Julkisilla selkoseen

"Ympäristöystävällisestä retkeilijästä ei jää jälkeäkään." Uhkaa tihkuva lause tervehti tulijaa Lintulammen autiotuvan pöydälle avatussa kansiossa. Varmistin selustan ja jatkoin lukemista. "Retkeilijän ympäristövinkit: Käytä matkustamiseen yleisiä kulkuneuvoja.”

Ei se helppoa ole, mutta juuri näin olin toiminut. Yleisiä käyttäen olin matkustanut myöhäiselle syysretkelle Martinselkoseen. Aivan itärajan pinnassa Suomussalmella sijaitsevalla luonnonsuojelualueella saisin kulkea vanhassa metsässä, katsella soiden syysvärejä, yöpyä tunnelmallisissa tuvissa ja kenties katsella karhua, kunhan en ihan silmästä silmään.

Julkisilla selkoseen pyrkivä joutuu tekemään jonkin verran taustatyötä. Minä aloitin naputtelemalla paikannimiä Matkahuollon reitit ja liput sovellukseen. Kone kertoi kyytejä olevan. Mitään muuta tietoa se ei antanut. Edistin asiaa lähettämällä sähköpostia Suomussalmelle. Matkailuneuvonta vastasi viipymättä. Sovellus oli viitannut koulukyyteihin. Kunnan ja palveluntuottajan välinen sopimus salli myös oppivelvollisuutensa suorittaneen turistin kuljettamisen jos autossa on tilaa. Sain myös kyytejä ajavan linja-autoyhtiön työnjohtajan yhteystiedot. Pohjolan matkan toimistolla palvelu oli vielä parempaa, suorastaan sydämellistä.

Aloitin julkista liikennettä käyttävän matkan lokakuun kolmannella viikolla, kun Kainuun koululaiset olivat palanneet pulpettiin syysloman jälkeen. Anivarhain aamusella seilasin lautan kyydissä kotisaarelta Korppoon Galtbyhyn. Ensimmäiset torkut otin Turkuun vievässä linja-autossa. Lyhyen asemien välisen patikan jälkeen matka jatkui junalla. Illansuussa saavuin Kajaaniin. Kävelin muutaman kilometrin. Parakkimaiseen rakennukseen Laajakankaan teollisuusalueelle sijoitettu Guest House Julia oli siisti ja viihtyisä matalan hinnan majatalo.

Hyvin nukutun yön jälkeen kävin eväsostoksilla ja nousin Kajaanista Suomussalmelle kulkevan vuoron kyytiin. Kerroin kuljettajalle terveisiä toimistolta ja pääsin päätepysäkin ohi, varikolle asti. Koulukyydin lähtöä odotellessa kävimme suunnitelmani läpi puhelintutun työnjohtajan kanssa. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja sovimme, mistä minut retken jälkeen poimitaan.

Koulun pysäkiltä otettiin kyytiin puoli tusinaa varsinaista matkustajaa. Puhuttiin kuljettajan kanssa karhuista. Hän oli nähnyt useita. Myös kaikki lapset olivat nähneet karhuja. Tietysti ja totta kai. "Kyllä niitä siellä on. Kyllä säkin näät", vakuuttivat koululaiset.

Jäin kyydistä Kekovaaran tienhaarassa. Itään kurkottavan soratien varressa oli alkumatkasta kaksi taloa, joista ainakin ensimmäinen oli asuttu. Koira katseli kulkijaa pää kallellaan, mutta jätti haukkumatta. Porhalsin seitsemän kilometriä ripeästi jalkaa toisen eteen heitellen. Käännyin T-risteyksestä vasemmalle ja saavuin tien päättävään kääntösilmukkaan yhtä aikaa hämärän kanssa. Poimin parkkipaikan kulmalta oikealle lähtevän polun. Tarkkaan parturoitu puupelto vaihtui kuin veitsellä leikaten suojelualueen oikeaksi metsäksi. Selkeästi etenevällä polulla oli vielä rahkeissa varaa kiihdyttää vauhtia. Kiiruhdin kilpaa hämärän kanssa. Tuvalla kaappasin ensitöikseni ämpärin käteen ja riensin rantaan. Ehdin noutaa veden päivännäöllä. Puuliiteriin mennessä piti jo laittaa lamppu otsalle.

Lintulammen autiotupa.

Venelossi yli Karttimojoen.

Rajakomentajan metsästysmajaksi 1920-luvulla rakennettu Teerilammen tupa.

Satavuotiaassa tuvassa on tunnelmaa.

Teerilampi. Hieno uimapaikka veti yöllä riitteeseen.

Suon sumuiset syysvärit.

Suojelualueen vanhaa metsää.

Omalla autolla kulkevan retki tulee valmiiksi, kun napsauttaa auton ovet auki, nostaa repun takaluukkuun, vaihtaa ehkä kuivaa ylle ja lähtee ajamaan. Julkisilla kulkevan retkeilijän isoin etu on, että lähtö ja maali voivat olla eri paikassa. Maaliin tulo pitää tietysti ajoittaa jatkoyhteyksien mukaan, eikä aina ole tarjolla viihtyisää odotustilaa.

Minä saapastelin Juntusrantaan. Odottelin iltapäivän koulukyytiä kyläkaupan kahvipisteellä. Söin korvapuustia ja tapasin paikallisen vauvan. Pienokaisen äiti mietti miten opintiellä kuljetaan, kun lapsi aikanaan lähtee kouluun. Minä vielä pääsin yli sadan kilometrin kierrosta tekevän pikkubussin kyydissä valtatien varteen. Ensin tuli pimeä ja sitten tuli Kuusamoon kuskaava linja-auto. Karhua en nähnyt. Retki rajan pintaan päättyi onnellisesti aloittelevan pienpanimoyrittäjän lauteille.

Kyläkauppa Juntusrannassa.

Pysäkillä E-kuuskolmosen pielessä.

