Italiaan ilman siipiä - paluu

Paluumatkan varauksia viivyttelen viimeiseen asti. Jo lähtöpäivän päättäminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Lopulta, kun toimeen tartun, teen nipun nettikauppoja kerralla. Otan asiakseni selvittää miten nopeasti Linja-autolla pääsee Italian saappaan varresta naapurin Tukholmaan. Ostan kaikki liput samalta yhtiöltä. Arvelen, että asia on helpompi hoitaa jos parin tunnin vaihtovälein kasattu dominorivi alkaa kaatua. Flixbus takaa jatkoyhteyden seuraavassa mahdollisessa autossa. Pahimmillaankin menettäisin vain laivalipun.

Italiassa karhu on kaveri. Kuva: Minna Lymi

Henkilöauto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, laiva. Sama ketju paikannimillä, Fallo, Chieti, Rooma, Milano, Frankfurt, Hampuri, Göteborg, Tukholma, Turku. Maat, joiden kautta matka vie, Italia, Sveitsi, Saksa, Tanska, Ruotsi, Suomi.

Minut kyyditään Ala-Chietin asemalle hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Linja-auto lähtee ajallaan ja ajaa joutuisasti halki joulukuiseen aamuun heräävän maan. Roomaan tullessa vuoro poikkeaa Fiumicinon lentokentällä. Eväiden hankintaan ja rauhalliseen kahvisteluun varattu parituntinen hupenee sillä reissulla, sisääntulotien ruuhkassa. Jostain toiselta ajalta perityvällä sekasortoisella ja loppuunkuluneella Tiburtinan asemalla ehdin nauttia kahvin italialaiseen tapaan, tiskillä kiireesti kurkkuun kumoten. Onneksi hyviä tomaatti-mozzarella-leipiä löytyy hakematta.

Ehtiikö vai ei?

Sama hermoja raastava ruuhkaan juuttuminen juuri ennen autonvaihtoa tapahtuu kaikissa vuoroissa Hampuriin asti. Matkatavaroiden purku ja lastaus on hallitsematonta kaaosta peräti Göteborgiin saakka. 

Bussit eivät ole loistokkaita tai edes hienoja. Flixbus-appi toimii. paperille tulostettuja lippuja ei tässä kyydissä tarvita. Olisipa vielä kaikissa autoissa pistorasiat, sitten olisi huoletonta. 

Asiakaspalvelu on läpi Italian olematonta tai töykeää. Milanon ja Frankfurtin välillä työvuoroon osunut sympaattinen espanjalainen showmies nostaa Flixbussin pisteitä . Palvelu paranee vaihto vaihdolta pohjoiseen päin tullessa. Ruotsissa arvosana onkin jo kiittävä ilman miinuksia.

Matkan varrelle levitetty kaistale Eurooppaa on sateen ryvettämä, kolea ja kurainen. Harmaa tuhrii muut värit tasaiseksi. Maisemista pääsee nauttimaan vain Sveitsissä. Alppien seinät ja valkoiset huiput ja niiden väliin jäävät järvet kimaltavat täysikuun valossa.

Asemat ovat kolkkoja ja rumia kunnes tullaan Göteborgiin. Nils Ericson terminalen on niin kiva, että siellä on hyvä olla siihenkin aikaan aamuyöstä, kun muilla penkeillä notkuu ja mölyää kapakoista kotiin palaavia juottopossuja. Rautatieaseman puolella on vieläkin hienompaa ja hienossa kahvilassa tarjottu ilmainen santsikuppi -påtår på svenska- hyvää capuccinoa lievittää Italian ikävää.

Rajaviranomaiset, jotka autoon pistäytyvät ovat kautta matkan sympaattisia ja kärsivällisiä. Niissäkin tapauksissa, joissa joudutaan poistamaan paperittomia matkustajia, työtä tehdään mahdollisimman kohteliaasti ja nöyryyttämistä tai tarpeetonta hyppyytystä välttäen.  

Lähes yhtäjaksoinen linja-automatka Italiasta Ruotsiin kestää 56 tuntia, 35 minuuttia. Tukholmassa sataa isosta saavista kaataen. Kävelen kuitenkin Stadsgårdenin terminaaliin. Tekee mieli haukkoa happea ja heilutella koipia. Viking Amorellan halvin hytti on ylellinen palatsi ja taivaanlahja.

