Puulaakin soutava

”Se on liukas vene.” Sen on rakentanut vuokraajan appiukko, kansalaisopiston kurssilla, Pudasjärvellä, vuonna -66. Malliltaan se on kapea pohjoisen jokivene. Materiaali on lasikuitu. Se ei ole kaunis katsoa. Se voisi olla nopea kuin nuoli, mutta keskituhdon kohdalta revenneisiin ja karskisti paikattuihin laitoihin ei ole kiinnitetty hankaimia. Soutaja vetelee etutuhdolta. Perässä matkustava rinkka ei riitä tasaamaan painoa, vaikka säkissä on noin viikon eväät. Vene ei pysy suunnassa. Köli ei viistä tarpeeksi vettä ja pystyssä kulkeva perä nappaa tuuleen. Vene ei vuoda yhtään.

Tällaisen aluksen airoihin päätyy, kun haluaa souturetkelle ja kohtaa markkinoilla pelkkää ei-oota.

Ensin yritin löytää Sorsaveteen lasketun vuokraveneen. Leppävirran matkailuneuvonta, Sorsakosken kyläyhdistys ja paikallinen huoltoalan yrittäjä yrittivät auttaa. Viimeksi mainittu harkitsi jopa liiketoimintasuunnitelman päivittämistä, mutta SWOT-analysoi sitten yhden vuokraajan asiakaspohjan liian pieneksi.

Käänsin katseeni Kangasniemeen, jonka olin polkupyörän satulasta arvioinut kauniiksi järvisuomen kunnaksi. Vesi olisi Puula. Järvi näytti kartalla sopivan kokoiselta riittääkseen pitkään soutuun ja tarpeeksi rikkonaiselta ollakseen kiinnostava ja tarpeen tullen suojaisa.

Kangasniemen matkailuneuvonta teki parhaansa, mutta osasi lopulta antaa samat tiedot, jotka olin jo itse verkosta naarannut. Vuokralle tarjottiin moottoriveneitä, purjeveneitä, kanootteja, kajakkeja, suppilautoja ja kirkkovene. Ei yhtään soutuvenettä.

Viimeisenä kaislan kortena soitin leirintäalueelle. ”On soutuvene. Saattaa olla airotkin siellä alla.” Tätä nimenomaista venettä ei kuitenkaan voi vuokrata. Leirintäasukkaille tulee varmasti juhannuksen pyhinä mieliteko soudella. Vaan onpa noita muitakin veneitä, muutaman kilometrin päässä. ”Monenko muutaman?” ”Kuuden.” vastasi mies Kangasniemeltä. Kaupanteko muistutti lastenjuhlissa järjestettyä ongintaa, mutta nyt innostuin. Jaksan kyllä taputella kuusi kilometriä jalkaisin jos tien päässä saan veneen pyllyn alle. Vuokraaja lupasi meno-paluukyydin farmariautolla. Sovimme tasapyöreän hinnan. Kysyin saanko kiroilla. Tunsin tehneeni helvetin hyvät kaupat.

Keskiviikkoiltana juhannuksen alla nautin kahvia Kangasniemen K-marketin yhden pöydän kokoisella terassilla. Parkkipaikalle kurvaa kuvaillun kaltainen Volvo. Ajetaan pikitietä, soratietä ja lopulta ruohikkoista polkua rantaan. Sannalla sadevettä puolillaan rötköttää hätkähdyttävän ruma vene, jota vuokraaja estoitta kehuu. Mies taitaa uskoa puheisiinsa. Saunan kamarista löytyy pelastusliivi ja autosta maksupääte.  

Lähtösatamassa.

Saunalta Ruoveden selälle johtaa parisataa metriä pitkä kapoinen kanava. Kuumuus on hautova. Järven pinta on tyyni. Pohjoisessa Kangasniemen takana kohoavat ukkospilvien tornit. Soudan ja tarkkailen taivasta. Rintama paisuu. Kirkonkylän päällä lyövät jo salamat. Soudan rivakasti kohti Vaimossalmen suuta. Vastarannan rinnettä seuranneet pilvet alkavat pudota raskaina verhoina järven päälle. Ehdin salmen suulle ja ruovikon suojaan. Selällä aalto kasvaa korkeutta, mutta vaimenee korsien metsään. Puen sadevaatteet. Ukkonen ajaa yli.