Kotoisasti Kuusamossa. Ystäväni Salvo ja mä. (Kuva, Minna Lymi)

HUOM! Tein retken Martinselkoseen lokakuussa 2024. Ruhtinan herkkukori lopetti toimintansa saman kuun lopussa, vain muutama päivä käyntini jälkeen. Guest house Julia ei enää löydy majoitusta markkinoivilta sivustoilta. Karttimojoen venelossi ei mahda olla käytössä. Koulukyytien tämänpäiväisestä tilanteesta täytyy taas kysellä Suomussalmen matkailuneuvonnasta. "Retkeilijän ympäristövinkit: Käytä matkustamiseen yleisiä kulkuneuvoja.” Tuskin se helppoa on vieläkään.

Nordlandsruta-muutama maisemakortti Norjasta

 

Nordlandsruta-reissuhommissa

Vuonna 2024 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi valittiin kolme kautta aikain pienintä taajamaa, Viron Tartto, Bad Ischl Itävallassa ja Bodø Norjan rannikolla. Osana kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa norjalaiset järjestivät tapahtumien sarjan otsikolla European Cabins of Culture. Taidetta ja tapahtumia ripoteltiin tuntureille Nordlandsruta vaellusreitin varteen. Osallistujat valittiin avoimen haun kautta. Tarjosin mukaan teosta Green Flag of Knowledge/Tiedon vihreä lippu.

Esimerkiksi, Hornopiren-kansallispuisto, Chile, 2019

Green Flag of Knowledge/Tiedon vihreä lippu on jo vuosia mukana kulkenut, jatkuva ja hahmoaan hakeva kokonaisuus. Rakennan ympäristötiedon vihreää lippua heiluttavia vesimyllyjä ja järjestän työpajoja. Leikin kautta yritän kiinnittää huomiota vesien tilaan. Kuka haluaisi asettaa askartelemansa härvelin puroon, jossa seilaavat roskat tuossa tuokiossa pysäyttävät rattaan? Ensimmäisen myllyn sijoitin riisipellon kastelukanavaan Balilla 2015. Vuosien varrella touhua on toteutettu jo kolmessatoista maassa. Toivon, että tämä hyötyyn tähtäävä lysti kasvaa villitykseksi ja maailmanlaajuiseksi massaliikkeeksi.

Haun tulokset saavuttivat minut eurooppalaisittain ajatellen sopivalla hetkellä. Istuin muovipenkillä Brysselissä vartomassa brexit-Britanniaan vievää Eurostar-junaa. Järjestävä taho ilmoitti mitä kunnioittavimmin sanankääntein, että olisi ilo saada minut ja teokseni mukaan kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan. Puutunut odotus sähköistyi tuulisiin tulevaisuudennäkymiin. Silmäkulma kostui. Näin kulkee elämä parhaimmillaan. Matkalla seikkailuun saa kuulla seuraavan suuren seikkailun jo odottavan.

"I am prepared and enthusiastic to walk the whole lenght of the Nordlands route." Jo hakemuksessa julistin patikoivani läpi koko 650 kilometriä pitkän reitin ja rakentavani myllyjä pitkin pitkää matkaa. Bodøn toimistossa työskentelevän kulttuuripääkaupunki-organisaation edustajat epäilivät ilmoitustani. Tiesinkö mihin olin ryhtymässä? Lopulta vaikeasti tavoitettava ja aikalailla pihalla ulkoiluasioista oleva yhteistyökumppani antoi asiani Knut Berntsenin käsiin.

Avukseni osoitettu mies tunsi polun mutkat etu-ja takaperin. Juuri hän oli kirjoittanut reitin vastailmestyneen opaskirjan. Muutaman sähköpostin ja yhden pitkän puhelun jälkeen saatoimme molemmat rentoutua. Knut tiesi, että minä tiesin mihin olin ryhtymässä ja mitä se vaatii. Minä tiesin, että sovitut hommat hoidetaan ja apua saa, kunhan osaa pyytää.

Hunddalshyttan pihaan rakensin ensimmäisen Norjan myllyn. 

Polku poikkesi Ruotsiin ja mylly pyöri Kutjaurestugan uima-altaalla.

Reitillä työskentelevien taiteilijoiden lisäksi ohjelmaan kuului kaksi puolet polun mitasta vaeltavaa ryhmää. Toinen ryhmä lähti liikkeelle polun eteläpäästä Susendalenista ja toinen pohjoisesta Björkfjellistä. Ryhmät kohtasivat toisensa puolimatkassa Sulitjelmassa.

Molemmissa ryhmissä vaelsi vajaa parikymmentä kokenutta retkeilijää. Kaikki olivat ulkoilujärjestö DNT:n (Den Norske Turistförening) jäseniä ja useimmat osallistuivat aktiivisesti järjestön vapaaehtoistoimintaan. Ihan tavallisessa norjalaisporukassa oli useita Grönlannin halki hiihtäneitä ja yksi naisista oli saavuttanut maailmanmestaruuden suunnistuksessa.

Alunperin järjestävällä taholla ajateltiin, että voisin taivaltaa puoleen matkaan yhdessä pohjoisesta lähtevän ryhmän kanssa. Oma kokemus tien päällä työskentelystä ja laskelma ryhmän pitämästä vauhdista sekä ryhmän kokooonpanijan ja muodollisen vetäjän Ingunn Anken mielipide antoivat syyn tehdä toisin. Patikoivien päiväohjelmaan ei kerta kaikkiaan mahtuisi myllytöitä ja minä tarvitsin aikaa rauhoittua rakentamisen ääreen. Otin etumatkaa ja varasin taidetöihin muutaman kokonaisen paikallaan pysyvän päivän.

Norjalaiset saapuvat Njallejávrren leiriin.

Ryhmä saavutti minut Njallejávren leirikentällä, minne helikopteri toi ruokatäydennystä. Seuraavan polun neljänneksen Sulitjelmaan saakka taivalsimme yhtäpitävin päiväetapein, mutta erillään. Norjalaiset lähtivät liikkeelle varhain. Useimpina aamuina heippailin ryhmän polulle puurolautasen ja kahvikupin takaa. Ryhmän reppujen kyljistä pistivät ylös pienet Norjan liput saloissaan. Taivallusta tahditti reipas kuorolaulu. Lounasaikaan ohitin mukavaan asentoon kiville ja mättäille asettuneen porukan. Useampana päivänä lounastava joukko hyppäsi pystyyn, muodosti kunniakujan ja lauloi minulle kohottavan laulun. Iltapäivän painelin joukon edellä. Otin leiriin saapuvat vastaan yksin aaltoja tehden ja hurraata huutaen. Sitten syleiltiin. Sitten kerroin, missä on paras kylpypaikka. Vaatteet nakattiin varvikkoon ja nakupellejen joukko syöksyi suin päin, muina norjalaisina, aina yhtä hyytävään veteen.

