Lampugnanon tinkimätön toiletti

 

Tukholman kaaoksesta kahville Milanoon

Kaosens mittpunkt, kaaoksen keskipiste, julistaa väliaikaisen kävelytunnelin seinään ruuvattu kyltti. Kuin asiaa alleviivatakseen kulkijat ovat suihkuttaneet maalikannuistaan tekstiä tekstin päälle. Piste on sijainnut jo jokusen vuoden Tukholmassa, noin puoli kilometriä Stadsgårdenin satamasta keskustaan päin. Alueella tehdään järjestelyjä.

Seikkailuun suuntaavan tutkimusmatkailijan on hyvä mitata selviytymistaitonsa heti matkan alussa. Jos onnistuu hoipertamaan ehjin nahoin ulos kaaoksen keskipisteestä, voi kohdata alligaattorit, lumivyöryt ja haaksirikot luottavaisin mielin.

Järjestelyjä tehdään myös rautatieaseman nurkilla. Piirissä Centralbron alla seisoo joukko huomio-oranssiin pukeutuneita rakentajia. Maassa makaava kaiutin soittaa rytmimusiikkia. Rakentajat kurottavat ylös ja taivuttavat alas. He toistavat venyttävän aamujumpan liikesarjaa. Miten ihanan ruotsalaista ja siten hyvinvointiin tähtäävää tai Pohjois-Korealaista ja siten kamalaa kontrollia ja pakkoliikettä.

Laiva saapui satamaan varhain. Patikka tyhjillä kaduilla halki vanhan kaupungin sujui joutuisasti. Asemalla on jo paljon väkeä. Monet ovat menossa jokapäiväisiin töihin. Suihku on vienyt unet viemäriin. Vaatteet on valittu ja päälle puettu. Useimmat naiset ovat meikanneet. Aamiainen on haukattu tai nautittu.

Useimmat tulevat jonkun toisen ihmisen vierestä.

Monen päivittäin kulkevan askel on kiireinen tai määrätietoisesti etenevä, mutta on niitäkin, joiden aamutoimiin kuuluu kahvikuppi asemalla. Minullakin on käden ulottuvilla oikein hyvä cappuccino.

Viereisen penkin ympärille kokoontuu ryhmä naisia. Yllään heillä on siistit vaatteet. Jokainen vetää perässään pientä matkalaukkua. Naiset voisivat olla matkalla alansa kokoukseen toisessa kaupungissa. Toisessa kädessä roikkuvat muovikassit ja puhutut sanat paljastavat toisenlaisen tilanteen. Naiset ovat kodittomia. Yksissä tuumin he punovat suunnitelmaa uuden epävarman päivän varalle.

Rullaportaista nousee valtava musta hattu. Nainen lierin alla pelkää aseman lattialla vaappuvia puluja. Selkäni takana penkeillä torkkuu kolhiintuneita alkoholistimiehiä.

Muurahaisenpolkuaan kulkevien ja asemalla majailevien lomassa puikkelehtii kertakulkijoita. Me etsimme suuntamerkkejä ja suuhun pantavaa. Jotkut ovat hyvin hermostuneita. Minulla on reilu tunti aikaa selvittää helppolukuisen aseman salat. Reppuun on jo löytynyt erinomaisen oloisia eväspatonkeja. Sämpyläkioskin luukulla meillä oli eläväinen keskustelu kolmella eurooppalaisella kielellä ja sillä neljännellä, jota kaikki ymmärsimme. Meillä oli myös kolme erilaista eurooppalaista ihonväriä.

Hiljaista matkaa, toivottaa SJ.

Kööpenhaminassa on taas kaksi tuntia vaihtoaikaa. Rautatieaseman käytävillä tapahtuvan ketjumuonituksen ja oikean ravintola-aterian välille löytyy hyvä vaihtoehto asemalta koilliseen. Heti Bernstorffinkadun toisella puolella venyy pituutta maailman toiseksi vanhimman huvipuiston ravintolamaailma, Tivoli Food Hall.

Ohi kulkee ryhmä suomalaisia aikuisopiskelijoita vai olisivatko vaikutteita hakevia ravintola-alan yrittäjiä. ”Tääl on saman katon alla erilaisia nousevia food-konsepteja.” selittää porukkaa opastava teräväkenkäinen mies. 15 kioskia tarjoaa makuja Marokosta Meksikon kautta Italiaan. Salaattibaari on islantilainen. Edes purilaiset eivät tule jättiläisten hihnalta. Kauppahallia muistuttavassa tilassa annokset tilataan ja noudetaan kioskien tiskiltä. Ruoka nautitaan omassa, vapaasti valittavassa pöydässä. Ainakin ennen sesongin alkua ympäristö on miellyttävällä tavalla eloisa. Minä valitsen pahvikulhooni intialaista.

Tivoli Food Hall, Kööpenhaminami nami nami.

Kööpenhamina-Hampuri junassa ei ole pakollisia paikkalippuja. On väljää öönzeen asti. Se kirjoitetaan Odense. Siellä kyytiin noussut luokanopettaja ohjaa oppilaat varatuille paikoille ja työntää samalla meidät muut penkkien ja pöydän muodostamaan vastakkaisryhmään vaunun perälle.

Viereisellä pöydällä on jo aikamoinen rykelmä kaljapulloja. Kuuntelen käytävän puoleisella korvalla ruotsalaismiesten ryhmää. Pyöreä parrakas luennoi Saksan kulttuurista ja maantieteestä. Nelikko on lähtenyt liikkeelle Lundin yliopistolta. Mustissa paidoissa virnuilevat pääkallot. Miehet ovat matkalla jalkapallokatsomoon.

