Peppuheppa

 

Tiluksille tuodaan kaksi hevosta.

Valkoinen on vanhempi. Se osaa juttuja.

Molemmat osaavat melkein kääntää ovenkahvaa.

Isäntä ei arvosta hevosen hygienia-taitoja.

Toiveajattelu kerryttää kilometrejä

Tammeen nojaa kaksi maastopyörää, keltainen ja punainen. Ne ovat samanlaiset. Alumiinirunko, etujousitus, vannejarrut, 24 vaihdetta. Pyörät ovat vanhanaikaisia ja raskaanpuoleisia, mutta vaikuttavat kuitenkin toimivilta kaupparatsuilta ja harrastevälineiltä.  

Aluksi ajelutan pienempää, keltaista pyörää. Mittoihini paremmin sopivan punaisen eturengas on tyhjä. Hollantilaisen paikkasarjan laput eivät pysy kumin pinnassa. Kaupungilla asioidessaan talon isäntä hakee uuden sisärenkaan. Tyytyväisenä vaihdan ehon tuubin alle. Se puhkeaa ensimmäisen kauppamatkan toisella kilometrillä. 
 

Luonnollinen selitys.

Seuraavan kauppamatkan rytmin rengas rikkoo jo muutaman sadan metrin päässä kotiportilta. Seuraava tarveajo ja sitä seuraava huviretki sujuvat ongelmitta. Alan jo luulla, että punainen pyörä ei olekaan kirottu. Seuraavalla kauppamatkalla paikkaan renkaan kahdesti. Tällä kertaa pääsen työntämään riivattua pyörää alamäkeen. Yhtään paikkaa en tähän paholaisen rattaaseen enää liimaa. Nostan keltaisen pyörän satulan tappiin ja päätän lähteä pyöräretkelle.

Kohde on kummitellut mielessä jo viikkoja. Kartassa on piiritystornia muistuttava symboli. Se tarkoittaa suoraa kääntäen kiinnostavaa teollisuusarkkitehtuuria. Estación de la Junta. Siis asema. Ja aseman ohi menee hylätty rata.

Matkaa saattaa olla paljonlaisesti, mutta osaan tulkita kartan mittakaavaa luovasti vähätellen. Pystyn myös kehittelemään kuvitelman, johon huomattava osa matkaa määritellään tasamaalla rullailuksi. Malja on puoliksi täynnä ja tie kulkisi vehreässä laaksossa polveilevaa jokea seuraten .

Lähden ajoissa matkaan. Aamu on viileä. Puen takin päälle. Polku Corteconcepciónin kylään on kiperää ja kivikkoista. Alas olen tällä karikkoisella väylällä luovinut, mutta ylös en edes yritä. Tyydyn työntämään. Korvat kuplivat sirkutusta. Peura seisoo omalla paikallaan notkon takana. Ruskea käärme paistattelee autiotalon seinustalla kultaa kyljissään.

Kylästä ulos ja ylös johtaa mäki. Kauhistelin sen jyrkkyyttä jo aiemmin, sillä kertaa kuitenkin baarin terassilta kahvin ja kaljan takaa. Huvittelin kuvittelemalla pyöräileviä kavereita mäkeen jyystämään. Satulassa melkein naurattaa, että kuka se tässä taas jyystääkään. Takki pitää riisua. Alkaa olla kuuma.

Mäen päällä pidän varani, etten vain ajaisi väärää tietä alas jonnekin ja joutuisi sitten kiipeämään takaisin. Tämän seurauksena ajan väärää tietä alas jonnekin toiseen ja löydän itseni valtatien varresta.

Sakkorinki ei haittaa. Hauskahan se vaan on, ettei tarvitse sitten paluumatkalla ajaa koko ajan omia jälkiään. Sitäpaitsi käännös vasempaan Valdezufren jälkeen johtaa vain kilometrin mittaiseen nousuun ja taittaa sitten alas kohti Puerto Moralia, missä hörppään kahvin ja syön baarissa paahtoleipää. Meillä on raksamiesten kanssa yhteinen voirasia tiskillä. Ja lasku se jatkuu vaan, alas tekojärven pinnan tasoon ja haaveideni jokivarteen.

Tekojärven vettä pitelee pato.

Joki löytyy ja haaveet ovat vain haaveita. Tie kiemurtaa rinteellä kaukana vehreästä uomasta. Eikä se mene missään tasossa vaan hakee jatkuvasti paikkaansa korkeuskäyrillä. Lisäksi kaikki tuntuu olevan paljon kauempana, kun kuvittelin. Päivä on puolessa ja on todella, todella kuuma.

Asema on portin takana hevoshaassa. Turistin avattaviksi tarkoitetuissa porteissa on kyltti, jossa lukee, ”Sulje portti, ole hyvä.” Kaksikerroksinen talo seisoo niityllä kukkulan kyljessä. Katto on kauan sitten romahtanut. Lattiaa peittää hevon paska. Raiteet on kerätty pois.

Muinaisaseman raunio.

Kiskoparin toinen pää on ollut viidentoista kilometrin päässä, Calan kaivoksella. Rata on rutistettu rinteiden väliin. Samassa kapeassa kiemurtavan joen ylittämiseksi on pitänyt rakentaa puoli tusinaa siltaa. Sitten on tämä asema. Ei taloja, ei kylää. Vain parin makasiinin kivijalka ja nämä seinät. Seitsemän kilometrin matka etelään tuo radan Zufren tekojärven rantaan. Siellä lasti on ilmeisesti siirretty laivaan. Rata jatkuu taas parin parin poukaman ja kilometrin päässä. Se seuraa toista jokea Santa Olalla de Calan kaupunkiin.

Malmijunia, elintarvikkeita, kaivoksen väkeä työmatkalla. En osaa kuvitella tälle tontille hyörinää ja toimeliaisuutta. Tyydyn kuvittelemaan asemapäällikön. Hänellä on virka mennyt hattuun. Kaikki maailman kiire joutuu taukoamaan, kun hän pääsee kerran viikossa leimaamaan papereita. Messinkinapit kiiltävät. Ehkä jonain päivänä, joku tärkeä pysähtyy tänne. Apupoika saa lakaista lattian vielä toistamiseen.

