Kauppaan ja kaikkialle, aina on mäki

Talossa on tarjolla maastopyörä, kaksikin, keltainen ja punainen. Ne ovat samanlaiset. Alumiinirunko, etujousitus, vannejarrut, 24 vaihdetta. Pyörät ovat vanhanaikaisia ja raskaanpuoleisia, mutta vaikuttavat kuitenkin toimivilta kaupparatsuilta ja harrastevälineiltä.

Tartun pienemmän, keltaisen pyörän sarviin. Mittoihini paremmin sopivan punaisen eturengas on tyhjä. Yritän tehdä remonttia, mutta en saa kummallisen paikkasarjan paksua mattoa pysymään kiinni kumituubissa. Sarja on hollantilainen ja hollanniksi ovat myös ohjeet. Vuotokohta on vanhan paikan alla, joten ihan täydellisesti ei ole onnistunut edellinenkään yrittäjä.

Neljän kilometrin matka kaupoille Aracenan kaupunkiin on ylämäkeä. Pystysuoraa korkeuseroa kotipihan ja marketin parkkipaikan välillä on noin 300 metriä. Tie portilta on kapoinen mökkitie. Pinta vaihtelee sorasta röykkyiseen betoniin ja vielä röykkyisempään mukulakiveen. Viimeinen kilometri ajetaan oikealla päällystetyllä maantiellä HU-8126.

Aracenan sierraa.

Kapeikossa ennen ison tien risteystä tulee vastaan toinen pyöräilijä. Hänellä on allaan tukeva maastopyörä ja se on täpösen täyteen kuormattu. Satulan takana törröttää pakkausputki. Rungon kolmioon on ripustettu koko aukon täyttävä tasku. Kippurasarvien väliin ja päällä on sidottu pakkauksia, samoin etujouseen on kiinnitetty nyytit. Ihminen pyöräilypöksyissään on hikinen, pölyinen ja punainen. Tässä on tosi kyseessä. Pysähdymme juttusille.

Nainen ei ole Norjasta, kuten ensin väärinkäsitän. Hän on Saksasta, mutta matkalla Norjaan. Matka on alkanut 4 päivää aiemmin Portugalin kulmasta. Näiltä sijoilta, kun polkisi vielä reilut 7000 kilometriä, tulisi perille Norjan ja Venäjän rajalle. Saan tietää, että vierastaloni nurkkaa sivuaa European Divide Trail.

Nainen on huolissaan. Aracenan pyöräliike oli kiinni eikä hän saanut ostettua paikkasarjaa. Olen itse ensimmäistä kertaa matkalla kylille, enkä tunne paikkoja, mutta olen kuullut, että supermarketin vieressä on ”kiinakauppa”. Olen ottanut luullakseni, että se on sen tyypin kauppa, jossa on myynnissä jonkinlainen enemmän tai vähemmän kurja versio kaikista maailmassa myytävistä asioista, myös pyörän paikkasarjoista. Semmoinen on omallakin ostoslistalla. Nainen kääntää pyörän ympäri. Pinnistämme rinnakkain ylämäkeen. Puhua pulputamme pyörämatkailun riemusta, paitsi jyrkässä ennen ensimmäistä liikenneympyrää vaikenemme kuin taikaiskusta. Pitää vaan veivata ja hengittää.

Kaupassa on kuin onkin kaikkea ja jotakin muutakin, myös seinän verran polkupyörätarvikkeita. Rojua on niin paljon, että paikkasarjaa joutuu etsimään hyvän tovin. Löytyy kahta laatua! Minä ostan yhden kumpaakin. Nainen ostaa sen verran, että arvelee pärjäävänsä Jäämeren rantaan. ”En ole ikinä ollut näin onnellinen”, hän todistaa ja kyyneleet valuvat poskille. Itsekin joskus pyörällä kaukana käyneenä ymmärrän, että niin voi tuollaisessa tilanteessa sanoa ja tarkoittaa täyttä totta. Annamme palttua koronalle ja halaamme. Minuakin itkettää. Paahteisella parkkipaikalla toivotan hyvää matkaa. Tiedän, että ainakin alkumatka olisi alamäkeä.

Kaksi ratsua.

Seuraavan päivän iltana lähden siihen samaan alamäkeen. Haluan poiketa läheisellä vesiputouksella ja sen jälkeen otan asiakseni tarkistaa miten tie jatkuu. Mökkitie on paitsi pätkä maanosan halkaisevaa pyöräreittiä ja kansallispuiston karttoihin merkitty vaelluspolku, myös keltaisin simpukoin merkitty Pyhän Jaakon tie Sevillasta Santiago de Compostelaan. Sitä lähtisin seuraaman, kunhan residenssijakso kuun vaihteessa päättyy.