Italiaan ilman siipiä - meno, osa 2

Zagrebin linja-autoaseman laiturilla 402 on käynnissä hurja rysy ja hässäkkä. Auto on myyty viimeistä sijaa myöten täyteen. Osalla matkustajista on paikkalippu, enemmistöllä ei ole. Penkinvaihtoruletin keskellä tekee työtään ylirasittuneen oloinen lipuntarkastaja. Hän ei suostu hyväksymään lippuani, jonka tulostamisesta tehtiin verkkopalvelussa iso numero. Sen sijaan hän tahtoo matkan kulkua kuvailevan liitesivun, jonka hostellin virkailija tulosti vahingossa mukaan paperinivaskaan. Pikku juttu, mutta juuri tämmöiset tapaavat muodostua väsyneen matkustajan huolen juureksi.

Edessäni istuva, erittäin äänekäs rouva, puolustaa oikeuksiani. Myöhemmin hän estää minua vaihtamasta linja-autoa pysäkillä, jolla sitä matkaohjelman mukaan kuuluisi vaihtaa. Yleensä kuuluisi, tänään tämä vuoro ajaa perille asti. Rouvan mies on aikoinaan valmentanut Kroatian purjehdusmaajoukkuetta. Tietysti rouva itsekin on purjehtinut Airistolla.

Kroatian bussi.

Splitiin saavutaan iltamyöhällä. Vuokraamani asunto on lähellä, mutta tarvitsen isännän puhelinneuvontaa löytääkseni paikan katujen kiemuroissa. Asunto on kiiltävä yksiö isolla kylpyhuoneella ja vielä isommalla sängyllä. Aamulla herään remontin paukkeeseen. Pakko on sittenkin muuttaa.

Pintaremonttia ikkunan alla.

Näköala Antonio Premin asunnon ikkunasta.

Uuden asunnon löydän vanhan kaupungin sydämmestä. Kapean talon portaikossa tuntuu kuin olisi linnan torniin kiipeämässä. Asun ylimmässä kerroksessa. Iäkäs emäntä ja maagin näköinen ystävätär asuvat ullakolla. Sinne johtaa tikapuut. Taloa hallitsee kultataljainen kissa.

Kultainen tarkastaja.

Split on kasvanut Rooman keisari Diocletianuksen palatsin ympärille. Eläköitynyt keisari asettui kotiseudulleen Dalmatiaan 300-luvun alussa. Venetsia valtasi kaupungin Kroatia-Unkarin kuningaskunnalta 1420. Viralliseksi kieleksi vaihdettiin Italia. Split saattaa hyvinkin olla italialaisin kaupunki Italian rajojen ulkopuolella. Piazzalta, missä hyytävä tuuli heiluttaa terassien suppuun kurottuja auringonvarjoja saa oikeaa italialaista kahvia.

Jalkakäytävän yli kaartuvan portin varjosta löydän puolestaan lähes berliiniläiselle erinomaisuuden tasolle nousevan kebab-paikan. Syyrialainen omistaja ja albanialainen apukokki koristelevat joulukuusta. Molemmat ovat muslimeja. Kulttuurit joustavat.

Mikin bistro.

Rautavaltaistuimelle pääsee helposti. Ketään ei tarvitse teurastaa.

Fetish, Food & Me.

Kolmen päivän joutilaisuuden, lueskelun, pitkien kaupunkikävelyiden ja kahviloissa roikkumisen jälkeen on aika nousta laivaan. Jo ensimmäisenä Splitin päivänä olen poikennut terminaalissa kysymässä tarvitseeko tosiaan tulostaa liput, kuten verkkopalvelussa isoin punaisin kirjaimin tähdennetään. Virkailija hakee tiedot nimellä ja vakuuttaa, että passi riittää. 

Päätän pelata varman päälle ja poiketa lounasta etsiessäni uudemman kerran lipputoimistoon. Virkailija sanoo, että voin tehdä sisäänkirjauksen saman tien valmiiksi ja saada varsinaisen matkalipun taskuun. Hienoa. Oikein hyvä. Paitsi nyt ei löydy tietoja, ei nimellä eikä varausnumerolla. Jännä miten en edes hätkähdä, vaikka etukäteen olen niin huolehtinut, että ravaan terminaalissa yhtenään. 

