Julkisilla selkoseen

"Ympäristöystävällisestä retkeilijästä ei jää jälkeäkään." Uhkaa tihkuva lause tervehti tulijaa Lintulammen autiotuvan pöydälle avatussa kansiossa. Varmistin selustan ja jatkoin lukemista. "Retkeilijän ympäristövinkit: Käytä matkustamiseen yleisiä kulkuneuvoja.”

Ei se helppoa ole, mutta juuri näin olin toiminut. Yleisiä käyttäen olin matkustanut myöhäiselle syysretkelle Martinselkoseen. Aivan itärajan pinnassa Suomussalmella sijaitsevalla luonnonsuojelualueella saisin kulkea vanhassa metsässä, katsella soiden syysvärejä, yöpyä tunnelmallisissa tuvissa ja kenties katsella karhua, kunhan en ihan silmästä silmään.

Julkisilla selkoseen pyrkivä joutuu tekemään jonkin verran taustatyötä. Minä aloitin naputtelemalla paikannimiä Matkahuollon reitit ja liput sovellukseen. Kone kertoi kyytejä olevan. Mitään muuta tietoa se ei antanut. Edistin asiaa lähettämällä sähköpostia Suomussalmelle. Matkailuneuvonta vastasi viipymättä. Sovellus oli viitannut koulukyyteihin. Kunnan ja palveluntuottajan välinen sopimus salli myös oppivelvollisuutensa suorittaneen turistin kuljettamisen jos autossa on tilaa. Sain myös kyytejä ajavan linja-autoyhtiön työnjohtajan yhteystiedot. Pohjolan matkan toimistolla palvelu oli vielä parempaa, suorastaan sydämellistä.

Aloitin julkista liikennettä käyttävän matkan lokakuun kolmannella viikolla, kun Kainuun koululaiset olivat palanneet pulpettiin syysloman jälkeen. Anivarhain aamusella seilasin lautan kyydissä kotisaarelta Korppoon Galtbyhyn. Ensimmäiset torkut otin Turkuun vievässä linja-autossa. Lyhyen asemien välisen patikan jälkeen matka jatkui junalla. Illansuussa saavuin Kajaaniin. Kävelin muutaman kilometrin. Parakkimaiseen rakennukseen Laajakankaan teollisuusalueelle sijoitettu Guest House Julia oli siisti ja viihtyisä matalan hinnan majatalo.

Hyvin nukutun yön jälkeen kävin eväsostoksilla ja nousin Kajaanista Suomussalmelle kulkevan vuoron kyytiin. Kerroin kuljettajalle terveisiä toimistolta ja pääsin päätepysäkin ohi, varikolle asti. Koulukyydin lähtöä odotellessa kävimme suunnitelmani läpi puhelintutun työnjohtajan kanssa. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja sovimme, mistä minut retken jälkeen poimitaan.

Koulun pysäkiltä otettiin kyytiin puoli tusinaa varsinaista matkustajaa. Puhuttiin kuljettajan kanssa karhuista. Hän oli nähnyt useita. Myös kaikki lapset olivat nähneet karhuja. Tietysti ja totta kai. "Kyllä niitä siellä on. Kyllä säkin näät", vakuuttivat koululaiset.

Jäin kyydistä Kekovaaran tienhaarassa. Itään kurkottavan soratien varressa oli alkumatkasta kaksi taloa, joista ainakin ensimmäinen oli asuttu. Koira katseli kulkijaa pää kallellaan, mutta jätti haukkumatta. Porhalsin seitsemän kilometriä ripeästi jalkaa toisen eteen heitellen. Käännyin T-risteyksestä vasemmalle ja saavuin tien päättävään kääntösilmukkaan yhtä aikaa hämärän kanssa. Poimin parkkipaikan kulmalta oikealle lähtevän polun. Tarkkaan parturoitu puupelto vaihtui kuin veitsellä leikaten suojelualueen oikeaksi metsäksi. Selkeästi etenevällä polulla oli vielä rahkeissa varaa kiihdyttää vauhtia. Kiiruhdin kilpaa hämärän kanssa. Tuvalla kaappasin ensitöikseni ämpärin käteen ja riensin rantaan. Ehdin noutaa veden päivännäöllä. Puuliiteriin mennessä piti jo laittaa lamppu otsalle.

Lintulammen autiotupa.

Venelossi yli Karttimojoen.

Rajakomentajan metsästysmajaksi 1920-luvulla rakennettu Teerilammen tupa.

Satavuotiaassa tuvassa on tunnelmaa.

Teerilampi. Hieno uimapaikka veti yöllä riitteeseen.

Suon sumuiset syysvärit.

Suojelualueen vanhaa metsää.

Omalla autolla kulkevan retki tulee valmiiksi, kun napsauttaa auton ovet auki, nostaa repun takaluukkuun, vaihtaa ehkä kuivaa ylle ja lähtee ajamaan. Julkisilla kulkevan retkeilijän isoin etu on, että lähtö ja maali voivat olla eri paikassa. Maaliin tulo pitää tietysti ajoittaa jatkoyhteyksien mukaan, eikä aina ole tarjolla viihtyisää odotustilaa.

Minä saapastelin Juntusrantaan. Odottelin iltapäivän koulukyytiä kyläkaupan kahvipisteellä. Söin korvapuustia ja tapasin paikallisen vauvan. Pienokaisen äiti mietti miten opintiellä kuljetaan, kun lapsi aikanaan lähtee kouluun. Minä vielä pääsin yli sadan kilometrin kierrosta tekevän pikkubussin kyydissä valtatien varteen. Ensin tuli pimeä ja sitten tuli Kuusamoon kuskaava linja-auto. Karhua en nähnyt. Retki rajan pintaan päättyi onnellisesti aloittelevan pienpanimoyrittäjän lauteille.

Kyläkauppa Juntusrannassa.

Pysäkillä E-kuuskolmosen pielessä.

Kotoisasti Kuusamossa. Ystäväni Salvo ja mä. (Kuva, Minna Lymi)

HUOM! Tein retken Martinselkoseen lokakuussa 2024. Ruhtinan herkkukori lopetti toimintansa saman kuun lopussa, vain muutama päivä käyntini jälkeen. Guest house Julia ei enää löydy majoitusta markkinoivilta sivustoilta. Karttimojoen venelossi ei mahda olla käytössä. Koulukyytien tämänpäiväisestä tilanteesta täytyy taas kysellä Suomussalmen matkailuneuvonnasta. "Retkeilijän ympäristövinkit: Käytä matkustamiseen yleisiä kulkuneuvoja.” Tuskin se helppoa on vieläkään.