Ukkonen ajaa päälle.

Kellun kaislikossa rannan koivuun ripustautuneena. Lapan sadevettä kivennäisvesipullosta vuolemallani äyskärillä. Oikea äyskäri ei kuulu veneen varusteluun. Hyttyset löytävät avuttoman, paikoilleen juuttuneen, käsiään kiireisesti muuhun, kuin huitomiseen käyttävän iltapalan.

Myrskyn myötäisissä jälkimainingeissa, kellun salmesta läpi. Tasaisena seinänä ryöpynnyt sade loppuu. Pääsen haukkaamaan evästä. Tutkin karttaa kuivin käsin. Rantautumispaikka on Vuojaselän toisella puolella. Tuulee navakasti etelän ja lounaan suunnalta, koko selän mitalta. Viimeistään nyt selviää miten vaikeaa venettä olen viemässä. Raivoisan ja turhan raatamisen lannistamana ymmärrän lopulta käyttää järkeä. Surffaan pyörivällä paatilla aaltojen tahdon mukaan, mutta samalla kavalasti kohti omaa tavoitetta hiipien. Reilusti alas tuuleen ajautuneena saavutan selkää rikkovan saaren rannan. Ruovikon reunaa viistäen ja vähän sen sisällä pääsen taas haluamaani suuntaan. Pienen selän jälkeen matka jatkuu rannan kupeessa, suojaavien saarten takana.

Päivän ponnistusten päälle odotan avaraa ja valoisaa leiripaikkaa. Näillä mainesanoilla Likoniemeä kuvailee Kangasniemen matkailuneuvonnasta ostamani kartan mukana tullut opaskirjanen. Todellisuus on synkkä ja pusikkoinen. Ryteikössä kenottava laavu on ensimmäinen, jonka kaatumista olen keksinyt pelätä. Veneen kiinnitysköysi katkeaa kahdesta kohtaa.

Likoniemen lakoava laavu.

Ripustan hyttysverkon. Nakkaan makuuhuoneen varusteet kiireesti sisään. Sade on lakannut, mutta pidän suojavaatteet päällä. Hyttysiä on paljon. Muutaman kepin kynsitulilla grillaan makkaraa, väkisin. Syön mainion tarjouslenkin pätkät jaloitellen. Hyttyset syövät minut. Ryömin vikkelästi verkon alle. Kuusijalkainen vihollinen ei ymmärrä tunkeutua linnakkeeseen harvojen lattialautojen lomasta vaan takoo päätään verkkoon. Kiukkuisen ininän läpi kuulen vielä jotenkin laineiden liplatuksen ja kuikan iltahuudon.

Aamulla tuntuu pahalta lähteä suojasta. Laavun takaseinä on kuin tumman sametin peitossa. Massa herää, kun minä liikahdan. Hyttysiä on lähes yhtä paljon, kun Ilomantsissa kesällä -19. Itärajalla koettu infernaalinen ininä muodostaa minulle mittatikun, johon olen siitä pitäen verrannut itikkapaljoutta. Yritän touhuta tavallisesti. Pakkaan samalla, kun aamupuuro kiehuu ja kahvi tekeytyy. Työpaikkaa pitää vaihtaa yhtenään. Hyttyspilvi löytää aloilleen asettuneen hepun hetkessä.

Soutu lähtee selän yli kohti Ukonsalmea. Kaikki on nyt vähän paremmin. Sahasin laavun puuvajasta pattingin pätkät veneen pohjalle. Rinkka makaa painona väliaikaisen välipohjan päällä, eikä pääse kastumaan alta päin. Repusta löytyi ehompi kiinnitysnaru. Vesillä naruun on kytketty kaikki irtain tavara. Keli on hyvä. Hajanaiset pilvet eivät päästä aurinkoa paahtamasta soutajan päätä punaiseksi.

Vedän uistinta huopaamalla. Tuulen mukana lipuessa vene kulkee näin paljon mukavammin. Kiirettä ei ole. Lapinsalonselällä, kun aalto tulee vastaan, pitää taas kiskoa tosissaan, Sammakkoselän jälkeen alkaa se nätti puula, jonka näin netissä. Tähän asti olen katsellut matalaa rantaa ja maalaismaisemaa. Nyt rikkovat saaret selkiä ja kohoavat salmissa kalliot.

