Via de la Plata II

Via de la Plata, Hopeatie. Kuulostaa hyvältä. Kenties reitin nimi tosiaan johtuu espanjankielen hopeaa tarkoittavasta sanasta plata. Toisissa lähteissä nimen juuri on arabian kielen al-balat. Se tarkoittaa laatoilla päällystettyä. Tämän tulkinnan mukaan seudulla lähes 800 vuotta vaikuttaneet maurit viittasivat alueella aiemmin valtaa pitäneisiin roomalaisiin ja heidän taitoonsa rakentaa päällystettyjä teitä.

Via de la Plata-reitin lähtöruutu on Sevillan kaupunki Lounais-Espanjassa. Reitti kulkee etelästä pohjoiseen melkein koko maan läpi. Siihen voi liittyä monesta Caminon haarasta, onhan kaikkien päätepiste sama Santiago de Compostela. Minä tulin Huelvasta lähtevää polkua. Muita mahdollisia aloituspaikkoja ovat Gadiz, Malaga, Granada, Alicante ja Valencia.

Zamoran jälkeen, Granja de Moreruelan kyläsessä Via de la Plata jakautuu kahteen haaraan. Vaeltaja voi kääntyä itään ja taivaltaa Ourensen kautta kohteeseen tai jatkaa pohjoiseen ja liittyä Astorgassa Camino Francés-reitille. Kumpaakin tietä seuraten patikalle tulee mittaa yli tuhat kilometriä.

Tie, eikä juuri muuta.

Harmaansinertävät vuoret.

Via de la Plata on vaativa reitti. Kaikista Santiagoon saapuvista pyhiinvaeltajista vain kolme prosenttia on tullut tätä tietä. Yhdeksi syyksi mainitaan pitkät etappivälit. Oppaista paras, espanjankielinen Gronze.com määrittää usein päivän taipaleelle mittaa liki neljäkymmentä kilometriä. Useimmat päivämatkat on kuitenkin mahdollista pilkkoa pienempiin osiin.

Tärkein syy kovan koitoksen maineeseen lienee sää. Monet vaeltaisivat kesälomalla, mutta kesällä vaeltamista tällä reitillä ei suositella. Itse koen kesäkuun alkupuoliskolla 35 asteen hellettä lähes päivittäin. Vaikka kesä oli kuumin neljäänkymmeneen vuoteen huimat numerot eivät täällä ole harvinaisia. Heinäkuussa heilutaan jo 40-45 asteessa. Kuiva tasanko on varjoa vailla. Kaikki viime vuosina reitillä kuolleet vaeltavat ovat uupuneet kuumuuteen.

Auringon voimalla eteenpäin.

Kesäkelillä varhaiset aamut ovat parasta vaellusaikaa. Kaikki majataloissa tapaamani kulkijat astuvat kynnyksen yli ennen auringonnousua. Minäkin käytän herätyskelloa. Koska pienimmässäkin espanjalaisessa kylässä on kadun varrella baari, tuhraan viileän hetken nautiskelemalla ihanaa maitokahvia. Sitten tulee kuuma. Kahdeksan aikaan otsalta valuva hiki kirvelee jo silmiä. Kaikki on kuumaa. Kukkien tuoksu ja lannan haju, niilläkin tuntuu olevan kosketeltava ominaisuus, kuuma pinta. Tuulikin on kuuma kuin hönkä turkkilaisen parturin hiustenkuivaajasta.

Lenkkitossut, shortsit, t-paita, hattu. Pieni reppu. Sinne pakataan pähkinöitä, vaihtovaatteet illaksi ja paljon juotavaa. Kaikki tapaamani kävelijät kulkevat erittäin kevyin varustein. Minä yritän peittää mahdollisimman paljon ihoa kankaan alle. