Maata pitkin ja meren ali Skotlantiin

Päivä ei ole vielä puolessa ja matkan domino-palikat alkavat jo kaatua. Juna seisoo Linköpingin asemalla Ruotsissa. Olemme reilusti myöhässä. Myös kirjeet ja paketit tulevat olemaan myöhässä. Postin kuorma-auto on törmännyt rautatiesiltaan.

Tukholman asemalla vartijat kyöräävät päihtyneen parin ulos, mutta korjaavat samalla rollaattorin jarrut.

Jatkoyhteys Lundista Malmöön ajetaan linja-autolla. Rataosuus on remontissa. Kaupunkien väliä jatkuvasti sukkuloiva pikavuoro kirii aikataulun kiinni. Liikennevaloista piittaamaton pikamarssi ja muutama juoksuaskel tuovat asemalle ajoissa.

Vastaan tulee uusi pullonkaula. Matkustajia laiturille laskevat ovet ovat huoltotöiden kohteena. Liukuportaiden alapäähän pakkautunut massa livahtaa yksi kerrallaan holtittomasti heiluvien luukkujen välistä.

Hyvin hiljaisella äänellä toistettu kuulutus ilmoittaa laiturin vaihtuneen. Joku sen kuulee ja tämän jonkun perässä kaikki kiiruhtavat laiturilta 2a saman raiteen varressa olevalle laiturille 2b, missä junan peräpää näyttäisi häämöttävän. Jokainen sisään pujahtava matkustaja toistaa saman kysymyksen. ”Onko tämä Kööpenhaminan juna?” Me väliköstä istumapaikan saaneet vastaamme yhteen ääneen, niin uskovamme ja toivovamme.

Kööpenhaminassa en ehdi lounaalle, mutta joudan haukata tuhdin voileivän. Kahvikuppi kourassa kiipeän alkuperäisen matkasuunnitelman mukaiseen junaan. Ruotsalaisen konduktöörin antama puhelinnumeron rypistän roskakoriin. Minulla ei ole asiaa asematoimistoon lippuja vaihtamaan, eikä hänen tarvitse puhelimessa selittää tanskalaisille miksi matka hyytyi alkuunsa.

Hampurin äärimmäisellä esikaupunkialueella juna jämähtää taas paikalleen. ”Tämä ei ole päärautatieasema”, tähdentää särisevä ääni kaiuttimessa. Seuraa pitkä saksankielinen selitys. Sitten ääni yrittää selittää tilanteen englanniksi. Opiskelijat edessäni kuolevat nauruun.

Perille päästään toista tuntia myöhässä. Sillä ei ole väliä, koska majapaikka sijaitsee vastapäätä aseman pääovea.

Aamiaisella tarkastelen seuraavat osuudet sisältävää mobiili-lippua Hampuri-Köln-Brysseli. Epäilys herää vaikka en muka ymmärrä pienellä präntättyä saksankielistä tekstiä.

Asunnoton leiriytyy Hampurin aseman edessä.

Kannan repun Kirchenalleen yli asemalle. Tiskin takana, palveluhallin ovensuussa istuu virkailija. Hän sanoo huomenta eikä sitten muuta sanokaa. Hän katsoo ohitseni kaukaisuuteen. Yritän selittää asiani englanniksi. En saa vastausta. Haen saksankielisiä sanoja syvältä aivojen poimuista. Virkailijan kivikasvojen muuriin aukeaa aukko. ”Informaatio vai lipun osto?” hän tokaisee. En tiedä. Informaatio auttaisi arvioimaan joudunko ostamaan lisää lippuja. Yritän selittää. ”Informaatio vai lipun osto?” toistaa kivikasvo kovemmalla äänellä. Valitsen oston. Saan luvan ottaa vuoronumeron.

Palvelutiskin virkailija puhuu sujuvaa englantia. Olen epäillyt oikein. Lippua ensimmäiselle osuudelle ei ole. Minun olisi pitänyt huomata pikkuinen ympyrä, jonka toinen puoli on musta ja toinen valkoinen. Deutsche Bahnin varaussivuilla symboli tarkoittaa, että osto kattaa vain osan matkasta, vaikka kaikki matkasuunnitelmaan kuuluvat junat onkin kirjattu kuittiin.

Lippuun merkitty 08:49 lähtevä juna on FlixTrain. Tämän palvelun matkoja ei voi ostaa DB:n kautta, mutta Saksan rautatielaitoksellakin olisi tarjota kyyti Kölniin hintaa 198 €. Istun penkille salin seinustalla ja hakeudun kiireen vilkkaa Flix-sivuille. Aikaa junan lähtöön on vielä parikymmentä minuuttia.

Samaan aikaan ovensuussa, hankalia ulkomaan asiakkaita karsiva kivikasvo ajaa amerikkalaisen perheenisän menettämään kerta kaikkiaan malttinsa. Mister ryntää pää nykien ja jalkoja heitellen asemahalliin. Mom saa selittää lapsille, ettei daddy tällä kertaa osannut ratkaista ongelmaa.

Laiturilla on tungosta ja junassa on tungosta. Kuulutukset särisevät paljon sanoja, joista tuskin kukaan saa selkoa. Sekasortoisen alun jälkeen väki vähenee joka pysäkillä ja ensimmäinen Flix-junamatkani on lopulta varsin mukava kokemus.

