Italiaan ilman siipiä - meno, osa 2

Zagrebin linja-autoaseman laiturilla 402 on käynnissä hurja rysy ja hässäkkä. Auto on myyty viimeistä sijaa myöten täyteen. Osalla matkustajista on paikkalippu, enemmistöllä ei ole. Penkinvaihtoruletin keskellä tekee työtään ylirasittuneen oloinen lipuntarkastaja. Hän ei suostu hyväksymään lippuani, jonka tulostamisesta tehtiin verkkopalvelussa iso numero. Sen sijaan hän tahtoo matkan kulkua kuvailevan liitesivun, jonka hostellin virkailija tulosti vahingossa mukaan paperinivaskaan. Pikku juttu, mutta juuri tämmöiset tapaavat muodostua väsyneen matkustajan huolen juureksi.

Edessäni istuva, erittäin äänekäs rouva, puolustaa oikeuksiani. Myöhemmin hän estää minua vaihtamasta linja-autoa pysäkillä, jolla sitä matkaohjelman mukaan kuuluisi vaihtaa. Yleensä kuuluisi, tänään tämä vuoro ajaa perille asti. Rouvan mies on aikoinaan valmentanut Kroatian purjehdusmaajoukkuetta. Tietysti rouva itsekin on purjehtinut Airistolla.

Kroatian bussi.

Splitiin saavutaan iltamyöhällä. Vuokraamani asunto on lähellä, mutta tarvitsen isännän puhelinneuvontaa löytääkseni paikan katujen kiemuroissa. Asunto on kiiltävä yksiö isolla kylpyhuoneella ja vielä isommalla sängyllä. Aamulla herään remontin paukkeeseen. Pakko on sittenkin muuttaa.

Pintaremonttia ikkunan alla.

Näköala Antonio Premin asunnon ikkunasta.

Uuden asunnon löydän vanhan kaupungin sydämmestä. Kapean talon portaikossa tuntuu kuin olisi linnan torniin kiipeämässä. Asun ylimmässä kerroksessa. Iäkäs emäntä ja maagin näköinen ystävätär asuvat ullakolla. Sinne johtaa tikapuut. Taloa hallitsee kultataljainen kissa.

Kultainen tarkastaja.

Split on kasvanut Rooman keisari Diocletianuksen palatsin ympärille. Eläköitynyt keisari asettui kotiseudulleen Dalmatiaan 300-luvun alussa. Venetsia valtasi kaupungin Kroatia-Unkarin kuningaskunnalta 1420. Viralliseksi kieleksi vaihdettiin Italia. Split saattaa hyvinkin olla italialaisin kaupunki Italian rajojen ulkopuolella. Piazzalta, missä hyytävä tuuli heiluttaa terassien suppuun kurottuja auringonvarjoja saa oikeaa italialaista kahvia.

Jalkakäytävän yli kaartuvan portin varjosta löydän puolestaan lähes berliiniläiselle erinomaisuuden tasolle nousevan kebab-paikan. Syyrialainen omistaja ja albanialainen apukokki koristelevat joulukuusta. Molemmat ovat muslimeja. Kulttuurit joustavat.

Mikin bistro.

Rautavaltaistuimelle pääsee helposti. Ketään ei tarvitse teurastaa.

Fetish, Food & Me.

Kolmen päivän joutilaisuuden, lueskelun, pitkien kaupunkikävelyiden ja kahviloissa roikkumisen jälkeen on aika nousta laivaan. Jo ensimmäisenä Splitin päivänä olen poikennut terminaalissa kysymässä tarvitseeko tosiaan tulostaa liput, kuten verkkopalvelussa isoin punaisin kirjaimin tähdennetään. Virkailija hakee tiedot nimellä ja vakuuttaa, että passi riittää. 

Päätän pelata varman päälle ja poiketa lounasta etsiessäni uudemman kerran lipputoimistoon. Virkailija sanoo, että voin tehdä sisäänkirjauksen saman tien valmiiksi ja saada varsinaisen matkalipun taskuun. Hienoa. Oikein hyvä. Paitsi nyt ei löydy tietoja, ei nimellä eikä varausnumerolla. Jännä miten en edes hätkähdä, vaikka etukäteen olen niin huolehtinut, että ravaan terminaalissa yhtenään. 

Kolme virkailijaa selvittää asiaa. Minä olen kärsivällinen ja kannustan hymyssä suin. Tietoja ei löydy. Voinko ottaa itse yhteyttä lippupalveluun, sehän on joku ulkomainen, meillä on nettikin täällä? Mikäs siinä. Onhan minulla aikaa. Sitten tulee takahuoneesta neljäs virkailija, huiskuttaa isoa paperinippua ja kertoo, että kaikki on hyvin. Saan lipun. Kävelen mutkan kautta tuttuun kebab-paikkaan.

Laivaa odotellessa.

Jadrolinean palvelu terminaalissa, laivan lähtöaikaan on upeaa. Tullin jälkeen matkustajat ohjataan vielä tyhjän autokannen läpi hisseille. Koppiin pakataan neljä matkustajaa. Virkailija painaa nappia ja toivottaa hitaasti sulkeutuvan oven välistä hyvää matkaa sydämmellisyydellä, joka voisi sopia kuulennolle lähteville. Kaikkia naurattaa. Kaikki puhuvat italiaa.

Säännöllisesti matkustavat varaavat parhaat paikat laivan sohvilta. Minä asetun baariin. Hyvin hienotunteisesti kieltäydyn kivan australialaisen pariskunnan viinitarjoilusta ja sitä seuraavista Jägermaister-kopsuista. Tästäkin huolimatta nukun pöydän alla. Pumppaan makuualustan ja vedän makuupussin korville. Baari on auki läpi yön.

Ancona aamuvarhaisella. Ostan lipun seuraavaan mahdolliseen etelään päin lähtevään junaan. Teen pitkän kierroksen kaupungilla, mutta päädyn kahville asemaa vastapäätä sijaitsevaan nuhjuiseen kuppilaan. Ainakaan näiltä nurkin kaupunki ei ole hurmaava. Karabinieerit tarkastavat asemalla paperit kaikilta ulkomaalaisen näköisiltä.

Näköala tunnelista Adrianmerelle.

Pescarassa poikkean taas lippukioskilla. Onnistun ehtimään nopeimpaan mahdolliseen vaihtoyhteyteen aina vaan etelämmäs. Rata kulkee aivan Adrianmeren rantaa, läpi lähes katkeamattoman asutuksen. Jään kyydistä Fossacesian asemalla. Se on ehkä Italian ainoa seisake ilman kahvilaa. Tällä kohtaa ei ole myöskään asutusta. Tunnen oloni orvoksi. En tiedä edes millaista kyytiä odotan. Vastaan tulevat ystävät ovat vaihtaneet autoa. Naamat tuulilasin takana ovat sentään tutut. Lähdetään ylös Falloon.

Italian kääntö-ja kiintopiste on ystävien talo, tai kylänen tai kolme taloa ja kaksi rauniota tai... 

Näistäkin seikoista ja elämästä Italiassa ja isosta remonttityömaasta ja hauskoista hauvoista ja kivoista kissoista ja kylän kuulumisista saa paremmin selkoa täältä: piccolosalvo.com

La Casa di Piccolo Salvo. Kesäinen kuva parin vuoden takaa.