Hampurilainen FC St. Pauli pelaa Saksan toisessa bundesliigassa. Seura oli ensimmäisiä, jotka pistivät huligaanit ruotuun ja kielsivät äärioikeistolta pääsyn katsomoon. Ilmiöksi nousseen seuran 11 miljoonaa saksalaista fania ja ainakin nämä neljä ruotsalaista heiluttavat seuran tunnukseksi noussutta merirosvolippua antifasismin, antirasismin ja ja antiseksismin puolesta. Seuran viralliseen logoon kuvattu rakennus näyttää kirkon ja synagogan sekoitukselta. Katolla on sekä risti, että kaksi daavidin tähden muotoista kappaletta.

Miehet puhuvat helposti ymmärrettävää ruotsin kieltä. Ilokseni pystyn seuraamaan, miten naapurimaan sanasepät takovat elefantti-ja kärsäaiheesta nokan ja sitä kautta aamunokan, eli aamuseisokin, joka siis olisi saksaksi morgenschnabel. Olisiko die, der vai das ja miksi, siitä keskustellaan vielä pitkään.

Hampurin linja-autoaseman laiturilla touhuaa nykivän nopeita nuorukaisia. Hupukkaat käyvät roska-astiat läpi verrattomalla tehokkuudella. Taskulamppu hampaissa he pujahtavat kohteen kimppuun kuin elokuvien superrikolliset, paitsi, että nämä ovat korkeintaan mini-minirikollisia ja näissäkin puuhissaan lain oikealla puolella. Himoittu saalis on pantillinen pullo tai tölkki. Seinustalla laahustaa aseman nurkan vanhempi sukupolvi, paskat housussa rollaattoriin nojaten.

Soul Kebab, Hampurin linja-autoasema. Oikeaa evästä oikeassa paikassa.

Bussissa torkutun yön jälkeen on kiva katsella Sveitsin maisemia.

Milano on saksaksi Mailand. Lampugnanon linja-autoasemalla voi viihtyä jos pitää matkatavarat tiukasti kainalossa ja välttää katsekontaktia hämärimpien varjo-olentojen kanssa. Voi viihtyä jos hyväksyy pakasteesta kaivetun, mikrolla kuumennetun löysän massan, jota lasagneksi nimitetään, kuuluisan italialaisen keittiön täysivaltaiseksi edustajaksi. Minultahan sekin käy paitsi jos surkeasta joutuu sijainnin vuoksi maksamaan korkean hinnan. Semmoinen raivostuttaa.

Vaihtoaikaa ennen Barcelonaan lähtevää yövuoroa on neljä tuntia. Löydän parin korttelin päästä äänekkään rauhan sataman, jossa asemalla uhanalaiset matkatavarani kököttävät turvassa pappa-barrikadin takana. Terassilla on muovituolit. Pienellä pöydällä seisoo erityinen paperipyyhelaatikko. Sokeri on pakattu pikku pötköihin, joita kuuluu heiluttaen ja napsutellen herkistellä ennen jauheen purkamista kuppiin. Autot baarin edessä on pysäköity kahteen rinnakkaiseen riviin, ulommaisten olettaessa, etteivät kadun reunaan jääneet ole juuri nyt menossa minnekään. Baarin pitäjä, apulaiset ja asiakkaat ovat kaikki saman korttelin väkeä. Kaikkia tervehditään. Kaikki tiedetään ja tunnetaan. Kaikista juorutaan selän tai tolpan takana. Ymmärrän puhetta tarpeeksi vähän. Kahvi on hyvää ja kaljaa saa tarpeeksi pienissä pulloissa. Useimmat syövät jäätelöä.

Tuotesijoittelua Italiassa.

Italiaan ilman siipiä - paluu

Paluumatkan varauksia viivyttelen viimeiseen asti. Jo lähtöpäivän päättäminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Lopulta, kun toimeen tartun, teen nipun nettikauppoja kerralla. Otan asiakseni selvittää miten nopeasti Linja-autolla pääsee Italian saappaan varresta naapurin Tukholmaan. Ostan kaikki liput samalta yhtiöltä. Arvelen, että asia on helpompi hoitaa jos parin tunnin vaihtovälein kasattu dominorivi alkaa kaatua. Flixbus takaa jatkoyhteyden seuraavassa mahdollisessa autossa. Pahimmillaankin menettäisin vain laivalipun.

Italiassa karhu on kaveri. Kuva: Minna Lymi

Henkilöauto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, laiva. Sama ketju paikannimillä, Fallo, Chieti, Rooma, Milano, Frankfurt, Hampuri, Göteborg, Tukholma, Turku. Maat, joiden kautta matka vie, Italia, Sveitsi, Saksa, Tanska, Ruotsi, Suomi.

Minut kyyditään Ala-Chietin asemalle hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Linja-auto lähtee ajallaan ja ajaa joutuisasti halki joulukuiseen aamuun heräävän maan. Roomaan tullessa vuoro poikkeaa Fiumicinon lentokentällä. Eväiden hankintaan ja rauhalliseen kahvisteluun varattu parituntinen hupenee sillä reissulla, sisääntulotien ruuhkassa. Jostain toiselta ajalta perityvällä sekasortoisella ja loppuunkuluneella Tiburtinan asemalla ehdin nauttia kahvin italialaiseen tapaan, tiskillä kiireesti kurkkuun kumoten. Onneksi hyviä tomaatti-mozzarella-leipiä löytyy hakematta.

Ehtiikö vai ei?

