Toiseen päähän - Kaldoaivi, osa 1

Kahvi ja croisant ovat pakettitarjouksessa. ”Myös erikoiskahvi”, lukee mainostaulussa. Valitsen Latte Machiaton. Kello on puoli kahdeksan syyskuun keskimmäisenä launtaina. Aamiainen Rovaniemen rautatieaseman ravintolassa maistuu muilta mailta.

Yöjuna purki putkestaan suuren joukon rinkkaselkäisiä kulkijoita. Tulee mieleen monta reittien risteyskohtaa kaukana toisten korpien laidoilla, toisissa maissa ja maanosissa. Tunnelmassa ja näkymässä on paljon samaa, mutta myös paljon erilaista. Ilmeinen ero kaukomaiden patikan päätyihin on suomen kieli. Ymmärrän joka sanan, toisin kuin vaikka nopeasti puhutusta espanjasta, jossakin kaikuisassa asemahallissa, missä puhutusta kielestä tulee vain humiseva tausta.

Arvailen kehen näistä patikoijista vielä polulla törmään. Muilla mailla asia olisi varmaan jo rupateltu selväksi. Tuntuu, että reppuselkien heimo ottaa toisaalla herkemmin kontaktia. Voi myös olla, että teen sen itse.

Lähden ostamaan viimeiset täydennykset. Tarvitsen paristoja otsalamppuun ja salamia vähän kaikkeen.

Rovaniemen keskusta on varhain lauantaiaamuna hiljainen seutu. Muistista kumpuaa kuvia seitsemän vuoden takaa. Silloin asuin syyskuun Kauppayhtiöllä ja rakensin kävellen kokoon kasattua näyttelyä Lapin Taiteilijaseuran galleria Napaan. Muistan viimeiset kilometrit ja sen huoltamon keskustan siltojen pielessä, jonne pysähdyin juomaan vielä viimeiset matkakahvit ennen perille tuloa. Muistan kalastusliikkeen, josta ostin koukkuja teosten ripustamiseen ja Tunnin Kuvan, jossa teetin leiripaikkakuvat koko matkan ajalta gallerian seinään, kartan oheen kiinnitettäväksi. Muistan kirpputorit, joilta etsin leikkihevosia asetelmaani.

Napan ovella 2013.

Rinkka tutulla rapulla. Sisällä galleriassa jo taidekoulusta tutun Kari Södön tuttuja töitä.

Muistan tuon ja tuon luonaspaikan -ne ovat kaikki vielä kiinni. Suuhun pantavaa löydän Kauppatorilta. Tilaan falafeleja ja sambuusia. Pyöryköiden ja nyyttien teko ottaa aikansa. Olen päivän ensimmäinen asiakas. Ruoka valmistetaan alusta asti tässä ja nyt. Istuskelen tihkusateessa muovituolilla. Katselen torille asettuvaa museoajoneuvojen kokoelmaa ja ajan asuihin pukeutuneita kuljettajia. Edelleen on erittäin eksoottista.

Kaukomailla Rovaniemellä.

Saan rahasta takaisin omat ja vähän päälle. Huomautan virheestä myyjälle. ”On liian aikaista raha-asioiden hoitoon”, hän vastaa päätään pyöritellen. Poikkean ateriaa edeltävälle jälkiruokakahville ja lätylle torikahvilaan. Runsaalla salaatilla höystetyn aterialaatikon kannan kainalossa linja-autoasemalle.

Muun maan maku yhdistyy odotushuoneen hieman eilisen oloiseen tunnelmaan. Aamukaljoja muovipussista kaivava, jo kohtuuttoman kauas syrjäytynyt pariskunta laskee vaivalloisesti tukien maksupäiviä. Heillä on varaa vielä kolmeen kaljaan. Bussi Ivaloon lähtee 11.45.

Ivalon matkahuollon edessä vaihdetaan pikkubussiin. Kahvila on kiinni. Kuski lupaa pysäyttää Inarissa siksi aikaa, että ehdin hakea sumpit kyytiin. Samaan autoon tulee Rovaniemen asemalla vastapäisessä pöydässä aamiaista nauttinut nuoripari. He ovat tilanneet taksin Nuorgamista Pulmankijärven eteläpäähän. Pääsen pummilla jos autoon mahtuu. Onnekasta. Muutenkin on jo ihmeen kätevää ajaa lounaisesta saaristosta 1400 kilometria maan toiseen päähän näin vaivattomasti, järkevällä aikataululla ja vähin vaihdoin.