Kolme virkailijaa selvittää asiaa. Minä olen kärsivällinen ja kannustan hymyssä suin. Tietoja ei löydy. Voinko ottaa itse yhteyttä lippupalveluun, sehän on joku ulkomainen, meillä on nettikin täällä? Mikäs siinä. Onhan minulla aikaa. Sitten tulee takahuoneesta neljäs virkailija, huiskuttaa isoa paperinippua ja kertoo, että kaikki on hyvin. Saan lipun. Kävelen mutkan kautta tuttuun kebab-paikkaan.

Laivaa odotellessa.

Jadrolinean palvelu terminaalissa, laivan lähtöaikaan on upeaa. Tullin jälkeen matkustajat ohjataan vielä tyhjän autokannen läpi hisseille. Koppiin pakataan neljä matkustajaa. Virkailija painaa nappia ja toivottaa hitaasti sulkeutuvan oven välistä hyvää matkaa sydämmellisyydellä, joka voisi sopia kuulennolle lähteville. Kaikkia naurattaa. Kaikki puhuvat italiaa.

Säännöllisesti matkustavat varaavat parhaat paikat laivan sohvilta. Minä asetun baariin. Hyvin hienotunteisesti kieltäydyn kivan australialaisen pariskunnan viinitarjoilusta ja sitä seuraavista Jägermaister-kopsuista. Tästäkin huolimatta nukun pöydän alla. Pumppaan makuualustan ja vedän makuupussin korville. Baari on auki läpi yön.

Ancona aamuvarhaisella. Ostan lipun seuraavaan mahdolliseen etelään päin lähtevään junaan. Teen pitkän kierroksen kaupungilla, mutta päädyn kahville asemaa vastapäätä sijaitsevaan nuhjuiseen kuppilaan. Ainakaan näiltä nurkin kaupunki ei ole hurmaava. Karabinieerit tarkastavat asemalla paperit kaikilta ulkomaalaisen näköisiltä.

Näköala tunnelista Adrianmerelle.

Pescarassa poikkean taas lippukioskilla. Onnistun ehtimään nopeimpaan mahdolliseen vaihtoyhteyteen aina vaan etelämmäs. Rata kulkee aivan Adrianmeren rantaa, läpi lähes katkeamattoman asutuksen. Jään kyydistä Fossacesian asemalla. Se on ehkä Italian ainoa seisake ilman kahvilaa. Tällä kohtaa ei ole myöskään asutusta. Tunnen oloni orvoksi. En tiedä edes millaista kyytiä odotan. Vastaan tulevat ystävät ovat vaihtaneet autoa. Naamat tuulilasin takana ovat sentään tutut. Lähdetään ylös Falloon.

Italian kääntö-ja kiintopiste on ystävien talo, tai kylänen tai kolme taloa ja kaksi rauniota tai... 

Näistäkin seikoista ja elämästä Italiassa ja isosta remonttityömaasta ja hauskoista hauvoista ja kivoista kissoista ja kylän kuulumisista saa paremmin selkoa täältä: piccolosalvo.com

La Casa di Piccolo Salvo. Kesäinen kuva parin vuoden takaa.

Italiaan ilman siipiä - meno, osa 1

Pakkaaminen on helppoa. Mukaan lähtee lähes aina sama käytännöllisten, kevyiden, nopeasti kuivuvien, mukavien matkavaatteiden valikoima ja siihen päälle laskostettu parempi valkoinen paita siltä varalta, että tulee kutsutuksi rientoihin. Retkikamppeet ovat aina samat ja löytyvät saman kaapin samoilta hyllyiltä. Tällä kertaa tarvitsen vain makuupussin. Italian kääntöpisteen vierashuoneen ikkunassa ei ehkä ole vielä lasia. Varaudun hyvät unet takaavaan viileyteen. Abruzzon kukkuloilla kiertelevien susien ulvontakin kuuluisi paremmin.