Sama hermoja raastava ruuhkaan juuttuminen juuri ennen autonvaihtoa tapahtuu kaikissa vuoroissa Hampuriin asti. Matkatavaroiden purku ja lastaus on hallitsematonta kaaosta peräti Göteborgiin saakka. 

Bussit eivät ole loistokkaita tai edes hienoja. Flixbus-appi toimii. paperille tulostettuja lippuja ei tässä kyydissä tarvita. Olisipa vielä kaikissa autoissa pistorasiat, sitten olisi huoletonta. 

Asiakaspalvelu on läpi Italian olematonta tai töykeää. Milanon ja Frankfurtin välillä työvuoroon osunut sympaattinen espanjalainen showmies nostaa Flixbussin pisteitä . Palvelu paranee vaihto vaihdolta pohjoiseen päin tullessa. Ruotsissa arvosana onkin jo kiittävä ilman miinuksia.

Matkan varrelle levitetty kaistale Eurooppaa on sateen ryvettämä, kolea ja kurainen. Harmaa tuhrii muut värit tasaiseksi. Maisemista pääsee nauttimaan vain Sveitsissä. Alppien seinät ja valkoiset huiput ja niiden väliin jäävät järvet kimaltavat täysikuun valossa.

Asemat ovat kolkkoja ja rumia kunnes tullaan Göteborgiin. Nils Ericson terminalen on niin kiva, että siellä on hyvä olla siihenkin aikaan aamuyöstä, kun muilla penkeillä notkuu ja mölyää kapakoista kotiin palaavia juottopossuja. Rautatieaseman puolella on vieläkin hienompaa ja hienossa kahvilassa tarjottu ilmainen santsikuppi -påtår på svenska- hyvää capuccinoa lievittää Italian ikävää.

Rajaviranomaiset, jotka autoon pistäytyvät ovat kautta matkan sympaattisia ja kärsivällisiä. Niissäkin tapauksissa, joissa joudutaan poistamaan paperittomia matkustajia, työtä tehdään mahdollisimman kohteliaasti ja nöyryyttämistä tai tarpeetonta hyppyytystä välttäen.  

Lähes yhtäjaksoinen linja-automatka Italiasta Ruotsiin kestää 56 tuntia, 35 minuuttia. Tukholmassa sataa isosta saavista kaataen. Kävelen kuitenkin Stadsgårdenin terminaaliin. Tekee mieli haukkoa happea ja heilutella koipia. Viking Amorellan halvin hytti on ylellinen palatsi ja taivaanlahja.

Italiaan ilman siipiä - meno, osa 2

Zagrebin linja-autoaseman laiturilla 402 on käynnissä hurja rysy ja hässäkkä. Auto on myyty viimeistä sijaa myöten täyteen. Osalla matkustajista on paikkalippu, enemmistöllä ei ole. Penkinvaihtoruletin keskellä tekee työtään ylirasittuneen oloinen lipuntarkastaja. Hän ei suostu hyväksymään lippuani, jonka tulostamisesta tehtiin verkkopalvelussa iso numero. Sen sijaan hän tahtoo matkan kulkua kuvailevan liitesivun, jonka hostellin virkailija tulosti vahingossa mukaan paperinivaskaan. Pikku juttu, mutta juuri tämmöiset tapaavat muodostua väsyneen matkustajan huolen juureksi.

Edessäni istuva, erittäin äänekäs rouva, puolustaa oikeuksiani. Myöhemmin hän estää minua vaihtamasta linja-autoa pysäkillä, jolla sitä matkaohjelman mukaan kuuluisi vaihtaa. Yleensä kuuluisi, tänään tämä vuoro ajaa perille asti. Rouvan mies on aikoinaan valmentanut Kroatian purjehdusmaajoukkuetta. Tietysti rouva itsekin on purjehtinut Airistolla.

Kroatian bussi.

Splitiin saavutaan iltamyöhällä. Vuokraamani asunto on lähellä, mutta tarvitsen isännän puhelinneuvontaa löytääkseni paikan katujen kiemuroissa. Asunto on kiiltävä yksiö isolla kylpyhuoneella ja vielä isommalla sängyllä. Aamulla herään remontin paukkeeseen. Pakko on sittenkin muuttaa.

Pintaremonttia ikkunan alla.

Näköala Antonio Premin asunnon ikkunasta.

Uuden asunnon löydän vanhan kaupungin sydämmestä. Kapean talon portaikossa tuntuu kuin olisi linnan torniin kiipeämässä. Asun ylimmässä kerroksessa. Iäkäs emäntä ja maagin näköinen ystävätär asuvat ullakolla. Sinne johtaa tikapuut. Taloa hallitsee kultataljainen kissa.

Kultainen tarkastaja.

Split on kasvanut Rooman keisari Diocletianuksen palatsin ympärille. Eläköitynyt keisari asettui kotiseudulleen Dalmatiaan 300-luvun alussa. Venetsia valtasi kaupungin Kroatia-Unkarin kuningaskunnalta 1420. Viralliseksi kieleksi vaihdettiin Italia. Split saattaa hyvinkin olla italialaisin kaupunki Italian rajojen ulkopuolella. Piazzalta, missä hyytävä tuuli heiluttaa terassien suppuun kurottuja auringonvarjoja saa oikeaa italialaista kahvia.

Jalkakäytävän yli kaartuvan portin varjosta löydän puolestaan lähes berliiniläiselle erinomaisuuden tasolle nousevan kebab-paikan. Syyrialainen omistaja ja albanialainen apukokki koristelevat joulukuusta. Molemmat ovat muslimeja. Kulttuurit joustavat.

Mikin bistro.