Perä edellä Puulalla.

Savolaisuuden raunioilla.

Työ tuntuu hartioissa. Veneesssä ei ole ollenkaan jalkatukea. Vetelen risti-istunnassa. Tyynet lahdet huopaan uistimen edellä.

Soisalonselän leiripaikka on pienessä kallioisessa saaressa ja se on hieno.Teltalle löytyy hyvä sija. Hyttysiä on maltillinen määrä. Vieressä on raukkeja. Kallion kyljestä osittain erilleen hiertyneet pilarit näyttävät kesken jääneiltä Moai-patsailta. Tätä näkyä en arvannut silmitteleväni savolaisella järvellä.

Raukkeja!

Soisalonselän leiri.

Laitan pastaa. uin. Otan iltanokoset. Herään puolilta öin parahiksi ihailemaan punertuvaa taivasta.

Aamulla tarkistan suunnitelman ja pysyn päätöksessä. Tällä veneellä vedellen tämä on retken kaukaisin kulma. Ja tämän päivän nautin leirielämästä hienolla saarella. Uin aamupuuron hautuessa. Venyttelen ja torkun. Syön mahdottoman mittavan lounaan. Uin niemen molemmin puolin. Veneitä porhaltaa ohi harvakseltaan.  

Aterialta uimaan, vuoron perään vasemmalle ja oikealle rannalle.

Parannan purteni järvikelpoisuutta lisäämällä painoa perään. Lastaan takapenkille kolme suurta lohkaretta. Ennen työn aloittamista löydän leiripaikan vieraskirjakaapista käteen käyvät työhanskat. Kurotan käsineitä alahyllyltä, kun kipu iskee pikkusormeen. Heti en hoksaa, miksi sattuu. Hölmön lailla tuijotan oviaukolla parveilevia ampiaisia. Iso pesä roikkuu kaapin alimman lokeron katossa. Siihen minä sormeni suorana osoitin.

Tiedotustoimintaa.

Illansuussa kaksi sup-lautailijaa meloo saaren ympäri. Miehellä on t-paita ja sortsit, naisella kevyt kesämekko. Eväitä ei ole, eikä liivejä, eikä mitään. Kepeän kesäinen pariskunta kiinnittää huomion, koska taivas paisuu taas ukkosen lmaan. Kumina on tauoton. Yöllä ryskyy kunnolla. Käyn vielä kerran katsomassa seisovatko puut teltan takana tukevasti juurillaan tuulen niitä riuhtoessa.

Valkenee parhaan tapainen leiriaamu. On rauhallista, kiireetöntä, lämmintä ja sateetonta. Hyttyset ovat jollain toisella saarella. Aamiaisen katkaisee pari väliuintia. Siinä kahlaillessa viittoilen poukamaa lähestyvän veneen pysähtymään. Kippari on ajamassa täysosuman kivelle. Mies puikoissa pysäyttää paatin. Hän ymmärtää mitä huitomisellani tarkoitan, kiittää, kiemurtelee ees ja taas ja ajaa sitten juuri sille kivelle.

Soudan läheiseen Papusaareen. Vene käyttäytyy siivosti ja näkymä sunnuntain pitkään soutuun paranee huomattavasti.

Rantautumis-ja leiripaikan merkki.

Saan perheeltä Nurminen kaksi makkaraa. Tulen joudun itse tekemään, koska sen he juuri kastelivat. Makkaralounas nokipannukahvein on erinomainen. Sitten tulevat juhannuspukit. Teen lähtöä telttaan päiväunille, kun kouraan tupsahtaa kylmä kalja. Kerron sen olevan juhannuksen ensimmäinen. Mies huikkaa veneestä kömpivälle jälkijoukolle ja pyytää tuomaan kuivakurkkuiselle muukalaiselle heti toisen. Istun seuraan. Puhellaan ummet ja lammet. Näidenkin kilttien ihmisten grillistä on minun makkara syötävä. Perinnöksi saan vielä kolmannen kaljan. Yksin teltassa kuunneltu ukkosen jyly voi kuulemma pelottaa hirveästi jos on ihan selvin päin.

