Maastoautomatkan viimeinen nähtävyys on Bolivian ylängöllä yleiseen tapaan erittäin eriskummallinen. Autiomaan laidalla ruostuu kymmeniä junia pyörän napoja myöten santaan painuneena. Uyunin kaupunki oli aikoinaan malmijunien risteysasema. 1940-luvulla kaivosteollisuus romahti. Rautahevot hylättiin niille sijoilleen tuulen ja hiekan hierottavaksi.
Iltapäivälla nautimme retken virallisen päätösaterian. Tarjolla on kanaa ja riisiä tai kanaa ja perunaa. Ruokajuomaksi suositellaan Coca-Colaa tai Fantaa. Pöydät ja tuolit ovat valkoisia, muovista puristettuja puutarhakalusteita. Vahakangas on kulunut läpinäkyväksi. Kaikki on pienintä piirtoa myöten, kuten tavallisessa, paremman puoleisessa ravintolassa, Etelä-Amerikan köyhimpiin kuuluvassa maassa pitääkin olla.
Lounaan jälkeen Andrez kääntää auton ympäri. Seurueesta vain turkkilainen A palaa lähtöruutuun, San Pedro de Atacamaan. Loput istuimet on myyty uusille, manteretta vastakkaiseen suuntaan koluaville turisteille.
Me muut otamme vielä toisenkin suihkun ja pitkät nokoset. Illan pimentyessä uusimme virallisen päätösaterian. Näillä main uskaltaa reppumatkaileva Nuuka-Muikkunenkin astua itsevarmana sisään kaupungin hienoimman ravintolan paraatiovista. Kaariholvien alla tuikkivat kynttilät. Jykeviä puupöytiä peittävät pellavaliinat. Henkilökunta on puettu univormuun. Ruokalistalta löytyvät sekä laama, että marsu.
Syömme kuin ruhtinaat. Liiottelemme viini-ja oluttilauksissa. Illan edetessä puhetulva kääntyy vallan ranskankieliseksi. Luulen ymmärtäväni. Osallistun vuolaasti millä tahansa kielellä.
Olen haeskellut junakyytiä kautta mantereen. Argentiinassa löysin yhden, rannikolta San Carlos de Barilocheen kulkevan junan. En kuitenkaan malttanut odottaa neljää päivää sen toista, joka viikkoista lähtöä. Uyunissa on asema ja puhki ruostuvien lisäksi myös lähes päivittäin pohjoiseen kulkevia junia.
Lipun ostaminen vaatii huolellisuutta. Kioski on auki tunnin kerrallaan ja joka päivä eri aikaan. Aseman oveen kiinnitetty aikataulu tuo mieleen Ahvenanmaalaisen lauttaliikennebyrokraatin parhaat saavutukset. Onneksi turisti poimitaan poukkoilevasta jonosta erilliselle ulkomaalaisluukulle. Saan lipun ja tietoa aseman korkeimmalta auktoriteetilta. Juna lähtee seuraavana yönä kello 01.35.
Palaan junien hautausmaalle. Tuuli soi tuhansissa pilleissä. Kiipeän. Kurkistan. Juoksen junan katolla kuin salainen agentti. Piiloudun hiilivaunuun kuin vastarintamies. Pannut kaikuvat. Ruosteinen metalli kitisee. Kuljetan kummitusjunia mielikuvitusmatkalle.
Yöllä herätän hostellin porttieerin parveltaan. Luovutan avaimet. Rouva laskee minut kadulle. Asemalla torkkuu väkeä penkeillä ja lattioilla. Veturi on hyytynyt kesken matkan. Junaa odotetaan saapuvaksi enemmän tai vähämmän -mas o menos, erittäin tutuksi tullut espanjan kielinen ilmaisu- kuuden maissa.
Hostelli on maksettu koko yöksi ja matkaa on vain puoli kilometriä. Palaan kaksoisvuoteeseen nukkumaan. Kestää hyvän tovin hätyyttää porttivahti hereille. Olen maanvaiva, rouvan ajatuksia on helppo lukea.
Sillä välin juna ei lähde salavihkaa. Se ei myöskään lähde kuudelta. Saan sittenkin nukkua myös aseman penkillä. Kahdeksalta pääsemme liikkeelle.
Matkalla näytetään elokuva. Olen nähnyt saman pätkän Argentiinalaisessa linja-autossa. Nainen pakotetaan salakuljettamaan suuri pussi huumetta mahalaukussaan. Pakkaus repeää. Nainen saa supervoimia. Nainen matkustaa ajassa. Nainen näkee luolamiehen. Vierustoveri, iäkäs intiaaninainen, ei ymmärrä tämänkään vertaa. Selitän yhä uudestaan kuka kukin on. Juonen kiemuroihin on vaikea löytää espanjankielistä tolkkua. Hauskaa meillä on. Nainen on tikahtua nauruun aina, kun järjestäytyneen rikollisorganisaation työmiehet potkaisevat tyhjää. Keksit ja karamellit jaamme tasan.