Lähteminen on vaikeaa, kotiovesta pääseminen. Sen taakse jäävät töpselit ja pistorasiat ja hellan levyt. Siellä ovat kaikki nupit kaakossa valmiina polttamaan talon. Myös pyöräetappi Olofsnäsin lauttarantaan voi olla tukala. Siinä vielä miettii mennessään onko kaikki varmasti repussa ja lautalle on aina olevinaan vähän kiire ja toisaalta tekisi mieli polkea rauhallisesti, ettei hikoile pilalle vasta otetun suihkun vaikutusta.

Harmaja Galtby.

Tällä kertaa matkan teko alkaa tuntua siltä itseltään heti lautan jälkeen. Kävelen aamupäivän tihkuisessa sumussa kirjastoon tulostamaan junalippuja. On kevyt kulkea.

Kulkuvälineketjun seuraava lenkki on Skärgårdbuss Turkuun. Torkun koko tuttua tutumman välin. Seuraavassa, marraskuisen pimeyden halki Helsinkiin kiitävässä bussissa vasta hyvin torkunkin. Unijaksojen välissä pitää ehtiä mutustaa eväitä.

Munkkiniemen majoitusmestari on aiemmin päivällä palannut Pariisista. Senkin vuoksi on syytä maistaa viiniä. Emäntä itse on uupunut, mutta pieni kanssamatkustajansa haluaa leikkiä läpi kaikki tutut lelut ja heittää muutamia kuperkeikkoja. Lastensängyn patja sohvatyynyillä jatkettuna hemmottelee minut taas sikiuneen. Tiedän jo, etten tule nukkumaan matkan kaikkia öitä näin mukavasti ruoto suorana.

Nelosen ratikka, laiva, Tallinnan kaupungin bussi, linja-auto, linja-auto, linja-auto, juna, juna, juna, linja-auto, laiva, juna, juna, henkilöauto. Sama ketju paikan nimillä. Helsinki, Tallinna, Riika, Kaunas, Varsova, Wien,Villach, Zagreb, Split, Ancona, Pescara, Fossacesia, Fallo. Maat, joiden kautta matka vie, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Tsekki, Itävalta, Slovenia, Kroatia, Italia

Harmaja Nokka.

Viking XPRS on kurja paatti kansimatkustajalle. Kaikki istumapaikat on kaupallistettu. Kahvilan liukkaalla tuolilla torkkuminen asettaa koetukselle jopa minun supervoimani.

Tallinnassa on vielä Helsinkiä harmaampaa. Kadut on katettu mustalla jäällä. Ajattelin joutessani kävellä, mutta päätänkin ottaa bussin. Avuksi tulee paikallinen mies. Hän on menossa samaan suuntaan. Nousemme yhdessä kyytiin. Parin kilometrin matkan aikana saan miehen vakuutettua. Tulevana suvena kannattaa tosiaan suunnata matkailuauton kanssa Turun saaristoon. Oikean pysäkin kohdalla hän painaa puolestani nappia ja toivottaa hyvää matkaa. Kotoisalla pikkukaupungin linja-autoasemalla syön tukevaa kotiruokaa tuleviin tunteihin tankaten.

Ikkunan takana, harmaja Baltia.

Lux Express hoitaa hommansa hienosti. Vain vaihto Latvian pääkaupungissa on kutkuttava. Aikataulun mukaan vaihtoaikaa on 7 minuuttia, mikä ei tuntemattomalle asemalle tullessa ole paljon ja me saavumme viisi minuuttia myöhässä. Reppuja kaivava apumies viittoo hätääntyneen oikean laiturin suuntaan, missä kollega työntää helpottuneen kyytiin. Bussin ovella minua tervehditään nimeltä. Pääluku täsmää ennakkoon ostettujen lippujen kanssa. Pääsemme lähtemään edellä aikataulua.

Kaunasissa asetun verkossa suositeltuun Magnus hotelliin. On niin myöhä, etten pääse suoraa aseman läpi. Korttelin ympäri kiertäen matkaa kertyy 300 metriä. Tämä on toiseksi lähin hotelli. Majoitus on edullinen ja hyvä. Aamulla nautin kunnollisen suihkun ja tukevan aamupalan.

 

Kaunasin yö.

