Rajakauppaa ja jokivartta - Kaldoaivi, osa 3

Yö Kallokoskella on kylmä. Päälle kaartuu korkea taivas tähtiä täynnä. Aamulla ovat lammikot riitteessä ja puolukoiden punaposkilla on kuuraa. Nostan rinkan puuliiteriin. Kiipeän korkealle penkalle. Tuntuu perinpohjin hassulta ja kummalliselta lähteä ostoksille.

Keskellä virtaa Näätämö.

Rinteen päältä polku kääntyy matalaan männikköön. Kosken kohina lakkaa kuulumasta. On ihmeen hiljaista. Kulku on kevyttä. Polku nousee metsästä tunturiin. Huipulta, maston juurelta, näkee Näätämön kylän. Ajattelen olevani perillä, en yhtään, että palatakin pitää.

Näätämö, koilinen rajakylä.

Ensimmäisen marketin pihassa lajittelen roskat, jälkimmäiseen astun sisään. Taivas aukenee. Nord1-Marketissa on kaikkea ja vähän päälle. Lämpimästä tiskistä saa ostaa ruokaa. ”Voi olla maailman ainoa tiski, missä kermaperunat ja lasagnen saa samaan kasaan”, arvelee myyjä, kun mietin mitä kaikkea lautaselle kahmisin. Otan lasagnea ja pari isoa lihapullaa. Täytän toisen lautasen salaattibaarista. Jälkiruoaksi jaksan munkkikahvit. Kahvilan nurkassa seisoo karuselli.

Kassalla varmistan, että Näätämön ja Sevettijärven väliä ajavan linja-auton voi tosiaan pysäyttää tien poskeen,  vaikka ei juuri pysäkin kohdalle osuisikaan. Kun tuntuu, ettei myyjä ymmärrä suomea tiedustelen ruotsiksi onko hän Norjasta. Puhutaan English, koska hän on pesunkestävä britti. ”Yeah, just flag it down”, myyjä vakuuttaa varmistettuaan asian saamenkieliseltä kollegalta. Norjalaiset hamstraavat halvempaa kaljaa.

Tasapuolisuuden vuoksi teen ostoksia myös naapurin ketjukaupassa. Hankin kaikkea, mitä en pitkälle patikalle kantaisi. Kassissa on korvapuusteja ja sämpylöitä ja suomimakkaraa ja tomaatteja. Suklaakeksit eivät enää lopu kesken vaikka söisin säännöstelemättä. Ja sitten on hätävarana vielä suklaalevy.

Hurmion vallassa ostoksia haaliessa on keli muuttunut. Tihkuttaa vettä. Patikoin takaisin leiriin ruokakassi sadetakin alle kätkettynä. Matkalla lasagne laskee sen verran, että pystyn taas syömään. Ensikertaa tällä retkellä vuolen makkaratikun. Pätkien päälle keitän oikeat nokipannukahvit.

Seuraavana aamuna lähden liikkeelle sadetakki päällä. Joku jossain tuvan pöydässä arveli, että jokea seuraava polku voisi olla profiililtaan rasittavaa ylös alas kipuilua ja pusikossa pistelyä. Ensimetrit Kallokosken sillan pielestä eivät lupaa hyvää. Koettelevan alun jälkeen polku levenee melkein tieksi. Hiekkapohjainen, hyvin merkitty ura kulkee kankaalla. Pian on sadetakkikin tarpeeton. Kengät ovat kuivat ja sukat ovat kuivat. Nautinnollista retkeilyä. Niin kivaa, että huomaan taas miettiväni lisäkiemuroita patikan pidennykseksi. Saunakosken laavulle tullessa sataa taas. Puutkin ovat kosteita. Nuotio savuttaa ja vaatii jatkuvaa ylläpitoa.

Puussa roikkuu saha.

Siinä on lohijoki, repussa on kalavehkeet ja nyt on rauhoitusaika.