Maata pitkin ja meren ali Skotlantiin

Päivä ei ole vielä puolessa ja matkan domino-palikat alkavat jo kaatua. Juna seisoo Linköpingin asemalla Ruotsissa. Olemme reilusti myöhässä. Myös kirjeet ja paketit tulevat olemaan myöhässä. Postin kuorma-auto on törmännyt rautatiesiltaan.

Tukholman asemalla vartijat kyöräävät päihtyneen parin ulos, mutta korjaavat samalla rollaattorin jarrut.

Jatkoyhteys Lundista Malmöön ajetaan linja-autolla. Rataosuus on remontissa. Kaupunkien väliä jatkuvasti sukkuloiva pikavuoro kirii aikataulun kiinni. Liikennevaloista piittaamaton pikamarssi ja muutama juoksuaskel tuovat asemalle ajoissa.

Vastaan tulee uusi pullonkaula. Matkustajia laiturille laskevat ovet ovat huoltotöiden kohteena. Liukuportaiden alapäähän pakkautunut massa livahtaa yksi kerrallaan holtittomasti heiluvien luukkujen välistä.

Hyvin hiljaisella äänellä toistettu kuulutus ilmoittaa laiturin vaihtuneen. Joku sen kuulee ja tämän jonkun perässä kaikki kiiruhtavat laiturilta 2a saman raiteen varressa olevalle laiturille 2b, missä junan peräpää näyttäisi häämöttävän. Jokainen sisään pujahtava matkustaja toistaa saman kysymyksen. ”Onko tämä Kööpenhaminan juna?” Me väliköstä istumapaikan saaneet vastaamme yhteen ääneen, niin uskovamme ja toivovamme.

Kööpenhaminassa en ehdi lounaalle, mutta joudan haukata tuhdin voileivän. Kahvikuppi kourassa kiipeän alkuperäisen matkasuunnitelman mukaiseen junaan. Ruotsalaisen konduktöörin antama puhelinnumeron rypistän roskakoriin. Minulla ei ole asiaa asematoimistoon lippuja vaihtamaan, eikä hänen tarvitse puhelimessa selittää tanskalaisille miksi matka hyytyi alkuunsa.

Hampurin äärimmäisellä esikaupunkialueella juna jämähtää taas paikalleen. ”Tämä ei ole päärautatieasema”, tähdentää särisevä ääni kaiuttimessa. Seuraa pitkä saksankielinen selitys. Sitten ääni yrittää selittää tilanteen englanniksi. Opiskelijat edessäni kuolevat nauruun.

Perille päästään toista tuntia myöhässä. Sillä ei ole väliä, koska majapaikka sijaitsee vastapäätä aseman pääovea.

Aamiaisella tarkastelen seuraavat osuudet sisältävää mobiili-lippua Hampuri-Köln-Brysseli. Epäilys herää vaikka en muka ymmärrä pienellä präntättyä saksankielistä tekstiä.

Asunnoton leiriytyy Hampurin aseman edessä.

Kannan repun Kirchenalleen yli asemalle. Tiskin takana, palveluhallin ovensuussa istuu virkailija. Hän sanoo huomenta eikä sitten muuta sanokaa. Hän katsoo ohitseni kaukaisuuteen. Yritän selittää asiani englanniksi. En saa vastausta. Haen saksankielisiä sanoja syvältä aivojen poimuista. Virkailijan kivikasvojen muuriin aukeaa aukko. ”Informaatio vai lipun osto?” hän tokaisee. En tiedä. Informaatio auttaisi arvioimaan joudunko ostamaan lisää lippuja. Yritän selittää. ”Informaatio vai lipun osto?” toistaa kivikasvo kovemmalla äänellä. Valitsen oston. Saan luvan ottaa vuoronumeron.

Palvelutiskin virkailija puhuu sujuvaa englantia. Olen epäillyt oikein. Lippua ensimmäiselle osuudelle ei ole. Minun olisi pitänyt huomata pikkuinen ympyrä, jonka toinen puoli on musta ja toinen valkoinen. Deutsche Bahnin varaussivuilla symboli tarkoittaa, että osto kattaa vain osan matkasta, vaikka kaikki matkasuunnitelmaan kuuluvat junat onkin kirjattu kuittiin.

Lippuun merkitty 08:49 lähtevä juna on FlixTrain. Tämän palvelun matkoja ei voi ostaa DB:n kautta, mutta Saksan rautatielaitoksellakin olisi tarjota kyyti Kölniin hintaa 198 €. Istun penkille salin seinustalla ja hakeudun kiireen vilkkaa Flix-sivuille. Aikaa junan lähtöön on vielä parikymmentä minuuttia.

Samaan aikaan ovensuussa, hankalia ulkomaan asiakkaita karsiva kivikasvo ajaa amerikkalaisen perheenisän menettämään kerta kaikkiaan malttinsa. Mister ryntää pää nykien ja jalkoja heitellen asemahalliin. Mom saa selittää lapsille, ettei daddy tällä kertaa osannut ratkaista ongelmaa.

Laiturilla on tungosta ja junassa on tungosta. Kuulutukset särisevät paljon sanoja, joista tuskin kukaan saa selkoa. Sekasortoisen alun jälkeen väki vähenee joka pysäkillä ja ensimmäinen Flix-junamatkani on lopulta varsin mukava kokemus.

Kölnin asemalla en löydä isoa näyttöä, joka kertoisi miltä raiteelta juna Brysseliin lähtee. Päädyn käymään laiturinäyttöjä läpi yksi kerrallaan. Jo kutosen kohdalla tärppää. Rauhallinen lounastauko on kuitenkin taas kutistunut muotoon noutokahvi ja sämpylä. Turhaan, koska juna lähtee 25 min myöhässä.

IC 314 on hyvin pitkä juna. Vaunujen kyljessä ei ole numeroita. Varmistan hämmästyttävän tosiasian laiturilla seisovalta konduktööriltä. Matkustajat kiirehtivät sisään lähimmäksi sattuvasta ovesta. Juna nytkähtää liikkeelle. Ihmiset tunkevat kohti oikeaa vaunua ja omaa paikkaa tasan ison matkalaukun levyisellä käytävällä. Liikenne yrittää kulkea molempiin suuntiin yhtä aikaa. Täpötäydessä junassa kaikilla ei ole paikkalippuja. Toiveikkaat istahtajat joutuvat poimimaan kassinsa ja palaamaan tammettuun virtaan. 

Onnekseni minulla on paikkalippu ja olen vain puolitoista vaunua väärässä kohdassa. Kaiken kohelluksen keskellä konduktööriä naurattaa.

Belgian pääkaupunkiin tullaan ajallaan. On aikaa istua pöydän ääreen syömään. Bernie's burger kasaa erittäin hyvän hampurilaisen ja tarjoaa kenties kaikkien aikojen parhaan hinta-laatusuhteen.

