Julkisilla selkoseen

"Ympäristöystävällisestä retkeilijästä ei jää jälkeäkään." Uhkaa tihkuva lause tervehti tulijaa Lintulammen autiotuvan pöydälle avatussa kansiossa. Varmistin selustan ja jatkoin lukemista. "Retkeilijän ympäristövinkit: Käytä matkustamiseen yleisiä kulkuneuvoja.”

Ei se helppoa ole, mutta juuri näin olin toiminut. Yleisiä käyttäen olin matkustanut myöhäiselle syysretkelle Martinselkoseen. Aivan itärajan pinnassa Suomussalmella sijaitsevalla luonnonsuojelualueella saisin kulkea vanhassa metsässä, katsella soiden syysvärejä, yöpyä tunnelmallisissa tuvissa ja kenties katsella karhua, kunhan en ihan silmästä silmään.

Julkisilla selkoseen pyrkivä joutuu tekemään jonkin verran taustatyötä. Minä aloitin naputtelemalla paikannimiä Matkahuollon reitit ja liput sovellukseen. Kone kertoi kyytejä olevan. Mitään muuta tietoa se ei antanut. Edistin asiaa lähettämällä sähköpostia Suomussalmelle. Matkailuneuvonta vastasi viipymättä. Sovellus oli viitannut koulukyyteihin. Kunnan ja palveluntuottajan välinen sopimus salli myös oppivelvollisuutensa suorittaneen turistin kuljettamisen jos autossa on tilaa. Sain myös kyytejä ajavan linja-autoyhtiön työnjohtajan yhteystiedot. Pohjolan matkan toimistolla palvelu oli vielä parempaa, suorastaan sydämellistä.

Aloitin julkista liikennettä käyttävän matkan lokakuun kolmannella viikolla, kun Kainuun koululaiset olivat palanneet pulpettiin syysloman jälkeen. Anivarhain aamusella seilasin lautan kyydissä kotisaarelta Korppoon Galtbyhyn. Ensimmäiset torkut otin Turkuun vievässä linja-autossa. Lyhyen asemien välisen patikan jälkeen matka jatkui junalla. Illansuussa saavuin Kajaaniin. Kävelin muutaman kilometrin. Parakkimaiseen rakennukseen Laajakankaan teollisuusalueelle sijoitettu Guest House Julia oli siisti ja viihtyisä matalan hinnan majatalo.

Hyvin nukutun yön jälkeen kävin eväsostoksilla ja nousin Kajaanista Suomussalmelle kulkevan vuoron kyytiin. Kerroin kuljettajalle terveisiä toimistolta ja pääsin päätepysäkin ohi, varikolle asti. Koulukyydin lähtöä odotellessa kävimme suunnitelmani läpi puhelintutun työnjohtajan kanssa. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja sovimme, mistä minut retken jälkeen poimitaan.

Koulun pysäkiltä otettiin kyytiin puoli tusinaa varsinaista matkustajaa. Puhuttiin kuljettajan kanssa karhuista. Hän oli nähnyt useita. Myös kaikki lapset olivat nähneet karhuja. Tietysti ja totta kai. "Kyllä niitä siellä on. Kyllä säkin näät", vakuuttivat koululaiset.

Jäin kyydistä Kekovaaran tienhaarassa. Itään kurkottavan soratien varressa oli alkumatkasta kaksi taloa, joista ainakin ensimmäinen oli asuttu. Koira katseli kulkijaa pää kallellaan, mutta jätti haukkumatta. Porhalsin seitsemän kilometriä ripeästi jalkaa toisen eteen heitellen. Käännyin T-risteyksestä vasemmalle ja saavuin tien päättävään kääntösilmukkaan yhtä aikaa hämärän kanssa. Poimin parkkipaikan kulmalta oikealle lähtevän polun. Tarkkaan parturoitu puupelto vaihtui kuin veitsellä leikaten suojelualueen oikeaksi metsäksi. Selkeästi etenevällä polulla oli vielä rahkeissa varaa kiihdyttää vauhtia. Kiiruhdin kilpaa hämärän kanssa. Tuvalla kaappasin ensitöikseni ämpärin käteen ja riensin rantaan. Ehdin noutaa veden päivännäöllä. Puuliiteriin mennessä piti jo laittaa lamppu otsalle.

Lintulammen autiotupa.

Venelossi yli Karttimojoen.