Paikka on jälleen kerran hieno ja kotalaavu vielä edellistä komeampi. Tomaatti-basilikakeitto ja oikeat sämpylät on täydellinen yhdistelmä, mutta hyytävässä kelissä mieli muuttuu taas. Nyt pohdin pätkäisisinkö yhden yön pois kiiruhtamalla saman tien seuraavaan leiriin. Pysyn aloillani. Sää muuttuu nopeasti ja mieli sen mukana.

Aamu valkenee aurinkoisena. Teen lähtöä kuin hidastetussa filmissä. Patikkaa on tälle päivälle hyvin vähän. Polku seuraa joen vartta. Se muuttuu matkalla upeasta maastopyörätiestä kivikkoiseksi koukeroksi. Koivikkorinteessä tulee vastaan tuttuja. Oululaiskaksikko oli lähtenyt Huikkimajoelta omille poluille. Miehet näyttävät puhelimesta videon. Se on tiivistelmä lähes tunnin kestäneestä teltanpystytyspainista avotunturissa. Toinen makasi välillä teltan päällä, kun toinen vuoli lisää maakiiloja. Minä olin myrskypäivän Roussajärven tuvassa, kaminassa tohisi tuli.

Hyvää matkaa toivotellaan. Loppuliukua menevät kummatkin retkikunnat. Oululaisilla on varattuna Saunakosken tupa ja maastokätkössä taatusti kylmää saunakaljaa. Minä vietän viimeisen maastoyön laavussa, Kontinpaistaman jättileirissä. Tulen saan vielä elvytettyä oululaisten nuotiopohjasta. Täältä lähtee myös polku Jänispään parkkipaikalle, Sevettijärventien varteen.

Reitti Roussajärveltä Kontinpaistamaan ja tienvarteen.

Lähden liikkeelle aamuhämärissä. Odotan hiekkaista uraa, melkein tietä. Totuus on toisenlainen. Tasapainoilen kivikossa ja kiertelen suonsilmiä. Kulku on hidasta, mutta onko se jopa liian hidasta. Tunnen korkeajännitystä. Erikoisjoukkojen kaikkein erikoisin erikoismies, koodinimi K, suorittaa annetun tehtävän.

Toisessa päässä - Kaldoaivi, osa 2

Kaldoaivissa kulkeva kuulee paljon juttuja vedellä täyttyneistä kengistä, märistä sukista ja saappaita ahmivasta suosta. Tupien pöydissä kerrotaan tarinoita sen seitsemän sortin rypemisestä. Vieraskirjojen sivuilla kahlataan polvea myöten ja upotaan haaroihin asti. Erityisen pahamaineinen kuuluu olevan etappi Tsaarajärveltä Huikkimajoelle.

Jotkut kantavat mukana kumisaappaita, mutta vaelluskengillä pärjää hyvin. Kuljen juoksutrikoissa. Niiden päällä on säärystimet. Vetelä ei pääse kengän suusta sisään ja pöksyt pysyvät puhtaana. Sauvat tarjoavat tukea ja niillä luotaa suossa piileskelevät porraskivet.  

Päivän reitti on selkeä. Ylös poroaidalle, alas ja joesta yli. Viimeinen pätkä toista, isomman joen vartta tuvalle. Ensimmäisen joen ylitys sujuu vaivatta kivillä loikkien. Rannan heinikossa hukkaan merkkitolppien rivin. Seuraan selvää polkua ylös kukkulalle. Odotan merkkien taas ilmestyvän ja suuremman joen tulevan ylhäältä näkyviin.

Näkymä kallion laelta ei vastaa karttaan kuvattua. Palaan jälkiäni. Oikea polku merkkeineen tulee alhaalla poikittain eteen. Seuraan sitä koko ajan joen rantaan saapumista odotellen. Saavunkin Huikkimajoen tuvalle - kuivin jaloin. Kahvipöydässä pohdin outoa jokea. Ovat sitä muutkin ihmetelleet ja selityksenkin keksineet. Paksu sininen viiva, sama sininen, jolla joet kartassa merkataan, onkin moottorikelkkareitti.