Kölnin asemalla en löydä isoa näyttöä, joka kertoisi miltä raiteelta juna Brysseliin lähtee. Päädyn käymään laiturinäyttöjä läpi yksi kerrallaan. Jo kutosen kohdalla tärppää. Rauhallinen lounastauko on kuitenkin taas kutistunut muotoon noutokahvi ja sämpylä. Turhaan, koska juna lähtee 25 min myöhässä.

IC 314 on hyvin pitkä juna. Vaunujen kyljessä ei ole numeroita. Varmistan hämmästyttävän tosiasian laiturilla seisovalta konduktööriltä. Matkustajat kiirehtivät sisään lähimmäksi sattuvasta ovesta. Juna nytkähtää liikkeelle. Ihmiset tunkevat kohti oikeaa vaunua ja omaa paikkaa tasan ison matkalaukun levyisellä käytävällä. Liikenne yrittää kulkea molempiin suuntiin yhtä aikaa. Täpötäydessä junassa kaikilla ei ole paikkalippuja. Toiveikkaat istahtajat joutuvat poimimaan kassinsa ja palaamaan tammettuun virtaan. 

Onnekseni minulla on paikkalippu ja olen vain puolitoista vaunua väärässä kohdassa. Kaiken kohelluksen keskellä konduktööriä naurattaa.

Belgian pääkaupunkiin tullaan ajallaan. On aikaa istua pöydän ääreen syömään. Bernie's burger kasaa erittäin hyvän hampurilaisen ja tarjoaa kenties kaikkien aikojen parhaan hinta-laatusuhteen.

Aseman toisella kulmalla nautin napakan jälkiruokakahvin. Sitten astelen tolppien ja nauhojen rajaaman massojenhallinta-labyrintin läpi turvatarkastukseen. Reppu kulkee hihnalla läpivalaisevaan laitteeseen. Metallinpaljastin vinkaisee ja minä riisun vyön. Jonotan lyhyesti passin tarkastukseen. Odotustiloista siirrytään yhtenä ryhmänä laiturille ja junaan.

Hetkeä myöhemmin Eurostar kiitää lähes kolmensadan kilometrin tuntinopeudella läpi maalaismaiseman kohti kanaalin tunnelin Ranskan puoleista päätä. Aurinko painuu alas. Varjot kasvavat pituutta. Pilvien runsaat kummut kasautuvat rannikon päälle. Valon värissä kuultaa lähestyvä meri. Ja sitten on iso ratapiha ja paljon piikkilankaa. Betoniseinät kaventavan maiseman kouruksi, jota pitkin juna sukeltaa putkeen. Brexit tuntuu jotenkin korostetun älyvapaalta tässä ihmeellisessä mannermaata ja saarivaltakuntaa yhdistävässä sukkulassa.

Odotan sumua ja tihkua, nokea ja savua, kaasuvaloja ja korkeita hattuja. Näin viktoriaanista ei tietenkään ollut 80-luvun lopulla, kun viimeksi vierailin Lontoossa, eikä ole nytkään. Kaupunki on helppo kakkupalanen. Eurotähti saapuu tarkasti ajallaan St Pancrasin asemalle. Majatalo on vajaan kilometrin päässä Camdenin kulmilla ja aamulla matka jatkuu viereiseltä Kings Crossin asemalta. Sekin on valoisa ja selkeä. Kenties merkillisin seikka on aseman takaosassa, kahvilan edessä kiemurtava valtava jono. Väkeä ei ole vetänyt ruotuun tee-aika vaan seinään kiinnitetty opaste, laituri 9 ¾. Tältä mielikuvituslaiturilta lähti Tylypahkan juna ja tämän kyltin edessä tulee sinun kuvasi ottaman.

Asunnottomat asettuvat yöpuulle Lontoon Tottenham Court Roadilla.

Edinburghiin menevä Lumo-juna jättää matkustajat Newcastlen asemalle. Lukuisat keltaliivit paimentavat lauman ulos pääovesta ja vasemmalle. Väljä ja joutuisa junakyyti vaihtuu ääriään myöten täyden linja-auton ahtauteen. 

Vieressä nuokkuva nuorukainen kertoo olevansa kotoisin Yhdysvaltain Pennsylvaniasta. Hän on kiertänyt Euroopassa kahden kuukauden ajan. Lyhyimmän mahdollisen pikkupuheen jälkeen hän nukahtaa pää sylintäydeksi ahdettua reppua vasten.

Styyrpuurin puoleisesta ikkunasta näkyy meri ja kapoinen niemi. Maakaistaleen kärjessä kohoaa kukkula ja sen päällä linnan raunio. Naapuri herää parahiksi huomaamaan paikan nimen ohi vilahtavassa kyltissä. Hän ravistaa minua olkavarresta ja selittää kiihtyneellä äänellä. Lindisfarne, kaikkein tärkein paikka, viikinkiajan alkupiste, ryöstö, raiskuu ja minun esi-isät. En ehdi ehdottaa, että tuskin oli suomalaisia mukana niissä porukoissa, kun uupunut veikko taas sammuu reppunsa sekaan.

Päätepysäkin lähestyessä saan tilaisuuden kysyä naapurin suunnitelmista. Mitä tämän jälkeen? Jatkuuko matka pohjolan perille? ”Tänään Edinburgh. Huomenna Glasgow. Sitten kotiin. Jumalalle kiitos!”

Yön majoitun mukavasti Edinburghin keskustassa. Hankin välttämättömän välipalikan, että saan kiskottua asunnon seinästä virtaa puhelimeen. Täyden akun voimin väläytän aamulla näkyviin matkan viimeisen mobiili-lipun. Invernessin linja-autoasemalla on vastassa tuttu kaveri ja lämmin tervetuliaishalaus. Hänen autoonsa koitan tietysti kömpiä väärältä puolelta.