Sorjus-tuvalla minut ohjattiin lempeän päättäväisesti pikkumökistä ison tuvan keskilattialle sijoitettuun nojatuoliin. Toiseen käteen tarjoiltiin kahvikuppi, toiseen ilmestyi konjakkilasi. Molemmat täytettiin. Matkan aikana Karl oli sanoittanut jokaiselle ryhmän jäsenelle oman laulun. Nyt oli tullut minun lauluni vuoro. Täysin valmistautumattomana sain kuulla sointuvien äänien kuoron. Finlandian nuottiin sovitetut sanat kertoivat kuinka Suomi-neito lähetti porukan iloksi parhaan poikansa, eräveikoista etevimmän ja millainen ilo oli seurata myllyjen pyörimistä tunturipuroissa. Sillä kertaa tuntureilla riehui tunnemyrsky.

Olin ryhmän jäsen. Minut oli otettu omaksi ja minä koin kuuluvani. Sulitjelman jälkeen polku tuntui toiselta. Ilman laulavia kunniakujia ja halikasoja tunsin muutaman ylimenopäivän ajan olevani hyvin korostetusti yksin.

Työkalut ja tarveaineita.

Puutöissä Pauro-tuvalla.

Virtaan valmis mylly Skoaddejávrehyttan pöydällä.

Reitin varrelle oli järjestetty konsertteja, teatteriesityksiä, tarinan kerrontaa ja ruokakulttuuritapahtumia. European Cabins of Culture tapahtuman päätösjuhlaa vietettiin elokuun seitsemästoista päivä Sulitjelma turistcenter leirintäalueella, minne pohjoisesta ja etelästä aloittaneet ryhmät saapuivat muutaman kilometrin yhtä matkaa kulkien. Tulijoita tervehti padon alle, kuivaan joen uomaan sijoitettu, sellolla säestetty nykytanssiesitys. Leirintäalueen keskuskentälle olivat DNT ja Statskog, Norjan metsähallitus, pystyttäneet omat kojunsa. Viereiseen kotaan oli järjestetty taidenäyttely. Seiniä kiersi sarja yhdysvaltalais-kanadalais-kolumbialaisen Genine Carvalheiran piirroksia, jotka hän teki vaeltaessaan ryhmän mukana koko reitin eteläisen pään. Hyllyillä seisoi sievässä rivissä pulloja, joihin itävaltalainen Katrin Woelger oli kenttäpannussaan tislannut tunturiluonnon tuoksuja asuessaan viikon Sauvas-tuvalla. Narulla roikkui skotlantilaisen runoilija Penny Boxallin tekstejä, jotka hän oli kirjoittanut Trygvebu ja Lomihytta tuvilla. Kodan ja kojujen välissä seisovan puutarhapöydän ääressä rakensin viereiseen virtaan tarkoitetun vesimyllyn, joka edelleen jököttää kuivilla ison ravintolakodan hyllyllä.

Ote Krukkistuan vieraskirjasta.

Paurohyttan myllyllä. Taiteen ystäviä Uudesta-Seelannista, Norjasta, Sveitsistä ja Saksasta.

Kaiken kaikkiaan rakensin Nordlandsruta reitin varrelle 14 vihreän tiedon lippua heiluttavaa vesimyllyä. Ympäristötaideteko kaukana tunturimaassa sai osakseen pienen ja erittäin valikoidun yleisön huomion. Tapasin reitin varrella myllyjä kohdanneita kulkijoita kahdeksastatoista eri maasta. Lähes kaikki olivat paatuneita pitkän matkan vaeltajia. 

Kalastajanlankaa lukuunottamatta kaikki käyttämäni materiaali löytyi ympäröivästä luonnosta ja tupien halkoliitereistä. Puuttomassa maastossa rakensin monen myllyn rungon kivistä kasaamalla. Taiteellisen toimeliaisuuteni jäljet ovat kaatuneet, menneet virran viemänä ja maatuneet. Paikan päällä jäljellä ovat tupien vieraskirjoihin tekemäni piirrokset. Muut kulkijat jakoivat kuvia sosiaaliseen mediaan. Itse liikkeelle laskettua myllymateriaalia ja liikkuvaa kuvaa löytyy Bluesky-somesta. Osoitteessa @greenflagof.bsky.social ovat kaikki Nordlandsrutan varteen rakennetut myllyt ja monia muita.

Nordlandsruta - Turmat

Nordlandsruta kulkee harvaan asutulla seudulla Norjan tunturimaassa ja vähän Ruotsissa. Koko 650 kilometrin matkalla polku poikkeaa vain yhdessä ympärivuotisessa asutuksessa. Sulitjelma sijaitsee melko tarkalleen reitin puolivälissä. Entisessä kaivoskylässä on hieno museo, kansainvälistä katutaidetta ja ainoa reitin varteen osuva kauppa.

Kauppaa ei ole myöskään välittömästi polun kummassakaan päässä. Välillä on muutama tien pieleen osuva reittipiste, josta voi hankkia kyydin ostoksille. Muutamaan majapaikkaan voi lähettää ruokapaketin itseään odottamaan. Lisäksi ruotsalaisilla tunturimajoilla saattaa olla pieni kioski ja saamenkylissä myydään ainakin kalaa ja rieskaa.

Minulla oli puolellani huomattava etu. Olin polulla töissä. Taustalla vaikutti kulttuuripääkaupunkivuotta viettävä Bodø ja sen ohjelmaan kuulunut European Cabins of Culture-hanke. Käytännön asioista vastasi Nordlansdrutan etu-ja takaperin tunteva Knut Berntsen. Sama mies on kirjoittanut vuonna 2024 julkaistun opaskirjan reitille.