Aseman jälkeen kokka on kotia kohti. Tie ylittää joen kapealla, komealla ja korkealla kivisillalla.Joki on aina vaan kaukana alhaalla Pidän banaani-tauon. Ihan pian tulisi risteys vasempaan. Kartan mukaan se on ainoa risteys näillä main. Vähän edempänä tulisi lampi ja siitä tietäisin varmasti olevani oikealla tiellä. Sitten olisi nousua ohi Puerto Moralin aina Corteconcepcióniin asti, mutta mitäpä sen väliä, kun sitten seuraisi enää tuttu parin kilometrin laskettelu kotiportille.

Jokusen kilometrin ylämäkeen väännettyäni olen pakotettu tarkistamaan tietoni. Lammen ohittava tie olisi tosiaan ollut se takakäteen kääntyvä pientilan kärrypolku, joka kaiken lisäksi meni läpi suljetusta portista. Olen taas väärällä tiellä, mutta ainakin tiedän millä väärällä.

Taivutan niskaa taakse ja tirkistelen lipan alta etumaastoon. Haluan uskoa, ettei tien tarvitse mennä sinne korkeimmalle huipulle, missä radiomastot seisovat. Mastojen täytyy törröttää siellä saadakseen esteettömän kantaman. Tiellä ei ole sinne mitään asiaa. Sinne se kuitenkin kiemurtaa, ylös asti. Ehkä se on myös mastojen huoltotie.

Nousun ensimmäiset kilometrit tie kiertää ylös auringon puoleisia rinteitä. Kuumuus on pyörryttävä. Ylempänä tie taipuu paikoin varjon puoleiselle kupeelle. Kuumuus on korkeintaan pakahduttava. Vielä ylempänä tulee vastaan raikas tuulenvire. En muista ikinä nauttineeni vastatuulesta näin paljon. Onhan tällä retkellä saanut ajaa alamäkeäkin, mutta se on häviävä hetki tämän jatkuvan raatamisen rinnalla.

Higuera de la Sierrassa on baari auki. Ostan kylmää cola-juomaa ja kahvia. Kuuntelen kirkontornissa keskustelevia haikaroita. Ne kalkattavat kuin kastanjetit.

Higuera de la Sierra.

Kunhan löydän ulos kujien sokkelosta, tuo pidempi sakkorinki minut taas valtatien varteen, ja täältä päin tullessa pääsen kääntymään ennen Valdezufrea oikeaan. Tuttu nousu alkuun ja sitten ihan oikea oikotie kohti Corteconcepciónia.

Kauppaan ja kaikkialle, aina on mäki

Talossa on tarjolla maastopyörä, kaksikin, keltainen ja punainen. Ne ovat samanlaiset. Alumiinirunko, etujousitus, vannejarrut, 24 vaihdetta. Pyörät ovat vanhanaikaisia ja raskaanpuoleisia, mutta vaikuttavat kuitenkin toimivilta kaupparatsuilta ja harrastevälineiltä.

Tartun pienemmän, keltaisen pyörän sarviin. Mittoihini paremmin sopivan punaisen eturengas on tyhjä. Yritän tehdä remonttia, mutta en saa kummallisen paikkasarjan paksua mattoa pysymään kiinni kumituubissa. Sarja on hollantilainen ja hollanniksi ovat myös ohjeet. Vuotokohta on vanhan paikan alla, joten ihan täydellisesti ei ole onnistunut edellinenkään yrittäjä.

Neljän kilometrin matka kaupoille Aracenan kaupunkiin on ylämäkeä. Pystysuoraa korkeuseroa kotipihan ja marketin parkkipaikan välillä on noin 300 metriä. Tie portilta on kapoinen mökkitie. Pinta vaihtelee sorasta röykkyiseen betoniin ja vielä röykkyisempään mukulakiveen. Viimeinen kilometri ajetaan oikealla päällystetyllä maantiellä HU-8126.

Aracenan sierraa.

Kapeikossa ennen ison tien risteystä tulee vastaan toinen pyöräilijä. Hänellä on allaan tukeva maastopyörä ja se on täpösen täyteen kuormattu. Satulan takana törröttää pakkausputki. Rungon kolmioon on ripustettu koko aukon täyttävä tasku. Kippurasarvien väliin ja päällä on sidottu pakkauksia, samoin etujouseen on kiinnitetty nyytit. Ihminen pyöräilypöksyissään on hikinen, pölyinen ja punainen. Tässä on tosi kyseessä. Pysähdymme juttusille.

Nainen ei ole Norjasta, kuten ensin väärinkäsitän. Hän on Saksasta, mutta matkalla Norjaan. Matka on alkanut 4 päivää aiemmin Portugalin kulmasta. Näiltä sijoilta, kun polkisi vielä reilut 7000 kilometriä, tulisi perille Norjan ja Venäjän rajalle. Saan tietää, että vierastaloni nurkkaa sivuaa European Divide Trail.

Nainen on huolissaan. Aracenan pyöräliike oli kiinni eikä hän saanut ostettua paikkasarjaa. Olen itse ensimmäistä kertaa matkalla kylille, enkä tunne paikkoja, mutta olen kuullut, että supermarketin vieressä on ”kiinakauppa”. Olen ottanut luullakseni, että se on sen tyypin kauppa, jossa on myynnissä jonkinlainen enemmän tai vähemmän kurja versio kaikista maailmassa myytävistä asioista, myös pyörän paikkasarjoista. Semmoinen on omallakin ostoslistalla. Nainen kääntää pyörän ympäri. Pinnistämme rinnakkain ylämäkeen. Puhua pulputamme pyörämatkailun riemusta, paitsi jyrkässä ennen ensimmäistä liikenneympyrää vaikenemme kuin taikaiskusta. Pitää vaan veivata ja hengittää.

Kaupassa on kuin onkin kaikkea ja jotakin muutakin, myös seinän verran polkupyörätarvikkeita. Rojua on niin paljon, että paikkasarjaa joutuu etsimään hyvän tovin. Löytyy kahta laatua! Minä ostan yhden kumpaakin. Nainen ostaa sen verran, että arvelee pärjäävänsä Jäämeren rantaan. ”En ole ikinä ollut näin onnellinen”, hän todistaa ja kyyneleet valuvat poskille. Itsekin joskus pyörällä kaukana käyneenä ymmärrän, että niin voi tuollaisessa tilanteessa sanoa ja tarkoittaa täyttä totta. Annamme palttua koronalle ja halaamme. Minuakin itkettää. Paahteisella parkkipaikalla toivotan hyvää matkaa. Tiedän, että ainakin alkumatka olisi alamäkeä.