Pelottavat Pohjolan Urhot, tutkimusmatka Tukholmaan

”Onko paikkalippuja?” huutaa vaunun ovesta kurkotteleva konduktööri. Minulla on. Ostin sellaisen, kun luulin, että se olisi pakollinen. Taidan olla ainoa. Rinkkaa pään päällä kantaen kahlaan ihmismassan läpi. Väki pakkautuu perässäni sisään. Viimeksi tulleet konttaavat edelle ehtineiden matkalaukkujen yli. Isot askit peittävät lattian koko käytävän mitalta. Nousen Kööpenhaminan junaan Saksan Flensburgissa. Maiden välinen raja on kaupungin laidalla. Tämä pohjois-eurooppalainen juna on kuin sellainen intialainen, jonka katolla istuu ja kyljillä roikkuu väkeä.

Viereeni istuu mies Tukholmasta. Hänen perheensä on hajaantunut pitkin vaunua. Melko varmaan kaikki ovat kyydissä. Lukua otetaan pitkin matkaa. Vastapäätä, pöydän taakse ahtautuu kaksi nuorta naista Saksasta isot rinkat sylissään. He ovat matkalla Norjaan retkeilemään. Kaikki pelkäävät, että jollakulla on sittenkin paikkalippu juuri heidän istuimelle. Ihmettelemme täyttä junaa ja nostelemme konttaajien matkatavaroita.

”Meidän kylän lähellä on monta paikkaa, joiden nimi viittaa pakenemiseen ja piiloutumiseen”, sanoo toinen saksalainen. ”Metsiin ja luoliin karattiin, kun ruotsalaiset hyökkäsivät yli maan.” ”Sorry”, sanoo ruotsalainen. Minä myönnän, että myös minun maanmieheni rellestivät samassa porukassa.

Hakkapeliitat siellä Kolmikymmenvuotisen sodan kentillä hakkasivat päälle. Minulle on kerrottu, että Itä-Ruotsista kootut ratsuväkiosastot saivat nimensä suomen kielellä huudetusta sotahuudosta, hakkaa päälle. Minulle on kerrottu, että vääryydellä väkisin värvätyt miehet olivat Ruotsin armeijan hurjimmat ja rohkeimmat soturit. Pakko-otettuna, väärän värisen lipun allakin he tekivät enemmän kuin osansa. Ilman näitä urhoja vellihousuruotsalaiset olisivat uponneet kuin Vasa-laiva. Maailman ohuin kirjahan on kuulemma ”Ruotsalaiset sotasankarit”. Vaan entä ne maan itäisistä kolkista tulleet urhot? Mitä heistä kirjoitetaan?

1600-luvun alussa ei karttoihin piirretty kättä heiluttavaa pellavapäistä neitoa, joka mekon helmat liehuen, ylväänä, kuin antiikin Afrodite, seisoo pohjolan perällä, idän ja lännen mahtien välissä. Idea kansallisvaltio Suomesta tuskin oli puheenaiheena yhdessäkään päreen valaisemassa tuvassa, jossa pellavia puhteella loukutettiin ja taatto kanteletta veisteli. Minulle on kerrottu, mutta kuvani perustuu Topeliuksen Välskärin kertomuksiin ja oppikirjan asemaan nostettuun Maamme-kirjaan, jossa suomalaisperäistä ratsuväkeä kuvaillaan väkevin sanoin, ”...he saivat aikaan sellaisen Berliinissä, Wienissä ja monissa kaupungeissa ja maissa, että heitä verrattiin luonnon alkuvoimiin, joita kukaan ei voi vastustaa.”

Hakkaa päälle, mutta tietenkin vain vastapuolen sotilaita. Hurjimmat ja rohkeimmat ja suomalaisimmat tietysti hakkasivat päälle vain taistelukentällä käydyssä reilussa taistelussa. Vaan entä suurvaltaruotsalaiset julmurit. Olivatko vetelät roikaleet myös ryöstäviä ja raiskaavia sotarikollisia. Miksi muuten olisi juostu metsäpiiloon ja kannon koloon kuin kaniinit? Miksi saksan vaaleat eivät toivottaneet maailman demokraattisimman pohjolan vaaleita esi-isiä avosylin tervetulleeksi ja heitelleet kukkia näiden tielle? Matkustan Tukholmaan katsomaan miten Ruotsisssa tehdään tiliä menneisyyden kanssa.

Länsi-ja Itä-Ruotsi.

Ensimmäinen kohde on Historiska Muséet. Osoite on lupaava. Kadun nimi Narvavägen viittaa aiheeseeni, mutta mies vastaanottotiskillä jäähdyttää intoni. ”Meillä ei ole juuri mitään Kolmikymmenvuotisesta sodasta”, hän pahoittelee. Päätän kuitenkin kiertää näyttelyn, joka seuraa aikajanaa kivikaudesta nykypäivään. Muodostaisin nopeasti kokonaiskuvan nykyään Ruotsina ja siinä sivussa myös Suomena tunnetun alueen historiasta. Sitä paitsi valtavassa rakennuksessa on hieno keskiaikaisen taiteen kokoelma ja maailman vanhimmat urut, tarkalleen ottaen niiden kuoret. Opin paljon myös Gotlantilaisesta verilöylystä, joka Visbyn taisteluna tunnetaan. Tappiollinen talonpoikaisarmeija lapioitiin joukkohautoihin kaupungin muurien ulkopuolelle. Vitriinissä on rautapaitojen huppuihin jääneitä kalloja vuodelta 1361.