Tupaan, lavereille ja lattialle asettuu seitsemän miestä. Pihassa on yksi teltassa. On tiheää ja on lämmintä. Yöllä tulee suoritettavaksi mahdoton tehtävä. Kuin museon hälytysjärjestelmän lasersäteiden välissä kiemurtava kissamies laskeudun yläpetiltä. Etsin jalansijoja nukkuvien välistä. Yritän pitää otsalampun valokeilan pois naapurien naamalta. Ulkona sysiyössä on myös Linnuradan kaari komea.

Aamulla on hyvä syy lojua pitkään. Odotan, että muut saavat kamppeet kasaan ja kiipeän vasta sitten alas puuron ja kahvin keittoon. Päivän patikka Sevettijärven reitiltä sivuun, Roussajärven tuvalle on lyhyt.

”Hauskaa ja helppoa”, kommentoin päivän kulkua tuvassa evästaukoa pitävälle miehelle, kun jokihuuhtelun ja auringossa kuivattelun jälkeen astun ovesta sisään. ”Onko toi nyt sitä sarkasmia”, kysyy mies. Vakuutan puhuvani toden sanoja yksihaaraisella kielellä.

Helposti otan myös pitkät päiväunet. Hauskaa seuraa saapuu illaksi. Teemme espoolaisen erämiehen pullosta rommitotit ja toiset ja kolmannetkin vielä. Yöpuulle asetutaan ennätysmyöhään. Kello taitaa livahtaa yli kymmenen.  

Roussajärven autiotupa.

Aamulla hakkaa sade ikkunaruutua. Tuuli riipii keltaisia koivunlehtiä. Espoolainen tekee hidasta lähtöä. Minä pidän huoltopäivän. Lämmitän vettä kamiinan päällä. Pesen pyykkiä ja pesen itseni. Iltapäivällä lähden kalaan. Roussajärven pikkuista selkää kiitävät vaahtopäät. Lippa lentää hyvin myötätuuleen. Kalaa ei tule. Jäätävä sade osaa osua hupun alle.

Poikkean viereiselle lammelle. Se on sen verran kuopassa, ettei tuuli mahdu tuivertamaan. Jäätikkuja sopii tännekin tippumaan. Vesi on vähissä. Kalaa ei ole ollenkaan. Palaan tuvan turvaan torkkumaan ja karttaa tutkimaan.

Olen sammuttanut puhelimen ensimmäisenä retkiaamuna. Se on hätävara. Tunturialueelta löytyy kyllä verkkoa ainakin satunnaisesti, mutta laite ei pärjää kylmässä. Akku tyhjenee hetkessä. Saan säätiedotuksia muilta kulkijoilta ja tupien asukkailta. Eri palvelut tarjoavat hyvin erilaisia tulevaisuuden näkymiä, joiden yhdenpitävyys todellisen kokemuksen kanssa vaikuttaa satunnaiselta.

Minun päälleni ei ole osunut yhtään rankkaa sadetta. Tihkut ovat alkaneet, kun istun popsimaan kuivattuja banaanilastuja ja loppuneet, kun kaivan sadetakin esiin. Jo muutaman kilometrin päässä kulkenut kanssaretkeilijä on saattanut kastua perin pohjin äkillisen ryöppyävän kuuron alla tai patikoida koko päivän sitkeässä sateessa. Parasta on kuitenkin pakatessa varautua kylmään ja märkään ja pitää lisä-ja vedenpitävät kerrokset käden ulottuvilla. Avoin maasto antaa myös hyvät mahdollisuudet seurata sään kehitystä ja sadepilvien kulkua omin silmin taivaalle tähyten.

Suosittu norjalainen sääpalvelu on ennustanut lähipäiviksi jatkuvaa sadetta, ensin vähän vähemmän ja sitten enemmän. En ota uskoakseni. Minulla on uusi suunnitelma. Maaliviiva ei enää olekaan Sevettijärvellä. Haluan viettää erämaassa pitkän aikaa. Tänne toiseen päähän on kotisaarelta matkaa 1400 kilometriä, tuskin tulisin heti uudestaan. Minulla ei ole mitään kiirettä ja kelikin saattaa lopulta kääntyä ihan kivaksi. Lähdenkin Näätämöön päin.