Esteetön Papusaari.

Ja se jyly lähestyy, kun kömmin torkuille. Teltta heiluu tuulen puuskissa. Tämä laukaisee juuri grillikatokseen saapuneen ryhmän liiketunnistimet. Yksi aikoo lähteä katsomaan, toinen kieltää. Jahkailun jälkeen kaksi hurjaa norkoilee muina miehinä teltan viereen. ”Naijaanko siellä?” kysyy ääni kankaan takaa. Kerron, että olen yksin, enkä myönnä edes tumputtavani. Kömmin ulos esittäytymään. Toivotan hyvää juhannusta Kangasniemen nuorille miehille, joita notkuu katoksessa kahden veneen lasti. Palaan torkkumaan. Ysärimusa soi ja Lauri Tähkä ja Petri Nygård. Justiinsa siitä on puhe, mistä lienee puute. Painitaan ja heitellään kavereita järveen vaikka millä tekosyyllä. Pillu, pullo, pullo pillu. Pojat lähtevät, naisiin tietysti. Minä kiipeän katokseen iltapalalle. Lattia on lakaistu. Missään ei näy tölkkiä tai edes pullon korkkia.

Saareen soutaa kaksi nuorta naista. Vaikutelma on herkkä ja taiteellinen. Nämä tavatessani en voi olla miettimättä millaista olisi kokea edellinen kohtaaminen nuorena yksin retkeilevänä naisena. Mietin myös miten kollit olisivat olleet jos neidot olisivat sattuneet tulille samaan aikaan, parhaimmillaan vai vielä liiotellummin hurjana. Onnittelen myös ääneti itseäni, kun en ala eräpätemään, vaikka tulen tekeminen näkyy olevan erittäin hankalaa.

Yöksi ei saareen jää ketään. Saan nakuilla sieluni kyllyydestä.

Minun leiri ja minun ranta. Minun.

Aamukin alkaa naku-uinnilla. Tukevan aamiaisen takaa katselen järvelle. Tuulee vain vähän ja kaiken lisäksi oikeasta suunnasta. Aluillaan on retken ylivoimaisesti pisin päivä. Lastaan kivet takaisin veneen perään ja työnnän purren vesille. Aurinko paahtaa armotta veneen valkoiseen kaukaloon. Etelän puolella kerääntyvät paksut ukkospilvet. Matkalla Haukiniemen kärkeen pujottelen reitille osuvat pikkusaaret vuoron perään tyyrpuurin ja paapuurin kantilta.

Salmessa kelluu muutama vene. Arvelen poliisin pistäneen juhannusveneilijät puhaltamaan. Seuraan niemen kylkeä. Poskilahden suulla jään juttusille. Kanoottia melova mies kertoo paikallaan kelluvien pursien olevan veneilyseuran juhannustapaamisen osallistujia. Joukko jää harvaksi. Jatkan edelleen tuulen suojassa Sammakkosaarten takaa. Lapinsalon selällä tulen vanhoille jäljilleni. Ukonniemessä nousen maihin. Samalla hetkellä alkaa sataa, mutta pisarointi taukoaa ennen kuin saan kattilan keittimen päälle. Ukkospilvet kiertävät järven itärantaa.

Pysyttelen poissa tuulesta ja aallokosta. Aterian aikana aivot ovat asettuneet valheelliseen pikaisen perille pääsyn tilaan. Joko tuon niemen takana käännyn Kotkaiseen? Seuraava lahti viimeistään sinne taipuu. Soudettavaa matkaa rantaviivan vieressä riittää vielä moneksi tunniksi. Paahtava aurinko ehtii täyttää keskituhdolla makaavan virtalähteen. Herätän puhelimen eloon. Pitää soittaa veneen vuokraajalle ja varmistaa paluukyyti.

Riutalla.