"Saksa tuhoutui Kolmikymmenvuotisessa sodassa."

Seuraavana päivänä kävelen pyryssä kansallismuseoon. Portaiden edessä amerikkalaiset heittelevät toisiaan pään kokoisilla lumipalloilla. ”That was a very bad idea”, sanoo osuman saanut mies. Museon seinällä roikkuu suuri maalaus, jossa myös osuman saaneen kuningas Kaarle XXII:n ruumista kannetaan samanlaisessa kelissä kotiin Norjassa kärsityn tappion jälkeen. Vuorten yli johtaneelle kärsimystielle jäi 3000 miestä Karoliinien sotaväestä. Kaksi kolmesta menehtyneestä oli lähtöisin valtakunnan itäosasta. Maalauksessa kuvattu tapahtuma ajoittuu vuodenvaihteeseen 1718-1719. Seuraavina vuosina Ruotsi neuvotteli rauhansopimukset ja parikymmentä vuotta riehunut Suuri Pohjan sota saatiin lopetettua. 

Talo on valtava ja portaikot suuria, mutta Kolmikymmenvuotisen sodan terroriaalloista ei löydy todisteita. 1600-luvun salissa on paljon miekkoja, mutta ne ovat myyttisiä aiheita kuvaavissa maalauksissa. Irti leikatut päät ovat Holoferneen ja Goljatin.

”Oh mein gott, das kann ich nicht bleibe”, huudahtaa metrin mittainen saksalaistyttö, kun hän astuu huoneeseen, jossa on Kreivi Nils Bielken katettu sänky.

Domenico Fetti, Daavid ja Goljatin pää, 1600 luku.

Seuraava kohde on salmen takana, kuninkaanlinnan kivijalassa. Livrustkammaren käy läpi Ruotsin kuningashuoneen historiaa aseita ja asusteita esitellen. Osun paikalle parahiksi opastetun kierroksen aikaan. Opas poimii esiin ällistyttäviä yksityiskohtia ja elävöittää historiaa erittäin hienosti. Kolmikymmenvuotinen sota on jättänyt jälkensä tekstiileihin. Kustaa II Adolfin paidassa on kuulanreikiä. Ruotsein, Gööttein ja Vendein kuningas, Pohjoisen Leijona, kuoli Lützenin taistelussa 6. marraskuuta 1632. Omassa vitriinissään on verinen riepu, jonka sisään käärittynä kuningatar Maria Eleonoora kuljetti miehensä sydäntä.

Kustaa II Adolf

Myös Armémuseum, on valtava rakennus. Se seisoo laajan paraatikentän takana. Lumi tuiskuaa aina vaan. Haluan suorinta tietä tutkimusaiheeni ääreen. Kysyn vastaanottotiskillä, mistä salista löydän Kolmikymmenvuotisen sodan. ”När var det?” Vastaan, että 1600-luvulla ja virkailija ohjaa minut oikeaan kerrokseen. Museokaupassa myydään kanuunan muotoisia piparkakkumuotteja.

Sota on hallitsijan parasta aikaa, tai jotakin sen tapaista uhosi aurinkokuningas Ludwig XIV. Ensimmäisessä salissa kohtaan taistelevat simpanssit asetelman. Keskellä huonetta seisoo kookas kartio. Se on kulunut ja ruma. Se on arkinen kuin pahvilaatikko. Tämän toosan sisään, lähes 20 metrisen raketin kärkeen oli pakattu 400 kertaa Hiroshiman yllä räjäytetyn atomipommin verran ydinvoimaa. Kartio on neuvostoliittolaisen R-12 ohjuksen kärki. Istun viereiselle penkille kuvittelemaan tasaiseksi tuhottua Tukholmaa.

Kädelliset käyvät kamppailuun.

Seuraavassa suuressa salissa pääsen vihdoin Kolmikymmenvuotiseen sotaan. Sota alkoi nykyisen Saksan maaperällä protestanttien ja katolisten välisenä mellakkana. Vaikka taistelut käytiin pääasiassa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella, löytyy osallistujalistalta kaikkiaan 16 eurooppalaista toimijaa Skotlannista Osmanien valtakuntaan. Uskonnolliset vaikuttimet menettivät vuosikymmenten mittaan merkityksensä ja sodassa taisteltiin vallasta. Vuonna 1648 solmitun Westfalenin rauhansopimukseen kirjattuja periaatteita pidetään nykyaikaisten suvereenien valtioiden alkuna.

Raatoja tantereella.

Löytöretkellä ei aina löydetä Niilin lähteitä, eikä tutkimusmatkailija joka kerta hiihdä navalle asti. Tälläkään kertaa ei löytynyt jälkiä Taalainmaan kannibaaleista eikä Vänernin rannan pajukossa väijyvistä pääkallonmetsästäjistä. Jos sensaationnälkäinen, omasta oivalluksestaan innostunut matkailija olikin arvellut päässeensä valtavan peittely-ja valkopesuoperaation jäljille ja kohtaavansa Tukholman museoissa silkkaa sumutusta ja suurvalta-ajan suurieleistä, kansalliskiihkoista kohotusta, joutui heppu hellekypärän alla pettymään.