Rautavaltaistuimelle pääsee helposti. Ketään ei tarvitse teurastaa.

Fetish, Food & Me.

Kolmen päivän joutilaisuuden, lueskelun, pitkien kaupunkikävelyiden ja kahviloissa roikkumisen jälkeen on aika nousta laivaan. Jo ensimmäisenä Splitin päivänä olen poikennut terminaalissa kysymässä tarvitseeko tosiaan tulostaa liput, kuten verkkopalvelussa isoin punaisin kirjaimin tähdennetään. Virkailija hakee tiedot nimellä ja vakuuttaa, että passi riittää. 

Päätän pelata varman päälle ja poiketa lounasta etsiessäni uudemman kerran lipputoimistoon. Virkailija sanoo, että voin tehdä sisäänkirjauksen saman tien valmiiksi ja saada varsinaisen matkalipun taskuun. Hienoa. Oikein hyvä. Paitsi nyt ei löydy tietoja, ei nimellä eikä varausnumerolla. Jännä miten en edes hätkähdä, vaikka etukäteen olen niin huolehtinut, että ravaan terminaalissa yhtenään. 

Kolme virkailijaa selvittää asiaa. Minä olen kärsivällinen ja kannustan hymyssä suin. Tietoja ei löydy. Voinko ottaa itse yhteyttä lippupalveluun, sehän on joku ulkomainen, meillä on nettikin täällä? Mikäs siinä. Onhan minulla aikaa. Sitten tulee takahuoneesta neljäs virkailija, huiskuttaa isoa paperinippua ja kertoo, että kaikki on hyvin. Saan lipun. Kävelen mutkan kautta tuttuun kebab-paikkaan.

Laivaa odotellessa.

Jadrolinean palvelu terminaalissa, laivan lähtöaikaan on upeaa. Tullin jälkeen matkustajat ohjataan vielä tyhjän autokannen läpi hisseille. Koppiin pakataan neljä matkustajaa. Virkailija painaa nappia ja toivottaa hitaasti sulkeutuvan oven välistä hyvää matkaa sydämmellisyydellä, joka voisi sopia kuulennolle lähteville. Kaikkia naurattaa. Kaikki puhuvat italiaa.

Säännöllisesti matkustavat varaavat parhaat paikat laivan sohvilta. Minä asetun baariin. Hyvin hienotunteisesti kieltäydyn kivan australialaisen pariskunnan viinitarjoilusta ja sitä seuraavista Jägermaister-kopsuista. Tästäkin huolimatta nukun pöydän alla. Pumppaan makuualustan ja vedän makuupussin korville. Baari on auki läpi yön.

Ancona aamuvarhaisella. Ostan lipun seuraavaan mahdolliseen etelään päin lähtevään junaan. Teen pitkän kierroksen kaupungilla, mutta päädyn kahville asemaa vastapäätä sijaitsevaan nuhjuiseen kuppilaan. Ainakaan näiltä nurkin kaupunki ei ole hurmaava. Karabinieerit tarkastavat asemalla paperit kaikilta ulkomaalaisen näköisiltä.

Näköala tunnelista Adrianmerelle.

Pescarassa poikkean taas lippukioskilla. Onnistun ehtimään nopeimpaan mahdolliseen vaihtoyhteyteen aina vaan etelämmäs. Rata kulkee aivan Adrianmeren rantaa, läpi lähes katkeamattoman asutuksen. Jään kyydistä Fossacesian asemalla. Se on ehkä Italian ainoa seisake ilman kahvilaa. Tällä kohtaa ei ole myöskään asutusta. Tunnen oloni orvoksi. En tiedä edes millaista kyytiä odotan. Vastaan tulevat ystävät ovat vaihtaneet autoa. Naamat tuulilasin takana ovat sentään tutut. Lähdetään ylös Falloon.

Italian kääntö-ja kiintopiste on ystävien talo, tai kylänen tai kolme taloa ja kaksi rauniota tai... 

Näistäkin seikoista ja elämästä Italiassa ja isosta remonttityömaasta ja hauskoista hauvoista ja kivoista kissoista ja kylän kuulumisista saa paremmin selkoa täältä: piccolosalvo.com

La Casa di Piccolo Salvo. Kesäinen kuva parin vuoden takaa.

Italiaan ilman siipiä - meno, osa 1

Pakkaaminen on helppoa. Mukaan lähtee lähes aina sama käytännöllisten, kevyiden, nopeasti kuivuvien, mukavien matkavaatteiden valikoima ja siihen päälle laskostettu parempi valkoinen paita siltä varalta, että tulee kutsutuksi rientoihin. Retkikamppeet ovat aina samat ja löytyvät saman kaapin samoilta hyllyiltä. Tällä kertaa tarvitsen vain makuupussin. Italian kääntöpisteen vierashuoneen ikkunassa ei ehkä ole vielä lasia. Varaudun hyvät unet takaavaan viileyteen. Abruzzon kukkuloilla kiertelevien susien ulvontakin kuuluisi paremmin.

Lähteminen on vaikeaa, kotiovesta pääseminen. Sen taakse jäävät töpselit ja pistorasiat ja hellan levyt. Siellä ovat kaikki nupit kaakossa valmiina polttamaan talon. Myös pyöräetappi Olofsnäsin lauttarantaan voi olla tukala. Siinä vielä miettii mennessään onko kaikki varmasti repussa ja lautalle on aina olevinaan vähän kiire ja toisaalta tekisi mieli polkea rauhallisesti, ettei hikoile pilalle vasta otetun suihkun vaikutusta.

Harmaja Galtby.