Nimettömälle, pusikkoiselle riutalle rakennetaan veneilijöiden taukopaikkaa. WC-rakennus, puuvaja ja grillipaikka ovat vielä kesken, mutta päärakennus on jo pystyssä. Se on mökki, jossa on noin kaksi ja puoli seinää. Lautalattiaan on kiinnitetty pirttikalusto. Sen ääressä olisi kiva keittää ja syödä, mutta paikallaan istuminen ei tule kuuloonkaan. Papusaaresta puuttuneet hyttyset ovat asettuneet tänne. Uimarantakin on kivikkoinen. Pakenen kurjuutta verkon alle ja yritän sulkea korvat itikoiden kiduttavalta iltasoitolta.  

Niin sanottu rantojen mies.

Sitä ymmärtää nukahtaneensa, kun herää tokkuraisena. Kuulen ihmisten puhuvan jossain lähellä. Ymmärrys kirkastuu hitaasti. Rakennusiehet ovat tulossa töihin. Puhutaan työkaluista. Ne ovat kaikki mukana, mutta akkuja täytyy lähteä lataamaan. Olen hyvinkin hereille hätkäytetty ja päätän häipyä minäkin. Keitän puurot ja kahvit. Pulahdan uimasille. Pakkaan veneen. Rakentajia ei näy eikä kuulu. Riutalta satamaan soutelee reilun tunnin.

Aamu on ihmeen kaunis. Arvelen, että on hyvin varhaista, mutta lähtörantaan johtava kapoinen kanava kuhisee jo ääntä ja elämää. Lintuemot paimentavat poikasia. Kalat pulahtelevat lumpeiden seassa. Hyönteiset hurisevat ja surraavat. Soudan hitaasti. En halua häiritä ketään tai heiluttaa mitään. Perillä rannassa jatkan samaa rauhallista tekemisen tahtia. Vedän veneen rannalle. Uin ja siistiydyn. Järjestän tavarat reppuun. Asetun saunan kuistille selälleni. Katson kelloa. Volvo rullaisi nurmelle yhdeksältä. Siihen on vielä kolme tuntia aikaa.

Juhannus Konneveden Karibialla

Ajattelin matkustaa kauas pohjoiseen, aina Nuorgamiin saakka, kylpemään keskikesän ympärivuorokautisessa valossa. Kesäkuun alussa soitin Inariin, luontokeskus Siidaan. Siellä tiedetään Lapin kelit ja patikkareittien kunto. ”Maastossa on paljon lunta”, kertoi kiva tietäjä. Paljosta lumesta sulaa paljon vettä. Tulviva maasto kasvattaa paljon itikoita. Lumessa rämpiminen, joessa kahlaaminen ja mäkäröiden huitominen tuotti jo valmiiksi tuskastuneita mielikuvia. ”Kannattaa tehdä uusi suunnitelma, sellainen, joka kaikilta osiltaan toteutetaan Kuusamon eteläpuolella”, hihitteli kiva korvaani.

Selvä se, selväksi tuli, hyvä puhelu, ei tarvitse jossitella. Kaivoin vuoroaan odottavien retkien laarista täysin toisenlaisen aikomuksen. Kesällä 2015 osallistuin Pieksämäellä maisemateemaiseen näyttelyyn. Näyttelyn pystytyksen ja avajaisten väliin jäävät päivät vietin kiertelemällä pakettiautolla Etelä-Savon laavuilla. Rannalta yhden edestä jäi mieleen opastauluun kiinnitetty kartta. Siinä kuvattiin edellisenä syksynä perustettua Etelä-Konneveden kansallispuistoa. Kiinnostavia leiripaikkoja oli merkitty sokkeloisen järven saariin. Sinne minä lähtisin ja sitä varten tarvittaisiin vesipeli. Minä halusin tavallisen soutuveneen. Mielikuvassani vetelen hitaasti läpi yöttömän yön. Aamun kirkkaudessa uistimeen tarttuu punapilkkuinen järvitaimen. Loimutan sen nuotiolla. Sitten nukun ja torkun kaiken päivää.

Konneveden sileällä selällä.

Kajakkeja, kanootteja ja SUP-lautoja tarjoaa vuokralle moni. Soutuvene löytyy vain yhden kansallispuiston listaaman yhteistyöyrityksen valikoimasta. Soitan ja sovin Häyrylänrannan leirintäaluetta isännöivan, laivoja varustavan ja risteilyjä järjestävän Seppo Puttosen kanssa oikein kuluttajaystävällisen pakettihinnan.

