Julkisilla selkoseen

"Ympäristöystävällisestä retkeilijästä ei jää jälkeäkään." Uhkaa tihkuva lause tervehti tulijaa Lintulammen autiotuvan pöydälle avatussa kansiossa. Varmistin selustan ja jatkoin lukemista. "Retkeilijän ympäristövinkit: Käytä matkustamiseen yleisiä kulkuneuvoja.”

Ei se helppoa ole, mutta juuri näin olin toiminut. Yleisiä käyttäen olin matkustanut myöhäiselle syysretkelle Martinselkoseen. Aivan itärajan pinnassa Suomussalmella sijaitsevalla luonnonsuojelualueella saisin kulkea vanhassa metsässä, katsella soiden syysvärejä, yöpyä tunnelmallisissa tuvissa ja kenties katsella karhua, kunhan en ihan silmästä silmään.

Julkisilla selkoseen pyrkivä joutuu tekemään jonkin verran taustatyötä. Minä aloitin naputtelemalla paikannimiä Matkahuollon reitit ja liput sovellukseen. Kone kertoi kyytejä olevan. Mitään muuta tietoa se ei antanut. Edistin asiaa lähettämällä sähköpostia Suomussalmelle. Matkailuneuvonta vastasi viipymättä. Sovellus oli viitannut koulukyyteihin. Kunnan ja palveluntuottajan välinen sopimus salli myös oppivelvollisuutensa suorittaneen turistin kuljettamisen jos autossa on tilaa. Sain myös kyytejä ajavan linja-autoyhtiön työnjohtajan yhteystiedot. Pohjolan matkan toimistolla palvelu oli vielä parempaa, suorastaan sydämellistä.

Aloitin julkista liikennettä käyttävän matkan lokakuun kolmannella viikolla, kun Kainuun koululaiset olivat palanneet pulpettiin syysloman jälkeen. Anivarhain aamusella seilasin lautan kyydissä kotisaarelta Korppoon Galtbyhyn. Ensimmäiset torkut otin Turkuun vievässä linja-autossa. Lyhyen asemien välisen patikan jälkeen matka jatkui junalla. Illansuussa saavuin Kajaaniin. Kävelin muutaman kilometrin. Parakkimaiseen rakennukseen Laajakankaan teollisuusalueelle sijoitettu Guest House Julia oli siisti ja viihtyisä matalan hinnan majatalo.

Hyvin nukutun yön jälkeen kävin eväsostoksilla ja nousin Kajaanista Suomussalmelle kulkevan vuoron kyytiin. Kerroin kuljettajalle terveisiä toimistolta ja pääsin päätepysäkin ohi, varikolle asti. Koulukyydin lähtöä odotellessa kävimme suunnitelmani läpi puhelintutun työnjohtajan kanssa. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja sovimme, mistä minut retken jälkeen poimitaan.

Koulun pysäkiltä otettiin kyytiin puoli tusinaa varsinaista matkustajaa. Puhuttiin kuljettajan kanssa karhuista. Hän oli nähnyt useita. Myös kaikki lapset olivat nähneet karhuja. Tietysti ja totta kai. "Kyllä niitä siellä on. Kyllä säkin näät", vakuuttivat koululaiset.

Jäin kyydistä Kekovaaran tienhaarassa. Itään kurkottavan soratien varressa oli alkumatkasta kaksi taloa, joista ainakin ensimmäinen oli asuttu. Koira katseli kulkijaa pää kallellaan, mutta jätti haukkumatta. Porhalsin seitsemän kilometriä ripeästi jalkaa toisen eteen heitellen. Käännyin T-risteyksestä vasemmalle ja saavuin tien päättävään kääntösilmukkaan yhtä aikaa hämärän kanssa. Poimin parkkipaikan kulmalta oikealle lähtevän polun. Tarkkaan parturoitu puupelto vaihtui kuin veitsellä leikaten suojelualueen oikeaksi metsäksi. Selkeästi etenevällä polulla oli vielä rahkeissa varaa kiihdyttää vauhtia. Kiiruhdin kilpaa hämärän kanssa. Tuvalla kaappasin ensitöikseni ämpärin käteen ja riensin rantaan. Ehdin noutaa veden päivännäöllä. Puuliiteriin mennessä piti jo laittaa lamppu otsalle.

