Adios, Pyhä Jaakko

Cáceres on Via de la Plata pyhiinvaellusreitin varrella. Tulen kaupunkiin linja-autolla, mutta minulla on edelleen hattu ja porkat ja iso reppu. Minut tunnistetaan pyhiinvaeltajaksi.

Hostal las Velatas on tavallinen majatalo, mutta Jaakontien kulkijoille on täälläkin varattu tilaa ja vuoteen hinnasta saisi tuntuvan alennuksen. Repun taskussa kulkee La Credencial, pyhiinvaeltajan passi, mutta en saata hyödyntää tarjousta. En ole enää pyhiinvaeltaja. Ostan vuodepaikan ohjevähittäishintaan. Pesen pikkupyykit takapihalla. Tapaan ihan tavallisia polkupyöräilijöitä. Paahteessa ei pation laattakiville kärsi astua, mutta pyykki kuivuu hetkessä.

Jaakontien Jaakko itse.

Huone on viileä. Tervehdin vuoteella istuvaa miestä. Hän on kuin kotonaan. Miehen yllä on hihaton paita ja hyvin niukat alushousut. Parempi paita, housut ja pikkutakki roikkuvat seinällä. Vuoteen alla ja ympärillä on vaatteita muovikasseissa. Mies on tuntuvasti vanhempi, kuin hostellien asukit yleensä.

Huoneen päässä oleva pikkuinen pöytä on täynnä sievään jonoon järjestettyjä elintarvikkeita. Mies haukkaa makkaraa ja kumoaa pullosta maitoa päälle. Maitoa hän tarjoaa myös minulle. Ei kiitos, vesi on juomani. Mies olettaa minun olevan pyhiinvaeltaja. En myönnä. Olen tavan turisti.

Asetun alasänkyyn huoneen vastakkaiselle puolelle. On päiväunien aika. Mies avaa oven pieleen ripustetun television. Ääni on kovalla. Raotan silmiäni. Kysyn sopisiko säätää hiljemmalle. Tottakai vastaa mies. Hän sammuttaa koko laitteen ja asettuu itsekin pitkälleen.

Herään, kun huonetoveri valmistautuu lähtemään ulos. Hän pukee päälleen seinälle ripustetun asun. Toivotan mukavaa iltaa. Lähden samalla oven avauksella alakertaan ja yhteiseen olohuoneeseen. Syön niukan ja kylmän aterian, koska keittiö on lukittu. Sohvalta herää nuorukainen. Hän kertoo tulleensa tänne torkkumaan, koska omaa huonetta terrorisoi ukko, joka huudatti telkkaria, eikä suostunut kääntämään ääntä alas. Nuorukainen oli sammuttanut toosan kaukosäätimellä. Ukko oli napannut kapulan pöydältä ja pannut töllön päälle ja äänen vielä kovemmalle ja piilottanut kaukosäätimen.

Taidan tuntea tuon miehen. Kerron, että hän lähti juuri ulos. Huone on tyhjä ja hiljainen. Kerron myös, että mies oli ollut minua kohtaan ihan mukava ja kohtelias. Nuorukainen ei ota sitä uskoakseen. Kerron myös, että mies paljasti minulle kaukosäätimen piilopaikan siltä varalta, että haluan katsoa telkkaria.

 

Roomalaiset perustivat Cáceresin vuonna 34 ennen ajanlaskumme alkua. Kaupungin nimi tuolloisen siirtomaavallan aikaan oli Norba Caesarina. 1100-luvulla valloittajia olivat arabit. Heidän kaudellaan kaupunki koki loistonsa päivät. Alfonso IX valloitti kaupungin kristikunnalle 1200-luvulla. Amerikan riistämisen aikoina kaupunki pääsi vuorostaan nauttimaan siirtomaavallan hedelmiä. Vaurastuneen Cácaresin hyvin säilynyt vanhakaupunki on otettu Unescon maailmanperintökohteiden luetteloon.

Kukkulan huipulla kohoaa 1400-luvulla rakennettu Goottilainen katedraali, Concatedral de Santa María. Virkailija kysyy haluanko leiman pyhiinvaelluspassiini. Ei kiitos. Olen tullut kaupunkiin vilunkipelillä, linja-autolla.

Kirkossa on menossa kaksikin messua, toinen keskilaivassa ja toinen sivukappelissa. Turistit hälisevät toimituksen keskellä. Tiukkailmeinen kirkkoväärti partioi komentamassa mölyapinoita. Kaikki on jotenkin väärin. En jaksa jäykkäilmeistä uskonnollisuutta, mutta en kestä myöskään huonoa käytöstä.

Turisteilta peritään pääsymaksu torniin. Virkailija haluaa edelleen laskea minut pyhiinvaeltajaksi. Hän ei suostu ottamaan rahaa. Hän pahoittaa mielensä, kun en annna leimata passia.

Iltahämärissä palaan majapaikkaan. Nuorukainen on laittautumassa yöpuulle. Hän on polkupyöräilijä. Tarkoitus olisi lähteä liikkeelle hyvissä ajoin ennen auringonnousua ja takuuhellettä.

Toivotamme hyvää yötä. Ovi käy. Huoneen kolmas asukas saapuu. Mies järjestää asunsa hipi hiljaa vaatepuuhun. Hän kulauttaa kuuluvasti maitoa ja paneutuu maata. Hetken on hiljaista. Sitten telkkari räjähtää rääkymään.