Aamu valkenee erinomaisen epävakaisena. Myrskyisät puuskat putsaavat lehtiä puista. Lämpötila näyttää asettuneen viiden asteen paikkeille. Pudotus on tuntuva. Alkumatkasta mittari kiipesi päivittäin kahteentoista asteeseen asti.

Roussajärven tuvan pihassa on neljän polun risteys. Minä tulin lännestä Huikkimajoelta. Sevettijärvelle vievä polku lähtee etelään, kohti Iisakkijärven tupaa. Koiliseen suuntaa Inarin polku. Se päättyy Varangin vuonon rantaan Norjan Karlebotnissa. Itään kohti Näätämöä lähtee selkeä tiheään viitoitettu ura, joka on omassa kartassani vain tikkuviiva. Se on entisen Saamenpolun pohjoinen puolikas.

Patikan reitti Pulmankijärveltä Roussajärvelle.

Laittaudun matkaan sadetakki päällä. Upouudet sadehousut ovat ensimmäistä kertaa jalassa. Taival taittuu mukavasti. Kuljen pähkinöiden voimalla. Sade kiihtyy, kun pysähdyn haukkaamaan kourallisen. Kävellessä pilkahtaa aurinko. Suunnittelen sadetakin riisumista. Tämä aikomus ei ehdi kuurojen välillä toteutua.

Ensimmäinen mänty.

Tänään en taida tavata ketään, näin arvelen. Ajatuksen vielä viipyillessä keinahtaa nyppylän takaa näkyviin sininen rinkan sadesuoja. Vastaan tulee yksin kulkeva nainen. Moikkaamme. Keskustelu on kummallinen. Molemmat osallistujat ovat syvällä omissa maailmoissaan, mutta silti hyvin innokkaita käymään läpi retkeilijöiden pikkupuheen, kertomaan kokemuksista ja jakamaan reittitietoa. Ainakaan minä en oikein malta kuunnella, enkä olla paikallani. Kerron, että tuvalla odottaa täytetty puulaatikko ja valmiiksi laitetut sytykkeet. Nainen kertoo, että minua odottaa joen ylitys, joka ei kuivin jaloin onnistu.

Aikanaan onkin joki poikittain edessä. Se on melko leveä ja vuolas. Vesi on kylmää ja pohja ilkeän näköistä lohkaretta. Ei tee mieleni lähteä paljain varpain kompuroimaan. Päätän pitää kengät jalassa ja yritän pitää ne kuivana. Lohkareita on paljon myös pinnan päällä ja heti sen alla. Niskalla näyttäisi olevan paras paikka. Askelmia löytyy ja sauvat tarjoavat hyvän tuen, kunnes jäljellä on kaksi viimeistä metriä. Tällä laidalla virta kirii sileäpintaisena selkeässä uomassa, jonka järjestystä eivät irtomurikat riko. Kivi, jolla seison on kuin pyramidin huippu. Ympäri kääntyminen olisi vaikeaa. Kenkiä en mahdu riisumaan.

Chilen puoleisessa Patagoniassa tapasin porukan, jonka oli tuonut yhteen NOLS. The National Outdoor Leadarship School opettaa erätaitoja ja johtajuutta. Kurssien alumnit tekevät yhdessä retkiä ympäri maailmaa.

Patagonian kansallispuiston Jeinimeni-reitillä ylitetään puroja ja jokia yhtä mittaa. Iltapalapöydässä -johon tältä porukalta tuntui löytyvän aivan ihmeellisiä herkkuja, appelsiineja, sulatejuustoja ja loputtomasti salamia- puhuttiin siis paljon ylitysten tekemisestä. 