Sodista kerrotaan asiallisesti. Omia urhoja ei nosteta Ruotsin riikin Pantheoniin, eikä vastapuolen sotureita kuvata pikkulapsia syöviksi paholaisen palvojiksi. Kaikessa paistaa pyrkimys tutkittujen tosiseikkojen kunnioittamiseen sekä tapahtumien ja taustojen tasapuoliseen esittämiseen. Museo on laitoksena kiinni historiatieteessä eikä tähtää myyttien rakentamiseen tai vahvistamiseen. Kerrotaan, että sodassa haavoitutaan ja kuollaan. Kerrotaan kuinka kurjaa, kylmää ja kuraista sotaretkellä oli silloinkin, kun aseet eivät pauku. Kerrotaan miten nälkä ja taudit tappoivat enemmän kun aseet. Omienkaan hirmutekoja ei peitellä. Tunnustetaan, että hallitsijoiden pyrkimyksistä kärsivät paitsi sotilaat, myös näiden läheiset ja ne onnettomat, joiden maiden läpi armeija marssi.

Tukholman museoista voi poistua siinä luulossa, että lahden takaiset kantaruotsalaiset olisivat voineet pärjätä taistelukentillä ja saavuttaa suurvalta-aseman ilman itäisistä kolkista värvättyä väkeä. Hakkapeliittoja ei mainita missään. Se ainakin vaikuttaa varmalta, että Ruotsi on valtio ja kansakunta, jonka ei tarvitse perustella olemassaoloaan muinaisia kuninkaita palvomalla tai käytyjä sotia muistelemalla. Ei ole tarvetta haikailla muinaisten suuruuden aikojen perään, kun Tukholman museoista löytyy nykyajan sankareita, kuten ABBA ja Avicii.

Tukholman kaaoksesta kahville Milanoon

Kaosens mittpunkt, kaaoksen keskipiste, julistaa väliaikaisen kävelytunnelin seinään ruuvattu kyltti. Kuin asiaa alleviivatakseen kulkijat ovat suihkuttaneet maalikannuistaan tekstiä tekstin päälle. Piste on sijainnut jo jokusen vuoden Tukholmassa, noin puoli kilometriä Stadsgårdenin satamasta keskustaan päin. Alueella tehdään järjestelyjä.

Seikkailuun suuntaavan tutkimusmatkailijan on hyvä mitata selviytymistaitonsa heti matkan alussa. Jos onnistuu hoipertamaan ehjin nahoin ulos kaaoksen keskipisteestä, voi kohdata alligaattorit, lumivyöryt ja haaksirikot luottavaisin mielin.

Järjestelyjä tehdään myös rautatieaseman nurkilla. Piirissä Centralbron alla seisoo joukko huomio-oranssiin pukeutuneita rakentajia. Maassa makaava kaiutin soittaa rytmimusiikkia. Rakentajat kurottavat ylös ja taivuttavat alas. He toistavat venyttävän aamujumpan liikesarjaa. Miten ihanan ruotsalaista ja siten hyvinvointiin tähtäävää tai Pohjois-Korealaista ja siten kamalaa kontrollia ja pakkoliikettä.

Laiva saapui satamaan varhain. Patikka tyhjillä kaduilla halki vanhan kaupungin sujui joutuisasti. Asemalla on jo paljon väkeä. Monet ovat menossa jokapäiväisiin töihin. Suihku on vienyt unet viemäriin. Vaatteet on valittu ja päälle puettu. Useimmat naiset ovat meikanneet. Aamiainen on haukattu tai nautittu.

Useimmat tulevat jonkun toisen ihmisen vierestä.

Monen päivittäin kulkevan askel on kiireinen tai määrätietoisesti etenevä, mutta on niitäkin, joiden aamutoimiin kuuluu kahvikuppi asemalla. Minullakin on käden ulottuvilla oikein hyvä cappuccino.

Viereisen penkin ympärille kokoontuu ryhmä naisia. Yllään heillä on siistit vaatteet. Jokainen vetää perässään pientä matkalaukkua. Naiset voisivat olla matkalla alansa kokoukseen toisessa kaupungissa. Toisessa kädessä roikkuvat muovikassit ja puhutut sanat paljastavat toisenlaisen tilanteen. Naiset ovat kodittomia. Yksissä tuumin he punovat suunnitelmaa uuden epävarman päivän varalle.

Rullaportaista nousee valtava musta hattu. Nainen lierin alla pelkää aseman lattialla vaappuvia puluja. Selkäni takana penkeillä torkkuu kolhiintuneita alkoholistimiehiä.

Muurahaisenpolkuaan kulkevien ja asemalla majailevien lomassa puikkelehtii kertakulkijoita. Me etsimme suuntamerkkejä ja suuhun pantavaa. Jotkut ovat hyvin hermostuneita. Minulla on reilu tunti aikaa selvittää helppolukuisen aseman salat. Reppuun on jo löytynyt erinomaisen oloisia eväspatonkeja. Sämpyläkioskin luukulla meillä oli eläväinen keskustelu kolmella eurooppalaisella kielellä ja sillä neljännellä, jota kaikki ymmärsimme. Meillä oli myös kolme erilaista eurooppalaista ihonväriä.

Hiljaista matkaa, toivottaa SJ.

Kööpenhaminassa on taas kaksi tuntia vaihtoaikaa. Rautatieaseman käytävillä tapahtuvan ketjumuonituksen ja oikean ravintola-aterian välille löytyy hyvä vaihtoehto asemalta koilliseen. Heti Bernstorffinkadun toisella puolella venyy pituutta maailman toiseksi vanhimman huvipuiston ravintolamaailma, Tivoli Food Hall.