Kaksi ratsua.

Seuraavan päivän iltana lähden siihen samaan alamäkeen. Haluan poiketa läheisellä vesiputouksella ja sen jälkeen otan asiakseni tarkistaa miten tie jatkuu. Mökkitie on paitsi pätkä maanosan halkaisevaa pyöräreittiä ja kansallispuiston karttoihin merkitty vaelluspolku, myös keltaisin simpukoin merkitty Pyhän Jaakon tie Sevillasta Santiago de Compostelaan. Sitä lähtisin seuraaman, kunhan residenssijakso kuun vaihteessa päättyy.

Sierralla risteilee paljon kärrypolkuja. Parin turhan rinteille kiipeämisen jälkeen opin erottamaan oikean polun muista käppyröistä. Tie seuraa kukkuloiden välissä kiemurtavan puron vartta. Se on loputtoman tuntuista alamäkeä, kiperiä kurveja ja rajuja röykkyjä. Se on hauskinta mahdollista maastopyöräilyä.

Riemuisan rytyytyksen jälkeen saavun risteykseen ja päällystetylle tielle. Nyt pitäisi kääntyä ympäri ja raataa ylämäkeä koko matka kotimökille. Järkeilen, että oikealle kääntymällä voisin päätyä Corteconcepción nimiseen kylään. Sinne olen jo kerran patikoinut ja tiedän, että polku sieltä kotiin olisi ajettavaa ja laskuvoittoista. Toisin sanoen tiedän, että Corteconcepción on korkeammalla, kuin kotiportti ja jotenkin kuvittelen kuitenkin pääseväni vähemmällä vaivalla, kun koukkaan sitä kautta. Ehkä huijaan itseni luulemaan, että peräti oikaisen.

Päällystetty tie kääntyy heti mutkan takana nousuun. Sitten tulee huima lasku ja sitten alkaa entistä totisempi nousu. Usko loppuu jo reilun kilometrin jälkeen. Jos tämä tie ei menekään sinne, minne arvelin sen menevän? Lasken takaisin alas ja kapuan äskettäisen, nyt vastamäeksi muuttuneen laskun. Sitten muistan, että kaulassa roikkuu puhelin. Niissä vempeleissähän on nykyään karttakin sisällä. Sormeilen luurin auki ja siinä samassa saan tietää, että tie menisi juuri oikeaan paikkaan. Lasku on taas lasku ja se totisempi nousu on entistä totisempi ja se pitää nyt mennä ylös asti, muuten jään tähän notkelmaan ikiajoiksi, kuin joku kumma heiluri. Mäen päällä tie haarautuu. Minun suuntani on oikealle kädelle. Tie muuttuu vuoriston serpentiiniksi.

Taakse jää tiukkaa tietä.

Nousun päällä on näköalapaikka. Siitä yleensä tietää, että ylhäällä ollaan. Näköalapaikalla on myös penkkejä ja mikä parasta vesipiste. Minähän lähdin puolen kilometrin päähän putousta katsomaan. Mitään juomaa tai evästä ei ole mukana. Kunnon kurlauksen ja pään huuhtelun jälkeen olen taas iskussa. Loppumatka on laskua.

Haluan kuvitella, että oikean kokoisella pyörällä mäet nousisi kevyemmin. Tilaan talon isännältä punaiseen pyörään upouuden sisärenkaan. Tyytyväisenä luovutan vanhan riekaleen puutarhakäyttöön. Sillä on kuulemma hyvä sitoa tukilenkkejä holtittomasti harottaviin tammiin. Lähden kauppaan. Nousu on ihan yhtälaista raatamista. Puolimatkassa rengas puhkeaa.

Talutan pyörän Kuninkaanlähteen taukopaikalle. Fuente del Rey on kolo kallion juuressa. Lähde on kuiva, enkä jaksa uskoa, että se märkänäkään on mikään suuri nähtävyys. Pöytäryhmä on komea ja siihen on hyvä asettua paikkaamaan rengasta. Ilma ei pysy sisällä, mutta en löydä reikää. Jatkan taluttamista. Paikkaan renkaan puistossa, missä on käytössä vesiallas. Minua neuvoo kaksi kaupungin puutarhatyöntekijää ja kolme palomiestä. Marketin parkkipaikalla tapaan hollantilaisen miehen, joka on pyörämatkalla Portugalista Norjaan.

Paikkauspaikka.

Seuraava paikkauspaikka.

Kun ruokakaappi taas tyhjenee, on aika polkaista kauppaa. Tällä kertaa pääsen portilta vain 400 metriä, kun kumi on taas lutussa. Sisuuntuneena talutan taas pyörän puistoon altaalle ja alan paikkauspuuhiin. Kukaan ei tule neuvomaan. Huomaan, että pumppu on pudonnut kyydistä. Talutan pyörän edelleen ylös marketin parkkipaikalle ja haen ”kiinakaupasta” pumpun. Se on huono, mutta saa kelvata. Enemmän kuin mitään muuta, se on halpa.

Kotiinpäin, alamäkeen olisi kiva hurjastella, mutta tangossa roikkuu ostoskassi ja kassissa matkaavat kananmunat ja siideripullot. Mukulakivillä pitää jarrupalan laahata vanteessa koko matkan.

Seuraavalla kerralla pääsen kaupunkiin ja päästelen saman tien linnavuoren päälle.

Luottamus pyörään on nyt niin luja, että lähden lystikseni lenkille. Ajan taas riemuisaa tietä alas ohi putouksen. Tällä kertaa en käännykään oikealle, ylös Corteconcepcióniin, vaan annan mennä aina vaan alamäkeen. Sen olen kuitenkin ymmärtänyt, että kotipiha ei tule alemmas vastaan. Kaikki nämä riemukkaat ajoviiman tuivertamat metrit on omin voimin noustava. Ehkä mäki Carbonerasin kautta ei olisi niin jyrkkä. Sehän on pidempi. Pienempi nousukulma veisi rennommin perille.