Suunnittelimme viisi ruokapakettia. Minä tein ostoslistat. Knut kävi kaupassa ja Norjan metsähallituksen, Statskogin, työntekijät veivät paketit sovituille tunturituville.

 

Evästauon paikka.

Ensimmäiselle etapille tein eväsostoksia jo tamperelaisessa kauppakeskuksessa linja-autoaseman takana. Laskin karkeasti kahden viikon aterioiden määrän, lisäsin päälle pari päivää pelivaraa, ynnäsin ylimääräisiä herkkupaloja ja yritin kätkeä mukaan muutaman iloisen yllätyksen.

Kotimaisesta marketista lähti mukaan tuttuja pitkän matkan eväitä. Puurohiutaleita, pasta-aterioita ja pika-makaronia, nuudeleita, kuskusia ja nopeasti kypsyvää riisiä, kaiken tukevaksi taikovaa perunamuusijauhetta, kuppikeittoja, salamia, erilaisia pasteijaputkiloita, hummusta, pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, hapankorppuja, suolakekseja, makeita keksejä, suklaata ja imeskeltäviä hedelmäkarkkeja sekä murukahvia ja cappucino-pussukoita. Sisällön lisäksi pitää ottaa huomioon pakkausmateriaalin paino. Purkkeja ja purnukoita saattaa joutua kantamaan pitkään myös tyhjänä. Jätepisteet ovat Nordlandsrutan varrella yhtä harvassa kuin ostoskeskukset.

Uumajassa hankin vielä tuoretavaraa ja leipomotuotteita muutamalle ensimmäiselle päivälle. Keitin kovaksi kuusi kananmunaa.

 

Juomavettä virtaa ruokailijan ulottuvilla.

Rehvakkaammissa retkeilykertomuksissa salskeat sankarit heilauttavat repun selkään. Minä nostin rinkan ensin kiven päälle tai istuin itse maahan ja pujottauduin sitten hihnojen sisään. Tarkkaan mietittynäkin noin 16 päivän eväistä kertyi reppuun painoa kokolailla kamalasti. En punninnut rinkkaa. Onneksi ruotsalainen Kajka-barokkikaappi on mukava kantaa. Muutaman päivän jälkeen se oli selässä lähes huomaamaton ja keveni jokaisella aterialla.

Kahden ensimmäisen viikon aikana vakiintui jo monelta retkeltä tuttu ruokarytmi. Aamiaisella on aina puuroa ja kahvia. Vauraina päivinä puuron seassa on jotain hyvää, kuten vaikkapa banaanilastuja. Työpäivän aikana syön hyvin vähän. Lounas voi olla pari viipaletta hapankorppua tai muutamia suolaisia keksejä. Päällysteenä on yleensä jotain vähäisinäkin määrinä maukasta, kuten vaikkapa tonnikalapasteijaa. Ohessa popsin pähkinöitä. Jälkiruokana tarjoilen makean keksin tai nokareen suklaata.

Yleisesti ottaen suklaa ja energiapatukat ovat aina odottamassa vasta tuon mäen päällä tai tuon suon takana, eikä niitä koskaan syödä kerralla kokonaan. Pienelläkin evästauolla asetun aina istumaan paitsi jos keli on aivan hirveä. Kovissa paikoissa ja pitkillä pätkillä sulattelen usein suussa hedelmäkarkkia.

Kevytlounas kaikkineen.

Evästauko raukin juurella, 800 metriä merenpinnan yläpuolella.

Perille pääsyn hetkellä syön yleensä suinpäin lämminkuppi-keiton ja samasta kuumasta vedestä laitan kahvin. Leiriytymiseen liittyvien toimien ja asettumisen jälkeen on varsinaisen aterian aika. Se on jotain tukevaa ja lämmintä ja sitä pitää olla paljon. Pasta-aterioihin lisään aina makaroneja. Nuudelit saostan pottumuusilla. Kansainvälisissä retkeilypiireissä tuote, jota pitkään pidin omana neronleimauksenani, tunnetaan nimellä noodlebomb. Paahdettu sipulirouhe sopii melkein mihin vaan, samoin salamikuutiot. Ihanaa on, jos kyydissä kulkee vielä muutamia valkosipulin kynsiä.

Nordlandsrutan ensimmäisen etapin kulkua leimasi huolellinen säännöstely. Kaikki tähän päivään lisätty lisää huomisen niukkuutta. Toisin kuin arjessa yleensä, kulutan kulkeissani enemmän kuin tankkaan.

Parin viikon patikoinnin jälkeen aloin ajatella vitamiineja. Kävelin ajatuksissani suolla. Kuin tilauksesta joka puolella kypsyvät lakat hävittivät huolen. Sitten saavuin paremmille mustikkamaille. Rinteitä noustessani poimin kaikkein muhkeimmat ja juuri käteen osuvat. Eväspaikkaa etsiessäni hain istuinkiven, jolta ylettyy kahmimaan marjoja suuhun.

Alkumatkan aikana maha oli kodinomaisesta täynnä ainoastaan syntymäpäivänäni. Pauro-tuvalle meloen saapuneet norjalaiset kehuivat tuoneensa mukanaan yli 100 kiloa tavaraa. Siellä oli seassa sellaiset ainekset, joiden avulla päivänsankarille järjestettiin lättykestit. Miten makeaa olikaan sokeri, miten maukasta mansikkahillo. Lisäksi pöytään katettiin näkkileipää ja tuubeihin tungettua sulatejuustoa. Makuja oli tarjolla kuusi erilaista.

Ruokariehan keskelle lätyntuoksuiseen majaan saapui iäkäs sveitsiläinen vaeltaja. Riemulla ei ollut rajoja. Sama mies oli sattunut tähän samaan tupaan saman pariskunnan kanssa myös kaksi vuotta aikaisemmin. Tällä kertaa miekkosella oli mukanaan kaksi rautua. Tuokio myöhemmin tuli tuulikaapista kahden hengen uusi-seelantilais unkarinsaksalainen seurue. Myös heillä oli repussa rautuja. Kalat oli kulkijoille lahjoittanut edellisellä tuvalla verkkoja liottanut DNT:n talkootyöryhmä. Paistoimme kalat ja kaadoimme kaikki perunamuusijauhetta yhteiseen pottiin. Illallisella nautimme tunturijärven jalokalaa kynttilän valossa. 