Kaunasin linja-auto asema on huippu. Se ei ole kaunis tai vanha tai erityinen, mutta se on valoisa, avara, selkeä ja siisti. Siellä on kahvila, on kioskeja ja on marketti, josta eväspussin saa täyteen herkkuja. Matka jatkuu taas ajallaan Lux Expressin penkissä. WI-FI toimii hyvin. Varaan joutessani majoituksen Zagrebiin. Tunti ennen Varsovaa aurinko tulee esiin ensimmäistä kertaa tällä matkalla. Puolalainen tasanko kimaltaa, kummut kumpuilevat. Tuntuu hykerryttävän hyvältä olla matkalla.

Varsovassa linja-autoasema ja rautatieasema ovat samassa jättiläismäisessä rakennuksessa. Aikaa on tunteja. Samoilen toiseen yhtälailla jättiläismäiseen rakennukseen. Turisti-info sijaitsee kommunismin aikaisessa, alunperin Josef Stalinin kunniaksi rakennetussa kulttuuripalatsissa.

Ismien tornit rinnakkain Varsovassa.

Alan jo kivuta portaita, kun hoksaan kyltin viereisessä seinässä. Ymmärrän sanan museo. Turha olisi lähteä enempiä nähtävyyksien perään kyselemään. Oikaisen museoon. Se on nukkekotimuseo ja se on täysosuma.

Taiteilijanukke.

Kalastajanukke.

Asemalta lähtee käytäviä joka suuntaan. Harhailen ateriajahdissa. Ravintoloiden valikoima käy sitä kirjavammaksi ja hinnat halvemmiksi mitä pidemmälle kuiluihin kulkee. Minua kiinnosta pitsiverhojen taakse piiloutuva Valko-Venäläinen ravintola, mutta pitkän pähkäilyn jälkeen päädyn kebabille. Varsovalaisen kebab Kleopatran omistaa egyptiläinen, mutta saksalais-turkkilaisen dönerin tekee nepalilainen. Hän on asunut Puolassa 14 vuotta ja on naimisissa puolalaisen naisen kanssa. ”Olen eurooppalainen”, hän sanoo hyvin varmalla äänellä. Minä kehun Nepalia. Hän kehuu Suomea. ”Suomi on yksi viidestä tärkeästä Euroopan maasta.” Muut tärkeät ovat Saksa, Norja, Tanska ja Hollanti.

Yöjunan couchette on kuuden hengen hytti. Kummallakin seinällä istuu kolme rinnakkain. Sovittelemme polvia lomittain vastapäisen matkustajan kanssa. Onneksi kaikki muut poistuvat jo kahdella ensimmäisellä asemalla Varsovan liepeillä. Oikaisen pitkäkseni penkille. Naapurihytissä ryypätään. Pullojen kilinä ja diskojytke sekoittuvat kiskojen kolkotukseen. Unta häiritsee vain neljä kertaa toistuva matkalippujen tarkastus. Tällä voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että läpäisemme pimeässä Tsekin tasavallan, mistä minä en tiedä mitään.

Wienin päärautatieasema on aamuvarhaisella avara ja tyhjä. Verrattuna Varsovan asemaan se tuntuu, ihmeen selkeältä, pikkuisen kliiniseltä ja aivan eri vuosikymmentä elävältä. Löydän eväsmarketin ja mukavan, ei liian kimaltavan kahvilan ja sieltä hyvän cappucinon. Olen menossa Italiaan ja maistelen siksi kahvia herkällä kielellä, vivahteita tutkien. Osaan jo odottaa hyvää kahvia tavallisen kyläbaarin, Bar Sfarfallon terassilla, pikkiriikkisessä Fallon kylässä, Abruzzon vuorilla. Jostain syystä kahvi on parempaa kaikkialla Italiassa, kuin missään muualla, lukuun ottamatta Portugalia.