Demokraattinuorukainen huomauttaa peiton alta, että kaksi kolmesta on jo nukkumassa. Minä katson nyt telkkaria, sanoo mies. Nuorukainen pysyy maltillisena. Eikö nyt kuitenkin olisi aika nukkua? Mies kiukustuu kerta kaikkiaan. Hän halusi jo päivällä katsoa telkkaria, mutta jolppi valitti silloinkin. Nuorukainen hiiltyy hänkin ja huutaa, että hän lähti alakertaan ja äijä sai katsoa ihan niin paljon kuin lystäsi. Paitsi ei saanut, kun sitten tuli tämä toinen. Niin tai näin, mutta nyt on kuitenkin yö ja pyöräilijällä aikainen lähtö. Ihan sama minä katson nyt telkkaria. Juupas eipäs. Koska sitä sitten voi muka katsoa, kun aina on joku nukkumassa ja ihan väärään aikaan? Idiootti turisti ei edes tiedä koska on oikea siestan aika. Ukko on ilmeisesti unohtanut, että osaan kieltä. Osaan myös puhua. Osaan sanoa, Suu kiinni. Nyt! Heti! Tulee hiljaista. Ukko häipyy huoneesta. Hän ottaa kaukosäätimen mukaan. 

Via de la Plata, fin

Casa de Acogida de los Esclavos de Maria y de los Pobres on iso valkoinen rakennuskasa Alcuescarin kaupungin laidalla. Talossa pitää päämajaa vuonna 1939 perustettu seurakunta. Viereisessä rakennuksessa on hoivakoti.

Casa de Acogida de los Esclavos de Maria y de los Pobres, Alcuescar.

Riisun kengät ja kiipeän kolmanteen kerrokseen. Vastaanottotiskin taakse saapuu Emilio. Hän on hospitalero, vapaaehtoinen majoitusmestari. ”Olen maailman paras hospitalero ja Espanjan toiseksi paras”, hän sanoo. ”Tiedätkö kuka on Espanjan paras?” En osaa arvata. Emilio osoittaa sormella kohti kattoa ja hohottaa. Hoidamme muodollisuudet. Saan leiman. Emilio suutelee passia. Hän kohottaa sen kohti taivasta ja huutaa rukouksen. Hän hehkuu kirkasta intoa.

Olen ainoa pyhiinvaeltaja valtavassa talossa. Emilio haluaa jakaa matkani ja aivan varmasti hän ajattelee, että jaamme myös uskon. Suhteemme perustuu väärälle oletukselle, jota en aio lähteä oikomaan. Minua väsyttää. Illalla mietin tosissani jos jatkaisin vielä yhden päivän, ettei Emiliolle tule paha mieli.  

Aamulla ennen puoli kuutta Emilio hakkaa makuusopen ovea. Hän paukauttaa sen selälleen ja sytyttää valot. Emilio pauhaa jotain keltaisista nuolista. Hän laittaa puhelimen vastaanottotiskin kulmalle. Laite soittaa hartauslauluja täysillä.

Talon pitää olla tyhjä puoli kahdeksalta. Siihen on kaksi tuntia aikaa. Katolisen kasarmin vapaaehtoinen alikardinaali heiluttaa muovitaskuun pakattua sääntöpaperia oven raossa ja takoo rannekelloaan. Itsenäinen kulkija ottaa pahasti itseensä. Lähden hyvästiä sanomatta. Kirkolta jää lahjoitus saamatta.

Kahvilla kukonlaulun aikaan.

Taitaa olla oikea aika lähteä omille teille. Kävelen ylös keskustaan. Löydän baarin ja ostan maitokahvin ja heti perään toisen. Kysyn tiskillä nojailevilta miehiltä onko kummallinen katos kulman takana tosiaan bussipysäkki. Ehkä vielä joskus palaan pyhiinvaeltajien reiteille, mutta nyt tuntuu hyvältä, kun toivotetaan ihan vaan hyvää matkaa, ei ollenkaan buenoa caminoa.

Aracenan kiinakaupan käsine on tehtävänsä tehnyt.

Entinen pyhiinvaeltaja, nykyinen maantierosvo.

Olen kävellyt paljaassa maisemassa. Maiseman päällä on auringon mahti. Maailmassa on paljon tuulta. Tuuli taivuttaa kuivia korsia. Tiellä kiiruhtaa muurahaisia. Liskot rapisevat heinikossa. Tiellä on tilaa olla yksin. Tie päättyy ihmisten kylään. Siellä on paljon kaunista ja hirveän rumaa. Siellä on tarjolla hyviä makuja ja pahoja hajuja.

Via de la Plata II

Via de la Plata, Hopeatie. Kuulostaa hyvältä. Kenties reitin nimi tosiaan johtuu espanjankielen hopeaa tarkoittavasta sanasta plata. Toisissa lähteissä nimen juuri on arabian kielen al-balat. Se tarkoittaa laatoilla päällystettyä. Tämän tulkinnan mukaan seudulla lähes 800 vuotta vaikuttaneet maurit viittasivat alueella aiemmin valtaa pitäneisiin roomalaisiin ja heidän taitoonsa rakentaa päällystettyjä teitä.