Sierralla risteilee paljon kärrypolkuja. Parin turhan rinteille kiipeämisen jälkeen opin erottamaan oikean polun muista käppyröistä. Tie seuraa kukkuloiden välissä kiemurtavan puron vartta. Se on loputtoman tuntuista alamäkeä, kiperiä kurveja ja rajuja röykkyjä. Se on hauskinta mahdollista maastopyöräilyä.

Riemuisan rytyytyksen jälkeen saavun risteykseen ja päällystetylle tielle. Nyt pitäisi kääntyä ympäri ja raataa ylämäkeä koko matka kotimökille. Järkeilen, että oikealle kääntymällä voisin päätyä Corteconcepción nimiseen kylään. Sinne olen jo kerran patikoinut ja tiedän, että polku sieltä kotiin olisi ajettavaa ja laskuvoittoista. Toisin sanoen tiedän, että Corteconcepción on korkeammalla, kuin kotiportti ja jotenkin kuvittelen kuitenkin pääseväni vähemmällä vaivalla, kun koukkaan sitä kautta. Ehkä huijaan itseni luulemaan, että peräti oikaisen.

Päällystetty tie kääntyy heti mutkan takana nousuun. Sitten tulee huima lasku ja sitten alkaa entistä totisempi nousu. Usko loppuu jo reilun kilometrin jälkeen. Jos tämä tie ei menekään sinne, minne arvelin sen menevän? Lasken takaisin alas ja kapuan äskettäisen, nyt vastamäeksi muuttuneen laskun. Sitten muistan, että kaulassa roikkuu puhelin. Niissä vempeleissähän on nykyään karttakin sisällä. Sormeilen luurin auki ja siinä samassa saan tietää, että tie menisi juuri oikeaan paikkaan. Lasku on taas lasku ja se totisempi nousu on entistä totisempi ja se pitää nyt mennä ylös asti, muuten jään tähän notkelmaan ikiajoiksi, kuin joku kumma heiluri. Mäen päällä tie haarautuu. Minun suuntani on oikealle kädelle. Tie muuttuu vuoriston serpentiiniksi.

Taakse jää tiukkaa tietä.

Nousun päällä on näköalapaikka. Siitä yleensä tietää, että ylhäällä ollaan. Näköalapaikalla on myös penkkejä ja mikä parasta vesipiste. Minähän lähdin puolen kilometrin päähän putousta katsomaan. Mitään juomaa tai evästä ei ole mukana. Kunnon kurlauksen ja pään huuhtelun jälkeen olen taas iskussa. Loppumatka on laskua.

Haluan kuvitella, että oikean kokoisella pyörällä mäet nousisi kevyemmin. Tilaan talon isännältä punaiseen pyörään upouuden sisärenkaan. Tyytyväisenä luovutan vanhan riekaleen puutarhakäyttöön. Sillä on kuulemma hyvä sitoa tukilenkkejä holtittomasti harottaviin tammiin. Lähden kauppaan. Nousu on ihan yhtälaista raatamista. Puolimatkassa rengas puhkeaa.

Talutan pyörän Kuninkaanlähteen taukopaikalle. Fuente del Rey on kolo kallion juuressa. Lähde on kuiva, enkä jaksa uskoa, että se märkänäkään on mikään suuri nähtävyys. Pöytäryhmä on komea ja siihen on hyvä asettua paikkaamaan rengasta. Ilma ei pysy sisällä, mutta en löydä reikää. Jatkan taluttamista. Paikkaan renkaan puistossa, missä on käytössä vesiallas. Minua neuvoo kaksi kaupungin puutarhatyöntekijää ja kolme palomiestä. Marketin parkkipaikalla tapaan hollantilaisen miehen, joka on pyörämatkalla Portugalista Norjaan.

Paikkauspaikka.

Seuraava paikkauspaikka.

Kun ruokakaappi taas tyhjenee, on aika polkaista kauppaa. Tällä kertaa pääsen portilta vain 400 metriä, kun kumi on taas lutussa. Sisuuntuneena talutan taas pyörän puistoon altaalle ja alan paikkauspuuhiin. Kukaan ei tule neuvomaan. Huomaan, että pumppu on pudonnut kyydistä. Talutan pyörän edelleen ylös marketin parkkipaikalle ja haen ”kiinakaupasta” pumpun. Se on huono, mutta saa kelvata. Enemmän kuin mitään muuta, se on halpa.