Tällä kertaa matkan teko alkaa tuntua siltä itseltään heti lautan jälkeen. Kävelen aamupäivän tihkuisessa sumussa kirjastoon tulostamaan junalippuja. On kevyt kulkea.

Kulkuvälineketjun seuraava lenkki on Skärgårdbuss Turkuun. Torkun koko tuttua tutumman välin. Seuraavassa, marraskuisen pimeyden halki Helsinkiin kiitävässä bussissa vasta hyvin torkunkin. Unijaksojen välissä pitää ehtiä mutustaa eväitä.

Munkkiniemen majoitusmestari on aiemmin päivällä palannut Pariisista. Senkin vuoksi on syytä maistaa viiniä. Emäntä itse on uupunut, mutta pieni kanssamatkustajansa haluaa leikkiä läpi kaikki tutut lelut ja heittää muutamia kuperkeikkoja. Lastensängyn patja sohvatyynyillä jatkettuna hemmottelee minut taas sikiuneen. Tiedän jo, etten tule nukkumaan matkan kaikkia öitä näin mukavasti ruoto suorana.

Nelosen ratikka, laiva, Tallinnan kaupungin bussi, linja-auto, linja-auto, linja-auto, juna, juna, juna, linja-auto, laiva, juna, juna, henkilöauto. Sama ketju paikan nimillä. Helsinki, Tallinna, Riika, Kaunas, Varsova, Wien,Villach, Zagreb, Split, Ancona, Pescara, Fossacesia, Fallo. Maat, joiden kautta matka vie, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Tsekki, Itävalta, Slovenia, Kroatia, Italia

Harmaja Nokka.

Viking XPRS on kurja paatti kansimatkustajalle. Kaikki istumapaikat on kaupallistettu. Kahvilan liukkaalla tuolilla torkkuminen asettaa koetukselle jopa minun supervoimani.

Tallinnassa on vielä Helsinkiä harmaampaa. Kadut on katettu mustalla jäällä. Ajattelin joutessani kävellä, mutta päätänkin ottaa bussin. Avuksi tulee paikallinen mies. Hän on menossa samaan suuntaan. Nousemme yhdessä kyytiin. Parin kilometrin matkan aikana saan miehen vakuutettua. Tulevana suvena kannattaa tosiaan suunnata matkailuauton kanssa Turun saaristoon. Oikean pysäkin kohdalla hän painaa puolestani nappia ja toivottaa hyvää matkaa. Kotoisalla pikkukaupungin linja-autoasemalla syön tukevaa kotiruokaa tuleviin tunteihin tankaten.

Ikkunan takana, harmaja Baltia.

Lux Express hoitaa hommansa hienosti. Vain vaihto Latvian pääkaupungissa on kutkuttava. Aikataulun mukaan vaihtoaikaa on 7 minuuttia, mikä ei tuntemattomalle asemalle tullessa ole paljon ja me saavumme viisi minuuttia myöhässä. Reppuja kaivava apumies viittoo hätääntyneen oikean laiturin suuntaan, missä kollega työntää helpottuneen kyytiin. Bussin ovella minua tervehditään nimeltä. Pääluku täsmää ennakkoon ostettujen lippujen kanssa. Pääsemme lähtemään edellä aikataulua.

Kaunasissa asetun verkossa suositeltuun Magnus hotelliin. On niin myöhä, etten pääse suoraa aseman läpi. Korttelin ympäri kiertäen matkaa kertyy 300 metriä. Tämä on toiseksi lähin hotelli. Majoitus on edullinen ja hyvä. Aamulla nautin kunnollisen suihkun ja tukevan aamupalan.

 

Kaunasin yö.

Kaunasin linja-auto asema on huippu. Se ei ole kaunis tai vanha tai erityinen, mutta se on valoisa, avara, selkeä ja siisti. Siellä on kahvila, on kioskeja ja on marketti, josta eväspussin saa täyteen herkkuja. Matka jatkuu taas ajallaan Lux Expressin penkissä. WI-FI toimii hyvin. Varaan joutessani majoituksen Zagrebiin. Tunti ennen Varsovaa aurinko tulee esiin ensimmäistä kertaa tällä matkalla. Puolalainen tasanko kimaltaa, kummut kumpuilevat. Tuntuu hykerryttävän hyvältä olla matkalla.

Varsovassa linja-autoasema ja rautatieasema ovat samassa jättiläismäisessä rakennuksessa. Aikaa on tunteja. Samoilen toiseen yhtälailla jättiläismäiseen rakennukseen. Turisti-info sijaitsee kommunismin aikaisessa, alunperin Josef Stalinin kunniaksi rakennetussa kulttuuripalatsissa.

Ismien tornit rinnakkain Varsovassa.

Alan jo kivuta portaita, kun hoksaan kyltin viereisessä seinässä. Ymmärrän sanan museo. Turha olisi lähteä enempiä nähtävyyksien perään kyselemään. Oikaisen museoon. Se on nukkekotimuseo ja se on täysosuma.

Taiteilijanukke.

Kalastajanukke.

Asemalta lähtee käytäviä joka suuntaan. Harhailen ateriajahdissa. Ravintoloiden valikoima käy sitä kirjavammaksi ja hinnat halvemmiksi mitä pidemmälle kuiluihin kulkee. Minua kiinnosta pitsiverhojen taakse piiloutuva Valko-Venäläinen ravintola, mutta pitkän pähkäilyn jälkeen päädyn kebabille. Varsovalaisen kebab Kleopatran omistaa egyptiläinen, mutta saksalais-turkkilaisen dönerin tekee nepalilainen. Hän on asunut Puolassa 14 vuotta ja on naimisissa puolalaisen naisen kanssa. ”Olen eurooppalainen”, hän sanoo hyvin varmalla äänellä. Minä kehun Nepalia. Hän kehuu Suomea. ”Suomi on yksi viidestä tärkeästä Euroopan maasta.” Muut tärkeät ovat Saksa, Norja, Tanska ja Hollanti.