Rajakomentajan metsästysmajaksi 1920-luvulla rakennettu Teerilammen tupa.

Satavuotiaassa tuvassa on tunnelmaa.

Teerilampi. Hieno uimapaikka veti yöllä riitteeseen.

Suon sumuiset syysvärit.

Suojelualueen vanhaa metsää.

Omalla autolla kulkevan retki tulee valmiiksi, kun napsauttaa auton ovet auki, nostaa repun takaluukkuun, vaihtaa ehkä kuivaa ylle ja lähtee ajamaan. Julkisilla kulkevan retkeilijän isoin etu on, että lähtö ja maali voivat olla eri paikassa. Maaliin tulo pitää tietysti ajoittaa jatkoyhteyksien mukaan, eikä aina ole tarjolla viihtyisää odotustilaa.

Minä saapastelin Juntusrantaan. Odottelin iltapäivän koulukyytiä kyläkaupan kahvipisteellä. Söin korvapuustia ja tapasin paikallisen vauvan. Pienokaisen äiti mietti miten opintiellä kuljetaan, kun lapsi aikanaan lähtee kouluun. Minä vielä pääsin yli sadan kilometrin kierrosta tekevän pikkubussin kyydissä valtatien varteen. Ensin tuli pimeä ja sitten tuli Kuusamoon kuskaava linja-auto. Karhua en nähnyt. Retki rajan pintaan päättyi onnellisesti aloittelevan pienpanimoyrittäjän lauteille.

Kyläkauppa Juntusrannassa.

Pysäkillä E-kuuskolmosen pielessä.

Kotoisasti Kuusamossa. Ystäväni Salvo ja mä. (Kuva, Minna Lymi)

HUOM! Tein retken Martinselkoseen lokakuussa 2024. Ruhtinan herkkukori lopetti toimintansa saman kuun lopussa, vain muutama päivä käyntini jälkeen. Guest house Julia ei enää löydy majoitusta markkinoivilta sivustoilta. Karttimojoen venelossi ei mahda olla käytössä. Koulukyytien tämänpäiväisestä tilanteesta täytyy taas kysellä Suomussalmen matkailuneuvonnasta. "Retkeilijän ympäristövinkit: Käytä matkustamiseen yleisiä kulkuneuvoja.” Tuskin se helppoa on vieläkään.

Nordlandsruta-muutama maisemakortti Norjasta

 

Transatlanttinen merileväkaapeli

Vuosisadan vähemmän tunnetuista neroista merkittävin lienee Kimotei Ylonenni. Itseoppinut tiedemies oli kasvikuitupohjaisen viestintäteknologian uranuurtaja ja meribiologian mestarietsivä.

Epämääräisistä skandinaavisista lähtökohdista ponnistanut Ylonenni teki tärkeimmät löytönsä tutkiessaan Laminarea-suvun ruskoleviä. Lahjomattomat mittauslaitteet osoittivat Skotlannin rannikolla yleisen Laminarea hyberborea lajin omaavan korkeimman havaitun sähkönjohtavuuden (61.6x10₆ S/m).

Kansainvälinen pahoinvointi pakotti vannoutuneen humanistin tarttumaan toimeen. Mainitun vuoden marraskuussa Ylonenni saapui Lewisin saarelle, Ulko-Hebrideille. Introvertti yleisnero paneutui rakentamaan viestintäkaapelia vanhan maailman ja Amerikan mantereen välille. Transatlanttisen merileväkaapelin oli määrä kulkea 1763 merimailin matka Brúen kylästä Hebrideiltä, Grölannin kärjen ohi, Newfoundlandin Nutakiin.

Lupaavan alun jälkeen hanke kohtasi odotettuja vaikeuksia. Länsi-luoteesta puhaltanut myrsky ja sitä seurannut poikkeuksellisen korkea vuorovesi huuhtoivat rannalle varastoidun kaapelin tietämättömiin. Viimeiset havainnot Kimotei Ylonennista tehtiin tuhoa seuranneena aamuna. Silminnäkijät kertovat peräänantamattoman sankaritutkijan huutaneen hävyttömyyksiä aavalle ulapalle. Varhaisen aamupäivän aikana Ylonenni katosi jäljettömiin. Yleisesti uskotaan suurmiehen joutuneen surman suuhun valtavan vaahtopään kantamana.

Merileväkaapelin kappale Grinneabhat-keskuksessa.

Kulttuurikeskus Grinneabhat, Pohjois-Bragarin kylässä, Lewisin saarella pitää hallussaan ainutta säilynyttä merileväkaapelin kappaletta. Näytteille asetettu jaoke on noin 160 senttimetriä pitkä ja paksuudeltaan sylentäysi. Seinälle on ripustettu kahdeksan kuvaa, jotka valotti työmaalle sattumalta vaeltanut varhaisen valokuvauksen pioneeri Beti Bricelj.

Kimotei Ylonenni. Wikipedia-sivu.

Kimotei Ylonenni. Tiettävästi viimeinen kuva Brúen rannalla.

Toisaalla on toisenlaista

Tutkimusmatkailijan ei tarvitse purjehtia kaikista kaukaisimmille saarille tai samota Samoalle löytääkseen erilaista ja eksoottista. Nurkantakaisempi nurinkurinmaa löytyy heti Kanaalin takaa.

Saarivaltakunnassa on jotain vinossa.

Ulko-ovet aukeavat sisäänpäin.

Lattiapintoja peittää nurkasta nurkkaan ulottuva keinonurmi.

Sähkö imaistaan verkosta ainutlaatuisen kytkimien ja pistokkeiden järjestelmän avulla.

Tiskiharjan tilalla on kangaslappu.

Vessaharjan korvaa kuminen kieli.

Veden laskeminen vaatii vähintään kaksi käännettävää nuppia, ellei peräti kaksi erillistä ulostuloa.

Kuuman veden putkesta lasketaan täytettä kuumavesipulloon. Ikkuna-aukkojen peittämiseen riittää yksinkertainen lasi.

Peppuheppa

 

Tiluksille tuodaan kaksi hevosta.

Valkoinen on vanhempi. Se osaa juttuja.

Molemmat osaavat melkein kääntää ovenkahvaa.

Isäntä ei arvosta hevosen hygienia-taitoja.

Kesätyömatkapyöräilijä peittää jälkensä

Keväällä 2019 Mustarinda-seura kutsui minut rakentamaan teosta Polku-kesänäyttelyyn. Polkua kertyikin aikalailla, kun oikein polkemalla polkaisin polkupyörän Norrskatan saarelta vaaran laelle Hyrynsalmen Paljakkaan.

Kaivoin ikikuusikkoon toisen version teoksesta Metsäpohjan arkekologiaa. Työmatkasta kerrotaan aiemmin julkaistuissa jutuissa otsikolla Kesätyömatkapyöräilijä sitä taikka tätä. Kesätyöstä, teoksesta ja sen rakentamisesta kerron tässä jaksossa: Kesätyömatkapyöräilijä oikeissa töissä

Lyhyesti teosta voi kuvata sanalla kuoppa. Se oli tasan tarkkaan kuutiometrin vetoinen kaivanto. Monttu oli kaivettu kuusen alle. Puun hellävaroen ja pikkutarkasti esiin rapsutellut juuret kulkivat kuopan halki. Päällimmäisenä ajatuksena oli paljastaa lähiluonnosta jotain hyvin tavallista, mutta tavallisesti katseilta kätkettyä. Kuopan päälle rakensin vitriinin.

Kiinnitin kuopanhoito-ohjeet jääkaapin oveen, Mustarinda-talon keittiöön. Sovittiin, että kun kuoppa alkaa näyttää kurjalta, se täytetään. Kaivettu maa oli tallessa kaatuneiden puiden juurilaattojen taakse piilotettuna. Vitriinin laudat voisi käyttää johonkin muuhun tai ne voisi pätkiä ja lämmittää ihanan pihasaunan. Akryylilevylle löytyisi varmasti kierrätyskäyttöä.

Reilut kaksi vuotta myöhemmin minulle myönnettiin kuukauden mittainen residenssijakso. Marraskuussa 2021 pääsin palaamaan Paljakkaan. Tulin työstämään toista teosta, mutta luontopolun varrelta löysin yllättävän hyvin aikaa kestäneen kuopan. Peitin jälkeni.

Vitriini on huurtunut, mutta muuten siistissä kunnossa.

Tarvittavat työkalut ja maassa jo aavistus talven tulosta.

Kuoppa itse.

Täytetty, peitetty ja piilotettu.

Talvi täydentää työn.

Tapaus Metsäpohjan arkekologiaa on suljettu.