Minä olen etsinyt ja usein löytänyt polun, jota loikkia kuivin jaloin. Kunnollinen vaelluskenkä pitää veden ulkona varren suulle asti. Syvemmät paikat kahlaan kengät kaulassa, paljain jaloin. Monet kantavat mukananaan muovisandaaleja. Kävelysauvat antavat tukea. Rinkan vyöt avaan. NOLS opettaa toisin. Vesistöt ylitetään aina ja ehdottomasti kengät jalassa. Päätän kastella kengät ja sukat oikein ison lännen malliin. Astun virtaan.

Hyvät kengät ja kunnon sukat ovat yllättävän mukavat märkänä. Viimeiset kilometrit Harrijärvien tulipaikalle, entiselle laavun sijalle, sujuvat vauhdikkaasti. Männiköstä löytyy teltalle hyvä, viuhuvalta tuulelta suojaava paikka. Pystytys tapahtuu paisteessa, mutta kahvit keitän jo katolle ropisevaa sadetta kuunnellen. Männiköstä löytyy myös vanhoja, puoliksi puruksi muuttuneita istuinpolkkyjä, joista saan pilkottua polttopuuta. Rantakoivuun nojaa kirves. Teen tulet. Koivuun nojaa myös harava. Ripustan sukat ja pohjalliset sen piikkeihin nuotion päälle. Tähtitaivas on upea.

Yö on kylmä. Männikössä on liikettä. Poroja, vakuutan itselleni. Aamupuolella herään läheltä kuuluvaan, kummaan urahteluun. Poroja, aina vaan. Kun lopulta suostun oikeasti heräämään ei katto ropise. Pistän vauhtia leirin purkuun. Ulkopuolelta kuiva teltta on sisältä kostea. Kahvin ja puuron keittäminen kestää ikuisuuden. Colemanin Performance-kaasun esitys on heikko. Retkeily tuntuu kylmältä ja nahkealta touhulta, mutta kävely maistuu edelleen. Tuvat kamiinoineen ovat jääneet taakse. Päätän yöpyä laavuissa ja nauttia surutta polttopuupalvelusta.

Maisema muuttuu. Ensin koivikko sakenee ja kasvaa pituutta. Sitten tulee valkoisten runkojen sekaan mäntyjen ruskea. Keltaiset lehdet vaihtuvat välistä vallan metsän vihreään. Maastossa on paljon hiekkaa. Polku kasvaa mönkijän mentäväksi uraksi. Odotan siltoja. Ensin tulee kaksi pientä, sitten Kallojoen ylittävä riippusilta ja päivän päätteeksi Näätämöjoen ylittävä riippusilta.

Päivän ainoa vastaantulija tekee ruuhkan Kallokosken sillalle.

Kallokosken laavu on puolikas kota komealla paikalla. Koski kohisee voimakkaasti taustalla. Aurinko näkyy kuin harson takaa. Tuon tuosta tipahtaa vettä. Tulilla on nautinnollista istuskella. Avaran katon alle sopii ripustaa asioita kuivumaan ja tuulettumaan tai savustumaan. Suunnattoman pasta-aterian päälle keitän oikeat nokipannukahvit. Käytän viimeiset purut. Aamulla lähden kauppaan.

Toiseen päähän - Kaldoaivi, osa 1

Kahvi ja croisant ovat pakettitarjouksessa. ”Myös erikoiskahvi”, lukee mainostaulussa. Valitsen Latte Machiaton. Kello on puoli kahdeksan syyskuun keskimmäisenä launtaina. Aamiainen Rovaniemen rautatieaseman ravintolassa maistuu muilta mailta.

Yöjuna purki putkestaan suuren joukon rinkkaselkäisiä kulkijoita. Tulee mieleen monta reittien risteyskohtaa kaukana toisten korpien laidoilla, toisissa maissa ja maanosissa. Tunnelmassa ja näkymässä on paljon samaa, mutta myös paljon erilaista. Ilmeinen ero kaukomaiden patikan päätyihin on suomen kieli. Ymmärrän joka sanan, toisin kuin vaikka nopeasti puhutusta espanjasta, jossakin kaikuisassa asemahallissa, missä puhutusta kielestä tulee vain humiseva tausta.