Aseman toisella kulmalla nautin napakan jälkiruokakahvin. Sitten astelen tolppien ja nauhojen rajaaman massojenhallinta-labyrintin läpi turvatarkastukseen. Reppu kulkee hihnalla läpivalaisevaan laitteeseen. Metallinpaljastin vinkaisee ja minä riisun vyön. Jonotan lyhyesti passin tarkastukseen. Odotustiloista siirrytään yhtenä ryhmänä laiturille ja junaan.

Hetkeä myöhemmin Eurostar kiitää lähes kolmensadan kilometrin tuntinopeudella läpi maalaismaiseman kohti kanaalin tunnelin Ranskan puoleista päätä. Aurinko painuu alas. Varjot kasvavat pituutta. Pilvien runsaat kummut kasautuvat rannikon päälle. Valon värissä kuultaa lähestyvä meri. Ja sitten on iso ratapiha ja paljon piikkilankaa. Betoniseinät kaventavan maiseman kouruksi, jota pitkin juna sukeltaa putkeen. Brexit tuntuu jotenkin korostetun älyvapaalta tässä ihmeellisessä mannermaata ja saarivaltakuntaa yhdistävässä sukkulassa.

Odotan sumua ja tihkua, nokea ja savua, kaasuvaloja ja korkeita hattuja. Näin viktoriaanista ei tietenkään ollut 80-luvun lopulla, kun viimeksi vierailin Lontoossa, eikä ole nytkään. Kaupunki on helppo kakkupalanen. Eurotähti saapuu tarkasti ajallaan St Pancrasin asemalle. Majatalo on vajaan kilometrin päässä Camdenin kulmilla ja aamulla matka jatkuu viereiseltä Kings Crossin asemalta. Sekin on valoisa ja selkeä. Kenties merkillisin seikka on aseman takaosassa, kahvilan edessä kiemurtava valtava jono. Väkeä ei ole vetänyt ruotuun tee-aika vaan seinään kiinnitetty opaste, laituri 9 ¾. Tältä mielikuvituslaiturilta lähti Tylypahkan juna ja tämän kyltin edessä tulee sinun kuvasi ottaman.

Asunnottomat asettuvat yöpuulle Lontoon Tottenham Court Roadilla.

Edinburghiin menevä Lumo-juna jättää matkustajat Newcastlen asemalle. Lukuisat keltaliivit paimentavat lauman ulos pääovesta ja vasemmalle. Väljä ja joutuisa junakyyti vaihtuu ääriään myöten täyden linja-auton ahtauteen. 

Vieressä nuokkuva nuorukainen kertoo olevansa kotoisin Yhdysvaltain Pennsylvaniasta. Hän on kiertänyt Euroopassa kahden kuukauden ajan. Lyhyimmän mahdollisen pikkupuheen jälkeen hän nukahtaa pää sylintäydeksi ahdettua reppua vasten.

Styyrpuurin puoleisesta ikkunasta näkyy meri ja kapoinen niemi. Maakaistaleen kärjessä kohoaa kukkula ja sen päällä linnan raunio. Naapuri herää parahiksi huomaamaan paikan nimen ohi vilahtavassa kyltissä. Hän ravistaa minua olkavarresta ja selittää kiihtyneellä äänellä. Lindisfarne, kaikkein tärkein paikka, viikinkiajan alkupiste, ryöstö, raiskuu ja minun esi-isät. En ehdi ehdottaa, että tuskin oli suomalaisia mukana niissä porukoissa, kun uupunut veikko taas sammuu reppunsa sekaan.

Päätepysäkin lähestyessä saan tilaisuuden kysyä naapurin suunnitelmista. Mitä tämän jälkeen? Jatkuuko matka pohjolan perille? ”Tänään Edinburgh. Huomenna Glasgow. Sitten kotiin. Jumalalle kiitos!”

Yön majoitun mukavasti Edinburghin keskustassa. Hankin välttämättömän välipalikan, että saan kiskottua asunnon seinästä virtaa puhelimeen. Täyden akun voimin väläytän aamulla näkyviin matkan viimeisen mobiili-lipun. Invernessin linja-autoasemalla on vastassa tuttu kaveri ja lämmin tervetuliaishalaus. Hänen autoonsa koitan tietysti kömpiä väärältä puolelta.

Totuus Okusta

 

Tukholman kaaoksesta kahville Milanoon

Kaosens mittpunkt, kaaoksen keskipiste, julistaa väliaikaisen kävelytunnelin seinään ruuvattu kyltti. Kuin asiaa alleviivatakseen kulkijat ovat suihkuttaneet maalikannuistaan tekstiä tekstin päälle. Piste on sijainnut jo jokusen vuoden Tukholmassa, noin puoli kilometriä Stadsgårdenin satamasta keskustaan päin. Alueella tehdään järjestelyjä.

Seikkailuun suuntaavan tutkimusmatkailijan on hyvä mitata selviytymistaitonsa heti matkan alussa. Jos onnistuu hoipertamaan ehjin nahoin ulos kaaoksen keskipisteestä, voi kohdata alligaattorit, lumivyöryt ja haaksirikot luottavaisin mielin.

Järjestelyjä tehdään myös rautatieaseman nurkilla. Piirissä Centralbron alla seisoo joukko huomio-oranssiin pukeutuneita rakentajia. Maassa makaava kaiutin soittaa rytmimusiikkia. Rakentajat kurottavat ylös ja taivuttavat alas. He toistavat venyttävän aamujumpan liikesarjaa. Miten ihanan ruotsalaista ja siten hyvinvointiin tähtäävää tai Pohjois-Korealaista ja siten kamalaa kontrollia ja pakkoliikettä.

Laiva saapui satamaan varhain. Patikka tyhjillä kaduilla halki vanhan kaupungin sujui joutuisasti. Asemalla on jo paljon väkeä. Monet ovat menossa jokapäiväisiin töihin. Suihku on vienyt unet viemäriin. Vaatteet on valittu ja päälle puettu. Useimmat naiset ovat meikanneet. Aamiainen on haukattu tai nautittu.

Useimmat tulevat jonkun toisen ihmisen vierestä.

Monen päivittäin kulkevan askel on kiireinen tai määrätietoisesti etenevä, mutta on niitäkin, joiden aamutoimiin kuuluu kahvikuppi asemalla. Minullakin on käden ulottuvilla oikein hyvä cappuccino.

Viereisen penkin ympärille kokoontuu ryhmä naisia. Yllään heillä on siistit vaatteet. Jokainen vetää perässään pientä matkalaukkua. Naiset voisivat olla matkalla alansa kokoukseen toisessa kaupungissa. Toisessa kädessä roikkuvat muovikassit ja puhutut sanat paljastavat toisenlaisen tilanteen. Naiset ovat kodittomia. Yksissä tuumin he punovat suunnitelmaa uuden epävarman päivän varalle.