Kesätyömatkapyöräilijä meloo

Kaksi kajakkia lasketaan Kuloveteen Siurossa. Kesätyömatkapyöräilijä lähtee melomaan. Kaksi kajakkia! Pyöräilijä ei melo yksin. Miten semmoisesta seikkailusta voi kirjoittaa?

Toni ja Kimmo Siurossa. Kuva, Johanna Kotiniemi.

Noin miljoona askelta ja plussat päälle on pääosin otettu yksin. Taival jalan, kyyti pyörän satulassa tai tunnit bussin penkissä, minä matkustan yksin. Minä näen ne maisemat. Minun omaan nenääni ottavat ne tuoksut. Riemu kuplii omassa rinnassa. Väsymys tuntuu omassa kehossa.

Polulla kohtaan toisia kulkijoita. Olemme matkalla samaan suuntaan, kuljemme peräkkäin, pysähdymme samoilla taukopaikoilla, pystytämme telttoja samaan leiripaikkaan tai osumme asumaan samassa tuvassa. Tuttavuus voi kestää useamman vuorokauden ja uudistua taas päivien tai viikkojen päästä. Ehkä satumme polulla vastakkain ja vaihdamme muutaman sanan. Jaamme kokemuksia ja kuulemme juttuja. Jutuista tulee väriä matkakertomuksen kudokseen.

Kaksi kertaa olen matkustanut ryhmän mukana, Salkantay-vaelluksella Machu Picchuun ja maastoauton kyydillä Chilen San Pedro de Atacamasta Uyunin suolatasangolle Boliviaan. Näistä oli helppo kirjoittaa. Ryhmän jäsenet olivat minun matkaani maustavia kokemuksia siinä missä vuoret ja vaaleanpunaiset flamingot punavalkoisessa järvessä.

Kahdesti olen taittanut taivalta Nepalissa oppaan kanssa. Opas on opas, hän on töissä ja hänet on helppo kirjoittaa mukaan. Mutta miten kirjoitetaan mukaan koko matkan vierellä tai vähän edellä melova kaveri?

Onko Toni tekstissä kokonimi vai pelkkä T tai peräti Iso-T? Pitääkö keksiä peitenimi? Jos kerrotaan, että siskoni kyyditsee meidät rantaan, kerrotaanko samaan vauhtiin, että hän on naimisissa Tonin kanssa? Siskokulta myös tuo pyörän päätesatamaan Porin Reposaareen. Aikanaan hän palauttaa kajakin, kun itse nousen satulaan kesätyömatkan viimeiselle etapille. Kun mainitaan Reposaari, kerrotaanko, että Toni on sieltä kotoisin. Kerrotaanko, miten Toni 80-luvun lopussa muutti Satakunnan mahtivirran latvavesille ja on siitä pitäen haaveillut ”Koksun” melomisesta. Vuosien ajan aikomuksesta pidettiin puhetta saunan lauteilla. Paljon vettä virtasi Kokemäenjoessa. Lopulta lyötiin märkää kättä päälle Norrskatan siikaonkijoiden vappusaunassa -19.

Tonilla on oma punainen kajakki. Hiking Travel, Hit Tampereelta tarjoaa hauskaa, asiantuntevaa ja joustavaa palvelua. Minä vuokraan keltaisen Dag Miwok kajakin ja teen mielestäni hyvät kaupat.

Siuro, Kulovesi. Vartin melonnan jälkeen Tonin vetämään vaappuun tarttuu hauki. Saaliin saaminen on toki hauskaa ja sitä hihkumme, mutta entä tärpin seuraukset? Matkanteko keskeytyy. Vavan kahmiminen telineestä melojan selän takaa, koko touhu tempovan kalan kanssa, keskellä selkää, näyttää vierestä katsoen villiltä vikellykseltä. Entä mitä sille kalapoloiselle sitten tehdään? Päästetään irti ja uimaan? Kiusantekoa semmoinen peli. Otetaan eräksi? Siinäkö se makaisi kajakin kansiverkossa odottaen iltaa ja paistinpannulle pääsyä? Pyydykset ylös. Kalastus lopetetaan.