Kotiinpäin, alamäkeen olisi kiva hurjastella, mutta tangossa roikkuu ostoskassi ja kassissa matkaavat kananmunat ja siideripullot. Mukulakivillä pitää jarrupalan laahata vanteessa koko matkan.

Seuraavalla kerralla pääsen kaupunkiin ja päästelen saman tien linnavuoren päälle.

Luottamus pyörään on nyt niin luja, että lähden lystikseni lenkille. Ajan taas riemuisaa tietä alas ohi putouksen. Tällä kertaa en käännykään oikealle, ylös Corteconcepcióniin, vaan annan mennä aina vaan alamäkeen. Sen olen kuitenkin ymmärtänyt, että kotipiha ei tule alemmas vastaan. Kaikki nämä riemukkaat ajoviiman tuivertamat metrit on omin voimin noustava. Ehkä mäki Carbonerasin kautta ei olisi niin jyrkkä. Sehän on pidempi. Pienempi nousukulma veisi rennommin perille.

Kiipeäminen alkaa melkein huomaamatta. Tämä on isoilla kukkuloilla ja vuorilla tavallinen ilmiö. Ympäröivä maisema sekoittaa havainnon. Tie voi jopa näyttää loivasti laskevalta, mutta kun lakkaa polkemasta, pyörä valuu taaksepäin. Veivaan voimia säästäen, vaikka ei se kilometrejä jatkuvassa nousussa tarkoita juuri muuta, kun kaikenlaisen repimisen ja äkkiliikkeiden välttämistä. Lämpötila on jossain kolmenkympin päällä. Hellettä on pidellyt päivästä toiseen.

Carboneras kukkuloiden sylissä.

Carbonerasin kylän jälkeen tie joutuu taas taipumaan serpentiiniksi kukkuloiden lanteille. Kunkin kulman takaa tuntuu aukeavan aina vaan tiukempi nousu seuraavaan mutkaan. Ehkä armeliaasti, jyrkät penkat peittävät näkyvistä jyrkän tulevaisuuden. Painan vielä varmemmaksi vakuudeksi lipan silmille. Näen vain päällysteen ja reunaviivan. Veivaan pienimmällä vaihteella tuon tuostakin putkelle nousten.

Se on ihmeellinen tila. Raskaan ja jatkuvan työn takia mieleen ei saa muodostettua ajatuksia, joihin karata. Toisaalta se tyhjä mieli ei saisi lipsahtaa laskemaan jäljellä olevaa matkaa tai sitä, onko tässä touhussa mitään järkeä. Tai sitä, miksi minun retkeni ihan vaan nurkan taakse tavan takaa kääntyvät tällaiseksi hullutukseksi.

Tarvitaan tauko varjossa.

Mökkitien risteys on omalla paikallaan mäen syrjässä. Reilut kolme kilometriä alamäkeä palkitsee päivän päätteeksi. Renkaissa on ilmaa. Sarvissa ei roiku kauppakasseja.

Jousitus ja varsinkin jarrut ovat selvästi alimitoitetut tähän kyytiin. Annan mennä niin maan perkeleesti. Minä olen sentään ajanut kuoleman tiellä Boliviassa. Minä olen ”Death Road Survivor”. Minulla on semmoinen t-paita kaapissa. Ihan vapaalla ja holtittomasti en laske, koskapa jarruja operoivien sormien lihaksissa tuntee maitohapon. Tie hakkaa kyynärvarret kipeäksi niin, että aamullakin vielä kolottaa.

Kotipihassa odottaa allas.

Se European Divide Trail, se on maailman pisimmäksi mainittu pääosin päällysteen ulkopuolella ajettava pyöräretkireitti. Polku kulkee maanosan lounaisesta nurkasta, Portugalin Cabo St. Vincentistä sen koilliseen kulmaan Norjan Grense Jakobselviin. Suomi lävistetään Muoniosta Näätämöön. Reitin suunnitellut britti Andy Cox on pyrkinyt löytämään mukavasti maastopyörän mentävää uraa, päällystämätöntä pätkää, jota pitkin matka kuitenkin taittuu ilman teknistä taiturointia ja huippu-urheilijan kisakuntoa. Matkaa kertyy kaikkiaan 7600 kilometriä.