Rullaportaista nousee valtava musta hattu. Nainen lierin alla pelkää aseman lattialla vaappuvia puluja. Selkäni takana penkeillä torkkuu kolhiintuneita alkoholistimiehiä.

Muurahaisenpolkuaan kulkevien ja asemalla majailevien lomassa puikkelehtii kertakulkijoita. Me etsimme suuntamerkkejä ja suuhun pantavaa. Jotkut ovat hyvin hermostuneita. Minulla on reilu tunti aikaa selvittää helppolukuisen aseman salat. Reppuun on jo löytynyt erinomaisen oloisia eväspatonkeja. Sämpyläkioskin luukulla meillä oli eläväinen keskustelu kolmella eurooppalaisella kielellä ja sillä neljännellä, jota kaikki ymmärsimme. Meillä oli myös kolme erilaista eurooppalaista ihonväriä.

Hiljaista matkaa, toivottaa SJ.

Kööpenhaminassa on taas kaksi tuntia vaihtoaikaa. Rautatieaseman käytävillä tapahtuvan ketjumuonituksen ja oikean ravintola-aterian välille löytyy hyvä vaihtoehto asemalta koilliseen. Heti Bernstorffinkadun toisella puolella venyy pituutta maailman toiseksi vanhimman huvipuiston ravintolamaailma, Tivoli Food Hall.

Ohi kulkee ryhmä suomalaisia aikuisopiskelijoita vai olisivatko vaikutteita hakevia ravintola-alan yrittäjiä. ”Tääl on saman katon alla erilaisia nousevia food-konsepteja.” selittää porukkaa opastava teräväkenkäinen mies. 15 kioskia tarjoaa makuja Marokosta Meksikon kautta Italiaan. Salaattibaari on islantilainen. Edes purilaiset eivät tule jättiläisten hihnalta. Kauppahallia muistuttavassa tilassa annokset tilataan ja noudetaan kioskien tiskiltä. Ruoka nautitaan omassa, vapaasti valittavassa pöydässä. Ainakin ennen sesongin alkua ympäristö on miellyttävällä tavalla eloisa. Minä valitsen pahvikulhooni intialaista.

Tivoli Food Hall, Kööpenhaminami nami nami.

Kööpenhamina-Hampuri junassa ei ole pakollisia paikkalippuja. On väljää öönzeen asti. Se kirjoitetaan Odense. Siellä kyytiin noussut luokanopettaja ohjaa oppilaat varatuille paikoille ja työntää samalla meidät muut penkkien ja pöydän muodostamaan vastakkaisryhmään vaunun perälle.

Viereisellä pöydällä on jo aikamoinen rykelmä kaljapulloja. Kuuntelen käytävän puoleisella korvalla ruotsalaismiesten ryhmää. Pyöreä parrakas luennoi Saksan kulttuurista ja maantieteestä. Nelikko on lähtenyt liikkeelle Lundin yliopistolta. Mustissa paidoissa virnuilevat pääkallot. Miehet ovat matkalla jalkapallokatsomoon.

Hampurilainen FC St. Pauli pelaa Saksan toisessa bundesliigassa. Seura oli ensimmäisiä, jotka pistivät huligaanit ruotuun ja kielsivät äärioikeistolta pääsyn katsomoon. Ilmiöksi nousseen seuran 11 miljoonaa saksalaista fania ja ainakin nämä neljä ruotsalaista heiluttavat seuran tunnukseksi noussutta merirosvolippua antifasismin, antirasismin ja ja antiseksismin puolesta. Seuran viralliseen logoon kuvattu rakennus näyttää kirkon ja synagogan sekoitukselta. Katolla on sekä risti, että kaksi daavidin tähden muotoista kappaletta.

Miehet puhuvat helposti ymmärrettävää ruotsin kieltä. Ilokseni pystyn seuraamaan, miten naapurimaan sanasepät takovat elefantti-ja kärsäaiheesta nokan ja sitä kautta aamunokan, eli aamuseisokin, joka siis olisi saksaksi morgenschnabel. Olisiko die, der vai das ja miksi, siitä keskustellaan vielä pitkään.

Hampurin linja-autoaseman laiturilla touhuaa nykivän nopeita nuorukaisia. Hupukkaat käyvät roska-astiat läpi verrattomalla tehokkuudella. Taskulamppu hampaissa he pujahtavat kohteen kimppuun kuin elokuvien superrikolliset, paitsi, että nämä ovat korkeintaan mini-minirikollisia ja näissäkin puuhissaan lain oikealla puolella. Himoittu saalis on pantillinen pullo tai tölkki. Seinustalla laahustaa aseman nurkan vanhempi sukupolvi, paskat housussa rollaattoriin nojaten.

Soul Kebab, Hampurin linja-autoasema. Oikeaa evästä oikeassa paikassa.

Bussissa torkutun yön jälkeen on kiva katsella Sveitsin maisemia.

Milano on saksaksi Mailand. Lampugnanon linja-autoasemalla voi viihtyä jos pitää matkatavarat tiukasti kainalossa ja välttää katsekontaktia hämärimpien varjo-olentojen kanssa. Voi viihtyä jos hyväksyy pakasteesta kaivetun, mikrolla kuumennetun löysän massan, jota lasagneksi nimitetään, kuuluisan italialaisen keittiön täysivaltaiseksi edustajaksi. Minultahan sekin käy paitsi jos surkeasta joutuu sijainnin vuoksi maksamaan korkean hinnan. Semmoinen raivostuttaa.

Vaihtoaikaa ennen Barcelonaan lähtevää yövuoroa on neljä tuntia. Löydän parin korttelin päästä äänekkään rauhan sataman, jossa asemalla uhanalaiset matkatavarani kököttävät turvassa pappa-barrikadin takana. Terassilla on muovituolit. Pienellä pöydällä seisoo erityinen paperipyyhelaatikko. Sokeri on pakattu pikku pötköihin, joita kuuluu heiluttaen ja napsutellen herkistellä ennen jauheen purkamista kuppiin. Autot baarin edessä on pysäköity kahteen rinnakkaiseen riviin, ulommaisten olettaessa, etteivät kadun reunaan jääneet ole juuri nyt menossa minnekään. Baarin pitäjä, apulaiset ja asiakkaat ovat kaikki saman korttelin väkeä. Kaikkia tervehditään. Kaikki tiedetään ja tunnetaan. Kaikista juorutaan selän tai tolpan takana. Ymmärrän puhetta tarpeeksi vähän. Kahvi on hyvää ja kaljaa saa tarpeeksi pienissä pulloissa. Useimmat syövät jäätelöä.

Tuotesijoittelua Italiassa.