Norrskatasta Konnevedelle on ihmeen kätevä matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla. Skärgårdbuss vie Turkuun. Turusta pääsee yhtä kyytiä Jyväskylään. Matka on ensimmäinen kevään rajoitusten jälkeen. Asemien kuulutuksissa muistutetaan oikeasta aivastamisesta, siististä niistämisestä ja turvavälin tärkeydestä. Ei saa tunkea laiturilla odotellessa, ei rynniä kyytiin noustessa. Tästäkin huolimatta Väinö Paunu on myynyt auton viimeistä paikkaa myöten täyteen. Hirvittää hiukan. Viimeinen toistatuntinen kuluu Rautalammin Auton väljässä kyydissä. Kuski estää nousemasta liian aikaisin pois ja niinpä jää risteyksestä Häyrylänrantaan vain parin kilometrin patikka.

Torstaina illansuussa on ahterin alla kunnollinen, tavallinen, lasikuituvene ja yllä hyvin istuvat melontaliivit. Päässä on Hyrynsalmelta edellisenä kesänä hankittu hyttyshattu. Sen pikkuruinen lippa suojaa esteettä paahtavalta auringolta, mutta Konneveden tyynestä pinnasta säteet kimpoavan silmille. Hatun verkko pitää tiputtaa pään yli vasta perjantain ja lauantain välisenä juhannusyönä. Järvi on öljyisen laakea, ilma paikallaan ja painava. Lasikuitukaukalo on täynnä hyttysiä, jotka vaativat pummattuun pakettimatkaan kuuluvaa ateriaa. On pakko peittää nilkat sukilla ja vaelluskengän varsilla.

Tuona keskikesän taikayönä hyttyset inisevät määräyksen pystyttää teltta laavun pihaan Kaiturin saaressa. Samalla putoaa retken ainoa sade, muutama minuutti harvaan hajotettuja pisaroita. Päivällä meloo tontille nuori nainen oman pikkuisen teltan ja vuotavan makuualustan kanssa. Kilpailutamme kokemuksia hyttyshornasta. Salamajärven kansallispuisto, juhannus -19 on naisen ässä. Minän levitän pöytään koko Via Karelian väliltä Kuhmo-Ilomantsi, samoin, juhannus -19. Naisen retkeilypaidan hihasta löytyy toinen ässä. Sama Salamajärven kansallispuisto, juhannus -18. Minun pelini kaatuu kysymyksen alle. ”Aiotko mennä taas ensi vuonna?” Kysymyksen sävy saattaa olla vähän virnuileva, mutta enemmän kuitenkin kummastusta täynnä. Vastaus on asiallinen. ”On se niin hieno paikka.” Alkaa minuakin kiinnostaa.

Teltta Kaiturin laavun edessä.

Muut yöt nukun laavuissa. Ensimmäinen on Haukisaaressa, noin neljän kiemuraista ja kivien reunustamaa väylää soudetun kilometrin jälkeen. Kallioisen niemen kyljessä on laituri, poijupaikat ja uimatikkaat. Kajakeille on oma laituri rekkitangolla. Laavun piha on ylhäällä kallion päällä, saaren pohjoiskärjessä. Aurinko tavoittelee taivaanrantaa aivan silmien edessä. Nuotiolle olisi paras paikka, mutta metsäpalovaroitus kieltää tulen teon

Haukisaaren nokka.

Toinen Laavu oli jo mainittu Kaituri. Kolmas sijaitsee Pieni Navettasaaressa. Tämä on kämmenen kokoinen luoto. Laiturissa yöpyy matkapursi. Laavun taakse on pystyttänyt telttansa nuori pari. Miehellä on Eddy Merckx-lippahattu. Puhumme kaiken iltaa patikoinnista ja kuten hatusta voisi arvata, pyöräretkeilystä. Tarkkailen itseäni. En halua vaikuttaa jokaisen kerrotun jutun pari pykälää paremmaksi panevalta kaikentietäjältä. Toisaalta haluan jakaa kokemuksia ja maantien oppeja. Hauskaa meillä on. Uskon jättäneeni suotuisan vaikutelman.

Pieni Navettasaari.