Synttärit Pauro tuvalla.

Annettuna päivänä minun tuli olla Njallejávrre nimisessä paikassa. Siellä minut tavoitti pari päivää perässäni lähtenyt DNT:n ja European Cabins of Culture tapahtuman kokoama ryhmä, joka taivaltsi reitin pohjoisen puolikkaan Sulitjelmaan saakka. Siellä vastaanotimme eväspaketteja taivaalta.

Eväät ovat laskeutuneet. Kuva: Bjorn-Are Melvik

Näillä mennään.

Kohtaamispaikalla en enää muistanut mitä tulin tilanneeksi, mutta sen muistin hyvin, että prosessi tuntui melkein kohtuuttoman vaikealta. Miten tehdä viisi ostoslistaa, joiden ruokkimana retkeilee monen viikon ajan, kun ei tiedä mitä norjalaisessa kaupassa on tarjolla?

Tuiman tuskailun jälkeen keksin kysyä missä kaupassa Knut aikoo käydä. Sitten menin kaupan verkkosivuille ja aloin täyttää ostoskoria. Löysin kaikille vakio-ostoksilleni riittävän lähelle osuvan vaihtoehdon ja poimin mukaan jonkin verran paikallisväriä. Yleisesti voi sanoa, että pelasin varman päälle. Retkellä ei halua pettyä kauas kannettuihin tuotteisiin. Nappasin Knutille näyttökuvan, jonka avulla tuotteet on kaupassa helppo tunnistaa ja kirjoitin viisi vähän erilaista ostoslistaa eri etapeille. 

Ensimmäinen paketti tuntui melko tiukan säännöstelyn jälkeen Aladdinin salaisen eväsluolan aarteelta. Lisäksi ryhmä jakoi yltäkylläisyyttä ympärilleen. Sain tuoretta leipää ja voita ja pullaa. Statskogin avuksemme lähettämä kaksikko tarjoili lakkoja kermavaahdon kera. Illalla käristettiin neljä kiloa hirveä siivuiksi vuoltuna maailman kalleimmalla nuotiolla. Herrasmiehet olivat tullessaan hakeneet halkosäkin ruotsalaiselta huoltoasemalta ja lennättäneet palikat mukanaan helikopterilla puuttomaan tunturiin. Muutamilla norjalaisilla oli repussa viskiä. Vielä useammat nostivat akvaviitti-maljan.

Nykypäivän norjalainen retkiruokavakio on pussiin pakattu Turmat valmisateria, joka kypsyy syötäväksi muutamassa minuutissa, kun sekaan kaataa kuumaa vettä. Retken mittaan maistoin kolmen eri valmistajan tuotetta. Paras oli Gilde Turmat. Siinä on sekä paras koostumus, että paras maku.

Paikalliset kaivoivat repusta useimmiten kirkkaan oranssin REAL Turmat pussin, joita meilläkin myydään. Ne ovat vähän edullisempia, mutta niissä on myös vähemmän makua ja mussuisempi rakenne. Toisaalta on ehkä epäreilua arvostella varsinkaan suutuntumaa, kun kumminkin lisäsin jokaiseen pussiin ainakin kourallisen kuskusia tai pikamakarooneja.

Heikoimmin testissäni pärjäsi norjalaisen ulkoiluvaikuttajan Lars Monssenin tuote. Pussissa on vähemmän, mauttomampaa ja muodottomampaa ruokaa. Monsenin evään etu on sen vegaanisuus. Sitä kautta jouduin pohtimaan, mihin muut valmisteet tarvitsevat sekaan ripotellut kuolleen eläimen rippuset, kun niillä ei mielestäni ole mitään vaikutusta makuun eikä koostumukseen. Onko kysymys kuluttajan mieltymyksistä? Pitääkö vaan olla chicken ja beef?

Keitto, kahvi ja kirja. Sorjus tupa.

Ensimmäisen etapin jälkeen ruokatalous ei enää mennyt tiukalle. Kukaan konna ei ollut kajonnut tupien eteishyllyillä odottaviin laatikoihin ja jokaisesta paketeista kuoriutui esiin iloisia yllätyksiä. Norjalainen pikapuuro on kotimaisen veroista. Makrillitahna on maukasta. Kahdessa lähetyksessä oli mukana muovipulloon pakattua mansikkahilloa puuron päällisiksi. Suklaalevyjä ja patukoita piisasi ylenmäärin. Kahvia olin tilannut niin reilusti, että sitä riitti kotiin asti. Jokaisessa paketissa oli myös keittimen kaasupatruuna, joissakin jopa kaksi. Koska kaikissa tuvissa on poikkeuksetta tarjolla kaasua talon puolesta, päädyin kantamaan kotiin kuusi kappaletta 230 gramman kaasusäiliöitä. Vaan kukapa niitä grammoja retkeillessä laskee?

Taukopaikka on kiven takana.

Ryhmän tahdissa taivaltaessa pääsin mukaan useammallekin juhla-aterialle. Ensimmäinen nautittiin Nuortakråggen kammin pihassa järjestetyn taidetapahtuman jälkeen. Alkuruokana tarjoiltiin lämmin-ja kylmäsavustettua poroa, variksenmarjahilloa ja smetanaa sekä näkkileipää. Pääruokana oli lohikeitto, kotona paistettua leipää ja voita. Jälkiruokana nostettiin pöytään marjoilla maustettu suklaakakku. Kammissa kiehui kahvi jättiläismäisessä kuparipannussa.

Seuraavan kerran keräännyimme juhla-aterialle Ruotsissa, Stáloluoktan tunturimajalla. Kiiruhdimme jokirannan saunasta kotakirkon porontaljoille kuulemaan tarinoita Luulajan saamelaisten historiasta ja tämän päivän elämänmenosta. Tähän kirkkoon sopi tulla saunakaljat kourassa. Tällä kertaa pääruokana oli asiaankuuluva poronkäristys ja perunamuusi. Päähuomion varasti kuitenkin tuore vihreä salaatti, jossa oli kurkkua ja tomaattia. Jälkiruokana oli iso kasa lättyjä. Niiden väliin oli ladottu kerroksittain lakkoja. Pinoa kutsuttiin kakuksi, koska se tarjoiltiin täytekakun tapaan leikattuna. Pannukahvi kiehautettiin nuotiolla ja sen kylkeen saimme vielä kanelipullia. Puusteja oli kaikille kaksi ja monille vielä kolmaskin.