Yhteen laskienkin melontakokemusta on vähänlaisesti. Toni on alkukesästä harjoitellut Näsijärvellä. Hän meloo ensimmäisen selän yli suhteellisen suoraan. Minä kiemurtelen ylimääräisiä kilometrejä mittariin. Se mittari on Tonin puhelimessa. Siellä on myös kartta. Toni on suunnitellut reitin ja huolehtii suunnistamisesta. Hän on miettinyt päivämatkat ja katsonut yöpaikat. Vetovastuu on kaverilla. Se tuntuu lomalta kesän omatoimitaipaleiden jälkeen.

Minä en aina tiedä missä mennään. En seuraa menemistä sillä silmällä. En myöskään tee muistiinpanoja pieneen vihkoseen, kuten yksin kulkiessa. Minähän voin jakaa vaikutelmat sitä mukaa, kun niitä tulee. Voin kertoa jutut ja möläyttää huonot vitsit heti. Eikä minulla ole aikaa tai halua vetäytyä kirjoittamaan matkapäiväkirjaa. Minä matkustan nyt seurassa. Kaksi vuotta myöhemmin, tätä kirjoittaessa, pitääkin rakentaa reitti uudelleen karttaohjelmia tutkien ja muistella ilman muistiinpanojen tukea. Kutalan saari, Ellivuori, evästauko, Salonsaaren ympäri...

Rautavesi, Vammala. Tällä retkellä mennään maaseudulla ja metsien halki, mutta lounaat syödään kylillä. Eväskauppaan pääsee joka päivä. Vammalassa poikkeamme kebabille. Omistaja osuu olemaan Tonille tuttu. Ostoksille kävellessä puhkeaa kaatosade. Istumme kauppakeskuksen penkeillä kerroksissa hyörivän nuorison juttuja kuunnellen.

Liekosaari. Ensimmäinen yö vietetään muinaisen kalmiston vieressä lähes yhtä muinaisen, karttaan merkityn, mutta täysin hoitamattoman nuotiopaikan äärellä. Katselemme hienosti pinoon järjestämiämme, läpimärkiä ja yhtälailla läpimätiä klapeja betonirenkaassa. Asetelma ei ota tulta. Otamme tulilientä. Erehdymme nauttimaan kerralla koko retken yömyssyt. Toni kiipeää ensi kertaa elämässään riippumattoon nukkumaan. Minä möyrin tutun teltan erittäin epätasaiselle pohjalle lohduttomassa ryteikössä.

Vammalan Liekosaari.

Hartolankosken patoava Tyrvään voimalaitos pakottaa retkikunnan kuivalle maalle. Kannamme kajakit vajaa puoli kilometriä hiekkatietä alavirtaan. Tällä muurilla vaihtuvat pitkulaiset järvet Kulo-Rauta-ja viimeisenä Liekovesi Satakuntalaista kulttuurimaisemaa halkovaksi Kokemäenjoeksi. Enää en mahdu tekemään laajoja kaaria. Vettä on vähän. Myötävirta ei missään vaiheessa kuljeta. Tuulisilla paikoilla aalto tulee vastaan. 

Tyrvään voimalaitos katkaisee vesitien.

Matkaa jatketaan soratiellä.

Ja sitten taas joen sileällä.

Toisen melontapäivän aamupuolella katkaisee vielä toinenkin valli vesitien. Meskalankosken energian valjastaa Äetsän voimalaitos. Kantomatka padon ohi on lyhyt. Kantajan paljasta jalkaa hellii pehmeä nurmi. Autiolta kylältä löydämme lounaaksi hyvää kotiruokaa, tällä kertaa kebab-pizzerian naapurissa.

Äetsän voimalaitos.

Taivas paisuu.

Rintaman rajapinnassa.

Toisen päivän päätteeksi melomme jonkin matkaa takaisin tulosuuntaan. Kapeaa viidakkojoen haaraa seuraten saavumme Puurijärvi-Isosuon kansallispuistoon. Telttapaikalla on laituri, tasainen nurmikko ja pari autolla tullutta naapuria. Toni lainaa viereisen teltan pikkupojalle virvelin ja viehepakin. Jigejä jää vastarannan puskiin ja lumpeisiin lähes joka heitolla.

Matkaan Puurijärvi-Isosuon kansallispuiston telttapaikalta.

Kolmantena päivänä kierrämme joen pitkään mutkaan pakottavan Säpilänniemen. Yöksi pystytämme teltat Levonsaareen. Kaverimajoituksessa pääsemme nauttimaan saunan löylyistä ja uskomattomasta grillikestityksestä. Sama vieraanvarainen pari hemmotteli kesätyömatkapyöräilijää jo toukokuussa Loimaalla.