Kiipeäminen alkaa melkein huomaamatta. Tämä on isoilla kukkuloilla ja vuorilla tavallinen ilmiö. Ympäröivä maisema sekoittaa havainnon. Tie voi jopa näyttää loivasti laskevalta, mutta kun lakkaa polkemasta, pyörä valuu taaksepäin. Veivaan voimia säästäen, vaikka ei se kilometrejä jatkuvassa nousussa tarkoita juuri muuta, kun kaikenlaisen repimisen ja äkkiliikkeiden välttämistä. Lämpötila on jossain kolmenkympin päällä. Hellettä on pidellyt päivästä toiseen.

Carboneras kukkuloiden sylissä.

Carbonerasin kylän jälkeen tie joutuu taas taipumaan serpentiiniksi kukkuloiden lanteille. Kunkin kulman takaa tuntuu aukeavan aina vaan tiukempi nousu seuraavaan mutkaan. Ehkä armeliaasti, jyrkät penkat peittävät näkyvistä jyrkän tulevaisuuden. Painan vielä varmemmaksi vakuudeksi lipan silmille. Näen vain päällysteen ja reunaviivan. Veivaan pienimmällä vaihteella tuon tuostakin putkelle nousten.

Se on ihmeellinen tila. Raskaan ja jatkuvan työn takia mieleen ei saa muodostettua ajatuksia, joihin karata. Toisaalta se tyhjä mieli ei saisi lipsahtaa laskemaan jäljellä olevaa matkaa tai sitä, onko tässä touhussa mitään järkeä. Tai sitä, miksi minun retkeni ihan vaan nurkan taakse tavan takaa kääntyvät tällaiseksi hullutukseksi.

Tarvitaan tauko varjossa.

Mökkitien risteys on omalla paikallaan mäen syrjässä. Reilut kolme kilometriä alamäkeä palkitsee päivän päätteeksi. Renkaissa on ilmaa. Sarvissa ei roiku kauppakasseja.

Jousitus ja varsinkin jarrut ovat selvästi alimitoitetut tähän kyytiin. Annan mennä niin maan perkeleesti. Minä olen sentään ajanut kuoleman tiellä Boliviassa. Minä olen ”Death Road Survivor”. Minulla on semmoinen t-paita kaapissa. Ihan vapaalla ja holtittomasti en laske, koskapa jarruja operoivien sormien lihaksissa tuntee maitohapon. Tie hakkaa kyynärvarret kipeäksi niin, että aamullakin vielä kolottaa.

Kotipihassa odottaa allas.

Se European Divide Trail, se on maailman pisimmäksi mainittu pääosin päällysteen ulkopuolella ajettava pyöräretkireitti. Polku kulkee maanosan lounaisesta nurkasta, Portugalin Cabo St. Vincentistä sen koilliseen kulmaan Norjan Grense Jakobselviin. Suomi lävistetään Muoniosta Näätämöön. Reitin suunnitellut britti Andy Cox on pyrkinyt löytämään mukavasti maastopyörän mentävää uraa, päällystämätöntä pätkää, jota pitkin matka kuitenkin taittuu ilman teknistä taiturointia ja huippu-urheilijan kisakuntoa. Matkaa kertyy kaikkiaan 7600 kilometriä.

Äkspelit

 

Ääntä ja melua

 

Herää, Sweet Sevilla

Lampugnanon tinkimätön toiletti

 

Tukholman kaaoksesta kahville Milanoon

Kaosens mittpunkt, kaaoksen keskipiste, julistaa väliaikaisen kävelytunnelin seinään ruuvattu kyltti. Kuin asiaa alleviivatakseen kulkijat ovat suihkuttaneet maalikannuistaan tekstiä tekstin päälle. Piste on sijainnut jo jokusen vuoden Tukholmassa, noin puoli kilometriä Stadsgårdenin satamasta keskustaan päin. Alueella tehdään järjestelyjä.

Seikkailuun suuntaavan tutkimusmatkailijan on hyvä mitata selviytymistaitonsa heti matkan alussa. Jos onnistuu hoipertamaan ehjin nahoin ulos kaaoksen keskipisteestä, voi kohdata alligaattorit, lumivyöryt ja haaksirikot luottavaisin mielin.

Järjestelyjä tehdään myös rautatieaseman nurkilla. Piirissä Centralbron alla seisoo joukko huomio-oranssiin pukeutuneita rakentajia. Maassa makaava kaiutin soittaa rytmimusiikkia. Rakentajat kurottavat ylös ja taivuttavat alas. He toistavat venyttävän aamujumpan liikesarjaa. Miten ihanan ruotsalaista ja siten hyvinvointiin tähtäävää tai Pohjois-Korealaista ja siten kamalaa kontrollia ja pakkoliikettä.

Laiva saapui satamaan varhain. Patikka tyhjillä kaduilla halki vanhan kaupungin sujui joutuisasti. Asemalla on jo paljon väkeä. Monet ovat menossa jokapäiväisiin töihin. Suihku on vienyt unet viemäriin. Vaatteet on valittu ja päälle puettu. Useimmat naiset ovat meikanneet. Aamiainen on haukattu tai nautittu.

Useimmat tulevat jonkun toisen ihmisen vierestä.

Monen päivittäin kulkevan askel on kiireinen tai määrätietoisesti etenevä, mutta on niitäkin, joiden aamutoimiin kuuluu kahvikuppi asemalla. Minullakin on käden ulottuvilla oikein hyvä cappuccino.

Viereisen penkin ympärille kokoontuu ryhmä naisia. Yllään heillä on siistit vaatteet. Jokainen vetää perässään pientä matkalaukkua. Naiset voisivat olla matkalla alansa kokoukseen toisessa kaupungissa. Toisessa kädessä roikkuvat muovikassit ja puhutut sanat paljastavat toisenlaisen tilanteen. Naiset ovat kodittomia. Yksissä tuumin he punovat suunnitelmaa uuden epävarman päivän varalle.

Rullaportaista nousee valtava musta hattu. Nainen lierin alla pelkää aseman lattialla vaappuvia puluja. Selkäni takana penkeillä torkkuu kolhiintuneita alkoholistimiehiä.