Yöjunan couchette on kuuden hengen hytti. Kummallakin seinällä istuu kolme rinnakkain. Sovittelemme polvia lomittain vastapäisen matkustajan kanssa. Onneksi kaikki muut poistuvat jo kahdella ensimmäisellä asemalla Varsovan liepeillä. Oikaisen pitkäkseni penkille. Naapurihytissä ryypätään. Pullojen kilinä ja diskojytke sekoittuvat kiskojen kolkotukseen. Unta häiritsee vain neljä kertaa toistuva matkalippujen tarkastus. Tällä voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että läpäisemme pimeässä Tsekin tasavallan, mistä minä en tiedä mitään.

Wienin päärautatieasema on aamuvarhaisella avara ja tyhjä. Verrattuna Varsovan asemaan se tuntuu, ihmeen selkeältä, pikkuisen kliiniseltä ja aivan eri vuosikymmentä elävältä. Löydän eväsmarketin ja mukavan, ei liian kimaltavan kahvilan ja sieltä hyvän cappucinon. Olen menossa Italiaan ja maistelen siksi kahvia herkällä kielellä, vivahteita tutkien. Osaan jo odottaa hyvää kahvia tavallisen kyläbaarin, Bar Sfarfallon terassilla, pikkiriikkisessä Fallon kylässä, Abruzzon vuorilla. Jostain syystä kahvi on parempaa kaikkialla Italiassa, kuin missään muualla, lukuun ottamatta Portugalia.

Ensi kertaa tällä matkalla voin sanoa katselevani maisemia. Juna kiipeää pitkään ylämäkeen. Ikkunan takana alkaa kohota vuoristo. Aurinko säteilee sinitaivaalla. Olen tullut läpi harmaan, kautta tihkuisen ja jo aikaisin pimeän pohjoisen. Mietin onko tasamaa sumussa ollut tylsää. Ei ole. Kaikki nuo talot ovat jonkun koteja. Joku noissa käy mummolassa. Keltaiset katuvalot seisovat harvassa heinittyneen maalaistien varressa. Joku on valottomalla pyörällä ajamassa voimistelujoukkueen harjoituksiin. Tylsää ei ole olemassakaan, kun antaa ajatusten vaeltaa maisemassa ja kutoa kokoon tarinoita toisenlaista elämää yhtä aikaa omani kanssa elävistä kanssaihmisistä.

Vaihto Villachissa voisi olla tiukka, mutta lähtevä juna on kymmenen minuuttia myöhässä. En kuitenkaan ehdi metsästää kahvia. Pitkän tunnelin jälkeen näyttää toisenlaiselta. Pikkukaupungin seisakkeelle unohdetun junan kyljestä luen maan nimen. Olen tullut Sloveniaan. Poikkeuksellisen harmaan näköinen pääkaupunki Ljubljana ohitetaan iltapäivällä. Maisemat laaksoissa ja jokien varsilla näyttävät seikkailujen näyttämöltä.

Sloveniassa on taas vähästä aikaa oikein harmaata.

Kroatian rajalla junan kampaa kaksi partiota, yksi kummastakin maasta. Ollaan Schengen-talousalueen rajalla.

Zagrebissa luistellaan.

Zagreb ilahduttaa heti ensi hetkestä. Matkustan entisaikojen malliin. En katso puhelimen karttaa vaan kysyn tietä majapaikkaan aseman ovella olevasta infosta. Patikka hostelliin on helppo. Kolmesataa metriä suoraan ja sitten puiston kohdalta vasemmalle. Näillä ohjeilla löydän oikealle kadulle. Kahviloita on toinen toisensa vieressä. Olen oikean numeron kohdalla, mutta myös siinä on kahvila, ei hostelli. Kysyn neuvoa tarjoilijalta, jolla on päässään punaiset poronsarvet. Hän johdattaa minut sysipimeän porttikongin tuolle puolen, yhtä pimeälle sisäpihalle. Hostellin kyltti hehkuu himmeästi takimmaisessa nurkassa parin parkkeeratun pakettiauton takana.

Subspace on tietenkin maan alla, kellarikerroksessa. Siellä asutaan kuutioissa. Yksityisyyttä on enemmän kuin tavallisessa makuusalissa, mutta muovilaatikon äänieristys on mitätön ja naapurit ovat paljon puhelimessa. Vessat ja suihkut on sijoitettu suurten putkien sisään. Hostelli on ajatuksella rakennettu ja hyvin pidetty.

Kellarin kennot.

Henkilökunta ansaitsee täyden kympin. Aamiaisella saa croisantteja ja kunnollista kahvia. Jäisin toiseksikin yöksi, mutta paikka on täynnä. Santsikupin ääressä, hyvin toimivan WI-FIn varjossa teen varauksia tulevaisuuteen. Löydän parin kilometrin päästä sijan seuraavaksi yöksi. Ostan bussilipun Splitiin ja laivalipun Italiaan. Saan tulostaa matkadokumentit. Ainakin junissa tulostettu lippu oli välttämätön ja helpottaa se bussissakin, kun on mukana jotain kouriintuntuvaa. Ollaan lähellä digiaikaa, mutta vielä pelaisin varman päälle.

Subspace on myös submarine.