Aamulla katkaisee matkan taas yksi muuri, Kolsin voimalaitos. Kajakit vedetään pienen pellon yli ja kannetaan alas rinnettä, läpi metsän. Viereisen talon isäntä suhtautuu tontin rajalla touhuaviin erämiehiin suurella myötätunnolla. Komeat koirat ovat pelkästään uteliaita.

Kolsin voimalaitos.

Matkalla ylitetään kaikkiaan neljä patoa. Kovimman urakan tarjoaa viimeinen, Harjavallan Voimalaitos. Tällä kertaa emme pysty käyttämään kajakkeja matkalaukkuina. Ensin kannamme tyhjät kajakit ohi padon, alas jyrkkiä portaita ja kilometrin laskupaikalle. Sitten kannamme tavarat erikseen. Teemme viisi edestakaista matkaa, joista viimeisen kaatosateessa.

Harjavallan voimalaitos.

Voimalaitoksen jälkeen lasketaan Pirilänkoski. Kalastajat katselevat, kun viiletämme ohi. Elämäni ensimmäinen koskenlasku kajakilla tuntuu hurjalta, mutta ei suorastaan pelottavalta. Pienetkin kuohut kasvavat kokoa, kun niitä katsoo matalalta vedenrajasta. Suvannon jälkeen joki kulkee syvällä jyrkkien rinteiden välissä. Hiekkaharjukanjoni on matkan hienoimpia pätkiä.

Arantilan vähävetinen koski on pieni, mutta kivinen pohja vaanii kovin lähellä. Sadetta ryöppyää pitkin päivää. Kajakki, jossa puoli vartaloa on kätketty vesitiiviiseen kaukaloon, lienee mukavin märän kelin retkipeli. Kun päällä on kunnollinen sadetakki voi ihailla läheltä ja täysin kuivana, kun pisarat hakkaavat veden pinnan vaahdoksi.

Ruskilankosken laavu on vallattu.

Yöksi asetumme laavuun Ruskilankosken niskalle. Viides päivä alkaa hauskasti pienellä vesivuoristoradalla. Ulvilassa lähdemme seuraamaan Kirkkojuopaa. Se on kiinnostava, pienempi uoma ja saattaa jopa oikaista. Tonin määritelmän mukaan oikotie on yleensä vain vähän pidempi ja sen tulee sisältää vesistön ylitys. Lieneekö siis yllätys ollenkaan, että vettä pitkin matkatessa oikotien tulee sisältää kuivan maan osuus.

Kokka rohkeasti Ulvilan kirkkojuopaan.

Vesi käy välistä vähiin.

Porin kaupungissa jalkaudumme keskustan kaduille. Löydämme hyvää lounasta torin laidalta. Kokemäenjoen melojan maisemat ovat monet. Matka jatkuu Kirjurinluodon halki. Vapaa-ajanasumisen koko kirjo koristaa rantoja. Kaupungin jälkeen alkavat suiston loputtomat kaislikot. On vaikea hahmottaa rannan todellisia rajoja. Pihlavanlahden suulla alamme katsella leiripaikkaa. Viimeisen yön sija ei ole valmiiksi kirjattu matkasuunnitelmaan. Ruovikossa piilottelee harvoja pieniä saaria, joihin johtaa niitettyjä väyliä. Parhailla paikoilla nököttää jonkun mökki. Muut paikat eivät näytä lainkaan kutsuvilta. Ensi kertaa tällä matkalla otan osaa päätöksentekoon. Kunkin saaren kohdalla ehdotan, että ehkä seuraava. Näin päädymme vihoviimeiseen saareen ja se on kurja ja kummallinen.

Kuka täällä tulee kolmion takaa?

Kuudennen melontapäivän aamuna ylitämme lahden. Sujahdamme pengertien ali Eteläselälle. Jokimatkan ajan olen hokenut olevani virtojen tai pienvesien meloja. En ole mukamas yhtää kiinnostunut isosta, rannattomasta vedestä. Avomeren äärellä kaveri katoaa välillä kokonaan korkeiden aaltojen väliin. Nautin joka hetkestä.

Viimeinen evästauko pidetään palokunnan vajalla.

Reposaari. Sovellus Tonin puhelimessa kertoo hänen meloneen 167 kilometriä. 

Kimmo ja Toni Reposaaressa.