Ohi kulkee ryhmä suomalaisia aikuisopiskelijoita vai olisivatko vaikutteita hakevia ravintola-alan yrittäjiä. ”Tääl on saman katon alla erilaisia nousevia food-konsepteja.” selittää porukkaa opastava teräväkenkäinen mies. 15 kioskia tarjoaa makuja Marokosta Meksikon kautta Italiaan. Salaattibaari on islantilainen. Edes purilaiset eivät tule jättiläisten hihnalta. Kauppahallia muistuttavassa tilassa annokset tilataan ja noudetaan kioskien tiskiltä. Ruoka nautitaan omassa, vapaasti valittavassa pöydässä. Ainakin ennen sesongin alkua ympäristö on miellyttävällä tavalla eloisa. Minä valitsen pahvikulhooni intialaista.

Tivoli Food Hall, Kööpenhaminami nami nami.

Kööpenhamina-Hampuri junassa ei ole pakollisia paikkalippuja. On väljää öönzeen asti. Se kirjoitetaan Odense. Siellä kyytiin noussut luokanopettaja ohjaa oppilaat varatuille paikoille ja työntää samalla meidät muut penkkien ja pöydän muodostamaan vastakkaisryhmään vaunun perälle.

Viereisellä pöydällä on jo aikamoinen rykelmä kaljapulloja. Kuuntelen käytävän puoleisella korvalla ruotsalaismiesten ryhmää. Pyöreä parrakas luennoi Saksan kulttuurista ja maantieteestä. Nelikko on lähtenyt liikkeelle Lundin yliopistolta. Mustissa paidoissa virnuilevat pääkallot. Miehet ovat matkalla jalkapallokatsomoon.

Hampurilainen FC St. Pauli pelaa Saksan toisessa bundesliigassa. Seura oli ensimmäisiä, jotka pistivät huligaanit ruotuun ja kielsivät äärioikeistolta pääsyn katsomoon. Ilmiöksi nousseen seuran 11 miljoonaa saksalaista fania ja ainakin nämä neljä ruotsalaista heiluttavat seuran tunnukseksi noussutta merirosvolippua antifasismin, antirasismin ja ja antiseksismin puolesta. Seuran viralliseen logoon kuvattu rakennus näyttää kirkon ja synagogan sekoitukselta. Katolla on sekä risti, että kaksi daavidin tähden muotoista kappaletta.

Miehet puhuvat helposti ymmärrettävää ruotsin kieltä. Ilokseni pystyn seuraamaan, miten naapurimaan sanasepät takovat elefantti-ja kärsäaiheesta nokan ja sitä kautta aamunokan, eli aamuseisokin, joka siis olisi saksaksi morgenschnabel. Olisiko die, der vai das ja miksi, siitä keskustellaan vielä pitkään.

Hampurin linja-autoaseman laiturilla touhuaa nykivän nopeita nuorukaisia. Hupukkaat käyvät roska-astiat läpi verrattomalla tehokkuudella. Taskulamppu hampaissa he pujahtavat kohteen kimppuun kuin elokuvien superrikolliset, paitsi, että nämä ovat korkeintaan mini-minirikollisia ja näissäkin puuhissaan lain oikealla puolella. Himoittu saalis on pantillinen pullo tai tölkki. Seinustalla laahustaa aseman nurkan vanhempi sukupolvi, paskat housussa rollaattoriin nojaten.

Soul Kebab, Hampurin linja-autoasema. Oikeaa evästä oikeassa paikassa.

Bussissa torkutun yön jälkeen on kiva katsella Sveitsin maisemia.

Milano on saksaksi Mailand. Lampugnanon linja-autoasemalla voi viihtyä jos pitää matkatavarat tiukasti kainalossa ja välttää katsekontaktia hämärimpien varjo-olentojen kanssa. Voi viihtyä jos hyväksyy pakasteesta kaivetun, mikrolla kuumennetun löysän massan, jota lasagneksi nimitetään, kuuluisan italialaisen keittiön täysivaltaiseksi edustajaksi. Minultahan sekin käy paitsi jos surkeasta joutuu sijainnin vuoksi maksamaan korkean hinnan. Semmoinen raivostuttaa.

Vaihtoaikaa ennen Barcelonaan lähtevää yövuoroa on neljä tuntia. Löydän parin korttelin päästä äänekkään rauhan sataman, jossa asemalla uhanalaiset matkatavarani kököttävät turvassa pappa-barrikadin takana. Terassilla on muovituolit. Pienellä pöydällä seisoo erityinen paperipyyhelaatikko. Sokeri on pakattu pikku pötköihin, joita kuuluu heiluttaen ja napsutellen herkistellä ennen jauheen purkamista kuppiin. Autot baarin edessä on pysäköity kahteen rinnakkaiseen riviin, ulommaisten olettaessa, etteivät kadun reunaan jääneet ole juuri nyt menossa minnekään. Baarin pitäjä, apulaiset ja asiakkaat ovat kaikki saman korttelin väkeä. Kaikkia tervehditään. Kaikki tiedetään ja tunnetaan. Kaikista juorutaan selän tai tolpan takana. Ymmärrän puhetta tarpeeksi vähän. Kahvi on hyvää ja kaljaa saa tarpeeksi pienissä pulloissa. Useimmat syövät jäätelöä.

Tuotesijoittelua Italiassa.