Vietän päivän museoissa. Arkeologisessa museossa ymmärtää miten keskellä kaikkea Kroatia sijaitsee. Mitä moninaisimmat vaikutteet ja valloittajat ovat kulkeneet seudulla. Tutustun Avaarien muinaiseen kansaan. Vitriinissä on lähes 2000 vuotta vanha hakaneula. Museossa on myös hienoja egyptiläisiä sarkofageja. Yhteen aikaan varmaankin ajateltiin, ettei ole museo eikä mikään jos ei kokoelmista löydy muinaisen egyptin osastoa.

Kukkulan päällä, vanhassa kaupungissa, käyn naivistisen taiteen museossa. Ihmettelen naivismin käsitettä ja lasille maalattujen öljyväritöiden ihmeellistä kiiltoa. Tästä pohja materiaalimahdollisuudesta ei taidekoulussa vihjattu mitään.

Guyana. Josip Generalic maalasi Jonestownin joukkoitsemurhan.

Pyhän Markuksen kirkko.

Vietetään ensimmäistä adventtia. Zagreb pursuaa joulua. Keskusta on täynnä kojuja, joista useimmat kaikeksi riemuksi myyvät ruokaa ja juomaa. Istahdan tuopilliselle. Seuraan liittyy itävaltalainen pariskunta. He katsovat tarpeelliseksi tarjota repun kanssa kulkevalle sankarimatkailijalle toisen tuopin ja myös hehkuviiniin on syytä tutustua. Nainen onkin kotoisin maalta Zagrebin läheltä. Laajan perhekunnan yhteisiä jouluvalmisteluja tässä jo toimitetaan. Mies on asunut Helsingissä, Turussa ja Utsjoella. Parin viikon päästä tulee kotiin koiranpentu. Se on saanut suomalaisen nimen, Miika. Otetaan sillekin. Iltapäivähutikka toteutuu kuin varkain. Hyräillen lähden etsimään hostellia, minne tiputan rinkan. Elämä on kuin silkkiä vaan. Syön ylettömän iltasen vähemmän hohdokkaan kaupunginosan grillillä. Hostellin alakerrassa on tunnelmallinen pikku pub.

Rippusen raskassoutuiseen aamuun tarjoaa tehoa hyvä suihku ja aamiainen hostelleissa tarjoiltujen huipulta. Hedelmiä, hedelmämehua, paahtoleipää, pekonia ja paistettuja munia. Kirkkaasssa talven tuloa tuoksuvassa aamussa on ilo kävellä pari kilometriä linja-autoasemalle halki hitaasti heräilevän kaupungin. Perillä löydän tukevaa pizzaa ja koemaistan useammankin kahvin. Itse asema on merkillinen. Laitureiden numerointi alkaa kolmestasadasta. Missään ei ole nähtävissä tietoa, miltä laiturilta mikäkin auto lähtee. Tiedon saa ongittua pikkuruisessta info-kopista. Minun laiturini numero on 402. Aseman nurkissa näkee, ettei kaikilla tässäkään maassa mene tasan yhtä hyvin.

Italian isossa laaksossa

Tulin taiteilijaresidenssiin Pohjois-Italiaan. Suunnitelmissa oli istua terassilla, silmitellä Lago Maggioren maisemia ja antaa mielelle tilaa sommitella eräitä uusia hankkeita, joiden itu oli jo istutettu, mutta jotka kotona jäivät tekeillä olevan puuveistoksen ja toimistohommmien jalkoihin. Sumuisina päivinä suunnitelma oli toimivinaan. Ja sumua riitti. Ensimmäisellä viikolla näin vastarantaa vain harvoin.

Sitten meni retkeilyksi. Mitäs ovat laittaneet Val Granden kansallispuiston ihan siihen takapihalle.

Lago Maggiore, kuvittele-se-itse-näköala.

Ensimmäinen tutkimusmatka vie alas talon cantinaan. Sieltä löytyy kelpoisa polkupyörä, kaupparatsu. Rullailen alas Verbanian kaupunkiin. Ostan kartan.

Deccion kirkon takaa lähden lähimpiä rinteitä kiertäville poluille. SS Trinitan yläpuolelta löydän kuntoradan ja sen takaa jyrkän oikotien ylös Pollinoon ja heti kylän laidasta pienen kuppilan, missä saan nauttia kahvin kamiinan ääressä, sillä välin kun pilven lonka sataa lastinsa mäelle.

Ei aloittelijoille.

Alan kurotella etäämmälle. Poljen kaupungin läpi Cicognaan lähtevälle, aluksi lempeästi nousevalle tielle. Rovegron kylän jälkeen maisemia saa ihastella liki tasaisella rentoillen. Tunnelin jälkeen tie menee kippuralle. Pienimmällä vaihteella, hyvin hitaasti, lähestyy parkkipaikka, polun pää ja evästauko.

Kaupparatsu on retkipyörä.

Vuoristossa arvioidaan matka-aika.
Kilometrien määrä ei antaisi oikeaa kuvaa reitistä.

Polku Pogalloon on alusta asti upea. Se seuraa jokea kanjonissa, paikoin jyrkkään rinteeseen hakattuna. Purot ryöppyävät. Salamanteri laskee koskea. Linnunlaulu peittyy veden kohinaan. Tuoksuu kevät.

Pogallon jälkeen koukkaan takaisin ylimmän polun kautta. Pitkää nousua riittää melkein koko matkan A Prá alppimajalle asti. Harjanteen päällä, päivänpuoleisella reunalla kukkivat sinivuokot. Varjon puolella hanki upottaa polveen.

Polun teema on "Una storia d´acqua".