Lintulammen autiotupa.

Venelossi yli Karttimojoen.

Rajakomentajan metsästysmajaksi 1920-luvulla rakennettu Teerilammen tupa.

Satavuotiaassa tuvassa on tunnelmaa.

Teerilampi. Hieno uimapaikka veti yöllä riitteeseen.

Suon sumuiset syysvärit.

Suojelualueen vanhaa metsää.

Omalla autolla kulkevan retki tulee valmiiksi, kun napsauttaa auton ovet auki, nostaa repun takaluukkuun, vaihtaa ehkä kuivaa ylle ja lähtee ajamaan. Julkisilla kulkevan retkeilijän isoin etu on, että lähtö ja maali voivat olla eri paikassa. Maaliin tulo pitää tietysti ajoittaa jatkoyhteyksien mukaan, eikä aina ole tarjolla viihtyisää odotustilaa.

Minä saapastelin Juntusrantaan. Odottelin iltapäivän koulukyytiä kyläkaupan kahvipisteellä. Söin korvapuustia ja tapasin paikallisen vauvan. Pienokaisen äiti mietti miten opintiellä kuljetaan, kun lapsi aikanaan lähtee kouluun. Minä vielä pääsin yli sadan kilometrin kierrosta tekevän pikkubussin kyydissä valtatien varteen. Ensin tuli pimeä ja sitten tuli Kuusamoon kuskaava linja-auto. Karhua en nähnyt. Retki rajan pintaan päättyi onnellisesti aloittelevan pienpanimoyrittäjän lauteille.

Kyläkauppa Juntusrannassa.

Pysäkillä E-kuuskolmosen pielessä.

Kotoisasti Kuusamossa. Ystäväni Salvo ja mä. (Kuva, Minna Lymi)

HUOM! Tein retken Martinselkoseen lokakuussa 2024. Ruhtinan herkkukori lopetti toimintansa saman kuun lopussa, vain muutama päivä käyntini jälkeen. Guest house Julia ei enää löydy majoitusta markkinoivilta sivustoilta. Karttimojoen venelossi ei mahda olla käytössä. Koulukyytien tämänpäiväisestä tilanteesta täytyy taas kysellä Suomussalmen matkailuneuvonnasta. "Retkeilijän ympäristövinkit: Käytä matkustamiseen yleisiä kulkuneuvoja.” Tuskin se helppoa on vieläkään.

Nordlandsruta-muutama maisemakortti Norjasta

 

Nordlandsruta-reissuhommissa

Vuonna 2024 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi valittiin kolme kautta aikain pienintä taajamaa, Viron Tartto, Bad Ischl Itävallassa ja Bodø Norjan rannikolla. Osana kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa norjalaiset järjestivät tapahtumien sarjan otsikolla European Cabins of Culture. Taidetta ja tapahtumia ripoteltiin tuntureille Nordlandsruta vaellusreitin varteen. Osallistujat valittiin avoimen haun kautta. Tarjosin mukaan teosta Green Flag of Knowledge/Tiedon vihreä lippu.

Esimerkiksi, Hornopiren-kansallispuisto, Chile, 2019

Green Flag of Knowledge/Tiedon vihreä lippu on jo vuosia mukana kulkenut, jatkuva ja hahmoaan hakeva kokonaisuus. Rakennan ympäristötiedon vihreää lippua heiluttavia vesimyllyjä ja järjestän työpajoja. Leikin kautta yritän kiinnittää huomiota vesien tilaan. Kuka haluaisi asettaa askartelemansa härvelin puroon, jossa seilaavat roskat tuossa tuokiossa pysäyttävät rattaan? Ensimmäisen myllyn sijoitin riisipellon kastelukanavaan Balilla 2015. Vuosien varrella touhua on toteutettu jo kolmessatoista maassa. Toivon, että tämä hyötyyn tähtäävä lysti kasvaa villitykseksi ja maailmanlaajuiseksi massaliikkeeksi.

Haun tulokset saavuttivat minut eurooppalaisittain ajatellen sopivalla hetkellä. Istuin muovipenkillä Brysselissä vartomassa brexit-Britanniaan vievää Eurostar-junaa. Järjestävä taho ilmoitti mitä kunnioittavimmin sanankääntein, että olisi ilo saada minut ja teokseni mukaan kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan. Puutunut odotus sähköistyi tuulisiin tulevaisuudennäkymiin. Silmäkulma kostui. Näin kulkee elämä parhaimmillaan. Matkalla seikkailuun saa kuulla seuraavan suuren seikkailun jo odottavan.