Nuorgamin raitilla.

Taksin kyydissä säästän 20 kilometriä maantiepatikkaa, joka sekin olisi ollut upeissa maisemissa. Ensimmäinen teltantontti löytyy joenpenkalta Pulmankijärven päästä. Illan hämärtyessä pystytän teltan vähän sinne päin. Aamulla tihkuttaa vettä. Satoi varmaan yölläkin, mutta siitä minä en sikeästi nukkuneena mitään tiedä. Ainakin kankaita vasten nojanneet makuupussi ja alusta ovat kastuneet. Pakkaan vikkelästi. Kävelen opastaululle. Sitä tutkiessani nautiskelen hitaan ja niukan aamiasen. Kahvin säästän hamaan tulevaisuuteen.

Leiri joenpenkalla.

Suomen laajin erämaa-alue kattaa 2924 neliökilometriä Inarin ja Utsjoen kuntien maastoa. Kohti Sevettijärveä lähtevä polku on merkitty maastoon puutolpin. Polku-ura on selkeä seurata vaikka sään kuluttama oranssi maali tolpan päässä maastoutuukin hyvin ruskan väreihin. Ylös mennään ja alas, mutta rauhallisin kaarin. Kaikkialla törröttävät mustat rangat muistuttavat tunturimittarin hyökkäyksestä vuonna 2011.  

Maastoon mennään komeata siltaa.

Pulmankijärvi jää taakse.

Kuormaa on kovin paljon. Olen pinonnut selkään kahdeksi viikoksi riittävät eväät. Keli on kulkijalle tasan täydellinen. Ei sada eikä paista. Ei ole kylmä eikä kuuma. Ei tuule. Silloin tällöin esiin pilkistävä aurinko saa ruskan värit aina vaan täydemmin hehkumaan. Kävelen paitahihasillani, vieläpä hihat käärittynä. Villapaita menee reppuun, takki repun päälle. Mietin miten ne tuntuvat näin kannettuna painavammilta kuin päälle puettuna, vaikka samojen jalkojen päällä kuorma kumminkin kulkee.

Aidan takana idässä, Norja.

Kovis kameralla on heikko kohtansa. Jo toinen Olympus Tough TG-850 hajoaa samalla lailla. Se on vesitiivis, iskunkestävä, puristuksenkestävä ja pärjää pakkasessa, mutta taittuvan takakannen johtoliuska katkeaa ja näyttö pimenee. Kamera toimii, mutta mitään säätöjä ei voi tehdä. Etsintä ei ole, pitää vain laukaista sinne päin. Kuvaaminen on kuin ennen vanhaan. Tuloksen näkee vasta, kun pistää kortin koneeseen ja ”kehittää” kuvat.

Hyvin päivän työksi riittävä patikka päättyy Tsuomasjärven autiotuvalle. Pehmeä maasto järven päädyssä koittaa vielä viime metreillä kastella kengät. Suosta löytyy kovia kohtia ja kokonainen kastelu tapahtuu lopulta hallitusti ja itsemäärätysti rantakiviltä pulahtaen. Puhdistavan virkistyksen päälle keitän päivän ensimmäiset kahvit.

Tsuomasjärven autiotupa.

Minulla ei ole määrättyä määränpäätä eikä aikataulua. Jään tuvalle kahdeksi yöksi ja koitan saada kalaa pöytään. Järvi on ilmeisen tasamatala ja piirteitä vailla. Tämä tarkoittaa, että kala voisi napata ihan yhtä hyvin, ihan mistä hyvänsä, näiltä jalansijoilta tai vähän tuonnempaa. Pitää vaan heittää järvelle päin. Pohja on kaikenkokoisten lohkareiden rytö. Jotkut murikoista ovat sen verran kulmikkaita, että saavat pitävän otteen koukuista. Pohjaan jää muutama lippa. Yksi kalakin käy siiman päässä nykimässä, mutta vääntää itsensä vapaaksi juuri ennen näköetäisyydelle tuloa. Tuntui pannulle sopivalta. Lounaaksi on nuudelia. Illalliseksi pastaa.

Seuraelämä tuvalla on vilkasta. Yöpyjiä riittää lavereille ja pihaan pystytetään telttoja. Reitin pohjoispään ensimmäisellä tuvalla pyörähtää myös päiväretkellä olevia ja parin yön yli kulkevia rengasmatkailijoita. Jotkut poikkeavat vain pitämään taukoa. 

Pidän kovasti tällaisesta rytmistä. Päivät voi kulkea ja puuhata omissa oloissaan. Aamiaisella ja illallisella on seuraa. Käydään läpi pikkupuheet ja reittitieto. Mistä tulossa, minne menossa, kuinka pitkään retkellä. Oliko märkää maasta tai taivaalta tai sekä että. Onko vilu. Joidenkin kanssa istutaan pidempään ja puhutaan kuin vahingossa vaikka mistä, isoista asioista ja henkilökohtaisista. Tuskin tavataan toiste.

Kuulen varoittavia tarinoita myyristä ja hiiristä. Niitä on tuvilla ja leiripaikoilla. Niillä on nälkä. Ruokapussit kannattaa nostaa kattoon. Yhden naisen teltan pohjasta oli hiiri nakertanut tiensä läpi. Siitä se oli jatkanut jyrsimään rinkkaa rikki pähkinäpussin kohdalta. Apajilta sen oli karkottanut lentävä muovikenkä. Ralli teltassa oli ollut vallan hurja.

Mustikkaa ja puolukkaa.

”KALA!” Tsaarajärven tuvalle tullessa raikuu rannasta mahtava huuto. Pihaan nousee korvasta korvaan virnistävä, juuri elämänsä ensimmäisen harjuksen napannut kalamies. Tuvan ovesta purkautuu kentälle lounaanlisästä iloitseva seurue. Päätän kalastaa samanlaisen eväkkään illalliseksi. Harjus ja perunamuusi kuulostaa hyvältä yhdistelmältä.

Järvi on samanlainen, kun Tsuomasjärvi ja varmaan ainakin useimmat seudun järvistä, matala ja vailla ottipaikan oloisia kareja, rannan koukeroita tai kasvillisuutta. Pohjassa on niitä lohkareita. Semmoiseen se pikkuinen lippa taas takertuu jo muutaman heiton jälkeen. Nyin ja kiskon. Kivi lähtee liikkeelle. Saman tien tiedän siiman toisessa päässä tempovan hauen. Tämä on iso. Kevyt vapa on mutkalla. Kelan jarru pirisee. Päätän olla käskevä, vaikka välineissä ei oikein pelivaraa olekaan. Saan kalan rannan lähelle, mutta sen koukkaamista ei voi vielä ajatellakaan. Hauki kääntää keulan selälle ja lähtee näyttävästi pintaa pitkin pomppien.

Vapaa pidellessä ja kelatessa ehdin ajatella yllättävän paljon. Kala on iso. Liian iso ateriaksi. Soisin sen irtoavan. Kala on iso. Luultavasti toiseksi isoin pyydystämäni hauki, jos saan sen rannalle. Mutta se on liian iso lautaselle. Voin toki pyydystää ja päästää, mutta en minä siitäkään ole innostunut, semmoisesta urheilusta, jossa toista vedetään sanan mukaisesti huulesta vain huvin vuoksi. 

Kala tulee ja menee monta kertaa. Se ei irtoa. Nostan sen rannalle. Pikkuinen koukku on kalan suupielessä, ei syvällä kurkussa, mutta jotenkin hauen täytyy olla kamppailussa vahingoittunut, koska verta on yltympäriinsä.

Puukon mitta on 21,5 cm.

Tainnutan ja tapan hauen. Alan leikata kalaa kahdeksi valtavaksi kylkipalaksi. Palat pistän tuvan seinällä roikkuneeseen halsteriin ja siinä nuotion päälle kypsymään. Joka paikan suttaava veri tuleekin omasta etusormesta. Tappo oli sittenkin turha ja saalis on turhan valtava. Toivon saavani seuraa illallispöytään. Autiotupa pysyy autiona. Nukun yksin. ”Huomenna en kalasta.”

Tsaarajärven autiotupa.