Muurahaisenpolkuaan kulkevien ja asemalla majailevien lomassa puikkelehtii kertakulkijoita. Me etsimme suuntamerkkejä ja suuhun pantavaa. Jotkut ovat hyvin hermostuneita. Minulla on reilu tunti aikaa selvittää helppolukuisen aseman salat. Reppuun on jo löytynyt erinomaisen oloisia eväspatonkeja. Sämpyläkioskin luukulla meillä oli eläväinen keskustelu kolmella eurooppalaisella kielellä ja sillä neljännellä, jota kaikki ymmärsimme. Meillä oli myös kolme erilaista eurooppalaista ihonväriä.

Hiljaista matkaa, toivottaa SJ.

Kööpenhaminassa on taas kaksi tuntia vaihtoaikaa. Rautatieaseman käytävillä tapahtuvan ketjumuonituksen ja oikean ravintola-aterian välille löytyy hyvä vaihtoehto asemalta koilliseen. Heti Bernstorffinkadun toisella puolella venyy pituutta maailman toiseksi vanhimman huvipuiston ravintolamaailma, Tivoli Food Hall.

Ohi kulkee ryhmä suomalaisia aikuisopiskelijoita vai olisivatko vaikutteita hakevia ravintola-alan yrittäjiä. ”Tääl on saman katon alla erilaisia nousevia food-konsepteja.” selittää porukkaa opastava teräväkenkäinen mies. 15 kioskia tarjoaa makuja Marokosta Meksikon kautta Italiaan. Salaattibaari on islantilainen. Edes purilaiset eivät tule jättiläisten hihnalta. Kauppahallia muistuttavassa tilassa annokset tilataan ja noudetaan kioskien tiskiltä. Ruoka nautitaan omassa, vapaasti valittavassa pöydässä. Ainakin ennen sesongin alkua ympäristö on miellyttävällä tavalla eloisa. Minä valitsen pahvikulhooni intialaista.

Tivoli Food Hall, Kööpenhaminami nami nami.

Kööpenhamina-Hampuri junassa ei ole pakollisia paikkalippuja. On väljää öönzeen asti. Se kirjoitetaan Odense. Siellä kyytiin noussut luokanopettaja ohjaa oppilaat varatuille paikoille ja työntää samalla meidät muut penkkien ja pöydän muodostamaan vastakkaisryhmään vaunun perälle.

Viereisellä pöydällä on jo aikamoinen rykelmä kaljapulloja. Kuuntelen käytävän puoleisella korvalla ruotsalaismiesten ryhmää. Pyöreä parrakas luennoi Saksan kulttuurista ja maantieteestä. Nelikko on lähtenyt liikkeelle Lundin yliopistolta. Mustissa paidoissa virnuilevat pääkallot. Miehet ovat matkalla jalkapallokatsomoon.

Hampurilainen FC St. Pauli pelaa Saksan toisessa bundesliigassa. Seura oli ensimmäisiä, jotka pistivät huligaanit ruotuun ja kielsivät äärioikeistolta pääsyn katsomoon. Ilmiöksi nousseen seuran 11 miljoonaa saksalaista fania ja ainakin nämä neljä ruotsalaista heiluttavat seuran tunnukseksi noussutta merirosvolippua antifasismin, antirasismin ja ja antiseksismin puolesta. Seuran viralliseen logoon kuvattu rakennus näyttää kirkon ja synagogan sekoitukselta. Katolla on sekä risti, että kaksi daavidin tähden muotoista kappaletta.

Miehet puhuvat helposti ymmärrettävää ruotsin kieltä. Ilokseni pystyn seuraamaan, miten naapurimaan sanasepät takovat elefantti-ja kärsäaiheesta nokan ja sitä kautta aamunokan, eli aamuseisokin, joka siis olisi saksaksi morgenschnabel. Olisiko die, der vai das ja miksi, siitä keskustellaan vielä pitkään.

Hampurin linja-autoaseman laiturilla touhuaa nykivän nopeita nuorukaisia. Hupukkaat käyvät roska-astiat läpi verrattomalla tehokkuudella. Taskulamppu hampaissa he pujahtavat kohteen kimppuun kuin elokuvien superrikolliset, paitsi, että nämä ovat korkeintaan mini-minirikollisia ja näissäkin puuhissaan lain oikealla puolella. Himoittu saalis on pantillinen pullo tai tölkki. Seinustalla laahustaa aseman nurkan vanhempi sukupolvi, paskat housussa rollaattoriin nojaten.

Soul Kebab, Hampurin linja-autoasema. Oikeaa evästä oikeassa paikassa.

Bussissa torkutun yön jälkeen on kiva katsella Sveitsin maisemia.

Milano on saksaksi Mailand. Lampugnanon linja-autoasemalla voi viihtyä jos pitää matkatavarat tiukasti kainalossa ja välttää katsekontaktia hämärimpien varjo-olentojen kanssa. Voi viihtyä jos hyväksyy pakasteesta kaivetun, mikrolla kuumennetun löysän massan, jota lasagneksi nimitetään, kuuluisan italialaisen keittiön täysivaltaiseksi edustajaksi. Minultahan sekin käy paitsi jos surkeasta joutuu sijainnin vuoksi maksamaan korkean hinnan. Semmoinen raivostuttaa.

Vaihtoaikaa ennen Barcelonaan lähtevää yövuoroa on neljä tuntia. Löydän parin korttelin päästä äänekkään rauhan sataman, jossa asemalla uhanalaiset matkatavarani kököttävät turvassa pappa-barrikadin takana. Terassilla on muovituolit. Pienellä pöydällä seisoo erityinen paperipyyhelaatikko. Sokeri on pakattu pikku pötköihin, joita kuuluu heiluttaen ja napsutellen herkistellä ennen jauheen purkamista kuppiin. Autot baarin edessä on pysäköity kahteen rinnakkaiseen riviin, ulommaisten olettaessa, etteivät kadun reunaan jääneet ole juuri nyt menossa minnekään. Baarin pitäjä, apulaiset ja asiakkaat ovat kaikki saman korttelin väkeä. Kaikkia tervehditään. Kaikki tiedetään ja tunnetaan. Kaikista juorutaan selän tai tolpan takana. Ymmärrän puhetta tarpeeksi vähän. Kahvi on hyvää ja kaljaa saa tarpeeksi pienissä pulloissa. Useimmat syövät jäätelöä.

Tuotesijoittelua Italiassa.

Puulaakin soutava

”Se on liukas vene.” Sen on rakentanut vuokraajan appiukko, kansalaisopiston kurssilla, Pudasjärvellä, vuonna -66. Malliltaan se on kapea pohjoisen jokivene. Materiaali on lasikuitu. Se ei ole kaunis katsoa. Se voisi olla nopea kuin nuoli, mutta keskituhdon kohdalta revenneisiin ja karskisti paikattuihin laitoihin ei ole kiinnitetty hankaimia. Soutaja vetelee etutuhdolta. Perässä matkustava rinkka ei riitä tasaamaan painoa, vaikka säkissä on noin viikon eväät. Vene ei pysy suunnassa. Köli ei viistä tarpeeksi vettä ja pystyssä kulkeva perä nappaa tuuleen. Vene ei vuoda yhtään.

Tällaisen aluksen airoihin päätyy, kun haluaa souturetkelle ja kohtaa markkinoilla pelkkää ei-oota.

Ensin yritin löytää Sorsaveteen lasketun vuokraveneen. Leppävirran matkailuneuvonta, Sorsakosken kyläyhdistys ja paikallinen huoltoalan yrittäjä yrittivät auttaa. Viimeksi mainittu harkitsi jopa liiketoimintasuunnitelman päivittämistä, mutta SWOT-analysoi sitten yhden vuokraajan asiakaspohjan liian pieneksi.

Käänsin katseeni Kangasniemeen, jonka olin polkupyörän satulasta arvioinut kauniiksi järvisuomen kunnaksi. Vesi olisi Puula. Järvi näytti kartalla sopivan kokoiselta riittääkseen pitkään soutuun ja tarpeeksi rikkonaiselta ollakseen kiinnostava ja tarpeen tullen suojaisa.

Kangasniemen matkailuneuvonta teki parhaansa, mutta osasi lopulta antaa samat tiedot, jotka olin jo itse verkosta naarannut. Vuokralle tarjottiin moottoriveneitä, purjeveneitä, kanootteja, kajakkeja, suppilautoja ja kirkkovene. Ei yhtään soutuvenettä.

Viimeisenä kaislan kortena soitin leirintäalueelle. ”On soutuvene. Saattaa olla airotkin siellä alla.” Tätä nimenomaista venettä ei kuitenkaan voi vuokrata. Leirintäasukkaille tulee varmasti juhannuksen pyhinä mieliteko soudella. Vaan onpa noita muitakin veneitä, muutaman kilometrin päässä. ”Monenko muutaman?” ”Kuuden.” vastasi mies Kangasniemeltä. Kaupanteko muistutti lastenjuhlissa järjestettyä ongintaa, mutta nyt innostuin. Jaksan kyllä taputella kuusi kilometriä jalkaisin jos tien päässä saan veneen pyllyn alle. Vuokraaja lupasi meno-paluukyydin farmariautolla. Sovimme tasapyöreän hinnan. Kysyin saanko kiroilla. Tunsin tehneeni helvetin hyvät kaupat.

Keskiviikkoiltana juhannuksen alla nautin kahvia Kangasniemen K-marketin yhden pöydän kokoisella terassilla. Parkkipaikalle kurvaa kuvaillun kaltainen Volvo. Ajetaan pikitietä, soratietä ja lopulta ruohikkoista polkua rantaan. Sannalla sadevettä puolillaan rötköttää hätkähdyttävän ruma vene, jota vuokraaja estoitta kehuu. Mies taitaa uskoa puheisiinsa. Saunan kamarista löytyy pelastusliivi ja autosta maksupääte.  

Lähtösatamassa.

Saunalta Ruoveden selälle johtaa parisataa metriä pitkä kapoinen kanava. Kuumuus on hautova. Järven pinta on tyyni. Pohjoisessa Kangasniemen takana kohoavat ukkospilvien tornit. Soudan ja tarkkailen taivasta. Rintama paisuu. Kirkonkylän päällä lyövät jo salamat. Soudan rivakasti kohti Vaimossalmen suuta. Vastarannan rinnettä seuranneet pilvet alkavat pudota raskaina verhoina järven päälle. Ehdin salmen suulle ja ruovikon suojaan. Selällä aalto kasvaa korkeutta, mutta vaimenee korsien metsään. Puen sadevaatteet. Ukkonen ajaa yli.

Ukkonen ajaa päälle.

Kellun kaislikossa rannan koivuun ripustautuneena. Lapan sadevettä kivennäisvesipullosta vuolemallani äyskärillä. Oikea äyskäri ei kuulu veneen varusteluun. Hyttyset löytävät avuttoman, paikoilleen juuttuneen, käsiään kiireisesti muuhun, kuin huitomiseen käyttävän iltapalan.

Myrskyn myötäisissä jälkimainingeissa, kellun salmesta läpi. Tasaisena seinänä ryöpynnyt sade loppuu. Pääsen haukkaamaan evästä. Tutkin karttaa kuivin käsin. Rantautumispaikka on Vuojaselän toisella puolella. Tuulee navakasti etelän ja lounaan suunnalta, koko selän mitalta. Viimeistään nyt selviää miten vaikeaa venettä olen viemässä. Raivoisan ja turhan raatamisen lannistamana ymmärrän lopulta käyttää järkeä. Surffaan pyörivällä paatilla aaltojen tahdon mukaan, mutta samalla kavalasti kohti omaa tavoitetta hiipien. Reilusti alas tuuleen ajautuneena saavutan selkää rikkovan saaren rannan. Ruovikon reunaa viistäen ja vähän sen sisällä pääsen taas haluamaani suuntaan. Pienen selän jälkeen matka jatkuu rannan kupeessa, suojaavien saarten takana.

Päivän ponnistusten päälle odotan avaraa ja valoisaa leiripaikkaa. Näillä mainesanoilla Likoniemeä kuvailee Kangasniemen matkailuneuvonnasta ostamani kartan mukana tullut opaskirjanen. Todellisuus on synkkä ja pusikkoinen. Ryteikössä kenottava laavu on ensimmäinen, jonka kaatumista olen keksinyt pelätä. Veneen kiinnitysköysi katkeaa kahdesta kohtaa.