"I am prepared and enthusiastic to walk the whole lenght of the Nordlands route." Jo hakemuksessa julistin patikoivani läpi koko 650 kilometriä pitkän reitin ja rakentavani myllyjä pitkin pitkää matkaa. Bodøn toimistossa työskentelevän kulttuuripääkaupunki-organisaation edustajat epäilivät ilmoitustani. Tiesinkö mihin olin ryhtymässä? Lopulta vaikeasti tavoitettava ja aikalailla pihalla ulkoiluasioista oleva yhteistyökumppani antoi asiani Knut Berntsenin käsiin.

Avukseni osoitettu mies tunsi polun mutkat etu-ja takaperin. Juuri hän oli kirjoittanut reitin vastailmestyneen opaskirjan. Muutaman sähköpostin ja yhden pitkän puhelun jälkeen saatoimme molemmat rentoutua. Knut tiesi, että minä tiesin mihin olin ryhtymässä ja mitä se vaatii. Minä tiesin, että sovitut hommat hoidetaan ja apua saa, kunhan osaa pyytää.

Hunddalshyttan pihaan rakensin ensimmäisen Norjan myllyn. 

Polku poikkesi Ruotsiin ja mylly pyöri Kutjaurestugan uima-altaalla.

Reitillä työskentelevien taiteilijoiden lisäksi ohjelmaan kuului kaksi puolet polun mitasta vaeltavaa ryhmää. Toinen ryhmä lähti liikkeelle polun eteläpäästä Susendalenista ja toinen pohjoisesta Björkfjellistä. Ryhmät kohtasivat toisensa puolimatkassa Sulitjelmassa.

Molemmissa ryhmissä vaelsi vajaa parikymmentä kokenutta retkeilijää. Kaikki olivat ulkoilujärjestö DNT:n (Den Norske Turistförening) jäseniä ja useimmat osallistuivat aktiivisesti järjestön vapaaehtoistoimintaan. Ihan tavallisessa norjalaisporukassa oli useita Grönlannin halki hiihtäneitä ja yksi naisista oli saavuttanut maailmanmestaruuden suunnistuksessa.

Alunperin järjestävällä taholla ajateltiin, että voisin taivaltaa puoleen matkaan yhdessä pohjoisesta lähtevän ryhmän kanssa. Oma kokemus tien päällä työskentelystä ja laskelma ryhmän pitämästä vauhdista sekä ryhmän kokooonpanijan ja muodollisen vetäjän Ingunn Anken mielipide antoivat syyn tehdä toisin. Patikoivien päiväohjelmaan ei kerta kaikkiaan mahtuisi myllytöitä ja minä tarvitsin aikaa rauhoittua rakentamisen ääreen. Otin etumatkaa ja varasin taidetöihin muutaman kokonaisen paikallaan pysyvän päivän.

Norjalaiset saapuvat Njallejávrren leiriin.

Ryhmä saavutti minut Njallejávren leirikentällä, minne helikopteri toi ruokatäydennystä. Seuraavan polun neljänneksen Sulitjelmaan saakka taivalsimme yhtäpitävin päiväetapein, mutta erillään. Norjalaiset lähtivät liikkeelle varhain. Useimpina aamuina heippailin ryhmän polulle puurolautasen ja kahvikupin takaa. Ryhmän reppujen kyljistä pistivät ylös pienet Norjan liput saloissaan. Taivallusta tahditti reipas kuorolaulu. Lounasaikaan ohitin mukavaan asentoon kiville ja mättäille asettuneen porukan. Useampana päivänä lounastava joukko hyppäsi pystyyn, muodosti kunniakujan ja lauloi minulle kohottavan laulun. Iltapäivän painelin joukon edellä. Otin leiriin saapuvat vastaan yksin aaltoja tehden ja hurraata huutaen. Sitten syleiltiin. Sitten kerroin, missä on paras kylpypaikka. Vaatteet nakattiin varvikkoon ja nakupellejen joukko syöksyi suin päin, muina norjalaisina, aina yhtä hyytävään veteen.