Entisaikaan täällä ylhäällä asuttiin.

Majalla käy tuuri. Paikkaa ylläpitävä perhe on kavunnut maalaamaan ulkokalusteita ollakseen valmiina lähiviikkoina alkavaan retkeilykauteen. Rouva laittaa pannun tulelle. Taas löydän mäen päältä kahvia.

Jäljellä on enää tunnin patikka alas Cicognaan. Sitten pääsen retken trallalaa-ja vihellysvaiheeseen, aina vaan jatkuvaan alamäkeen. Hiukan huolestuttavat viilättäjää tielle tipahdelleet kivet. Eivät ne isoja ole, mutta jos sellainen sattuu ohi kiitävän pyöräilijän otsaan on varmasti vaikea pysyä suunnassa ja reunan tuolla puolen vaanii tavallista paljon syvempi oja. Kypärähän on asunnolla, oven pielessä, hyllyn päällä.

Parissa päivässä unohdan mäkien kaiken kauheuden ja lähden taas kyhnyttämään ylös, tällä kertaa Intragnaan ja niin pitkälle, kun tietä riittää, Gabbioon. Tuntuu etteivät kähärät lainkaan lopu. Vaan tuleepa taas vastaan polun pää, kivipöytä ja pitkitetty eväspaussi.

Jo niiltä sijoilta näkee päämäärän, Pian Cavallone alppimajan. Sinne johtavaa Monte Todanon harjannetta voi mittailla katseellaan jo kaupungista.
Pistelen majalle alempana rinteessä kulkevaa polkua. Takaisin palaan huippuharjanteen kautta. Tällä kertaa onnistun valitsemaan helpomman kiertosuunnan. Kahvit joudun keittämään itse. Maisema on upea kaikkiin suuntiin ja mikä hauskinta, huipulta näkee myös edellisen retken reitin laakson takana sekä tulevan kohteen, pohjoisen puolella kohoavan Monte Zedan.

Ylempänä alppimajaa on vielä kirkko.

Lago Maggiore, onhan se siellä.

Alamäki on taas yhtä riemua vaikka ajon onkin oltava varovaisen ennakoivaa. Kaupparatsun jarrut eivät tällaisessa liuussa riitä pysäyttämään vauhtia. Hidastavat kuitenkin.

Onni oottaa oikotiellä.

Kaupungin kautta tie kohti Monte Zedaa on niin lohduttoman pitkä, että päätän oikaista ylös patikkapolkua Camognasta Lueraan. Välillä saan pyörää jopa työnnettyä. Enimmän aikaa sitä pitää kantaa. Hartaasti odottamani päällystetielle pääsy ei tuota suurta helpotusta. Ylämäkeähän se tietysti on, kun vuorille mennään. Tällä kertaa saan vaivan palkaksi ja eväiden kyytipojaksi kunnon cappuccinon. Rinteessä Piancavallon parkkipaikan jälkeen komeilee jääkiekkokahvila. Rekvisiitan, signeerattujen mailojen ja valokuvien joukosta löytyy monia suomalais nimiä.

Tie jatkuu edelleen Colleen ja on siitä pitäen osa Linea Cadornaa, ensimmäisen maailmansodan aikaista sotilastietä ja varustusten ketjua. Mökkitien tapaisella, monin paikoin lumen peittämällä pätkällä saa arkimankeli esittää maastopyörän roolia. P.SO Folungossa, kaikkien polkujen risteyksessä, tyhjennän eväslaukun ja arvioin suunnitelmaani. Pyörällä ei juuri kannattaisi lähteä ylemmäs hinkkaamaan. Jalkaisin en ehtisi alas ennen pimeää.
Ja sitten alkaa pilvistä tippua jäätä. Pyörrän pienen lenkin Archian kautta takaisin jäljilleni. Pysyn nipin napin pilven reunan edellä. Vain muutama tippa osuu. Selän takana tuiskuttaa jo lunta. On kylmä. Kaipaan tumppuja.
Alas, alas kiireesti. Siellä odottaa t-paitakeli. Laskettelen Auranon kylän kautta ja sepä onkin pisin ja hauskin lasku kaikista 

Kaupparatsu onkin mountain bike.

Linea Cadorna.

Vuorten takaa nousevat lumipilvet.

Lopussa tietysti odottaa aina ja joka kerta, olipa sitten poikennut marketissa tai polkenut päivän vuorilla, nousu Il Roccolon talolle. Vaan mitäpä tuosta, kun tietää tuota pikaa saavansa lämpimän suihkun ja kylmän juoman.

Talo laivalta kuvattuna.

Retket kartalla.

Poikkean myös naapurimaahan. Tuntuu hupsulta matkustaa laivalla Sveitsiin. Logarnossa kahvi on vallan törkeän kallista. Nousen kiireesti kaupparatsun satulaan ja poljen rantatietä takaisin iloiseen Italiaan. Tie itsessään on tavattoman kiva. Se kulkee veden äärellä ja lähes koko matkan sen tasolla. Tällä kertaa eivät mäet rasita. Liikenne rasittaa. Sitä on paljon ja tauotta. Kapealla tiellä kiitävien urheiluautojen, maastureiden ja kuorma-autojen kyljet hipovat kovin läheltä. Ei ole hauskaa sittenkään.

Kuin ihmeen kaupalla pääsen kaikilta retkiltä kotipesään kuivin ja myös tuolta viimeiseltä ehjin nahoin. Sitten onkin mukava asettua terassille seuraamaan miten päivän aikana kertyneet pilvet puuroutuvat järven päälle, alkavat syöstä salamoita ja ratkeavat kaatosateeksi.