Via de la Plata-reitin lähtöruutu on Sevillan kaupunki Lounais-Espanjassa. Reitti kulkee etelästä pohjoiseen melkein koko maan läpi. Siihen voi liittyä monesta Caminon haarasta, onhan kaikkien päätepiste sama Santiago de Compostela. Minä tulin Huelvasta lähtevää polkua. Muita mahdollisia aloituspaikkoja ovat Gadiz, Malaga, Granada, Alicante ja Valencia.

Zamoran jälkeen, Granja de Moreruelan kyläsessä Via de la Plata jakautuu kahteen haaraan. Vaeltaja voi kääntyä itään ja taivaltaa Ourensen kautta kohteeseen tai jatkaa pohjoiseen ja liittyä Astorgassa Camino Francés-reitille. Kumpaakin tietä seuraten patikalle tulee mittaa yli tuhat kilometriä.

Tie, eikä juuri muuta.

Harmaansinertävät vuoret.

Via de la Plata on vaativa reitti. Kaikista Santiagoon saapuvista pyhiinvaeltajista vain kolme prosenttia on tullut tätä tietä. Yhdeksi syyksi mainitaan pitkät etappivälit. Oppaista paras, espanjankielinen Gronze.com määrittää usein päivän taipaleelle mittaa liki neljäkymmentä kilometriä. Useimmat päivämatkat on kuitenkin mahdollista pilkkoa pienempiin osiin.

Tärkein syy kovan koitoksen maineeseen lienee sää. Monet vaeltaisivat kesälomalla, mutta kesällä vaeltamista tällä reitillä ei suositella. Itse koen kesäkuun alkupuoliskolla 35 asteen hellettä lähes päivittäin. Vaikka kesä oli kuumin neljäänkymmeneen vuoteen huimat numerot eivät täällä ole harvinaisia. Heinäkuussa heilutaan jo 40-45 asteessa. Kuiva tasanko on varjoa vailla. Kaikki viime vuosina reitillä kuolleet vaeltavat ovat uupuneet kuumuuteen.

Auringon voimalla eteenpäin.

Kesäkelillä varhaiset aamut ovat parasta vaellusaikaa. Kaikki majataloissa tapaamani kulkijat astuvat kynnyksen yli ennen auringonnousua. Minäkin käytän herätyskelloa. Koska pienimmässäkin espanjalaisessa kylässä on kadun varrella baari, tuhraan viileän hetken nautiskelemalla ihanaa maitokahvia. Sitten tulee kuuma. Kahdeksan aikaan otsalta valuva hiki kirvelee jo silmiä. Kaikki on kuumaa. Kukkien tuoksu ja lannan haju, niilläkin tuntuu olevan kosketeltava ominaisuus, kuuma pinta. Tuulikin on kuuma kuin hönkä turkkilaisen parturin hiustenkuivaajasta.

Lenkkitossut, shortsit, t-paita, hattu. Pieni reppu. Sinne pakataan pähkinöitä, vaihtovaatteet illaksi ja paljon juotavaa. Kaikki tapaamani kävelijät kulkevat erittäin kevyin varustein. Minä yritän peittää mahdollisimman paljon ihoa kankaan alle. Aurinkovoiteessa on iso suojakerroin. Aurinkolaseja käyttäisin jos osaisin. Päässäni on Aracenan kiinakaupasta ostettu olkihattu, mahdollisimman laajan keinovarjon muodostava sombrero. 

Ultrakevyttä retkeilyä olisi kiva kokeilla ja näillä selkosilla siihen tarjoutuu hyvä tilaisuus. Minulla istuu selässä täysi rinkka. Keittovehkeet, majoitustarpeet ja untuvatakki ovat taatusti tarpeettomia tällä tiellä, mutta minä olen menossa myös vuorille ja tyystin toisenlaisille poluille.

Kaikilla on mukana la credencial, pyhiinvaeltajan passi. Siihen minäkin kerään leimoja ja poden huonoa omaatuntoa. Olen alusta asti seurannut tätä tietä ikään kuin vahingossa. Se kyltti vaan sattui olemaan siinä residenssitontin nurkalla. Missään nimessä minulla ei ole aikomusta kulkea perille Santiago de Compostelaan. Väärinkäytänkö minä pyhää El Caminoa?

Keidas.

Parque Natural de Cornalvo.

Mitä nämä päivät minulle merkitsevät? Olenko väärinkävellyt ja hyväksikäyttänyt uskonnolliseen kilvoitteluun tarkoitettua rakennetta?

Ainakaan en ole urheilemassa pitkiä etappeja mahdollisimman kovalla vauhdilla. En suorita reittejä toinen toisensa perään. En ole hakemassa kunniakirjaa. Semmoinen on jo kotona kummallisten todistusten kansiossa. Sain sen vuonna 2008, kun seurasin polkupyörällä Via Francés reittiä Ranskan Le Puysta Santiagoon.

”Onko eka camino?” Keskustelu majatalon keittiössä muistuttaa monesti suomalaisella laavulla kuultua. ”Ootko menny Karhunkierroksen?”