Ensi kertaa tällä matkalla voin sanoa katselevani maisemia. Juna kiipeää pitkään ylämäkeen. Ikkunan takana alkaa kohota vuoristo. Aurinko säteilee sinitaivaalla. Olen tullut läpi harmaan, kautta tihkuisen ja jo aikaisin pimeän pohjoisen. Mietin onko tasamaa sumussa ollut tylsää. Ei ole. Kaikki nuo talot ovat jonkun koteja. Joku noissa käy mummolassa. Keltaiset katuvalot seisovat harvassa heinittyneen maalaistien varressa. Joku on valottomalla pyörällä ajamassa voimistelujoukkueen harjoituksiin. Tylsää ei ole olemassakaan, kun antaa ajatusten vaeltaa maisemassa ja kutoa kokoon tarinoita toisenlaista elämää yhtä aikaa omani kanssa elävistä kanssaihmisistä.

Vaihto Villachissa voisi olla tiukka, mutta lähtevä juna on kymmenen minuuttia myöhässä. En kuitenkaan ehdi metsästää kahvia. Pitkän tunnelin jälkeen näyttää toisenlaiselta. Pikkukaupungin seisakkeelle unohdetun junan kyljestä luen maan nimen. Olen tullut Sloveniaan. Poikkeuksellisen harmaan näköinen pääkaupunki Ljubljana ohitetaan iltapäivällä. Maisemat laaksoissa ja jokien varsilla näyttävät seikkailujen näyttämöltä.

Sloveniassa on taas vähästä aikaa oikein harmaata.

Kroatian rajalla junan kampaa kaksi partiota, yksi kummastakin maasta. Ollaan Schengen-talousalueen rajalla.

Zagrebissa luistellaan.

Zagreb ilahduttaa heti ensi hetkestä. Matkustan entisaikojen malliin. En katso puhelimen karttaa vaan kysyn tietä majapaikkaan aseman ovella olevasta infosta. Patikka hostelliin on helppo. Kolmesataa metriä suoraan ja sitten puiston kohdalta vasemmalle. Näillä ohjeilla löydän oikealle kadulle. Kahviloita on toinen toisensa vieressä. Olen oikean numeron kohdalla, mutta myös siinä on kahvila, ei hostelli. Kysyn neuvoa tarjoilijalta, jolla on päässään punaiset poronsarvet. Hän johdattaa minut sysipimeän porttikongin tuolle puolen, yhtä pimeälle sisäpihalle. Hostellin kyltti hehkuu himmeästi takimmaisessa nurkassa parin parkkeeratun pakettiauton takana.

Subspace on tietenkin maan alla, kellarikerroksessa. Siellä asutaan kuutioissa. Yksityisyyttä on enemmän kuin tavallisessa makuusalissa, mutta muovilaatikon äänieristys on mitätön ja naapurit ovat paljon puhelimessa. Vessat ja suihkut on sijoitettu suurten putkien sisään. Hostelli on ajatuksella rakennettu ja hyvin pidetty.

Kellarin kennot.

Henkilökunta ansaitsee täyden kympin. Aamiaisella saa croisantteja ja kunnollista kahvia. Jäisin toiseksikin yöksi, mutta paikka on täynnä. Santsikupin ääressä, hyvin toimivan WI-FIn varjossa teen varauksia tulevaisuuteen. Löydän parin kilometrin päästä sijan seuraavaksi yöksi. Ostan bussilipun Splitiin ja laivalipun Italiaan. Saan tulostaa matkadokumentit. Ainakin junissa tulostettu lippu oli välttämätön ja helpottaa se bussissakin, kun on mukana jotain kouriintuntuvaa. Ollaan lähellä digiaikaa, mutta vielä pelaisin varman päälle.

Subspace on myös submarine.

Vietän päivän museoissa. Arkeologisessa museossa ymmärtää miten keskellä kaikkea Kroatia sijaitsee. Mitä moninaisimmat vaikutteet ja valloittajat ovat kulkeneet seudulla. Tutustun Avaarien muinaiseen kansaan. Vitriinissä on lähes 2000 vuotta vanha hakaneula. Museossa on myös hienoja egyptiläisiä sarkofageja. Yhteen aikaan varmaankin ajateltiin, ettei ole museo eikä mikään jos ei kokoelmista löydy muinaisen egyptin osastoa.

Kukkulan päällä, vanhassa kaupungissa, käyn naivistisen taiteen museossa. Ihmettelen naivismin käsitettä ja lasille maalattujen öljyväritöiden ihmeellistä kiiltoa. Tästä pohja materiaalimahdollisuudesta ei taidekoulussa vihjattu mitään.

