Asiaa poliisille

Haeskelen iltapalaa Padangbain lävistävällä pääkadulla. Tarpeeksi, vaan toisaalta ei liian kurttuinen kansankuppila löytyykin tuota pikaa. Haeskelen myös vessaa. Jo kysyessäni tiedän, ettei helpotuksen huonetta löydy tästä kioskista.

Rouva viittaa kadun vastakkaiselle puolelle. Siinä näkyy sijaitsevan poliisiasema. "Kyllä, kyllä, kysy sieltä." "Poliiseilla on vessa", hän vakuuttaa.

Epäröiden lähestyn avointa ovea. Kuulemani perusteella on mikä tahansa kontakti maineikkaan korruptoituneen virkavallan kanssa hankaluuksien hakemista ja sakkojen kerjäämistä.

Kaksi konstaapelia retkottaa takakenossa toimiston tuoleilla. Esitän asiani edelleen epäröiden. Hymyilen hölmöläisturistin rooliin heittäytyen ja tavattoman kohteliaasti.

"Iso vai pieni", kysyy poliisi?  Etusormea ojentaen hän tekee lirittelyyn viittaavan eleen ja muotoilee sen perään kourat pyöreinä ilmaan ison paskan kuvan.

"Pieni", vastaan minä. Poliisi kampeaa tuolista. Hän saattaa minut talon taakse henkilökunnan vessaan. Huokaan moninkertaisesta helpotuksesta. Kevyin askelin poistun kolmella kielellä kiitellen. Hauskaa on kaikilla.

Hauskaa on myös taksikuskilla. Kerron tapauksesta, kun lähdemme seuraavana päivänä ajamaan kohti Ubudia. Riemulla ei ole rajoja. Kolmituntisen kyydin aikana hän palaa aiheeseen aina uudestaan. Vessaan poliisiasemalle. Ennen kuulumatonta.

Jalan jalan, eli madonluvut Ubudin liikenteelle

Jalan jalan tarkoittaa Bahasa Indonesian kielellä kävellä, paitsi että Balilla ei kävele kukaan, paitsi minä kävelen ja köyhät ja joskus lapset, jolleivat seiso skootterin astinlaudalla tai roiku satulassa äitiinsä nojaten, rutistaen paidan sivusaumoja käsillä, jotka eivät läheskään yllä aikuisen ympäri.

Minä kävelen. Muilla on kaksi pyörää tai neljä pyörää ja moottori, mopo, skootteri tai auto.

Kävelen, koska kaipaan liikuntaa. En halua pitkien koipieni hermostuvan. Kävelen koska kävellen ehtii aistia enemmän.

Täällä, missä kukaan ei kävele, siitä on tullut myös periaatteellinen kysymys, mielenosoitus. Haluan olla huutomerkki tien poskessa. Naapurin kioskille ei tarvitse ajaa mopolla.

Juliste hotellin käytävällä, Denpasar.

Kävely on hengenvaarallista. Ensin pitää unohtaa omaavansa oikeuksia tien käyttäjänä ja kerrassaan ihmisenä. Pitää oppia luikkimaan kuin lisko, piiloutumaan puiden ja sähköpylväiden taakse, kun pulskat katumaasturit kiiruhtavat minne ikinä.

Joskus yritän saada katsekontaktin kuljettajaan. Usein tuijotan väärää henkilöä tummennettujen lasien takana. Toisin kuin kotona, vastaan tuleva kuljettaja istuu vasemmalla.

Eikä kuljettajaa kumminkaan kiinnosta. Katse on jähmettynyt eteen. Hän jyrää kuin valjakkohevonen laput silmillään. Sillä lailla liikenne sujuu. Metalli virtaa. Vauhdissa pitää pysyä.

Minä kävelen ja kävellessäni kasvaa ohimoiden välissä raivon hurrikaani. Haluan tuupata mopoilijan nurin. Haluan survoa bambukepin pinnojen väliin ja katsoa miten suma patoaa mopojen kosken. Haluan vääntää sijoiltaan autojen sojottavat peilit. Haluan naarmuttaa niiden kylkeä, joka kaiken aikaa uhkaa rutistaa minut muurin karheaa betonia vasten. Haluan heittää kiven, puhkaista ilmastoidun, äänieristetyn peltikuplan ja repiä kuljettajan pakokaasun katkuiseen pauhuun, opettaa hänet ottamaan huomioon tien poskessa hiipivän haurauden.

Mutta minä vain kävelen, päättäväisesti kuitenkin ja käännyn toisen temppelin jälkeen riisipellolle, kastelukanavaa seuraavalle polulle ja kuulen taas ajatukseni, ne joissa ketään ei työnnetä kumoon tai runnota viemärikaivoon.

VäliBali III

VäliBali II

Ubudissa liikenteen valtavirta rullaa kahdella pyörällä.

Myös monet turistit vuokraavat halvan ja käytännöllisen skootterin.

Uneton Ubudissa

Ensimmäiset yöt residenssimökissä, Lod Tunduhin kylässä, Ubudin kaupungin etelälaidalla, ovat levottomia. Sisäinen kello raahautuu perässä toiselta aikavyöhykkeeltä. Yö on ääntä tulvillaan. Ei kuitenkaan liikenteen melua tai riitelevien naapureiden huutoa. Ei myöskään aukiolta aamupuolelle asti raikuvaa flamenko-esitystä, kuten Ateljeesäätiön Marbellan talossa.

Sillä sinisellä hetkellä.

Täällä herään vähän väliä luonnon ääniin. Kylpyhuoneessa asuu sammakko, joka pari kertaa vuorokaudessa kajauttaa kokoonsa nähden suhteettoman kovalla äänellä, TOKE-TOKE-TOKE-brrr-brrr-br. Pienet liskot naksuttavat hiljaa katonrajassa. Isommat liskot tekevät isomman naksun. Joskus joku niistä pudota lopsahtaa lattialle.

Kuulen kulkusten helkettä. Ehkä tontut aloittavat joka vuotisen kierroksen näiltä kulmilta. Kaskaat rouskuvat puutarhassa. Sirkat sirittävät. Naapuruston koirat vastaavat lauman koko voimalla riisipellon takaa kantautuvaan haukkuun.

Eniten meluavat kukot ja niiden riekuttua tervehdyksensä ehkä muutaman tunnin päästä nousevalle auringolle, aloittavat kanat toimeliaan kaakatuksen, johon ankat yhtyvät. Kanoista rohkein keinottelee katolle katsomaan missä isännän uhoama sarastus viipyy. Siellä se liukuu, raapii ja räpistää kuin henkensä hädässä.

Otuksista karmein asuu aivan seinän takana. Sen ruumis ja höyhenpuku ovat kukon, mutta pää on aasin pää. Mitä säädyllisimpään nukkuma-aikaan se päästelee ylväästi palkeet levällään, KUKKO-KIEKUU-II HO HO HO HOO.

Kukkoaasi vai vain aasi kukko - KIEKUU-II HO HO HO HOO.

VäliBali

Singapore, Changi airport on hiljentynyt yöksi.

Vain vessasta tapaa elonmerkkejä.