Ny-Sulitjelman tuvan takana saimme seurata improvisaatioteatteria. Sitten siirryimme sisälle ja pöydän ääreen. Suuressa salissa oli vohvelirauta kuumana. Söin yhden suolaisen sulatejuuston kera ja toisen makean hillolla. DNT:n vapaaehtoiset kattoivat buffet-pöydän. Vadeissa oli paahdettua leipää, tomaatteja, kurkkua, salaattia, juustoja, paistettua sipulia, jauhelihapihvejä ja hernemuusia. Keräsin lautaselle kaikkea ja vasta toisella kierroksella hoksasin koota annetuista aineksista hampurilaisen. Vohveleista ei tullut loppua ollenkaan.

European Cabins of Culture-hankkeen ryhmävaellus päättyi Nordlandsruta-reitin puoliväliin, Sulitjelma Turistsenter leirintäalueelle, missä etelästä aloittanut ryhmä kohtasi pohjoisesta tulleet. Juhlapäivän ohjelmaan kuului runoutta, nykytanssia ja kotaan ripustettu taidenäyttely. Minä rakensin pihamaalla vesimyllyn, joka ei lopulta päätynyt virtaavaan veteen vaan ravintolan hyllylle. Siinä suureen kotaan sisustetussa ravintolassa söimme illalla poronkäristystä. Perunat tarjoiltiin poikkeuksellisesti lohkoina. 

Tuulensuojassa poropaimenten mökissä.

Ulkona vihuri nostaa vaahtopäät pikku järveen.

Polun eteläisen puolikkaan taivalsin omia aikojani. Enää ei istuttu ryhmän kanssa juhla-aterialle, mutta joitakin ravintorikkaita yllätyksiä sain sentään kokea. Ryhmästä tuttu kaveri tuli kylään E6-valtatien varressa sijaitsevalle Bolnastualle. Hän poimi minut portaalta kyytiin ja kuljetti autolla toiseen maailmaan, hampurilaisaterialle tien varren taukotaivaaseen. Tullessaan hän toi myös kaksi kassillista ruokaa. Kävimme tuliaiset läpi ja minä poimin kyytiin sen, mitä uskon jaksavani kantaa. Tälle mökille oli toimitettu myös ruokapaketti ja reppu saavutti epäilemättä uuden painoennätyksen. Seuraavana päivänä sipaisin tunturissa voita valkealle leivälle ja levitin päälle kylmäsavustettua lohta.

Kvitsteindalstunet tuvalla kohtasin lyhyemmällä retkellä olevan seurueen, joka oli kantanut maastoon ihan liikaa suklaakakkua. Umbuktan tunturituvalla on ravintola. Kjennsvatnan tuvalla vietin yön yhdessä norjalaisten ja Espanjan Valenciasta tulleiden lukiolaisten kanssa. Ympäristötieteellistä leirikoulua viettävä ryhmä sai kuulla työstäni polun varressa ja minä sain rouskutella monenmoisia perunalastuja. 

Jäätikön pielessä on pakko keittää kahvit.

Pitkällä retkellä jokainen ateria on sen hetkisen maailman kiistaton keskipiste. Kiven kupista popsitut pähkinät ovat kuin jonkin unohtuneen erämaauskonnon harras ehtoollinen. Juhla-ateria on aina riemujuhla. Kertoohan se jotain, että muistelen tässä läpi retken jokaisen käristyksen, purilaisen ja kakun.

Nordlandsruta-Hytte

Suomalainen autiotupa tapaa olla pieni hirsirakenteinen talo, jolla on historia metsätyöporukan kämppänä. Oven ja karmin välistä sopivat hyttyset lentämään ja lumi tuiskuamaan. Ikkunat ovat pienet neliruutuiset. Sisällä on aina hämärää. Pasianssia lyödään kynttilänvalossa naarmuisen pirttipöydän pintaan. Kamiina hehkuu lämpöä ja napsahtelee yöllä jäähtyessään. Hyllyllä tuvan nurkassa nojaa seinään pari pehmeäkantista rikosromaania. Seisoopa siellä pussi karkeaa suolaa ja puoliksi puristettu sinappituubi. Joku on unohtanut otsalampun.

Nordlandsruta vaellusreitin varrelta näin alkeelliset asuinolot löytyy vain yhdestä Norjan Metsähallituksen, Statskogin kämpästä ja muutamista taukotuvista, joita ei ole yöpymiseen tarkoitettu. Vieraskirjat kuitenkin kertovat, että juuri tämä on sitä alkuvoimaista eräelämää, jota erityisesti Keski-Eurooppalaiset kaipaavat ja arvostavat. Tämän tunnelman perässä kannattaisi patikoida Suomeen. Norjalainen tupa, hytte tarjoaa jotain ihan muuta. Nordlandsrutan varrelta löytyy 26 toinen toistaan hienompaa esimerkkiä.

Telttapaikka norjalaisella mustikkamaalla.

Yhden telttayön jälkeen käänsin ensi kertaa standardiavainta isossa messingin värisessä munalukossa. Samanlainen lukko telkeää jokaisen DNT:n (Den Norske Turistförening) tuvan oven. Avaimen voi tilata DNT:n verkkokaupasta.

Nostin repun Hunddalshyttan eteiseen. Tupaan tullessa huomasin ensimmäiseksi sohvaryhmän. Sitten katseeni kiinnittyi muovisandaaleihin. Kevytjalkineet oli järjestetty koon mukaan seinätelineeseen. Seuraavaksi kurkistin makuuhuoneisiin. Ykkösessä ja kakkosessa oli kaksi kerrossänkyä kummassakin. Kolmosessa oli yksi kerrossänky. Vuoteissa oli patjat, joiden päälle oli pinottu peitot ja tyynyt. 