Arvailen kehen näistä patikoijista vielä polulla törmään. Muilla mailla asia olisi varmaan jo rupateltu selväksi. Tuntuu, että reppuselkien heimo ottaa toisaalla herkemmin kontaktia. Voi myös olla, että teen sen itse.

Lähden ostamaan viimeiset täydennykset. Tarvitsen paristoja otsalamppuun ja salamia vähän kaikkeen.

Rovaniemen keskusta on varhain lauantaiaamuna hiljainen seutu. Muistista kumpuaa kuvia seitsemän vuoden takaa. Silloin asuin syyskuun Kauppayhtiöllä ja rakensin kävellen kokoon kasattua näyttelyä Lapin Taiteilijaseuran galleria Napaan. Muistan viimeiset kilometrit ja sen huoltamon keskustan siltojen pielessä, jonne pysähdyin juomaan vielä viimeiset matkakahvit ennen perille tuloa. Muistan kalastusliikkeen, josta ostin koukkuja teosten ripustamiseen ja Tunnin Kuvan, jossa teetin leiripaikkakuvat koko matkan ajalta gallerian seinään, kartan oheen kiinnitettäväksi. Muistan kirpputorit, joilta etsin leikkihevosia asetelmaani.

Napan ovella 2013.

Rinkka tutulla rapulla. Sisällä galleriassa jo taidekoulusta tutun Kari Södön tuttuja töitä.

Muistan tuon ja tuon luonaspaikan -ne ovat kaikki vielä kiinni. Suuhun pantavaa löydän Kauppatorilta. Tilaan falafeleja ja sambuusia. Pyöryköiden ja nyyttien teko ottaa aikansa. Olen päivän ensimmäinen asiakas. Ruoka valmistetaan alusta asti tässä ja nyt. Istuskelen tihkusateessa muovituolilla. Katselen torille asettuvaa museoajoneuvojen kokoelmaa ja ajan asuihin pukeutuneita kuljettajia. Edelleen on erittäin eksoottista.

Kaukomailla Rovaniemellä.

Saan rahasta takaisin omat ja vähän päälle. Huomautan virheestä myyjälle. ”On liian aikaista raha-asioiden hoitoon”, hän vastaa päätään pyöritellen. Poikkean ateriaa edeltävälle jälkiruokakahville ja lätylle torikahvilaan. Runsaalla salaatilla höystetyn aterialaatikon kannan kainalossa linja-autoasemalle.

Muun maan maku yhdistyy odotushuoneen hieman eilisen oloiseen tunnelmaan. Aamukaljoja muovipussista kaivava, jo kohtuuttoman kauas syrjäytynyt pariskunta laskee vaivalloisesti tukien maksupäiviä. Heillä on varaa vielä kolmeen kaljaan. Bussi Ivaloon lähtee 11.45.

Ivalon matkahuollon edessä vaihdetaan pikkubussiin. Kahvila on kiinni. Kuski lupaa pysäyttää Inarissa siksi aikaa, että ehdin hakea sumpit kyytiin. Samaan autoon tulee Rovaniemen asemalla vastapäisessä pöydässä aamiaista nauttinut nuoripari. He ovat tilanneet taksin Nuorgamista Pulmankijärven eteläpäähän. Pääsen pummilla jos autoon mahtuu. Onnekasta. Muutenkin on jo ihmeen kätevää ajaa lounaisesta saaristosta 1400 kilometria maan toiseen päähän näin vaivattomasti, järkevällä aikataululla ja vähin vaihdoin.

Nuorgamin raitilla.

