Machu Picchu: Prologi

Kaikki Cuscon majoituspalveluyrittäjät ja taksiautoilijat kaartelevat terminaalin sisääntuloportin liepeillä. Yövuoro Boliviasta saapuu 04.30. Heti perään tulee toinen. Tarjouksia sataa oikealta, vasemmalta ja olan yli. En yhtään jaksa.

Raivaudun penkille. Sidon rinkan jalkojen väliin. Pudotan luomet poskille ja yritän sulkea myös korvat. Torkkuisan tunnin päästä sali on tyhjä. Kenenkään mitään tyrkyttämättä astun hidastellen kohti keskustaa. Ensimmäinen tavoite on löytää varhain avoin kahvila. Tarvitsen tukevan aamiaisen. Sitten olisi koko päivä aikaa hakea majataloa ja kartoittaa mahdollisuuksia patikoida Machu Picchuun.

Cuscon laitaa.

Kahvikuppi

Kannan rinkassa melkoisen kokoelman hienoja retkeilyvälineitä. Siellä kulkee uskomattoman kevyitä varusteita, teknisiä kankaita ja ihmevilloja.

Muillakin näyttää olevan kunnon teltat, lämpimät makuupussit ja kelpo keittimet, mutta yksi on vain minulla. Isän veistämä visakoivukuppi. Se on kerännyt kehuja ympäri maailman. Japanilaiset huokaavat ihastuksesta, samoin australialaiset. Halutaan kokeilla miltä se tuntuu kädessä. Paljonko se painaa. Onko se tosiaan puuta vai ootrattua peltiä. Skandinaavit luovat katseen kauas kotiin. Keski-Eurooppalaiset haluavat kaikki oman.

Kupin kylkeen on poltettu nimeni. Erittäin käytännöllistä, kun lähes joka leirissä keitän iltakahvit uudessa pöytäseurueessa.

Visakuppi poseeraa Tulimaan tunturijärvellä.