Italiaan ilman siipiä - paluu

Paluumatkan varauksia viivyttelen viimeiseen asti. Jo lähtöpäivän päättäminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Lopulta, kun toimeen tartun, teen nipun nettikauppoja kerralla. Otan asiakseni selvittää miten nopeasti Linja-autolla pääsee Italian saappaan varresta naapurin Tukholmaan. Ostan kaikki liput samalta yhtiöltä. Arvelen, että asia on helpompi hoitaa jos parin tunnin vaihtovälein kasattu dominorivi alkaa kaatua. Flixbus takaa jatkoyhteyden seuraavassa mahdollisessa autossa. Pahimmillaankin menettäisin vain laivalipun.

Italiassa karhu on kaveri. Kuva: Minna Lymi

Henkilöauto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, linja-auto, laiva. Sama ketju paikannimillä, Fallo, Chieti, Rooma, Milano, Frankfurt, Hampuri, Göteborg, Tukholma, Turku. Maat, joiden kautta matka vie, Italia, Sveitsi, Saksa, Tanska, Ruotsi, Suomi.

Minut kyyditään Ala-Chietin asemalle hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Linja-auto lähtee ajallaan ja ajaa joutuisasti halki joulukuiseen aamuun heräävän maan. Roomaan tullessa vuoro poikkeaa Fiumicinon lentokentällä. Eväiden hankintaan ja rauhalliseen kahvisteluun varattu parituntinen hupenee sillä reissulla, sisääntulotien ruuhkassa. Jostain toiselta ajalta perityvällä sekasortoisella ja loppuunkuluneella Tiburtinan asemalla ehdin nauttia kahvin italialaiseen tapaan, tiskillä kiireesti kurkkuun kumoten. Onneksi hyviä tomaatti-mozzarella-leipiä löytyy hakematta.

Ehtiikö vai ei?

Sama hermoja raastava ruuhkaan juuttuminen juuri ennen autonvaihtoa tapahtuu kaikissa vuoroissa Hampuriin asti. Matkatavaroiden purku ja lastaus on hallitsematonta kaaosta peräti Göteborgiin saakka. 

Bussit eivät ole loistokkaita tai edes hienoja. Flixbus-appi toimii. paperille tulostettuja lippuja ei tässä kyydissä tarvita. Olisipa vielä kaikissa autoissa pistorasiat, sitten olisi huoletonta. 

Asiakaspalvelu on läpi Italian olematonta tai töykeää. Milanon ja Frankfurtin välillä työvuoroon osunut sympaattinen espanjalainen showmies nostaa Flixbussin pisteitä . Palvelu paranee vaihto vaihdolta pohjoiseen päin tullessa. Ruotsissa arvosana onkin jo kiittävä ilman miinuksia.

Matkan varrelle levitetty kaistale Eurooppaa on sateen ryvettämä, kolea ja kurainen. Harmaa tuhrii muut värit tasaiseksi. Maisemista pääsee nauttimaan vain Sveitsissä. Alppien seinät ja valkoiset huiput ja niiden väliin jäävät järvet kimaltavat täysikuun valossa.

Asemat ovat kolkkoja ja rumia kunnes tullaan Göteborgiin. Nils Ericson terminalen on niin kiva, että siellä on hyvä olla siihenkin aikaan aamuyöstä, kun muilla penkeillä notkuu ja mölyää kapakoista kotiin palaavia juottopossuja. Rautatieaseman puolella on vieläkin hienompaa ja hienossa kahvilassa tarjottu ilmainen santsikuppi -påtår på svenska- hyvää capuccinoa lievittää Italian ikävää.

Rajaviranomaiset, jotka autoon pistäytyvät ovat kautta matkan sympaattisia ja kärsivällisiä. Niissäkin tapauksissa, joissa joudutaan poistamaan paperittomia matkustajia, työtä tehdään mahdollisimman kohteliaasti ja nöyryyttämistä tai tarpeetonta hyppyytystä välttäen.  

Lähes yhtäjaksoinen linja-automatka Italiasta Ruotsiin kestää 56 tuntia, 35 minuuttia. Tukholmassa sataa isosta saavista kaataen. Kävelen kuitenkin Stadsgårdenin terminaaliin. Tekee mieli haukkoa happea ja heilutella koipia. Viking Amorellan halvin hytti on ylellinen palatsi ja taivaanlahja.

Italiaan ilman siipiä - meno, osa 2

Zagrebin linja-autoaseman laiturilla 402 on käynnissä hurja rysy ja hässäkkä. Auto on myyty viimeistä sijaa myöten täyteen. Osalla matkustajista on paikkalippu, enemmistöllä ei ole. Penkinvaihtoruletin keskellä tekee työtään ylirasittuneen oloinen lipuntarkastaja. Hän ei suostu hyväksymään lippuani, jonka tulostamisesta tehtiin verkkopalvelussa iso numero. Sen sijaan hän tahtoo matkan kulkua kuvailevan liitesivun, jonka hostellin virkailija tulosti vahingossa mukaan paperinivaskaan. Pikku juttu, mutta juuri tämmöiset tapaavat muodostua väsyneen matkustajan huolen juureksi.

Edessäni istuva, erittäin äänekäs rouva, puolustaa oikeuksiani. Myöhemmin hän estää minua vaihtamasta linja-autoa pysäkillä, jolla sitä matkaohjelman mukaan kuuluisi vaihtaa. Yleensä kuuluisi, tänään tämä vuoro ajaa perille asti. Rouvan mies on aikoinaan valmentanut Kroatian purjehdusmaajoukkuetta. Tietysti rouva itsekin on purjehtinut Airistolla.

Kroatian bussi.

Splitiin saavutaan iltamyöhällä. Vuokraamani asunto on lähellä, mutta tarvitsen isännän puhelinneuvontaa löytääkseni paikan katujen kiemuroissa. Asunto on kiiltävä yksiö isolla kylpyhuoneella ja vielä isommalla sängyllä. Aamulla herään remontin paukkeeseen. Pakko on sittenkin muuttaa.

Pintaremonttia ikkunan alla.

Näköala Antonio Premin asunnon ikkunasta.

Uuden asunnon löydän vanhan kaupungin sydämmestä. Kapean talon portaikossa tuntuu kuin olisi linnan torniin kiipeämässä. Asun ylimmässä kerroksessa. Iäkäs emäntä ja maagin näköinen ystävätär asuvat ullakolla. Sinne johtaa tikapuut. Taloa hallitsee kultataljainen kissa.

Kultainen tarkastaja.

Split on kasvanut Rooman keisari Diocletianuksen palatsin ympärille. Eläköitynyt keisari asettui kotiseudulleen Dalmatiaan 300-luvun alussa. Venetsia valtasi kaupungin Kroatia-Unkarin kuningaskunnalta 1420. Viralliseksi kieleksi vaihdettiin Italia. Split saattaa hyvinkin olla italialaisin kaupunki Italian rajojen ulkopuolella. Piazzalta, missä hyytävä tuuli heiluttaa terassien suppuun kurottuja auringonvarjoja saa oikeaa italialaista kahvia.