Likoniemen lakoava laavu.

Ripustan hyttysverkon. Nakkaan makuuhuoneen varusteet kiireesti sisään. Sade on lakannut, mutta pidän suojavaatteet päällä. Hyttysiä on paljon. Muutaman kepin kynsitulilla grillaan makkaraa, väkisin. Syön mainion tarjouslenkin pätkät jaloitellen. Hyttyset syövät minut. Ryömin vikkelästi verkon alle. Kuusijalkainen vihollinen ei ymmärrä tunkeutua linnakkeeseen harvojen lattialautojen lomasta vaan takoo päätään verkkoon. Kiukkuisen ininän läpi kuulen vielä jotenkin laineiden liplatuksen ja kuikan iltahuudon.

Aamulla tuntuu pahalta lähteä suojasta. Laavun takaseinä on kuin tumman sametin peitossa. Massa herää, kun minä liikahdan. Hyttysiä on lähes yhtä paljon, kun Ilomantsissa kesällä -19. Itärajalla koettu infernaalinen ininä muodostaa minulle mittatikun, johon olen siitä pitäen verrannut itikkapaljoutta. Yritän touhuta tavallisesti. Pakkaan samalla, kun aamupuuro kiehuu ja kahvi tekeytyy. Työpaikkaa pitää vaihtaa yhtenään. Hyttyspilvi löytää aloilleen asettuneen hepun hetkessä.

Soutu lähtee selän yli kohti Ukonsalmea. Kaikki on nyt vähän paremmin. Sahasin laavun puuvajasta pattingin pätkät veneen pohjalle. Rinkka makaa painona väliaikaisen välipohjan päällä, eikä pääse kastumaan alta päin. Repusta löytyi ehompi kiinnitysnaru. Vesillä naruun on kytketty kaikki irtain tavara. Keli on hyvä. Hajanaiset pilvet eivät päästä aurinkoa paahtamasta soutajan päätä punaiseksi.

Vedän uistinta huopaamalla. Tuulen mukana lipuessa vene kulkee näin paljon mukavammin. Kiirettä ei ole. Lapinsalonselällä, kun aalto tulee vastaan, pitää taas kiskoa tosissaan, Sammakkoselän jälkeen alkaa se nätti puula, jonka näin netissä. Tähän asti olen katsellut matalaa rantaa ja maalaismaisemaa. Nyt rikkovat saaret selkiä ja kohoavat salmissa kalliot.

Perä edellä Puulalla.

Savolaisuuden raunioilla.

Työ tuntuu hartioissa. Veneesssä ei ole ollenkaan jalkatukea. Vetelen risti-istunnassa. Tyynet lahdet huopaan uistimen edellä.

Soisalonselän leiripaikka on pienessä kallioisessa saaressa ja se on hieno.Teltalle löytyy hyvä sija. Hyttysiä on maltillinen määrä. Vieressä on raukkeja. Kallion kyljestä osittain erilleen hiertyneet pilarit näyttävät kesken jääneiltä Moai-patsailta. Tätä näkyä en arvannut silmitteleväni savolaisella järvellä.

Raukkeja!

Soisalonselän leiri.

Laitan pastaa. uin. Otan iltanokoset. Herään puolilta öin parahiksi ihailemaan punertuvaa taivasta.

Aamulla tarkistan suunnitelman ja pysyn päätöksessä. Tällä veneellä vedellen tämä on retken kaukaisin kulma. Ja tämän päivän nautin leirielämästä hienolla saarella. Uin aamupuuron hautuessa. Venyttelen ja torkun. Syön mahdottoman mittavan lounaan. Uin niemen molemmin puolin. Veneitä porhaltaa ohi harvakseltaan.  

Aterialta uimaan, vuoron perään vasemmalle ja oikealle rannalle.

Parannan purteni järvikelpoisuutta lisäämällä painoa perään. Lastaan takapenkille kolme suurta lohkaretta. Ennen työn aloittamista löydän leiripaikan vieraskirjakaapista käteen käyvät työhanskat. Kurotan käsineitä alahyllyltä, kun kipu iskee pikkusormeen. Heti en hoksaa, miksi sattuu. Hölmön lailla tuijotan oviaukolla parveilevia ampiaisia. Iso pesä roikkuu kaapin alimman lokeron katossa. Siihen minä sormeni suorana osoitin.

Tiedotustoimintaa.

Illansuussa kaksi sup-lautailijaa meloo saaren ympäri. Miehellä on t-paita ja sortsit, naisella kevyt kesämekko. Eväitä ei ole, eikä liivejä, eikä mitään. Kepeän kesäinen pariskunta kiinnittää huomion, koska taivas paisuu taas ukkosen lmaan. Kumina on tauoton. Yöllä ryskyy kunnolla. Käyn vielä kerran katsomassa seisovatko puut teltan takana tukevasti juurillaan tuulen niitä riuhtoessa.

Valkenee parhaan tapainen leiriaamu. On rauhallista, kiireetöntä, lämmintä ja sateetonta. Hyttyset ovat jollain toisella saarella. Aamiaisen katkaisee pari väliuintia. Siinä kahlaillessa viittoilen poukamaa lähestyvän veneen pysähtymään. Kippari on ajamassa täysosuman kivelle. Mies puikoissa pysäyttää paatin. Hän ymmärtää mitä huitomisellani tarkoitan, kiittää, kiemurtelee ees ja taas ja ajaa sitten juuri sille kivelle.

Soudan läheiseen Papusaareen. Vene käyttäytyy siivosti ja näkymä sunnuntain pitkään soutuun paranee huomattavasti.

Rantautumis-ja leiripaikan merkki.

Saan perheeltä Nurminen kaksi makkaraa. Tulen joudun itse tekemään, koska sen he juuri kastelivat. Makkaralounas nokipannukahvein on erinomainen. Sitten tulevat juhannuspukit. Teen lähtöä telttaan päiväunille, kun kouraan tupsahtaa kylmä kalja. Kerron sen olevan juhannuksen ensimmäinen. Mies huikkaa veneestä kömpivälle jälkijoukolle ja pyytää tuomaan kuivakurkkuiselle muukalaiselle heti toisen. Istun seuraan. Puhellaan ummet ja lammet. Näidenkin kilttien ihmisten grillistä on minun makkara syötävä. Perinnöksi saan vielä kolmannen kaljan. Yksin teltassa kuunneltu ukkosen jyly voi kuulemma pelottaa hirveästi jos on ihan selvin päin.

