heräilevän kaupungin. Perillä löydän tukevaa pizzaa ja koemaistan useammankin kahvin. Itse asema on merkillinen. Laitureiden numerointi alkaa kolmestasadasta. Missään ei ole nähtävissä tietoa, miltä laiturilta mikäkin auto lähtee. Tiedon saa ongittua pikkuruisessta info-kopista. Minun laiturini numero on 402. Aseman nurkissa näkee, ettei kaikilla tässäkään maassa mene tasan yhtä hyvin.