Jalkakäytävän yli kaartuvan portin varjosta löydän puolestaan lähes berliiniläiselle erinomaisuuden tasolle nousevan kebab-paikan. Syyrialainen omistaja ja albanialainen apukokki koristelevat joulukuusta. Molemmat ovat muslimeja. Kulttuurit joustavat.

Mikin bistro.

Rautavaltaistuimelle pääsee helposti. Ketään ei tarvitse teurastaa.

Fetish, Food & Me.

Kolmen päivän joutilaisuuden, lueskelun, pitkien kaupunkikävelyiden ja kahviloissa roikkumisen jälkeen on aika nousta laivaan. Jo ensimmäisenä Splitin päivänä olen poikennut terminaalissa kysymässä tarvitseeko tosiaan tulostaa liput, kuten verkkopalvelussa isoin punaisin kirjaimin tähdennetään. Virkailija hakee tiedot nimellä ja vakuuttaa, että passi riittää. 

Päätän pelata varman päälle ja poiketa lounasta etsiessäni uudemman kerran lipputoimistoon. Virkailija sanoo, että voin tehdä sisäänkirjauksen saman tien valmiiksi ja saada varsinaisen matkalipun taskuun. Hienoa. Oikein hyvä. Paitsi nyt ei löydy tietoja, ei nimellä eikä varausnumerolla. Jännä miten en edes hätkähdä, vaikka etukäteen olen niin huolehtinut, että ravaan terminaalissa yhtenään. 

Kolme virkailijaa selvittää asiaa. Minä olen kärsivällinen ja kannustan hymyssä suin. Tietoja ei löydy. Voinko ottaa itse yhteyttä lippupalveluun, sehän on joku ulkomainen, meillä on nettikin täällä? Mikäs siinä. Onhan minulla aikaa. Sitten tulee takahuoneesta neljäs virkailija, huiskuttaa isoa paperinippua ja kertoo, että kaikki on hyvin. Saan lipun. Kävelen mutkan kautta tuttuun kebab-paikkaan.

Laivaa odotellessa.

Jadrolinean palvelu terminaalissa, laivan lähtöaikaan on upeaa. Tullin jälkeen matkustajat ohjataan vielä tyhjän autokannen läpi hisseille. Koppiin pakataan neljä matkustajaa. Virkailija painaa nappia ja toivottaa hitaasti sulkeutuvan oven välistä hyvää matkaa sydämmellisyydellä, joka voisi sopia kuulennolle lähteville. Kaikkia naurattaa. Kaikki puhuvat italiaa.

Säännöllisesti matkustavat varaavat parhaat paikat laivan sohvilta. Minä asetun baariin. Hyvin hienotunteisesti kieltäydyn kivan australialaisen pariskunnan viinitarjoilusta ja sitä seuraavista Jägermaister-kopsuista. Tästäkin huolimatta nukun pöydän alla. Pumppaan makuualustan ja vedän makuupussin korville. Baari on auki läpi yön.

Ancona aamuvarhaisella. Ostan lipun seuraavaan mahdolliseen etelään päin lähtevään junaan. Teen pitkän kierroksen kaupungilla, mutta päädyn kahville asemaa vastapäätä sijaitsevaan nuhjuiseen kuppilaan. Ainakaan näiltä nurkin kaupunki ei ole hurmaava. Karabinieerit tarkastavat asemalla paperit kaikilta ulkomaalaisen näköisiltä.

Näköala tunnelista Adrianmerelle.

Pescarassa poikkean taas lippukioskilla. Onnistun ehtimään nopeimpaan mahdolliseen vaihtoyhteyteen aina vaan etelämmäs. Rata kulkee aivan Adrianmeren rantaa, läpi lähes katkeamattoman asutuksen. Jään kyydistä Fossacesian asemalla. Se on ehkä Italian ainoa seisake ilman kahvilaa. Tällä kohtaa ei ole myöskään asutusta. Tunnen oloni orvoksi. En tiedä edes millaista kyytiä odotan. Vastaan tulevat ystävät ovat vaihtaneet autoa. Naamat tuulilasin takana ovat sentään tutut. Lähdetään ylös Falloon.

Italian kääntö-ja kiintopiste on ystävien talo, tai kylänen tai kolme taloa ja kaksi rauniota tai... 

Näistäkin seikoista ja elämästä Italiassa ja isosta remonttityömaasta ja hauskoista hauvoista ja kivoista kissoista ja kylän kuulumisista saa paremmin selkoa täältä: piccolosalvo.com

La Casa di Piccolo Salvo. Kesäinen kuva parin vuoden takaa.

Italiaan ilman siipiä - meno, osa 1

Pakkaaminen on helppoa. Mukaan lähtee lähes aina sama käytännöllisten, kevyiden, nopeasti kuivuvien, mukavien matkavaatteiden valikoima ja siihen päälle laskostettu parempi valkoinen paita siltä varalta, että tulee kutsutuksi rientoihin. Retkikamppeet ovat aina samat ja löytyvät saman kaapin samoilta hyllyiltä. Tällä kertaa tarvitsen vain makuupussin. Italian kääntöpisteen vierashuoneen ikkunassa ei ehkä ole vielä lasia. Varaudun hyvät unet takaavaan viileyteen. Abruzzon kukkuloilla kiertelevien susien ulvontakin kuuluisi paremmin.

Lähteminen on vaikeaa, kotiovesta pääseminen. Sen taakse jäävät töpselit ja pistorasiat ja hellan levyt. Siellä ovat kaikki nupit kaakossa valmiina polttamaan talon. Myös pyöräetappi Olofsnäsin lauttarantaan voi olla tukala. Siinä vielä miettii mennessään onko kaikki varmasti repussa ja lautalle on aina olevinaan vähän kiire ja toisaalta tekisi mieli polkea rauhallisesti, ettei hikoile pilalle vasta otetun suihkun vaikutusta.

Harmaja Galtby.

Tällä kertaa matkan teko alkaa tuntua siltä itseltään heti lautan jälkeen. Kävelen aamupäivän tihkuisessa sumussa kirjastoon tulostamaan junalippuja. On kevyt kulkea.

Kulkuvälineketjun seuraava lenkki on Skärgårdbuss Turkuun. Torkun koko tuttua tutumman välin. Seuraavassa, marraskuisen pimeyden halki Helsinkiin kiitävässä bussissa vasta hyvin torkunkin. Unijaksojen välissä pitää ehtiä mutustaa eväitä.