Italiaan ilman siipiä - paluu

Paluumatkan varauksia viivyttelen viimeiseen asti. Jo lähtöpäivän päättäminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Lopulta, kun toimeen tartun, teen nipun nettikauppoja kerralla. Otan asiakseni selvittää miten nopeasti Linja-autolla pääsee Italian saappaan varresta naapurin Tukholmaan. Ostan kaikki liput samalta yhtiöltä. Arvelen, että asia on helpompi hoitaa jos parin tunnin vaihtovälein kasattu dominorivi alkaa kaatua. Flixbus takaa jatkoyhteyden seuraavassa mahdollisessa autossa. Pahimmillaankin menettäisin vain laivalipun.

Italiassa karhu on kaveri. Kuva: Minna Lymi

Henkilöauto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, laiva. Sama ketju paikannimillä, Fallo, Chieti, Rooma, Milano, Frankfurt, Hampuri, Göteborg, Tukholma, Turku. Maat, joiden kautta matka vie, Italia, Sveitsi, Saksa, Tanska, Ruotsi, Suomi.

Minut kyyditään Ala-Chietin asemalle hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Linja-auto lähtee ajallaan ja ajaa joutuisasti halki joulukuiseen aamuun heräävän maan. Roomaan tullessa vuoro poikkeaa Fiumicinon lentokentällä. Eväiden hankintaan ja rauhalliseen kahvisteluun varattu parituntinen hupenee sillä reissulla, sisääntulotien ruuhkassa. Jostain toiselta ajalta perityvällä sekasortoisella ja loppuunkuluneella Tiburtinan asemalla ehdin nauttia kahvin italialaiseen tapaan, tiskillä kiireesti kurkkuun kumoten. Onneksi hyviä tomaatti-mozzarella-leipiä löytyy hakematta.

Ehtiikö vai ei?

Sama hermoja raastava ruuhkaan juuttuminen juuri ennen autonvaihtoa tapahtuu kaikissa vuoroissa Hampuriin asti. Matkatavaroiden purku ja lastaus on hallitsematonta kaaosta peräti Göteborgiin saakka. 

Bussit eivät ole loistokkaita tai edes hienoja. Flixbus-appi toimii. paperille tulostettuja lippuja ei tässä kyydissä tarvita. Olisipa vielä kaikissa autoissa pistorasiat, sitten olisi huoletonta. 

Asiakaspalvelu on läpi Italian olematonta tai töykeää. Milanon ja Frankfurtin välillä työvuoroon osunut sympaattinen espanjalainen showmies nostaa Flixbussin pisteitä . Palvelu paranee vaihto vaihdolta pohjoiseen päin tullessa. Ruotsissa arvosana onkin jo kiittävä ilman miinuksia.

Matkan varrelle levitetty kaistale Eurooppaa on sateen ryvettämä, kolea ja kurainen. Harmaa tuhrii muut värit tasaiseksi. Maisemista pääsee nauttimaan vain Sveitsissä. Alppien seinät ja valkoiset huiput ja niiden väliin jäävät järvet kimaltavat täysikuun valossa.

Asemat ovat kolkkoja ja rumia kunnes tullaan Göteborgiin. Nils Ericson terminalen on niin kiva, että siellä on hyvä olla siihenkin aikaan aamuyöstä, kun muilla penkeillä notkuu ja mölyää kapakoista kotiin palaavia juottopossuja. Rautatieaseman puolella on vieläkin hienompaa ja hienossa kahvilassa tarjottu ilmainen santsikuppi -påtår på svenska- hyvää capuccinoa lievittää Italian ikävää.

Rajaviranomaiset, jotka autoon pistäytyvät ovat kautta matkan sympaattisia ja kärsivällisiä. Niissäkin tapauksissa, joissa joudutaan poistamaan paperittomia matkustajia, työtä tehdään mahdollisimman kohteliaasti ja nöyryyttämistä tai tarpeetonta hyppyytystä välttäen.  

Lähes yhtäjaksoinen linja-automatka Italiasta Ruotsiin kestää 56 tuntia, 35 minuuttia. Tukholmassa sataa isosta saavista kaataen. Kävelen kuitenkin Stadsgårdenin terminaaliin. Tekee mieli haukkoa happea ja heilutella koipia. Viking Amorellan halvin hytti on ylellinen palatsi ja taivaanlahja.

Pyöräilijän tie Euroopan sydänmailla

Keväällä 2010 paistatin päivää Suomen Purjelaivasäätiön Kuunari Helenan kannella. Lipuilimme hiljakseen Kielin kanavassa. Samassa rännissä tekivät suunnattomat konttilaivat matkaa Pohjanmereltä Itämerelle tai takaisin. Kanavan kummallakin rannalla kulkee pyörätie. Meno sillä näytti olevan lystiä kiitoa. Lisäsin sen siltä istumalta tulevien retkien toiveikkaaseen listaan. Laivalla Saksaan, kanavan vartta länteen ja edelleen niin kauas länteen, kun pääsee, halki Hollannin, Ranskan Normandian ja Bretagnen, aina Brestiin asti.

Viisi vuotta myöhemmin tein päätöksen lähteä juhannuksen tienoilla ja viipyä tiellä noin tai vajaan kuukauden. Aloin ottaa mittoja kartasta. Kilometrit eivät mahtuisi annnettuun aikarakoon. Vetäisin paperille pari huolimatonta vaaksaa ja uuden suunnitelman. Ajaisin lounaaseen, Luxemburgiin, koska en ole käynyt, Belgiaan, koska en ole käynyt ja siellä Gentiin, jossa on Van Eyckien kuuluisa alttaritaulu, Hollantiin, sen rannikon saarille, takaisin Saksaan, Kielin kanavan varteen, pikaisesti Tanskan halki, Ruotsin poikki ja Ahvenanmaan läpi kotiin. Eurooppa on pieni päätin ja päättelin matkaa kertyvän alle kahden tuhannen.  