Guyana. Josip Generalic maalasi Jonestownin joukkoitsemurhan.

Pyhän Markuksen kirkko.

Vietetään ensimmäistä adventtia. Zagreb pursuaa joulua. Keskusta on täynnä kojuja, joista useimmat kaikeksi riemuksi myyvät ruokaa ja juomaa. Istahdan tuopilliselle. Seuraan liittyy itävaltalainen pariskunta. He katsovat tarpeelliseksi tarjota repun kanssa kulkevalle sankarimatkailijalle toisen tuopin ja myös hehkuviiniin on syytä tutustua. Nainen onkin kotoisin maalta Zagrebin läheltä. Laajan perhekunnan yhteisiä jouluvalmisteluja tässä jo toimitetaan. Mies on asunut Helsingissä, Turussa ja Utsjoella. Parin viikon päästä tulee kotiin koiranpentu. Se on saanut suomalaisen nimen, Miika. Otetaan sillekin. Iltapäivähutikka toteutuu kuin varkain. Hyräillen lähden etsimään hostellia, minne tiputan rinkan. Elämä on kuin silkkiä vaan. Syön ylettömän iltasen vähemmän hohdokkaan kaupunginosan grillillä. Hostellin alakerrassa on tunnelmallinen pikku pub.

Rippusen raskassoutuiseen aamuun tarjoaa tehoa hyvä suihku ja aamiainen hostelleissa tarjoiltujen huipulta. Hedelmiä, hedelmämehua, paahtoleipää, pekonia ja paistettuja munia. Kirkkaasssa talven tuloa tuoksuvassa aamussa on ilo kävellä pari kilometriä linja-autoasemalle halki hitaasti heräilevän kaupungin. Perillä löydän tukevaa pizzaa ja koemaistan useammankin kahvin. Itse asema on merkillinen. Laitureiden numerointi alkaa kolmestasadasta. Missään ei ole nähtävissä tietoa, miltä laiturilta mikäkin auto lähtee. Tiedon saa ongittua pikkuruisessta info-kopista. Minun laiturini numero on 402. Aseman nurkissa näkee, ettei kaikilla tässäkään maassa mene tasan yhtä hyvin.

Rajakauppaa ja jokivartta - Kaldoaivi, osa 3

Yö Kallokoskella on kylmä. Päälle kaartuu korkea taivas tähtiä täynnä. Aamulla ovat lammikot riitteessä ja puolukoiden punaposkilla on kuuraa. Nostan rinkan puuliiteriin. Kiipeän korkealle penkalle. Tuntuu perinpohjin hassulta ja kummalliselta lähteä ostoksille.

Keskellä virtaa Näätämö.

Rinteen päältä polku kääntyy matalaan männikköön. Kosken kohina lakkaa kuulumasta. On ihmeen hiljaista. Kulku on kevyttä. Polku nousee metsästä tunturiin. Huipulta, maston juurelta, näkee Näätämön kylän. Ajattelen olevani perillä, en yhtään, että palatakin pitää.

Näätämö, koilinen rajakylä.

Ensimmäisen marketin pihassa lajittelen roskat, jälkimmäiseen astun sisään. Taivas aukenee. Nord1-Marketissa on kaikkea ja vähän päälle. Lämpimästä tiskistä saa ostaa ruokaa. ”Voi olla maailman ainoa tiski, missä kermaperunat ja lasagnen saa samaan kasaan”, arvelee myyjä, kun mietin mitä kaikkea lautaselle kahmisin. Otan lasagnea ja pari isoa lihapullaa. Täytän toisen lautasen salaattibaarista. Jälkiruoaksi jaksan munkkikahvit. Kahvilan nurkassa seisoo karuselli.

Kassalla varmistan, että Näätämön ja Sevettijärven väliä ajavan linja-auton voi tosiaan pysäyttää tien poskeen,  vaikka ei juuri pysäkin kohdalle osuisikaan. Kun tuntuu, ettei myyjä ymmärrä suomea tiedustelen ruotsiksi onko hän Norjasta. Puhutaan English, koska hän on pesunkestävä britti. ”Yeah, just flag it down”, myyjä vakuuttaa varmistettuaan asian saamenkieliseltä kollegalta. Norjalaiset hamstraavat halvempaa kaljaa.

Tasapuolisuuden vuoksi teen ostoksia myös naapurin ketjukaupassa. Hankin kaikkea, mitä en pitkälle patikalle kantaisi. Kassissa on korvapuusteja ja sämpylöitä ja suomimakkaraa ja tomaatteja. Suklaakeksit eivät enää lopu kesken vaikka söisin säännöstelemättä. Ja sitten on hätävarana vielä suklaalevy.

Hurmion vallassa ostoksia haaliessa on keli muuttunut. Tihkuttaa vettä. Patikoin takaisin leiriin ruokakassi sadetakin alle kätkettynä. Matkalla lasagne laskee sen verran, että pystyn taas syömään. Ensikertaa tällä retkellä vuolen makkaratikun. Pätkien päälle keitän oikeat nokipannukahvit.

Seuraavana aamuna lähden liikkeelle sadetakki päällä. Joku jossain tuvan pöydässä arveli, että jokea seuraava polku voisi olla profiililtaan rasittavaa ylös alas kipuilua ja pusikossa pistelyä. Ensimetrit Kallokosken sillan pielestä eivät lupaa hyvää. Koettelevan alun jälkeen polku levenee melkein tieksi. Hiekkapohjainen, hyvin merkitty ura kulkee kankaalla. Pian on sadetakkikin tarpeeton. Kengät ovat kuivat ja sukat ovat kuivat. Nautinnollista retkeilyä. Niin kivaa, että huomaan taas miettiväni lisäkiemuroita patikan pidennykseksi. Saunakosken laavulle tullessa sataa taas. Puutkin ovat kosteita. Nuotio savuttaa ja vaatii jatkuvaa ylläpitoa.

Puussa roikkuu saha.

Siinä on lohijoki, repussa on kalavehkeet ja nyt on rauhoitusaika.

Paikka on jälleen kerran hieno ja kotalaavu vielä edellistä komeampi. Tomaatti-basilikakeitto ja oikeat sämpylät on täydellinen yhdistelmä, mutta hyytävässä kelissä mieli muuttuu taas. Nyt pohdin pätkäisisinkö yhden yön pois kiiruhtamalla saman tien seuraavaan leiriin. Pysyn aloillani. Sää muuttuu nopeasti ja mieli sen mukana.

Aamu valkenee aurinkoisena. Teen lähtöä kuin hidastetussa filmissä. Patikkaa on tälle päivälle hyvin vähän. Polku seuraa joen vartta. Se muuttuu matkalla upeasta maastopyörätiestä kivikkoiseksi koukeroksi. Koivikkorinteessä tulee vastaan tuttuja. Oululaiskaksikko oli lähtenyt Huikkimajoelta omille poluille. Miehet näyttävät puhelimesta videon. Se on tiivistelmä lähes tunnin kestäneestä teltanpystytyspainista avotunturissa. Toinen makasi välillä teltan päällä, kun toinen vuoli lisää maakiiloja. Minä olin myrskypäivän Roussajärven tuvassa, kaminassa tohisi tuli.

Hyvää matkaa toivotellaan. Loppuliukua menevät kummatkin retkikunnat. Oululaisilla on varattuna Saunakosken tupa ja maastokätkössä taatusti kylmää saunakaljaa. Minä vietän viimeisen maastoyön laavussa, Kontinpaistaman jättileirissä. Tulen saan vielä elvytettyä oululaisten nuotiopohjasta. Täältä lähtee myös polku Jänispään parkkipaikalle, Sevettijärventien varteen.

Reitti Roussajärveltä Kontinpaistamaan ja tienvarteen.

Lähden liikkeelle aamuhämärissä. Odotan hiekkaista uraa, melkein tietä. Totuus on toisenlainen. Tasapainoilen kivikossa ja kiertelen suonsilmiä. Kulku on hidasta, mutta onko se jopa liian hidasta. Tunnen korkeajännitystä. Erikoisjoukkojen kaikkein erikoisin erikoismies, koodinimi K, suorittaa annetun tehtävän.