Munkkiniemen majoitusmestari on aiemmin päivällä palannut Pariisista. Senkin vuoksi on syytä maistaa viiniä. Emäntä itse on uupunut, mutta pieni kanssamatkustajansa haluaa leikkiä läpi kaikki tutut lelut ja heittää muutamia kuperkeikkoja. Lastensängyn patja sohvatyynyillä jatkettuna hemmottelee minut taas sikiuneen. Tiedän jo, etten tule nukkumaan matkan kaikkia öitä näin mukavasti ruoto suorana.

Nelosen ratikka, laiva, Tallinnan kaupungin bussi, linja-auto, linja-auto, linja-auto, juna, juna, juna, linja-auto, laiva, juna, juna, henkilöauto. Sama ketju paikan nimillä. Helsinki, Tallinna, Riika, Kaunas, Varsova, Wien,Villach, Zagreb, Split, Ancona, Pescara, Fossacesia, Fallo. Maat, joiden kautta matka vie, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Tsekki, Itävalta, Slovenia, Kroatia, Italia

Harmaja Nokka.

Viking XPRS on kurja paatti kansimatkustajalle. Kaikki istumapaikat on kaupallistettu. Kahvilan liukkaalla tuolilla torkkuminen asettaa koetukselle jopa minun supervoimani.

Tallinnassa on vielä Helsinkiä harmaampaa. Kadut on katettu mustalla jäällä. Ajattelin joutessani kävellä, mutta päätänkin ottaa bussin. Avuksi tulee paikallinen mies. Hän on menossa samaan suuntaan. Nousemme yhdessä kyytiin. Parin kilometrin matkan aikana saan miehen vakuutettua. Tulevana suvena kannattaa tosiaan suunnata matkailuauton kanssa Turun saaristoon. Oikean pysäkin kohdalla hän painaa puolestani nappia ja toivottaa hyvää matkaa. Kotoisalla pikkukaupungin linja-autoasemalla syön tukevaa kotiruokaa tuleviin tunteihin tankaten.

Ikkunan takana, harmaja Baltia.

Lux Express hoitaa hommansa hienosti. Vain vaihto Latvian pääkaupungissa on kutkuttava. Aikataulun mukaan vaihtoaikaa on 7 minuuttia, mikä ei tuntemattomalle asemalle tullessa ole paljon ja me saavumme viisi minuuttia myöhässä. Reppuja kaivava apumies viittoo hätääntyneen oikean laiturin suuntaan, missä kollega työntää helpottuneen kyytiin. Bussin ovella minua tervehditään nimeltä. Pääluku täsmää ennakkoon ostettujen lippujen kanssa. Pääsemme lähtemään edellä aikataulua.

Kaunasissa asetun verkossa suositeltuun Magnus hotelliin. On niin myöhä, etten pääse suoraa aseman läpi. Korttelin ympäri kiertäen matkaa kertyy 300 metriä. Tämä on toiseksi lähin hotelli. Majoitus on edullinen ja hyvä. Aamulla nautin kunnollisen suihkun ja tukevan aamupalan.

 

Kaunasin yö.

Kaunasin linja-auto asema on huippu. Se ei ole kaunis tai vanha tai erityinen, mutta se on valoisa, avara, selkeä ja siisti. Siellä on kahvila, on kioskeja ja on marketti, josta eväspussin saa täyteen herkkuja. Matka jatkuu taas ajallaan Lux Expressin penkissä. WI-FI toimii hyvin. Varaan joutessani majoituksen Zagrebiin. Tunti ennen Varsovaa aurinko tulee esiin ensimmäistä kertaa tällä matkalla. Puolalainen tasanko kimaltaa, kummut kumpuilevat. Tuntuu hykerryttävän hyvältä olla matkalla.

Varsovassa linja-autoasema ja rautatieasema ovat samassa jättiläismäisessä rakennuksessa. Aikaa on tunteja. Samoilen toiseen yhtälailla jättiläismäiseen rakennukseen. Turisti-info sijaitsee kommunismin aikaisessa, alunperin Josef Stalinin kunniaksi rakennetussa kulttuuripalatsissa.

Ismien tornit rinnakkain Varsovassa.

Alan jo kivuta portaita, kun hoksaan kyltin viereisessä seinässä. Ymmärrän sanan museo. Turha olisi lähteä enempiä nähtävyyksien perään kyselemään. Oikaisen museoon. Se on nukkekotimuseo ja se on täysosuma.

Taiteilijanukke.

Kalastajanukke.

Asemalta lähtee käytäviä joka suuntaan. Harhailen ateriajahdissa. Ravintoloiden valikoima käy sitä kirjavammaksi ja hinnat halvemmiksi mitä pidemmälle kuiluihin kulkee. Minua kiinnosta pitsiverhojen taakse piiloutuva Valko-Venäläinen ravintola, mutta pitkän pähkäilyn jälkeen päädyn kebabille. Varsovalaisen kebab Kleopatran omistaa egyptiläinen, mutta saksalais-turkkilaisen dönerin tekee nepalilainen. Hän on asunut Puolassa 14 vuotta ja on naimisissa puolalaisen naisen kanssa. ”Olen eurooppalainen”, hän sanoo hyvin varmalla äänellä. Minä kehun Nepalia. Hän kehuu Suomea. ”Suomi on yksi viidestä tärkeästä Euroopan maasta.” Muut tärkeät ovat Saksa, Norja, Tanska ja Hollanti.

Yöjunan couchette on kuuden hengen hytti. Kummallakin seinällä istuu kolme rinnakkain. Sovittelemme polvia lomittain vastapäisen matkustajan kanssa. Onneksi kaikki muut poistuvat jo kahdella ensimmäisellä asemalla Varsovan liepeillä. Oikaisen pitkäkseni penkille. Naapurihytissä ryypätään. Pullojen kilinä ja diskojytke sekoittuvat kiskojen kolkotukseen. Unta häiritsee vain neljä kertaa toistuva matkalippujen tarkastus. Tällä voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että läpäisemme pimeässä Tsekin tasavallan, mistä minä en tiedä mitään.

Wienin päärautatieasema on aamuvarhaisella avara ja tyhjä. Verrattuna Varsovan asemaan se tuntuu, ihmeen selkeältä, pikkuisen kliiniseltä ja aivan eri vuosikymmentä elävältä. Löydän eväsmarketin ja mukavan, ei liian kimaltavan kahvilan ja sieltä hyvän cappucinon. Olen menossa Italiaan ja maistelen siksi kahvia herkällä kielellä, vivahteita tutkien. Osaan jo odottaa hyvää kahvia tavallisen kyläbaarin, Bar Sfarfallon terassilla, pikkiriikkisessä Fallon kylässä, Abruzzon vuorilla. Jostain syystä kahvi on parempaa kaikkialla Italiassa, kuin missään muualla, lukuun ottamatta Portugalia.