Esimerkiksi: Skoaddejávrehytta.

Tuvalle tullessa ensimmäinen tehtävä on sisäänkirjautuminen. Kirjaan merkitään kulkijan nimi, kotimaa, edellinen yöpaikka, seuraava suunniteltu yöpaikka, tulo-ja lähtöpäivä sekä maksutiedot. Petipaikka maksaa yleensä noin 400-500 Norjan Kruunua. Euroiksi muunnettuna hinta on noin neljäkymppiä. Avainta tilatessaan kannattaa samalla liittyä DNT:n jäseneksi. Majoituksen hinnasta putoaa puolet pois. Ennen aikaan etu oli tarjolla myös Suomen ladun jäsenille, mutta säännöt muuttuivat vuonna 2025. Yöpymiset voi maksaa kerralla jälkikäteen ja kätevimmin se käy sovelluksen kautta.

Punkan voi halutessaan varata etukäteen, mutta minä en halunnut sitoutua päivämääriin. Kerran muutin toiseen huoneeseen, kun valitsemani vuode ja sen ylänaapuri oli varattu yhdessä retkeilevälle parivaljakolle. Sohvalle en päätynyt, saati lattialle. Mahdollisimman rauhallinen pesä järjestettiin hyvässä sovussa silloinkin, kun tuvan täytti norjalais-espanjalainen leirikouluporukka. Monta yötä vietin yksin.

Sillä välin Hunddalshyttalla. Tein tulen kamiinaan. Kävin jokirannassa hakemassa juomavettä metalliämpäriin. Tullessani avasin eteisessä kaasupullon venttiilin. Laitoin kahviveden liedelle kiehumaan.

Kävin läpi keittiön kaapit. Kattiloita oli kaiken kokoisia ja paistinpannuja monta. Matalat ja syvät lautaset sekä jälkiruokakulhot seisoivat omissa pinoissaan. Hyllyillä oli juomalaseja, viinilaseja ja snapsilaseja. Laatikoista löytyivät aterimet, kauhat, lastat, kaulimet ja sen sellaiset. Mukien joukosta valitsin parempaa posliinia, soman pienen kukkakuvioisen kahvikupin.

Myös Hunddalshyttan seinään oli pultattu aurinkopaneelit. Vasta seuraavalla tuvalla Cunojávren rannassa hoksasin, että mökkiin voi sytyttää sähkövalon. Virta käännetään päälle ohjauspaneelista ja niin kauan kuin ajastin tikittää, kaikki toimii kuin kotosalla. Joillakin tuvilla huusiinkin syttyi valo, kun liiketunnistin hoksasi hätäisen tulijan.

Muiden esimerkkiä seuraten opin etsimään ikkunaverhojen takana piileskeleviä USB-pistokkeita. Laitteet sai ladattua ja varavirtapankki kulki repussa turhan panttina. Sähkön kulutus oli kaikkiaan vähäistä. Otin kuvia puhelimella ja kameralla. Pari kertaa päivässä avasin puhelimeen ladatun karttasovelluksen. Tietoverkkoa ei etenkään reitin pohjoisessa päässä kannattanut tavoitella. 

Krukkistua.

Monen mökin hyllyssä oli radio. Joskus sohvan päädyssä seisoi akustinen kitara. Krukkistualla niitä oli kaksi ja molempien pehmolaukusta löytyy uusi kielisarja.

Norjalaista hytte-elämää voisi periaatteessa viettää hyvin kevyin kantamuksin. Tupaan asettuvan asukkaan odotetaan kantavan omat eväät ja makuupussilakana. Tosiasiassa teltta, makuupussi, makuualusta, keitin ja kattila sekä kartta ja kompassi täytyy turvallisuuden takia kuitenkin pakata mukaan jos tupa ei satu olemaan yksi niistä harvoista, joiden lähelle pääsee tietä pitkin.

Argaladhytta.

Tupien pihapiirissä on yleensä puuvaja, puu-cee ja toinen pienempi, niin sanottu turvatupa, siltä varalta, että päärakennus tuhoutuu. Usein se on leiripihan vanha tupa. Monesti tästä sivumökissä löytyy koirien kanssa kulkeville varattu tila.

Sulitjelmassa kuulin tarinan saksalaisesta, joka vuonna 2006 hiihteli alas tuntureilta ankaran Narve-myrskyn jälkeen. Mies kertoi nukkuneensa hyvin pienessä ja vanhassa Sorjus-tuvassa, mutta harmitteli, kun polttopuut piti kaivaa pihamaata peittävästä syvästä hangesta. Paikallisia tämä kovin kummastutti, koska muistivat hyvin varastoineensa halot isomman mökin alle suojaan. Isommasta mökistä saksalainen ei tiennyt mitään. Seuraavalla viikolla tunturiin hiihtäneet tarkastajat saivat huomata uudemman mökin kadonneen sanan mukaisesti taivaan tuuliin. Vain kamiina löytyi satojen metrien päästä järven jäältä.

Ruotsin puolella, Sårjåsjávren koillispäässä majoitusta tarjoaa konsuli Personin tyttärelleen vuonna 1892 rakennuttama STF:n tupa.

Monella mökillä on verholla erotettu peseytymistila. Joskus se saattaa olla vallan erillinen huone, josta löytyy oikea lavuaari. Joskus myös keittiössä on viemäröity lavuaari. Yleensä pihasta löytyy laskivedelle oma kaatopaikka, jonne se kannetaan vanhaan tapaan ämpärillä.

Sauna on harvinaisuus. Sellainen löytyy esimerkiksi Røysvatn hytten puuvajasta. Minulle keittiön pöydässä syötetty tarina kertoo, että löylyhuone rakennettiin lisähuokuttimeksi, kun huomattiin, että tupa oli koko Norjan noin kuudestasadasta se toiseksi vähiten käytetty. Pihapiirissä on myös ihanteellinen uimalammikko.

Gautelishyttan keittiön pöydän äärestä tapasin Tukholmasta tulleen Karinin. Kerroin, että lupasin lämmittää vajan yhteyteen rakennetun saunan perässä tuleville saksalaisveljeksille. Karin oli jo käynyt vilkaisemassa löylyhuonetta. Kiukaan kylkeen oli teipattu lämmityskiellosta kertova lappu. Kipaisin pettyneenä pesulle jääkylmään järveen.

