Toisessa päässä - Kaldoaivi, osa 2

Kaldoaivissa kulkeva kuulee paljon juttuja vedellä täyttyneistä kengistä, märistä sukista ja saappaita ahmivasta suosta. Tupien pöydissä kerrotaan tarinoita sen seitsemän sortin rypemisestä. Vieraskirjojen sivuilla kahlataan polvea myöten ja upotaan haaroihin asti. Erityisen pahamaineinen kuuluu olevan etappi Tsaarajärveltä Huikkimajoelle.

Jotkut kantavat mukana kumisaappaita, mutta vaelluskengillä pärjää hyvin. Kuljen juoksutrikoissa. Niiden päällä on säärystimet. Vetelä ei pääse kengän suusta sisään ja pöksyt pysyvät puhtaana. Sauvat tarjoavat tukea ja niillä luotaa suossa piileskelevät porraskivet.  

Päivän reitti on selkeä. Ylös poroaidalle, alas ja joesta yli. Viimeinen pätkä toista, isomman joen vartta tuvalle. Ensimmäisen joen ylitys sujuu vaivatta kivillä loikkien. Rannan heinikossa hukkaan merkkitolppien rivin. Seuraan selvää polkua ylös kukkulalle. Odotan merkkien taas ilmestyvän ja suuremman joen tulevan ylhäältä näkyviin.

Näkymä kallion laelta ei vastaa karttaan kuvattua. Palaan jälkiäni. Oikea polku merkkeineen tulee alhaalla poikittain eteen. Seuraan sitä koko ajan joen rantaan saapumista odotellen. Saavunkin Huikkimajoen tuvalle - kuivin jaloin. Kahvipöydässä pohdin outoa jokea. Ovat sitä muutkin ihmetelleet ja selityksenkin keksineet. Paksu sininen viiva, sama sininen, jolla joet kartassa merkataan, onkin moottorikelkkareitti.

Tupaan, lavereille ja lattialle asettuu seitsemän miestä. Pihassa on yksi teltassa. On tiheää ja on lämmintä. Yöllä tulee suoritettavaksi mahdoton tehtävä. Kuin museon hälytysjärjestelmän lasersäteiden välissä kiemurtava kissamies laskeudun yläpetiltä. Etsin jalansijoja nukkuvien välistä. Yritän pitää otsalampun valokeilan pois naapurien naamalta. Ulkona sysiyössä on myös Linnuradan kaari komea.

Aamulla on hyvä syy lojua pitkään. Odotan, että muut saavat kamppeet kasaan ja kiipeän vasta sitten alas puuron ja kahvin keittoon. Päivän patikka Sevettijärven reitiltä sivuun, Roussajärven tuvalle on lyhyt.

”Hauskaa ja helppoa”, kommentoin päivän kulkua tuvassa evästaukoa pitävälle miehelle, kun jokihuuhtelun ja auringossa kuivattelun jälkeen astun ovesta sisään. ”Onko toi nyt sitä sarkasmia”, kysyy mies. Vakuutan puhuvani toden sanoja yksihaaraisella kielellä.

Helposti otan myös pitkät päiväunet. Hauskaa seuraa saapuu illaksi. Teemme espoolaisen erämiehen pullosta rommitotit ja toiset ja kolmannetkin vielä. Yöpuulle asetutaan ennätysmyöhään. Kello taitaa livahtaa yli kymmenen.  

Roussajärven autiotupa.

Aamulla hakkaa sade ikkunaruutua. Tuuli riipii keltaisia koivunlehtiä. Espoolainen tekee hidasta lähtöä. Minä pidän huoltopäivän. Lämmitän vettä kamiinan päällä. Pesen pyykkiä ja pesen itseni. Iltapäivällä lähden kalaan. Roussajärven pikkuista selkää kiitävät vaahtopäät. Lippa lentää hyvin myötätuuleen. Kalaa ei tule. Jäätävä sade osaa osua hupun alle.

Poikkean viereiselle lammelle. Se on sen verran kuopassa, ettei tuuli mahdu tuivertamaan. Jäätikkuja sopii tännekin tippumaan. Vesi on vähissä. Kalaa ei ole ollenkaan. Palaan tuvan turvaan torkkumaan ja karttaa tutkimaan.