Camino de Santiago tunnetaan laajalti maailmalla. Suomessa tunnetaan Kuusamon polut ja tiedetään, että tosi kovat kiiruhtavat Karhunkierroksen juosten. Kuulija voi heti muodostaa kuvan kuuluisilla reiteillä tehdyistä urotöistä. On myös turvallisempaa suorittaa sankaritekoja olosuhteissa, joissa tukena on koko mittava rakenne, reittimerkit, taukopaikat, ruokahuolto ja yöpaikat.

Liukumäkipolkuvenesatamalaituri on nähtävyys.

Jokainen reitti Santiago de Compostelaan on hieno yhdistelmä kulttuurihistoriaa, perinteitä ja ihan tavallista tietä. Via de la Platan varrella näkee akvedukteja ja ylittää roomalaisten rakentamia siltoja, mutta suurimman osan ajasta kulku on tylsää. Maisema ei tarjoa virikkeitä. Jalat takovat työtä. Pää pyörittää irtonaisia ajatuksen katkelmia.

Tärkeää on tien pituus. Kovuuskin. Vain sitä kautta, tarpeeksi pitkään kulkemalla voi lopulta leijua irrallaan matkanteon maisemassa, joka on yhtälailla mielessä, kun ympäröivässä maailmassa.

Kyläbaarissa, kahvin ja sitruunalimun ääressä kaikki tuntuu ylenpalttiselta. Tuntuu kuin olisin avaruusolento, joka yrittää jäljitellä tätä planeettaa kansoittavaa kaksijalkaista elämänmuotoa. Seuraan kiinnostuneena liikettä ja vaihdettuja sanoja. Nappaan kiinni kielestä. Opettelen tapoja. Ehkä emoaluksessa unohdettiin kalibroida säätelyjärjestelmä. Liioittelen vähän kaikessa tuntemisessa. 

Ja lopulta lähes kaikkina päivinä tulee tehtäväksi päästä perille jonnekin pelkän tiellä olemisen sijaan. Päivän päälle pääsee majoittumaan taloon, jossa väki on samalla asialla ja puhuu samoista tien asioista. Tämä on tärkeää, kun on retkikamppeissa ja likainen ja väsynyt. En halua mennä kärpäspilvi ympärilläni häiritsemään hotellin asiakkaita.

Enemmän viittoja voi aiheuttaa levottomuutta suoralla tiellä.

...suoralla tiellä...

...tiellä...

Mutta Camino on myös, ensin ja varsinkin, uskonnollinen reitti ja riitti. Monelle ei uskonnollisellekin se on elämän murroskohdassa tarpeellinen irtiotto. Tottahan minäkin mennessäni mietin ja suuriakin, sikäli, kun kävelijän ajatus pysyy kasassa. Minulle vaellus pyhiin ei kuitenkaan palvele tarvetta järjestää elämä uudelleen. Myöskään en ole majataloissa käynyt keskusteluja uskonasioista.

Kun kohtaan lahjoituslaatikot ja kuulen moikuvat kellot mieleeni tulee satoja vuosia ahneutta, valtaa ja ulkokultaisuutta. Kun näen miehet kaavuissa ajattelen hikisten ukkojen klähmäisiä käpäliä. Armo ja rakkaus eivät mielessäni välttämättä yhdisty herttaisimmankaan nunnan kuvaan.

Mäen päällä, Alcuescar.

Monet vaeltavat näitä reittejä pätkissä. Tällä lomalla kävelen tuonne ja ensi kerralla siitä eteenpäin. Minäkin olen arvellut käveleväni Meridaan asti. Ja sen jälkeen olen kävellyt vielä kolme päivää. Silti mietin voiko tämän näin vain lopettaa. Tänään pyhiinvaeltaja, huomenna vain vaeltaja. Turisti. Ehkä kävelen vielä päivän tai kaksi tai korkeintaan kolme. 

Via de la Plata I

Camino de Santiago tontin kulmalla. Se tarkoittaa merkittyä reittiä, opassivuja paperilla ja verkossa sekä edullisia majoituspalveluita. Ennen kaikkea Euroopan tunnetuimmalle pyhiinvaellusreitille astuminen tarkoittaa toisia vaeltajia, kulkijoita joiden kanssa jakaa päivän patikkakokemukset majatalon keittiössä.

Huelvan kaupungista alkunsa saava eteläinen reitti, Camino del Sur on täysin toisenlainen. Reittiä merkitsevät keltaiset nuolet johtavat toisinaan harhaan tai puuttuvat kokonaan. Joudun metsästämään majoituksen soittelemalla kaupungintaloille. Kuljen yksin. Yövyn yksin.

Uskottelen itselleni, että kaikki muuttuu, kun saavun Zafraan. Etelän polku yhtyy siellä Sevillasta tulevaan Via de la Plata reittiin. Pääkadun varressa on suuri majatalo pyhiinvaeltajille ja alempana kaupungilla vielä toinen, vanhan luostarin muurien suojassa. Asetun ensimmäiseen. Lähiravintolassa on erityinen alennus pyhiinvaeltajille, mutta heitä en vieläkään kohtaa.