Ensi kertaa tällä matkalla voin sanoa katselevani maisemia. Juna kiipeää pitkään ylämäkeen. Ikkunan takana alkaa kohota vuoristo. Aurinko säteilee sinitaivaalla. Olen tullut läpi harmaan, kautta tihkuisen ja jo aikaisin pimeän pohjoisen. Mietin onko tasamaa sumussa ollut tylsää. Ei ole. Kaikki nuo talot ovat jonkun koteja. Joku noissa käy mummolassa. Keltaiset katuvalot seisovat harvassa heinittyneen maalaistien varressa. Joku on valottomalla pyörällä ajamassa voimistelujoukkueen harjoituksiin. Tylsää ei ole olemassakaan, kun antaa ajatusten vaeltaa maisemassa ja kutoa kokoon tarinoita toisenlaista elämää yhtä aikaa omani kanssa elävistä kanssaihmisistä.

Vaihto Villachissa voisi olla tiukka, mutta lähtevä juna on kymmenen minuuttia myöhässä. En kuitenkaan ehdi metsästää kahvia. Pitkän tunnelin jälkeen näyttää toisenlaiselta. Pikkukaupungin seisakkeelle unohdetun junan kyljestä luen maan nimen. Olen tullut Sloveniaan. Poikkeuksellisen harmaan näköinen pääkaupunki Ljubljana ohitetaan iltapäivällä. Maisemat laaksoissa ja jokien varsilla näyttävät seikkailujen näyttämöltä.

Sloveniassa on taas vähästä aikaa oikein harmaata.

Kroatian rajalla junan kampaa kaksi partiota, yksi kummastakin maasta. Ollaan Schengen-talousalueen rajalla.

Zagrebissa luistellaan.

Zagreb ilahduttaa heti ensi hetkestä. Matkustan entisaikojen malliin. En katso puhelimen karttaa vaan kysyn tietä majapaikkaan aseman ovella olevasta infosta. Patikka hostelliin on helppo. Kolmesataa metriä suoraan ja sitten puiston kohdalta vasemmalle. Näillä ohjeilla löydän oikealle kadulle. Kahviloita on toinen toisensa vieressä. Olen oikean numeron kohdalla, mutta myös siinä on kahvila, ei hostelli. Kysyn neuvoa tarjoilijalta, jolla on päässään punaiset poronsarvet. Hän johdattaa minut sysipimeän porttikongin tuolle puolen, yhtä pimeälle sisäpihalle. Hostellin kyltti hehkuu himmeästi takimmaisessa nurkassa parin parkkeeratun pakettiauton takana.

Subspace on tietenkin maan alla, kellarikerroksessa. Siellä asutaan kuutioissa. Yksityisyyttä on enemmän kuin tavallisessa makuusalissa, mutta muovilaatikon äänieristys on mitätön ja naapurit ovat paljon puhelimessa. Vessat ja suihkut on sijoitettu suurten putkien sisään. Hostelli on ajatuksella rakennettu ja hyvin pidetty.

Kellarin kennot.

Henkilökunta ansaitsee täyden kympin. Aamiaisella saa croisantteja ja kunnollista kahvia. Jäisin toiseksikin yöksi, mutta paikka on täynnä. Santsikupin ääressä, hyvin toimivan WI-FIn varjossa teen varauksia tulevaisuuteen. Löydän parin kilometrin päästä sijan seuraavaksi yöksi. Ostan bussilipun Splitiin ja laivalipun Italiaan. Saan tulostaa matkadokumentit. Ainakin junissa tulostettu lippu oli välttämätön ja helpottaa se bussissakin, kun on mukana jotain kouriintuntuvaa. Ollaan lähellä digiaikaa, mutta vielä pelaisin varman päälle.

Subspace on myös submarine.

Vietän päivän museoissa. Arkeologisessa museossa ymmärtää miten keskellä kaikkea Kroatia sijaitsee. Mitä moninaisimmat vaikutteet ja valloittajat ovat kulkeneet seudulla. Tutustun Avaarien muinaiseen kansaan. Vitriinissä on lähes 2000 vuotta vanha hakaneula. Museossa on myös hienoja egyptiläisiä sarkofageja. Yhteen aikaan varmaankin ajateltiin, ettei ole museo eikä mikään jos ei kokoelmista löydy muinaisen egyptin osastoa.

Kukkulan päällä, vanhassa kaupungissa, käyn naivistisen taiteen museossa. Ihmettelen naivismin käsitettä ja lasille maalattujen öljyväritöiden ihmeellistä kiiltoa. Tästä pohja materiaalimahdollisuudesta ei taidekoulussa vihjattu mitään.

Guyana. Josip Generalic maalasi Jonestownin joukkoitsemurhan.

Pyhän Markuksen kirkko.

Vietetään ensimmäistä adventtia. Zagreb pursuaa joulua. Keskusta on täynnä kojuja, joista useimmat kaikeksi riemuksi myyvät ruokaa ja juomaa. Istahdan tuopilliselle. Seuraan liittyy itävaltalainen pariskunta. He katsovat tarpeelliseksi tarjota repun kanssa kulkevalle sankarimatkailijalle toisen tuopin ja myös hehkuviiniin on syytä tutustua. Nainen onkin kotoisin maalta Zagrebin läheltä. Laajan perhekunnan yhteisiä jouluvalmisteluja tässä jo toimitetaan. Mies on asunut Helsingissä, Turussa ja Utsjoella. Parin viikon päästä tulee kotiin koiranpentu. Se on saanut suomalaisen nimen, Miika. Otetaan sillekin. Iltapäivähutikka toteutuu kuin varkain. Hyräillen lähden etsimään hostellia, minne tiputan rinkan. Elämä on kuin silkkiä vaan. Syön ylettömän iltasen vähemmän hohdokkaan kaupunginosan grillillä. Hostellin alakerrassa on tunnelmallinen pikku pub.

Rippusen raskassoutuiseen aamuun tarjoaa tehoa hyvä suihku ja aamiainen hostelleissa tarjoiltujen huipulta. Hedelmiä, hedelmämehua, paahtoleipää, pekonia ja paistettuja munia. Kirkkaasssa talven tuloa tuoksuvassa aamussa on ilo kävellä pari kilometriä linja-autoasemalle halki hitaasti heräilevän kaupungin. Perillä löydän tukevaa pizzaa ja koemaistan useammankin kahvin. Itse asema on merkillinen. Laitureiden numerointi alkaa kolmestasadasta. Missään ei ole nähtävissä tietoa, miltä laiturilta mikäkin auto lähtee. Tiedon saa ongittua pikkuruisessta info-kopista. Minun laiturini numero on 402. Aseman nurkissa näkee, ettei kaikilla tässäkään maassa mene tasan yhtä hyvin.