Olen sammuttanut puhelimen ensimmäisenä retkiaamuna. Se on hätävara. Tunturialueelta löytyy kyllä verkkoa ainakin satunnaisesti, mutta laite ei pärjää kylmässä. Akku tyhjenee hetkessä. Saan säätiedotuksia muilta kulkijoilta ja tupien asukkailta. Eri palvelut tarjoavat hyvin erilaisia tulevaisuuden näkymiä, joiden yhdenpitävyys todellisen kokemuksen kanssa vaikuttaa satunnaiselta.

Minun päälleni ei ole osunut yhtään rankkaa sadetta. Tihkut ovat alkaneet, kun istun popsimaan kuivattuja banaanilastuja ja loppuneet, kun kaivan sadetakin esiin. Jo muutaman kilometrin päässä kulkenut kanssaretkeilijä on saattanut kastua perin pohjin äkillisen ryöppyävän kuuron alla tai patikoida koko päivän sitkeässä sateessa. Parasta on kuitenkin pakatessa varautua kylmään ja märkään ja pitää lisä-ja vedenpitävät kerrokset käden ulottuvilla. Avoin maasto antaa myös hyvät mahdollisuudet seurata sään kehitystä ja sadepilvien kulkua omin silmin taivaalle tähyten.

Suosittu norjalainen sääpalvelu on ennustanut lähipäiviksi jatkuvaa sadetta, ensin vähän vähemmän ja sitten enemmän. En ota uskoakseni. Minulla on uusi suunnitelma. Maaliviiva ei enää olekaan Sevettijärvellä. Haluan viettää erämaassa pitkän aikaa. Tänne toiseen päähän on kotisaarelta matkaa 1400 kilometriä, tuskin tulisin heti uudestaan. Minulla ei ole mitään kiirettä ja kelikin saattaa lopulta kääntyä ihan kivaksi. Lähdenkin Näätämöön päin.

Aamu valkenee erinomaisen epävakaisena. Myrskyisät puuskat putsaavat lehtiä puista. Lämpötila näyttää asettuneen viiden asteen paikkeille. Pudotus on tuntuva. Alkumatkasta mittari kiipesi päivittäin kahteentoista asteeseen asti.

Roussajärven tuvan pihassa on neljän polun risteys. Minä tulin lännestä Huikkimajoelta. Sevettijärvelle vievä polku lähtee etelään, kohti Iisakkijärven tupaa. Koiliseen suuntaa Inarin polku. Se päättyy Varangin vuonon rantaan Norjan Karlebotnissa. Itään kohti Näätämöä lähtee selkeä tiheään viitoitettu ura, joka on omassa kartassani vain tikkuviiva. Se on entisen Saamenpolun pohjoinen puolikas.

Patikan reitti Pulmankijärveltä Roussajärvelle.

Laittaudun matkaan sadetakki päällä. Upouudet sadehousut ovat ensimmäistä kertaa jalassa. Taival taittuu mukavasti. Kuljen pähkinöiden voimalla. Sade kiihtyy, kun pysähdyn haukkaamaan kourallisen. Kävellessä pilkahtaa aurinko. Suunnittelen sadetakin riisumista. Tämä aikomus ei ehdi kuurojen välillä toteutua.

Ensimmäinen mänty.

Tänään en taida tavata ketään, näin arvelen. Ajatuksen vielä viipyillessä keinahtaa nyppylän takaa näkyviin sininen rinkan sadesuoja. Vastaan tulee yksin kulkeva nainen. Moikkaamme. Keskustelu on kummallinen. Molemmat osallistujat ovat syvällä omissa maailmoissaan, mutta silti hyvin innokkaita käymään läpi retkeilijöiden pikkupuheen, kertomaan kokemuksista ja jakamaan reittitietoa. Ainakaan minä en oikein malta kuunnella, enkä olla paikallani. Kerron, että tuvalla odottaa täytetty puulaatikko ja valmiiksi laitetut sytykkeet. Nainen kertoo, että minua odottaa joen ylitys, joka ei kuivin jaloin onnistu.