Tällä retkellä mietin paljon huolehtimista. Huolehdin huolehtimisesta. Toisin kuin lauluissa annetaan ymmärtää, kulkuri ei ole huoleton. Mietin mistä sitä riittää, huolta ilman syytä tai tarvetta. Miksi linja-autossa huolehdin, onko se ajoissa ja ehdinkö jatkoyhteyteen. Ainahan olen ehtinyt. Jos en ehtisi, sitten pitäisi ratkaista pieni matkustamiseen kuuluva ongelma.

Huolehtimista on hyvä miettiä selällä, veneen laitojen rajaamasssa tilassa. Isommat yhteiset huolet, esimerkiksi ilmaston muutos, eivät paattiin mahdu. Näin kestävällä tavalla toteutettu matkailu antaa omalletunnolle lyhytkestoisen rokotuksen. Väen paljous, 7,8 miljardia ihmistä, tuntuu Konnevedeltä katsoen tarpeeksi uskomattomalta ollakseen huolettamatta.

En ole menossa minnekään, joten sinne löytäminen tai ehtiminen ei tuota huolta. Voisin huolehtia sään äkillisestä muuttumisesta tai varusteiden hajoamisesta, mutta sade ei minua haittaisi ja ukkosen alta ehtisin rantaan. Varusteet ovat koeteltuja ja niitä pystyy korjaamaan, enkä ole asumattoman erämaan armoilla. Minulla ei tällä hetkellä ole taloushuolia. Ei ole ihmissuhdehuolia.

Yritän huolehtia puhelimen akun kestosta. En tarvitse puhelinta suunnistamiseen, en toivo sen soivan, enkä aio lukea viestejä tai päivittää keskiyön auringon kuvaa minnekään. Annan akun valua tyhjiin. Puhelin sammuu. Pieni aurinkopaneelilla varustettu virtapankki täyttyy takatuhdolla. Tästä ei ole huolenaiheeksi. Huoleton, tuskin kuitenkaan. Aina on jotain pinnan alla porisemassa ja mielen päälle kohoamassa. Entä jos en löydä bussipysäkille Konnevedellä. Kaikkein naurettavin näennäishuoli.

Keskiyön auringon kuva.

Lähden soutamaan lyhyttä tinkiä, vain parin saaren taakse, Iso pyysalon laavulle. Pienen Navettaseeren laiturissa yöpynyt kippari on kertonut Pyysalon rannan olevan seudun upeimpia hiekkoja. Monet ajavat sinne uimaan. Poukama onkin täynnään vieri viereen viistoparkkeerattuja moottoriveneitä. Järvesssä kiljutaan. Vaihdan suunnitelmaa. Päätän yöpyä vapaasti telttaillen, kunhan täydellinen paikka tulee vastaan. Lopulta se täydellinen paikka on alueen pohjoisin, Silmutsaaren laavu. Laavun seinästä on järveen vain muutama askel tai sen katolta vain lyhyt lento, jonka onnistuneesti suorittaa aamulla tuulettumaan levitetty makuupussi. Ihmiset ovat maisemasta kadonneet. Silmutsaari on tällä kertaa nudistiranta.

Silmutsaaren laavu.

Muruille on oma paikkansa.

Järveä soutaessa ja karttaa lukiessa ymmärrän, että yksikään laavuista ei ole mikään niistä, millä 2015 vierailin. Ne ovat ihan eri järven, Sorsaveden rannalla. En ymmärrä miksi siellä sojotti Konneveden kansallispuiston kartta, mutta saan syyn suunnitella taas toista retkeä.

Asiallinen vene ja kunnollinen laituri.

Aamuisin herään, kun ei venytettyä unta enää riitä tai kun on lähdettävä kastelemaan puskia. Pulahdan uimaan. Keitän kahvin ja puuron. Makoilen. Loikoilen. Saatanpa nukahtaakin. Uutta unta kertyy elimistöön ihmeen nopeasti. Uin uudemman kerran. Keitän myöhäisen lounaan. Pakkaan leirin. Illan tullen tartun airon varteen. Aina vaan on kuuma. Aina vaan on kirkasta. Soutelen verkalleen. Taukoja en juuri pidä. Uistin roikkuu perässä puolet ajasta. Pannulle saan kaksi komeaa ahventa.  

Kirkasta.