Aamulla, Zafran takalaidalla minut ohittaa kuusi pyöräilevää pyhiinvaeltajaa. Jokaisen takalaukkua koristaa iso keltainen simpukka. Minun repussani ei keiku symboleita, mutta iso kantolaite, sauvat ja hattu tekevät minusta tunnistettavan Jaakontien taivaltajan. Huuto ja heiluvat kädet katoavat pölypilveen. Ihmeen paljon tietoa ehditään vaihtaa kirjaimellisesti ohikiitävässä hetkessä. Seurue on kiiruhtamassa illaksi Cáceresiin, lähes 140 kilometriä pohjoiseen. Yön he olivat viettäneet siinä toisessa majatalossa.

Paahteisella viinipellolla ajatuksiinsa vaipuneen kulkijan yllättää takaa tuleva pyöräilijä. Yksin ajava mies pysähtyy rinnalle. Hän on lähtenyt liikkeelle Gadizista, Espanjan lounaisrannikolta. Olen kolmas pyhiinvaeltaja, jonka hän tapaa. Ajettua matkaa on kertynyt yli 400 kilometriä. Kulkijoita on kaiken kaikkiaan niin vähän, että kohdalleni osuneet kohtaamiset voi käydä yksitellen läpi.

Soratie, taivas, viiniviljelmä, eikä muuta.

Riemua ensinäkemältä.

Ensimmäisenä päivänä Via de la Plata reitillä taivallan lyhyen aamupatikan Los Santos de Maimonan kaupunkiin. Täälläkin pitää poiketa kaupungintalon kautta. Kansliasta saan avaimet käteen. Omin päin etsin majatalon ja käyn portista matalan muurin rajaamaan pihaan. Tontilla on kaksi rakennusta. Toisessa on keittiö ja ruokasali, toisessa ovat makuuhuoneet ja suihkutilat, miehille ja naisille omansa. Kaikki kaksitoista sänkyä ovat vapaana. Otan päivätorkut. Pesen pyykkiä. Levittelen vaatteet polttavan kuumalle patiolle. Asetun ottamaan toiset torkut.

Minut herättää toinen kulkija. Manuel on viikonloppuvaeltaja. Hän tekee nelipäiväistä työviikkoa Sevillassa. Perjantaisin hän matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla tai kaverin kyydillä lähtöruutuun ja kävelee mahdollisimman pitkälle. Lauantai on täyttä tietyötä. Sunnuntaina Manuel lähtee liikkeelle ennen auringonnousua. Hän kävelee, kunnes illan suussa pitää ottaa kyyti kotiin. Maanantaiaamuna pyhiinvaeltaja on taas palkkatöissä konttorilla. Yhden viikonlopun aikana Manuel saa kokoon yli sata kilometriä caminoa, mutta mitä pidemmälle hän etenee, sitä enemmän vievät siirtymätaipaleet aikaa. Tällä menetelmällä Manuel on suorittanut jo Pohjois-Espanjassa kulkevat Caminot Francés ja Primitivo.

Manuel on hauska heppu ja huomaavainen. Illalla hän tunnustaa kuorsaavansa. Ei enää niin kovaa, kun röökiaikoina, mutta kovaa kuitenkin. Hän muuttaa toiseen makuusaliin. Manuel lähtee hyvin aikaisin. Emme tapaa enää koskaan.

Minä taivallan iltapäivän polttavassa kuumuudessa La Almazara majatalon pihaan. Matala oranssinpunainen rakennus kuivalla tasangolla on vanha öljynpuristamo. Majoitustilojen yhteydessä on museo. Takapihalla on uima-allas. Talo luokitellaan nimikkeellä albergue turistico. Se tarkoittaa, että matkailijat ovat tervetulleita, mutta pyhiinvaeltajat ovat etusijalla. Pyöräilijät ovat kaukana edellä, Manuel on kaukana edellä, muita en ole polulla tavannut. Siksi onkin yllättävää kuulla, että en mahdu taloon.

Albergue on täynnä hääväkeä ja luokkakokoukseen saapunutta väkeä. Soitan kahvikupin takaa seuraavaan pyhiinvaeltajien majataloon. Sekin on täynnä samaa väkeä ja moottoripyöränäyttelyssä vierailevaa väkeä. Otan pullon kylmää sihijuomaa ja soitan valtatien varressa ravistuvaan La Marinaan. Varaan huoneen. ”Se on kaikkein huonoin hotelli”, päivittelee Almazaran isäntä, kun maksan juomani. Olen parhaat päivänsä nähneen majoitusliikkeen ainoa yövieras.

Seuraavana päivänä kävelen kokonaisen kilometrin Villa Franca de Barrosin keskustaan. Viikonloppuvieraat ovat lähteneet. Albergue Extrenature on tyhjä. Synnintuntoon tullut majoitusmestari pyytää tuhannesti anteeksi ja korvaa pyhillä asioilla liikkuvaan kulkijaan kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden antamalla oman huoneen ja pyykkipalvelut makuusalipunkan hinnalla.

Melkein samalla oven avauksella pyyhältää sisään ruskeaksi paahtunut balettitanssija Antoine. Hän on syntynyt ranskassa, mutta asuu saksassa. Vaihdamme muutaman sanan saksaksi. Niistä jokainen minun pitää yksitellen kammeta vieraan kielen kentän valloittaneen espanjan sanojen takaa. Antoinen tytär on opiskellut suomessa. Sen verran selviää.