Palasin keittiöön kuumentamaan tomaattisoppaa ja kahvia. Järveltä kuului perämoottorin pärinä. Itsekin Ruotsin puolella tupavastaavana toimiva Karin tuohtui sadattelemaan, ettei tälläkään järvellä saa käyttää moottorivenettä. Paitsi viralliset tahot, jotka ovat tulossa korjaamaan saunan kiuasta, arvelin minä. Pian pienen alumiinipaatin kokka kolahti rantakiville ja sieltä he tulivat, kaksi miestä ja työkalulaatikko. Tuossa tuokiossa he yhdistivät irronneen hormiputken ja laittoivat koetulen kiukaan alle. Saimme luvan jatkaa saunan lämmittämistä. Saunajuomaksi miehet jättivät kaksi isoa limupulloa.

Gautelishytta. Norjalainen mökkisauna.

Tuulisiksi tiedetyillä paikoilla tuvat on kiinnitetty kamaraan tukevilla vaijereilla. Minä koin kovimmat puhurit Sauvas-tuvalla. Iltapalaa popsiessa tärisevä pöytä ei vielä haitannut, mutta kun asettui nukkumaan ja lattian ali ulvova tuuli pani sängyn tutisemaan, hiipi väkisin mieleen pieni epäilys rakennuksen ja vonkuvien vaijerien kestävyydestä.

Sauvashytta. Kirja pysyy kädessä vaikka tupa tärisee tuulessa.

Norjalaisten tunturitupien hyllyistä löytyvät kirjat olivat valtaosin norjankielisiä. Myös saksalaiset olivat jaksaneet kantaa luettavaa tunturiin. Englanninkielisiä romaaneja kohtasin reitin varrelta kolme. Yksi oli kökköinen tusinafantasia, toinen Lee Childin kynäilemä älyvapaa Jack Reacher toimintamälli, jonka senkin luin hätäpäissäni kannesta kanteen ja kolmas John Hardingin hauska ja merkillinen One Big Damn Puzzler.

Ylivoimaisesti eniten esiintyvä kirja oli Stieg Larsonin Millennium trilogian avausosa Män som hatar kvinnor, joka löytyi ruotsin lisäksi kaikilla kolmella jo mainitulla kielellä. Ainoa koko matkalla kohtaamani suomenkielinen kirja oli Antti Hyryn Uuni. Ihmetellä sopii millainen ultra-heavy-retkeilijä oli raahannut tunturiin kovakantisen, tasan 400 sivuisen järkäleen.

Tjalalveshytta. Katon korjaajat tulevat kopterilla töihin.

Palvelut jonossa. Reittimerkki, taukotupa ja silta.

Vietin öitä myös yksityisen omistamassa "mökissä".

Kvitsteindalstunet. DNT tarjosi monesti ihan yhtä komeat olot.

Kvitsteindalstunet. Tupakeittiö.

Umbukta fjellstue. Aitassa asuu palovartijakettu.

Reitin eteläpäässä yövytään yksityisissä majataloissa ja leirintämökeissä. Grannes Camping Unkervatnet järven rannalla tarjosi jännittävän elämyksen ja aikamatkan. Leirintäalue oli helppo hoksata tien varresta, mutta minkäänlaista vastaanottotoimistoa en onnistunut löytämään. Rannalla lähtöä tekevät ruotsalaiset matkailuautoilijat, ainoat maisemassa näkyvät ihmiset, osasivat kertoa omistajan asuvan vihreässä talossa tien toisella puolella. Taloa lähestyessäni huomasinkin kuistin ikkunaan teipatun käsin kirjoitetun lapun "resepsjon". Puhelinnumeroa lapussa ei ollut. Koputin oveen. Ei vastausta.

Palasin tien toiselle puolelle ja laitoin lounaan leirintäalueen yhteiskeittiössä. Ihmettelin seinälle kiinnitettyjä valokuvia ja tulosteita, joissa miehet esittelivät toinen toistaan suurempia taimenia. Vaatteista ja varusteista päätellen kalan tulo oli ollut parhaimmillaan 80-luvulla.

Sitten palasin kuistille koputtelemaan. Ei vastausta. Eteisen seinästä löysin soittokellon nappulan. Painoin sitä pitkään. Kuulin, kuinka sisällä pirisi. Uskaltauduin astumaan kynnyksen yli. Koputtelin ja huhuilin ja kävin varovasti peremmälle. Olohuoneen ovelta näin sohvalla nukkuvan miehen. Huusin haloota kovin kovaa ja lopulta mies havahtui. Hän ei näyttänyt yllättyvän vähääkään ja tarttui saman tien leirintätoimeen. Vuokrasin mökin hinnalla, jota tuskin oli tarkistettu sitten sen kalaisan 80-luvun. Mies kertoi ylpeänä, että kuluneena kesänä alueella oli yöpynyt jo 140 vaeltajaa. Kortti ei käynyt, vaihtorahaa ei ollut. Sovittiin, että maksan pankin kautta. Omistaja raapusti paperilapulle erittäin vaikeasti tulkittavan tilinumeron.

Asetuin pieneen mökkiin, jonka kalusteet olivat vanhoja jo 80-luvulla. Myös suihkutiloissa koki astuneensa aikaikkunan läpi menneeseen. Kaikki oli vanhaa ja kulunutta, mutta kaikki oli myös ihmeen hyvässä järjestyksessä ja ikäänsä nähden kunnossa. Siivous oli hoidettu viimeisen päälle.

Sain myöhemmin kuulla, että sohvalta ylös hätyyttämäni Eldor oli jo 88 vuotias. Isännän ikääntyessä vastuun alueesta oli kantanut muutamaa vuotta nuorempi pikkusisko, joka asuu naapuritalossa. Paljon myöhemmin sain yöpymisen maksettua norjalaisen tuttavan välittämällä käteisellä. Samasta lähteestä sain kuulla, että Eldor ja sisko olivat päättäneet panna pillit pussiin. Jatkajaa etsitään.

Grannes camping.