Taksin kyydissä säästän 20 kilometriä maantiepatikkaa, joka sekin olisi ollut upeissa maisemissa. Ensimmäinen teltantontti löytyy joenpenkalta Pulmankijärven päästä. Illan hämärtyessä pystytän teltan vähän sinne päin. Aamulla tihkuttaa vettä. Satoi varmaan yölläkin, mutta siitä minä en sikeästi nukkuneena mitään tiedä. Ainakin kankaita vasten nojanneet makuupussi ja alusta ovat kastuneet. Pakkaan vikkelästi. Kävelen opastaululle. Sitä tutkiessani nautiskelen hitaan ja niukan aamiasen. Kahvin säästän hamaan tulevaisuuteen.

Leiri joenpenkalla.

Suomen laajin erämaa-alue kattaa 2924 neliökilometriä Inarin ja Utsjoen kuntien maastoa. Kohti Sevettijärveä lähtevä polku on merkitty maastoon puutolpin. Polku-ura on selkeä seurata vaikka sään kuluttama oranssi maali tolpan päässä maastoutuukin hyvin ruskan väreihin. Ylös mennään ja alas, mutta rauhallisin kaarin. Kaikkialla törröttävät mustat rangat muistuttavat tunturimittarin hyökkäyksestä vuonna 2011.  

Maastoon mennään komeata siltaa.

Pulmankijärvi jää taakse.

Kuormaa on kovin paljon. Olen pinonnut selkään kahdeksi viikoksi riittävät eväät. Keli on kulkijalle tasan täydellinen. Ei sada eikä paista. Ei ole kylmä eikä kuuma. Ei tuule. Silloin tällöin esiin pilkistävä aurinko saa ruskan värit aina vaan täydemmin hehkumaan. Kävelen paitahihasillani, vieläpä hihat käärittynä. Villapaita menee reppuun, takki repun päälle. Mietin miten ne tuntuvat näin kannettuna painavammilta kuin päälle puettuna, vaikka samojen jalkojen päällä kuorma kumminkin kulkee.

Aidan takana idässä, Norja.

Kovis kameralla on heikko kohtansa. Jo toinen Olympus Tough TG-850 hajoaa samalla lailla. Se on vesitiivis, iskunkestävä, puristuksenkestävä ja pärjää pakkasessa, mutta taittuvan takakannen johtoliuska katkeaa ja näyttö pimenee. Kamera toimii, mutta mitään säätöjä ei voi tehdä. Etsintä ei ole, pitää vain laukaista sinne päin. Kuvaaminen on kuin ennen vanhaan. Tuloksen näkee vasta, kun pistää kortin koneeseen ja ”kehittää” kuvat.

Hyvin päivän työksi riittävä patikka päättyy Tsuomasjärven autiotuvalle. Pehmeä maasto järven päädyssä koittaa vielä viime metreillä kastella kengät. Suosta löytyy kovia kohtia ja kokonainen kastelu tapahtuu lopulta hallitusti ja itsemäärätysti rantakiviltä pulahtaen. Puhdistavan virkistyksen päälle keitän päivän ensimmäiset kahvit.

Tsuomasjärven autiotupa.

Minulla ei ole määrättyä määränpäätä eikä aikataulua. Jään tuvalle kahdeksi yöksi ja koitan saada kalaa pöytään. Järvi on ilmeisen tasamatala ja piirteitä vailla. Tämä tarkoittaa, että kala voisi napata ihan yhtä hyvin, ihan mistä hyvänsä, näiltä jalansijoilta tai vähän tuonnempaa. Pitää vaan heittää järvelle päin. Pohja on kaikenkokoisten lohkareiden rytö. Jotkut murikoista ovat sen verran kulmikkaita, että saavat pitävän otteen koukuista. Pohjaan jää muutama lippa. Yksi kalakin käy siiman päässä nykimässä, mutta vääntää itsensä vapaaksi juuri ennen näköetäisyydelle tuloa. Tuntui pannulle sopivalta. Lounaaksi on nuudelia. Illalliseksi pastaa.

Seuraelämä tuvalla on vilkasta. Yöpyjiä riittää lavereille ja pihaan pystytetään telttoja. Reitin pohjoispään ensimmäisellä tuvalla pyörähtää myös päiväretkellä olevia ja parin yön yli kulkevia rengasmatkailijoita. Jotkut poikkeavat vain pitämään taukoa. 