Illalla talon täyttää ranskankielinen puhe. Antoinen kävelykaveri Yves on saapunut. Miehet ovat tiellä tutustuneet ja etenevät samaa etappivauhtia. Yves puhuu hieman englantia. Tarvittaessa kumpikin muotoilee ranskan kielestä jotain espanjaa muistuttavaa vain ääntämystä muuttamalla. Miehet tulevat ymmärretyksi.

Yves on Camino-veteraani. Hän on kulkenut pohjoisen tien -Camino del Norte- kotoaan Agenista asti ja ranskalaisen tien -Via Francés- aloittaen Le Puyn katedraalista kaukaa ranskan puolelta. Molemmille kävelyille kertyy mittaa yli 1500 km. Nyt hän aikoo Santiagoon päästyään ajaa bussilla alas Lissaboniin ja palata vielä Portugalilaista tietä -Camino Portugués- Jaakobin oletettujen luiden luo.

Asustamme samoissa majataloissa kolme yötä. Tuntuu mukavalta saapua, kun tuttu naama hymyilee tervetulleeksi. Tämä on sitä Caminoa, mitä osasin kaivata. Antoine nauraa paljon ja herkästi ja hoitaa jalkojaan suurella huolella. Yves onnistuu sinisessä paidassa ja panamahatussa näyttämään koko ajan siltä, kun olisi kävelemässä vain kahvilasta toiseen. Molemmat ovat minua monta vuotta vanhempia.

Torremegía on pieni matalien rakennusten rykelmä tasangolla. Majatalo löytyy helposti, mutta ovi on lukossa. Taas tarvitsen puhelinta. Majoittaja on myös ravintoloitsija. Noudan avaimen baarista. Herra ja rouva omistaja riitelevät äänekkäästi. Äijä on laittanut viinilaseja väärään hyllyyn. Tiskin takana avustava nuori nainen nauraa työnantajien kiivailulle estottomasti. Minä juon kahvia ja sitruunalimua. Poikkean kaupan kautta ja avaan oven samaan aikaan sattuville ranskalaisille. He puolestaan avaavat oven kahdelle portugalilaiselle pyöräilijälle. Syntyvää portugalin ja ranskan sekaista keskustelua en edes yritä seurata.

Meridassa majatalon monilukuisia kerrossänkyjä miehittää tuttujen lisäksi ensin kaksi pyöräilijää Portugalista ja sitten kolme en tiedä mistä, koska torkun, kun he saapuvat ja nukun kun he lähtevät.  

Roomalainen silta yli Guadiana-joen.

Roomalaiset rauniot virastotalon kivijalassa.

Molino de Pancaliente. Albergue on rakennettu vanhaan myllyyn.

Meridan haikarat asuvat akveduktin päällä.

Etenen hitaasti. Pätkin verkko-oppaaseen merkittyjä päivätaipaleita lyhyempiin osasiin. Olen matkalla vaikka pysyisin paikallani. Ei tarvitse pitää kiirettä. On hyvin, hyvin kuuma. Aivan pikkuruiseen El Carrascalejoon on rakennettu hieno majatalo. Minulla on kaksikymmentäneljä sänkyä, mistä valita. Talon toisessa siivessä on suosittu ravintola. Se saattaa olla myös tämän taajaman ainoa ravintola.

Aljucén. Albergue San Andrés ja melkein koko kaupunki.

Aljucénin kaupungissa majatalo San Andrésiin syöksyy britti Paul. Hän on ollut satulassa kaksitoista tuntia yli kolmenkymmenen asteen helteessä. Hän juuttuu keittiöön puhumaan. Kypärä pysyy päässä. Laukut roikkuvat käsissä. Pyörän lukitsemisesta on kova huoli. Mies sauhuaa ja touhuaa. Rivien välistä luen, että hän ajaa pakoon elämäänsä. Uusi koti on espanjasa, mutta Britteinsaarille on yhtämittaa asiaa, koska pojalla on ongelmia. Mies säkenöi levottomuutta. Silmät pullistuvat päästä ja sylki roiskuu. En pääse perääntymää yhtään lähemmäs tiskiallasta. En lähde kylän baariin.

Kanssakulkija.

Seuraavana päivänä tapaan mäessä miehen kaukaa Korean niemimaalta. Hän selaa risteyksessä puhelinta. Vasempaan kääntyvän tien varrella pitäisi olla hotelli. Mies on kävellyt minua puolta pidemmän päivän, noin neljäkymmentä kilometriä. Olemme melkein perillä. Alcuescar on heti kumpareen takana. Kaupungin laidalla on majatalo, mutta sinne mies ei halua. Paikka on kuuluisa uskonnollisuudestaan. Korealainen ei halua olla missään tekemisissä kiihkeiden ristin heiluttajien kanssa. Minä taas haluan kokea juuri semmoista, olenhan sentään pyhiinvaeltaja.

Kirkko tulee liki.

Valtavaan rakennukseen majoittuu kanssani vain yksi herra Jose Maria. Myös hän on urakoinut yli neljäkymmentä kilometriä. Jose Maria tarvitsee apua talon portaissa. Aamulla hän lähtee tielle paljon ennen minua.

Talonmiehen arvio

"täyshullu, mutta hyvä poika." (kts. Camino del Sur III)

 

Kun majatalossa ei ole sijaa

La Marina on matkustajakoti valtatien varressa. Pölyisellä pihalla seisoo rekkoja. Katokseen pysäköidyt henkilöautot olivat uusinta mallia kauan sitten. Aikaa on myös La Marinan kukoistuksen päivistä.