Aikanaan onkin joki poikittain edessä. Se on melko leveä ja vuolas. Vesi on kylmää ja pohja ilkeän näköistä lohkaretta. Ei tee mieleni lähteä paljain varpain kompuroimaan. Päätän pitää kengät jalassa ja yritän pitää ne kuivana. Lohkareita on paljon myös pinnan päällä ja heti sen alla. Niskalla näyttäisi olevan paras paikka. Askelmia löytyy ja sauvat tarjoavat hyvän tuen, kunnes jäljellä on kaksi viimeistä metriä. Tällä laidalla virta kirii sileäpintaisena selkeässä uomassa, jonka järjestystä eivät irtomurikat riko. Kivi, jolla seison on kuin pyramidin huippu. Ympäri kääntyminen olisi vaikeaa. Kenkiä en mahdu riisumaan.

Chilen puoleisessa Patagoniassa tapasin porukan, jonka oli tuonut yhteen NOLS. The National Outdoor Leadarship School opettaa erätaitoja ja johtajuutta. Kurssien alumnit tekevät yhdessä retkiä ympäri maailmaa.

Patagonian kansallispuiston Jeinimeni-reitillä ylitetään puroja ja jokia yhtä mittaa. Iltapalapöydässä -johon tältä porukalta tuntui löytyvän aivan ihmeellisiä herkkuja, appelsiineja, sulatejuustoja ja loputtomasti salamia- puhuttiin siis paljon ylitysten tekemisestä. 

Minä olen etsinyt ja usein löytänyt polun, jota loikkia kuivin jaloin. Kunnollinen vaelluskenkä pitää veden ulkona varren suulle asti. Syvemmät paikat kahlaan kengät kaulassa, paljain jaloin. Monet kantavat mukananaan muovisandaaleja. Kävelysauvat antavat tukea. Rinkan vyöt avaan. NOLS opettaa toisin. Vesistöt ylitetään aina ja ehdottomasti kengät jalassa. Päätän kastella kengät ja sukat oikein ison lännen malliin. Astun virtaan.

Hyvät kengät ja kunnon sukat ovat yllättävän mukavat märkänä. Viimeiset kilometrit Harrijärvien tulipaikalle, entiselle laavun sijalle, sujuvat vauhdikkaasti. Männiköstä löytyy teltalle hyvä, viuhuvalta tuulelta suojaava paikka. Pystytys tapahtuu paisteessa, mutta kahvit keitän jo katolle ropisevaa sadetta kuunnellen. Männiköstä löytyy myös vanhoja, puoliksi puruksi muuttuneita istuinpolkkyjä, joista saan pilkottua polttopuuta. Rantakoivuun nojaa kirves. Teen tulet. Koivuun nojaa myös harava. Ripustan sukat ja pohjalliset sen piikkeihin nuotion päälle. Tähtitaivas on upea.

Yö on kylmä. Männikössä on liikettä. Poroja, vakuutan itselleni. Aamupuolella herään läheltä kuuluvaan, kummaan urahteluun. Poroja, aina vaan. Kun lopulta suostun oikeasti heräämään ei katto ropise. Pistän vauhtia leirin purkuun. Ulkopuolelta kuiva teltta on sisältä kostea. Kahvin ja puuron keittäminen kestää ikuisuuden. Colemanin Performance-kaasun esitys on heikko. Retkeily tuntuu kylmältä ja nahkealta touhulta, mutta kävely maistuu edelleen. Tuvat kamiinoineen ovat jääneet taakse. Päätän yöpyä laavuissa ja nauttia surutta polttopuupalvelusta.

Maisema muuttuu. Ensin koivikko sakenee ja kasvaa pituutta. Sitten tulee valkoisten runkojen sekaan mäntyjen ruskea. Keltaiset lehdet vaihtuvat välistä vallan metsän vihreään. Maastossa on paljon hiekkaa. Polku kasvaa mönkijän mentäväksi uraksi. Odotan siltoja. Ensin tulee kaksi pientä, sitten Kallojoen ylittävä riippusilta ja päivän päätteeksi Näätämöjoen ylittävä riippusilta.

Päivän ainoa vastaantulija tekee ruuhkan Kallokosken sillalle.

Kallokosken laavu on puolikas kota komealla paikalla. Koski kohisee voimakkaasti taustalla. Aurinko näkyy kuin harson takaa. Tuon tuosta tipahtaa vettä. Tulilla on nautinnollista istuskella. Avaran katon alle sopii ripustaa asioita kuivumaan ja tuulettumaan tai savustumaan. Suunnattoman pasta-aterian päälle keitän oikeat nokipannukahvit. Käytän viimeiset purut. Aamulla lähden kauppaan.