Saksa, Travemünde, Bullendorf, Fallingbostel, Stolzenau, Seeste.

Mobiili navigaatiopöytä.

Parasta saksalaista kylttiosaamista.

Saksa, Maria Veen. Hollanti, Helden, Ersloo.

Kun koko Hollanti paistuu...

...paistuu myös pyöräilijä hollantilaisella tiellä.

Belgia, Polleur. Luxemburg.

Tällä retkellä piti olla takuu, ei vuoria, ei edes kukkuloita, mutta niin vaan alkoivat vaarat sinertää Nordrhein-Westfalenin taivaanrannassa, Mittellandkanalin takana. Tasainen Hollanti venytti vielä seudulle pienen tasaisen taskun, mutta heti Belgian rajalla alkoivat kilometrien nousut.

Lämpömittari hoiperteli 35-40 asteen välillä. Pyörä hankasi vastaan. Se lakkasi kerta kaikkiaan rullaamasta. Alamäessäkin piti polkea. Kellon ympäri raataen sain kasaan 75 kilometriä, seuraavana päivänä 78. Illalla krampit kourivat mahalihoja.

Päättelin takajarrun hirttävän kiinni levyyn ja syytävän samalla korvat täyteen kiduttavan viheliäistä vikinää. Etujarru se ei voinut olla, sen olin irrottanut jo aikapäiviä. Ollakseni varma kiusan lähteestä ruuvasin nyt irti myös takamotikan.

Ilman jarruja pyörä rullasikin vaivattomasti ja ääneti. Alkoi kilometrien alamäki. Molemmat patiinit päällysteen pintaan painettuna kaahasin yhä neljääkymppiä kohti tien katkaisevaa punakeltaista pukkiaitaa ja sen takana ammottavaa kuoppaa. Kengänpohjien hinnalla sain laahattua pyörän pysähdyksiin. Nöyränä ruuvasin jarrun paikalleen. Alkoi kilometrien ylämäki.

Vihreä viiva kartassa tarkoittaa junakyytiä.

Hiomalla kevennetyt kengät.

Kohta se juna jyskyttää.

Retken paras (tai toiseksi paras, kilpailu Gentin toimiston kanssa on tiukka) turisti-info löytyi Luxemburgista. Siellä tiedettiin neuvoa jarruongelmainen matkailija kaupungin polkupyörävuokraamoon, jonka yhteydessä toimii myös huoltopaja. Koska oli maanantai, tavalliset pyöräkaupat olivat kiinni. Lisäksi ohi kulkeissa löytämäni liikkeet möivät vain Shimanon varaosia. Minun jarruni olivat merkiltään Hayes.

Vika oli pieni. Palat olivat loppuunkuluneet. Metalli kirskui metallia vasten ja sinne väliin kiilautunut pikkiriikkinen jousi soitteli kimeintä pilliä. Miljoonalaatikosta pengottiin esiin sopiva pala, mutta vain yksi. Sekin riittäisi pysäyttämään pyörän kunnes löytäisin uudet. Sain myös pikakurssin levyjarrujen huollosta ja Tour de France-tilannekatsauksen. Kun kysyin hintaa, minut naurettiin ulos puodista.

Luxemburgin kaupungin pyörävuokraamo auttaa.

Kuninkaallinen kulautus.

Säteilevä riemumieleni mahtoi lohduttaa lehvävarjoisan kulmakapakan festivaalikrapulaista tyttöä. Hän tarjosi tuopin. Vasta toisesta saisin maksaa.

Minä sydän Luxemburg.

Belgia, Gent. Hollanti, Westenschouwen, Rotterdam, Erkemederstrand, Dedemsvaart. Saksa, Heede.

Polkija Pohjanmeren paratiisirannikolla.

Kerrankin kunnon myötäinen.

Saksa, Ober Hammelwarden, Wingst-Dobrock, Bornhöved, Puttgarden.

Tanska, Faxeladeplats. Ruotsi, Malmö.

Tiheimmän Keski-Euroopan jälkeen alkoi Tanskassa taas olla tilaa.

Ruotsi, Grisslehamn.

Keltainen viiva kartassa tarkoittaa linja-automatkaa. Aikataulun paineessa piti puoli Ruotsia, Malmöstä Tukholman kautta Norrtäljeen, väli jonka arvioin alle neljäänsataan kilometriin ja joka mahtoi venyä seitsemäänsataan, puskea julkisilla kulkuneuvoilla.

Mittamiehen laiskottelu pyöräilijän Norrskatan toimistossa maustoi matkantekoa. Polkien kertyi kilometrejä kuten pitikin, noin 2000, mutta sen päälle paisui reilu 1000 kilometriä junan ja bussin penkissä. Ehkä Euroopan koko nyt hahmottuu realistisemmin.

Kielin kanavasta en nähnyt yhtä vetistä vilahdusta. Päivä kerrallaan piirretty reitti oikoili lopulta etelästä ohi. Gentin alttaritaulun verta vuotava karitsa oli kaunis, mutta maalaus silti väärä. Sieluni silmä oli katsellut Issenheimin alttaritaulua ja sen odotin kohtaavani.

Jos siis seilaisi uudemman kerran Travemündeen, polkisi kanavan vartta länteen, koukkaisi kauas etelään, Elsassiin, maalausta katsomaan ja sitten luoteeseen, luoteeseen, aina Brestiin asti...

Virallinen kirjanpito.

Ahvenanmaalla näytti jo kotoisalta.