Kahvilaan poikkeaa ohikulkijoita. Illalla pöytiin istuu parempaa päälleen laittaneita vanhoja pariskuntia. Haluan uskoa, että he ovat käyneet täällä, kun La Marina oli kaupungin huvielämän keskus.

Kiinteistössä on hulppea juhlasali. Nurkassa seisoo pari pakastearkun kokoisia kaiuttimia. Talon takana on pitkä virvoketiski ja valtava uima-allas. Kesällä olisi kuulemma vilskettä. Olisi soittoa ja värivaloja.

Olen ainoa majoittuva asiakas. Kurkistan päiväpeiton alle. Päätän nukkua sen päällä, omassa silkkipussissa. Tykkään tunnelmasta.

Camino del Sur III

Herätyskello ei tänäkään aamuna kerkiä tehdä kolttosiaan. Vuohet tulevat kello kaulassa. Urheiluhallin takana on vehreä laidun. Toisella kulmalla on navetta. Siellä ammutaan aikaisin. Hallin kattorakenteissa kiiruhtavat pääskyset aamun toimissa. Kaiku kokoaa äänet huojuvaksi kirkkokuoroksi. Pukuhuone on lämmin pesä. Hallissa on kylmä.

Haeskelen yläkaupungilta Jaakobin tien keltaisen nuolen. Sen vierestä löydän varhain avoimen kahvilan. Maitokahvin maku suussa lähden seuraamaan polkua pohjoiseen. Hautausmaata hoitavat kaupungin työntekijät huikkaavat hyvät huomenet ja buen caminot. Ensimmäisen kilometrin jälkeen olen taas maaseudun rauhassa.

Maasto on näillä main ottanut loivemman muodon. Päivän polku käy parin kukkulan huipulla näyttämässä kulkijalle maisemia. Nousu on melkein huomaamatonta. Tammia, ruohoa, hiekkatietä ja kiviaitoja, taivaalla muutama muhkea pilvi, onneksi, sillä kuuma on tänäänkin. Laskut ovat kiperiä. Varsinkin jälkimmäisen kukkulan takapuoli on jyrkkä ja ryhmyinen. Maastopyörän jäljistä päättelen, että European Divide Trail kulkee edelleen samaa uraa Jaakobin tien kanssa. Ei ole helppoa heilläkään, lastatun pyörän selässä vääntävillä.

Aikanaan hiekkatie tökkää taas pään pikitien kylkeen. Kilometrit aukeavat toisella tapaa näkyväksi, kun kiemuraisella polulla. Päivän paino alkaa tuntua hartioilla. Aurinko paahtaa esteettä. Viimein keltainen nuoli ohjaa vasemmalle jokilaaksoon. Sen takana kukkulalla näkyy maali, Valencia del Ventoso.

Istun sen muotoiselle kivipaadelle, sellaisessa paikassa, että uskon jokaisen vaeltajan sille istahtaneen. Soitan numeroon, jonka sain Segura de Leónin kaupungin kansliasta. Espanjalaiseen tapaan henkilö toisessa päässä huikkaa, ”digame”. Kerro mulle. Onko kaupungin talolla. No ei ole. Tämä on yksityinen numero. Olen hämilläni. Olen väsynyt. Unohdan kielen ja asian. Sopertelen, mutta, mutta, antoivat, pyhiinvaellus, majoitus. Numero on oikea. Henkilö toisessa päässä on Tomas, niin kuin pitikin. Sikäli kun saan puheen pärskeestä selvää, hän on jossain linnassa. Varsinainen asiakin selviää. Kaupungissa on tarjolla majoitusta, oikea refugio, pyhiinvaeltajille tarkoitettu maja.

Tomas kysyy koska olen perillä. Minä sanon, että näen kaupungin. Hän kehottaa ylittämään joen, jossa ei ole vettä. Niin kehottavat myös keltaiset nuolet. Vastarannalla on vain pusikko ja sinne minä sukellan. En suostu kääntymään. Pitäkää nuolenne. Minä näen kaupungin ja menen sinne tästä näin, suorinta, tietöntä tietä.

Rymyän jokivarren puskassa. Kiipeän yli karja-aidan. Osun tielle. Tie osuu taas pikitielle. Mäki on kamala. On kamalan kuuma. Viereen pysähtyy auto. Tomas on lähtenyt vastaan. Kiitollisena kampean rinkan takaluukkuun. Ajamme kaupungintalolle. Saan leiman pyhiinvaeltajan passiin.

Refugio on huone talon kulmassa. Siellä on kolme kerrossänkyä, pieni keittiö ja vessa ja suihku. Edellinen vieras majoittui täällä kaksi viikkoa takaperin. Camino del Sur on vähän tunnettu ja harvan kulkema. Saan oman avaimen. Ikkunasta näkyy baari. Ennen kun Tomas on ehtinyt kääntää auton ulos kaupungin antiikkikeskustasta, minä olen jo kahvin ja kaljan verran velkaa. Kuppilassa ei käy korttimaksu.

Minulla on refugio. Naapurilla on linna.

Yleisnarua on uusi kengännauha.