Esteetön Papusaari.

Ja se jyly lähestyy, kun kömmin torkuille. Teltta heiluu tuulen puuskissa. Tämä laukaisee juuri grillikatokseen saapuneen ryhmän liiketunnistimet. Yksi aikoo lähteä katsomaan, toinen kieltää. Jahkailun jälkeen kaksi hurjaa norkoilee muina miehinä teltan viereen. ”Naijaanko siellä?” kysyy ääni kankaan takaa. Kerron, että olen yksin, enkä myönnä edes tumputtavani. Kömmin ulos esittäytymään. Toivotan hyvää juhannusta Kangasniemen nuorille miehille, joita notkuu katoksessa kahden veneen lasti. Palaan torkkumaan. Ysärimusa soi ja Lauri Tähkä ja Petri Nygård. Justiinsa siitä on puhe, mistä lienee puute. Painitaan ja heitellään kavereita järveen vaikka millä tekosyyllä. Pillu, pullo, pullo pillu. Pojat lähtevät, naisiin tietysti. Minä kiipeän katokseen iltapalalle. Lattia on lakaistu. Missään ei näy tölkkiä tai edes pullon korkkia.

Saareen soutaa kaksi nuorta naista. Vaikutelma on herkkä ja taiteellinen. Nämä tavatessani en voi olla miettimättä millaista olisi kokea edellinen kohtaaminen nuorena yksin retkeilevänä naisena. Mietin myös miten kollit olisivat olleet jos neidot olisivat sattuneet tulille samaan aikaan, parhaimmillaan vai vielä liiotellummin hurjana. Onnittelen myös ääneti itseäni, kun en ala eräpätemään, vaikka tulen tekeminen näkyy olevan erittäin hankalaa.

Yöksi ei saareen jää ketään. Saan nakuilla sieluni kyllyydestä.

Minun leiri ja minun ranta. Minun.

Aamukin alkaa naku-uinnilla. Tukevan aamiaisen takaa katselen järvelle. Tuulee vain vähän ja kaiken lisäksi oikeasta suunnasta. Aluillaan on retken ylivoimaisesti pisin päivä. Lastaan kivet takaisin veneen perään ja työnnän purren vesille. Aurinko paahtaa armotta veneen valkoiseen kaukaloon. Etelän puolella kerääntyvät paksut ukkospilvet. Matkalla Haukiniemen kärkeen pujottelen reitille osuvat pikkusaaret vuoron perään tyyrpuurin ja paapuurin kantilta.

Salmessa kelluu muutama vene. Arvelen poliisin pistäneen juhannusveneilijät puhaltamaan. Seuraan niemen kylkeä. Poskilahden suulla jään juttusille. Kanoottia melova mies kertoo paikallaan kelluvien pursien olevan veneilyseuran juhannustapaamisen osallistujia. Joukko jää harvaksi. Jatkan edelleen tuulen suojassa Sammakkosaarten takaa. Lapinsalon selällä tulen vanhoille jäljilleni. Ukonniemessä nousen maihin. Samalla hetkellä alkaa sataa, mutta pisarointi taukoaa ennen kuin saan kattilan keittimen päälle. Ukkospilvet kiertävät järven itärantaa.

Pysyttelen poissa tuulesta ja aallokosta. Aterian aikana aivot ovat asettuneet valheelliseen pikaisen perille pääsyn tilaan. Joko tuon niemen takana käännyn Kotkaiseen? Seuraava lahti viimeistään sinne taipuu. Soudettavaa matkaa rantaviivan vieressä riittää vielä moneksi tunniksi. Paahtava aurinko ehtii täyttää keskituhdolla makaavan virtalähteen. Herätän puhelimen eloon. Pitää soittaa veneen vuokraajalle ja varmistaa paluukyyti.

Riutalla.

Nimettömälle, pusikkoiselle riutalle rakennetaan veneilijöiden taukopaikkaa. WC-rakennus, puuvaja ja grillipaikka ovat vielä kesken, mutta päärakennus on jo pystyssä. Se on mökki, jossa on noin kaksi ja puoli seinää. Lautalattiaan on kiinnitetty pirttikalusto. Sen ääressä olisi kiva keittää ja syödä, mutta paikallaan istuminen ei tule kuuloonkaan. Papusaaresta puuttuneet hyttyset ovat asettuneet tänne. Uimarantakin on kivikkoinen. Pakenen kurjuutta verkon alle ja yritän sulkea korvat itikoiden kiduttavalta iltasoitolta.  

Niin sanottu rantojen mies.

Sitä ymmärtää nukahtaneensa, kun herää tokkuraisena. Kuulen ihmisten puhuvan jossain lähellä. Ymmärrys kirkastuu hitaasti. Rakennusiehet ovat tulossa töihin. Puhutaan työkaluista. Ne ovat kaikki mukana, mutta akkuja täytyy lähteä lataamaan. Olen hyvinkin hereille hätkäytetty ja päätän häipyä minäkin. Keitän puurot ja kahvit. Pulahdan uimasille. Pakkaan veneen. Rakentajia ei näy eikä kuulu. Riutalta satamaan soutelee reilun tunnin.

Aamu on ihmeen kaunis. Arvelen, että on hyvin varhaista, mutta lähtörantaan johtava kapoinen kanava kuhisee jo ääntä ja elämää. Lintuemot paimentavat poikasia. Kalat pulahtelevat lumpeiden seassa. Hyönteiset hurisevat ja surraavat. Soudan hitaasti. En halua häiritä ketään tai heiluttaa mitään. Perillä rannassa jatkan samaa rauhallista tekemisen tahtia. Vedän veneen rannalle. Uin ja siistiydyn. Järjestän tavarat reppuun. Asetun saunan kuistille selälleni. Katson kelloa. Volvo rullaisi nurmelle yhdeksältä. Siihen on vielä kolme tuntia aikaa.