Pidän kovasti tällaisesta rytmistä. Päivät voi kulkea ja puuhata omissa oloissaan. Aamiaisella ja illallisella on seuraa. Käydään läpi pikkupuheet ja reittitieto. Mistä tulossa, minne menossa, kuinka pitkään retkellä. Oliko märkää maasta tai taivaalta tai sekä että. Onko vilu. Joidenkin kanssa istutaan pidempään ja puhutaan kuin vahingossa vaikka mistä, isoista asioista ja henkilökohtaisista. Tuskin tavataan toiste.

Kuulen varoittavia tarinoita myyristä ja hiiristä. Niitä on tuvilla ja leiripaikoilla. Niillä on nälkä. Ruokapussit kannattaa nostaa kattoon. Yhden naisen teltan pohjasta oli hiiri nakertanut tiensä läpi. Siitä se oli jatkanut jyrsimään rinkkaa rikki pähkinäpussin kohdalta. Apajilta sen oli karkottanut lentävä muovikenkä. Ralli teltassa oli ollut vallan hurja.

Mustikkaa ja puolukkaa.

”KALA!” Tsaarajärven tuvalle tullessa raikuu rannasta mahtava huuto. Pihaan nousee korvasta korvaan virnistävä, juuri elämänsä ensimmäisen harjuksen napannut kalamies. Tuvan ovesta purkautuu kentälle lounaanlisästä iloitseva seurue. Päätän kalastaa samanlaisen eväkkään illalliseksi. Harjus ja perunamuusi kuulostaa hyvältä yhdistelmältä.

Järvi on samanlainen, kun Tsuomasjärvi ja varmaan ainakin useimmat seudun järvistä, matala ja vailla ottipaikan oloisia kareja, rannan koukeroita tai kasvillisuutta. Pohjassa on niitä lohkareita. Semmoiseen se pikkuinen lippa taas takertuu jo muutaman heiton jälkeen. Nyin ja kiskon. Kivi lähtee liikkeelle. Saman tien tiedän siiman toisessa päässä tempovan hauen. Tämä on iso. Kevyt vapa on mutkalla. Kelan jarru pirisee. Päätän olla käskevä, vaikka välineissä ei oikein pelivaraa olekaan. Saan kalan rannan lähelle, mutta sen koukkaamista ei voi vielä ajatellakaan. Hauki kääntää keulan selälle ja lähtee näyttävästi pintaa pitkin pomppien.

Vapaa pidellessä ja kelatessa ehdin ajatella yllättävän paljon. Kala on iso. Liian iso ateriaksi. Soisin sen irtoavan. Kala on iso. Luultavasti toiseksi isoin pyydystämäni hauki, jos saan sen rannalle. Mutta se on liian iso lautaselle. Voin toki pyydystää ja päästää, mutta en minä siitäkään ole innostunut, semmoisesta urheilusta, jossa toista vedetään sanan mukaisesti huulesta vain huvin vuoksi. 

Kala tulee ja menee monta kertaa. Se ei irtoa. Nostan sen rannalle. Pikkuinen koukku on kalan suupielessä, ei syvällä kurkussa, mutta jotenkin hauen täytyy olla kamppailussa vahingoittunut, koska verta on yltympäriinsä.

Puukon mitta on 21,5 cm.

Tainnutan ja tapan hauen. Alan leikata kalaa kahdeksi valtavaksi kylkipalaksi. Palat pistän tuvan seinällä roikkuneeseen halsteriin ja siinä nuotion päälle kypsymään. Joka paikan suttaava veri tuleekin omasta etusormesta. Tappo oli sittenkin turha ja saalis on turhan valtava. Toivon saavani seuraa illallispöytään. Autiotupa pysyy autiona. Nukun yksin. ”Huomenna en kalasta.”

Tsaarajärven autiotupa.