Sorjus-tuvalla minut ohjattiin lempeän päättäväisesti pikkumökistä ison tuvan keskilattialle sijoitettuun nojatuoliin. Toiseen käteen tarjoiltiin kahvikuppi, toiseen ilmestyi konjakkilasi. Molemmat täytettiin. Matkan aikana Karl oli sanoittanut jokaiselle ryhmän jäsenelle oman laulun. Nyt oli tullut minun lauluni vuoro. Täysin valmistautumattomana sain kuulla sointuvien äänien kuoron. Finlandian nuottiin sovitetut sanat kertoivat kuinka Suomi-neito lähetti porukan iloksi parhaan poikansa, eräveikoista etevimmän ja millainen ilo oli seurata myllyjen pyörimistä tunturipuroissa. Sillä kertaa tuntureilla riehui tunnemyrsky.

Olin ryhmän jäsen. Minut oli otettu omaksi ja minä koin kuuluvani. Sulitjelman jälkeen polku tuntui toiselta. Ilman laulavia kunniakujia ja halikasoja tunsin muutaman ylimenopäivän ajan olevani hyvin korostetusti yksin.

Työkalut ja tarveaineita.

Puutöissä Pauro-tuvalla.

Virtaan valmis mylly Skoaddejávrehyttan pöydällä.

Reitin varrelle oli järjestetty konsertteja, teatteriesityksiä, tarinan kerrontaa ja ruokakulttuuritapahtumia. European Cabins of Culture tapahtuman päätösjuhlaa vietettiin elokuun seitsemästoista päivä Sulitjelma turistcenter leirintäalueella, minne pohjoisesta ja etelästä aloittaneet ryhmät saapuivat muutaman kilometrin yhtä matkaa kulkien. Tulijoita tervehti padon alle, kuivaan joen uomaan sijoitettu, sellolla säestetty nykytanssiesitys. Leirintäalueen keskuskentälle olivat DNT ja Statskog, Norjan metsähallitus, pystyttäneet omat kojunsa. Viereiseen kotaan oli järjestetty taidenäyttely. Seiniä kiersi sarja yhdysvaltalais-kanadalais-kolumbialaisen Genine Carvalheiran piirroksia, jotka hän teki vaeltaessaan ryhmän mukana koko reitin eteläisen pään. Hyllyillä seisoi sievässä rivissä pulloja, joihin itävaltalainen Katrin Woelger oli kenttäpannussaan tislannut tunturiluonnon tuoksuja asuessaan viikon Sauvas-tuvalla. Narulla roikkui skotlantilaisen runoilija Penny Boxallin tekstejä, jotka hän oli kirjoittanut Trygvebu ja Lomihytta tuvilla. Kodan ja kojujen välissä seisovan puutarhapöydän ääressä rakensin viereiseen virtaan tarkoitetun vesimyllyn, joka edelleen jököttää kuivilla ison ravintolakodan hyllyllä.

Ote Krukkistuan vieraskirjasta.

Paurohyttan myllyllä. Taiteen ystäviä Uudesta-Seelannista, Norjasta, Sveitsistä ja Saksasta.

Kaiken kaikkiaan rakensin Nordlandsruta reitin varrelle 14 vihreän tiedon lippua heiluttavaa vesimyllyä. Ympäristötaideteko kaukana tunturimaassa sai osakseen pienen ja erittäin valikoidun yleisön huomion. Tapasin reitin varrella myllyjä kohdanneita kulkijoita kahdeksastatoista eri maasta. Lähes kaikki olivat paatuneita pitkän matkan vaeltajia. 

Kalastajanlankaa lukuunottamatta kaikki käyttämäni materiaali löytyi ympäröivästä luonnosta ja tupien halkoliitereistä. Puuttomassa maastossa rakensin monen myllyn rungon kivistä kasaamalla. Taiteellisen toimeliaisuuteni jäljet ovat kaatuneet, menneet virran viemänä ja maatuneet. Paikan päällä jäljellä ovat tupien vieraskirjoihin tekemäni piirrokset. Muut kulkijat jakoivat kuvia sosiaaliseen mediaan. Itse liikkeelle laskettua myllymateriaalia ja liikkuvaa kuvaa löytyy Bluesky-somesta. Osoitteessa @greenflagof.bsky.social ovat kaikki Nordlandsrutan varteen rakennetut myllyt ja monia muita.