Pohjois-Lanstun saareen poikkean katsomaan karsikkopuita. Heinäkuun 2010 Asta-myrsky kaatoi melkein kaikki vanhat petäjät. Sikin sokin makaavista rungoista en löydä vainajien nimiä. Eniten kaiverrettu karsikkopuu onkin tätä nykyä Konneveden kotiseutumuseossa.

Lanstujen välinen salmi.

Vesillä harrastetaan monia kauhean meluisia asioita. Veneen perässä vedetään  kirkuvia ihmisiä. Enin melun pito keskittyy juhannuspäivän molemmin puolin, lähelle merkattua väylää. Veneet ja vesiskootterit porhaltavat täyttä höyryä Häyrylänrantaan. Väylältä poikettuaan, kapoisissa saaren väleissä, saa nauttia hiljaisuudesta.

Vesiliikennettä lukuunottamatta juhannuksen vietto Konnevedellä on lähes äänetöntä puuhaa. Vesi kantaa vain vaimeaa puhetta. Haitari ei naukaise nuottiakaan metsäkukista. Kaiuttimista ei suoratoisteta päivän hittejä. 

Mökeillä on väkeä ja väellä vieraita, mutta onpa niitä tyhjänäkin. Monet verhot on vedetty kiinni jo kauan sitten. Sammaloitunut vene makaa ylösalaisin rannassa. Ilo on kuollut pois eikä perikunta pääse sopuun lomaviikkojen ja työn jaosta. 

Vesillä harrastetaan myös hissuksiin. Kajakkeja on liikkeellä joitakin. Kolme nuorta naista retkimeloo SUP-laudoilla. Olen ainoa soutuveneellä retkeilevä. Jokunen kalastaja nykii airoja peilityynellä järvellä.

Muinainen mökkiterassi.

Haukisaaressa taas.

Viimeisen yön järvellä vietän taas Haukisaaressa. Väylä on hiljentynyt. Kuikka hallitsee äänimaisemaa. Nukkumatin on helppo rantautua. Päivän kirkkaudessa soudan veneen takaisin Häyrylänrantaan.

Konneveden kiemurat.

Rantalöydöt.

Vuokraan tontin teltalle. Patikoin kylälle ostamaan kaikkia kuviteltavissa olevia herkkuja. Paluumatkalla nakertaa kinkkutahnatuubin terävä kulma tien vapauteen läpi hedelmäpussin ohuen pohjan. Menetys on järkyttävä. Lapsuuden maku jää uupumaan heräteherkkujen röykkiöstä.

Leirintäalueella kaikki on erinomaista, myös yhteinen keittiötila. Syödessäni luen vanhasta M&K-lehdestä ilma-aseiden historiasta. Että ilmakko, eli imppu on keksitty jo 1700- luvulla. Illan tullen pääsen viimein tekemään tulen ja paistamaan makkaraa leirintäalueen grillikatoksessa.

Mahdollisimman varjossa Häyrylänrannan leirintäalueella.

Erityisen erinomainen on uimaranta. Uin ensitöikseni ja illalla taas ja aamulla varhain, kun helle työntää ulos telttauunista. Viimetöikseni ennen lähtöä uin vielä kerran.

Bussipysäkille kävellessä syön ensimmäisen buffet-lounaan corona-rajoitusten purkamisen jälkeen. Hotelli Mierontie, siinä on majatalolla nimi minun makuuni. Minun makuuni ja täsmälleen tähän hetkeen sopiva on myös kaukaloiden kotoisa, hieman muusinen ja maultaan laakean erittelemätön tarjonta. Syön liikaa. Ajankuluksi juon paljon kahvia. Taustalla raikuu radio. Ei se kovalla ole, mutta minun korvissani se pauhaa. Lounastajien iloksi valittu asema on karmea Ysäri. Nostalgian taika ei auta Haddawaytä. Yritän suhtautua vieraasen kulttuuriin matkustaneen kiinnostuksella. Tiuhaan toistuvien mainoskatkojen aikana ehdin raivostua ja radikalisoitua. Luon mieleeni videokuvaa, jossa oranssiin haalaripukuun puettuja mainosniekkoja teloitetaan saunan takana.  

Bussi tulee ajallaan.