Tie ulos kaupungista on selkeä seurata ja tapaa heti ensimmäisellä kumpareella kauniin maalaismaisema. Aamu on kuulas ja viileä. Tämä on parasta caminoa. Nuolet seuraavat toisiaan tasaisin välein. Huomio voi levätä kaikki aisti levällään hetkessä.

Polku ei mene tästä. Kai sen niinkin voisi tulkita.

Kaupungin takapuolen tapahtumat toistuvat. Selkeät nuolet kiviaidan kyljessä johdattavat joelle. Siihen viitoitus loppuu. En ota taka-askeleita. Ryömin rytöaidasta läpi. Maakunnallisen vaellusreitin viitat ovat tähän saakka kulkeneet rinnan caminon merkkien kanssa. Haalistunut viitta osoittaa oikealla. Heinikossa on selkeä polku. Mutkan jälkeen polku ylittää joen ja niin ylitän minäkin. Haalistuneitakaan viittoja ei enää ole. Polkukin taitaa olla jokivarressa laiduntavien lehmien tekemä. Istahdan evästauolle hurmaavaan Tom ja Huck-maisemaan.

En ole eksyksissä. Puhelimen kartta osaa paikantaa minut noin kolmensadan metrin tarkkuudella oikean joenmutkan seutuville. Missä camino on, siitä minulla ei ole aavistusta. Suorasuuntaan kohti seuraavaa kylää ja unelmien kahvikupposta. Tämä tarkoittaa monien aitojen ylitystä. Ensin menee reppu. Perässä seuraan minä. Korkeimpien aitojen kohdalla pitää ottaa avuksi sopivasti oksiaan levittelevä tammi. Matka taittuu ruohikossa. Lehmät pysyvät etäällä. Siat ovat uteliaampia.

Kukkulan laella väikkyy huomioliivien loiste. Missä on väkeä töissä, on usein myös auto ja auto tarvitsee alleen tien ja semmoinen saattaa hyvinkin johtaa kylille päin.

Työnjohtajan oloinen mies ei hätkähdä, kun kulkuri kapuaa varvikosta. ”Otatko kylmän kaljan?” Ihan varmasti otan. Mäen laella on myös tie. Miehet kertovat sen johtavan tilan portille. Heti portin takana tie haarautuu ja oikeaan haaraan viittaa iso kivinen camino-opaste.

Keidas erämaassa.

Seuraan tietä portille ja kivipilarin viereen. Se on kiertotie. Tyhjennän kengät. Yritän nyppiä enimmät piikit sukista. Kaikilla heinäkasveilla tuntuu olevan okasia ja väkäsiä, joilla kiinnittää siemen kulkijan kinttuun. Laskeudun mäen, ylitän kuivan joen, nousen mäen. Saan kyydin kylään. Lampaita peräkärryssä kuljettava mies on entinen opettaja. Hän pitää nykyisin harjoittamaansa paimentamisen muotoa hauskempana. Saan selkeät reittiohjeet. ”Seuraa junarataa.”

Baari on parin korttelin päässä. Tilaan kahvin ja colan. Naapuripöydässä syödään muhkean muotoisia täytettyjä sämpylöitä. Tilaan semmoisen. En muista koska viimeksi kuulin musiikkia. Billie Jean kuulostaa paremmalta, kun mikään koskaan. Sitten esittää Tina Cousins kappaleen Pray. Se on maailman paras biisi! Baarin pelikoneessa on väärin kaikki mikä naisen esineellistämisen, Afrikan eksotiseeraamisen ja kulttuurisen omimisen saralla voi väärin olla.

Maisema on taas muuttunut. Kaikkialla kumpuavat kukkulat ovat niin suuria ja rinteet niin loivia, että voisi kuvitella olevansa tasangolla. On hyvin avaraa.

  

Tänään tien päässä on Zafra. Se on iso kaupunki. Puolet suurempi, kun Aracena, jonka kyljestä lähdin liikkeelle ja jättiläinen kaikkiin läpikäveltyihin verrattuna. Asukkaita on 16000. Kaupungissa on liikennevaloja. Camino del Sur liittyy täällä Sevillasta tulevaan Via de la Plata-reittiin.

Liityn pyhiinvaeltajien virtaan. Tästä eteenpäin kulku ja majoittuminen olisi helppoa. Kaupungissa on kaksi majataloa pyhiinvaeltajille. Astun sisään ensimmäiseen. Tai niin minä kuvittelin. Todellisuudessa istun rappusille soittelemaan talonmiehen perään. Mies huohottaa paikalle kulman takaa kuppilasta, melkein heti, kun puolen tunnin odottelun jälkeen soitan uudemman kerran. Talossa ei ole muita. Saan käyttööni 30 sänkyä. Mutta ensin otetaan yhteyttä Nurmekseen.

Pohjois-Karjalasta asuu yksi Zafran Jaakobin tien yhdistyksen puuhamiehistä. Hän ei vastaa puhelimeen. Katselemme kuvia. Mies seisoo Pielisen jäällä kaksi koiraa kainalossa. Talonmies lähettää Nurmekseen hurmahenkisen ääniviestin. ”Täällä on hullu suomalainen. Yksin on kävellyt etelästä. Hullu on, ihan loco.”

  

Albergue de Peregrinos Van Gogh, Zafra.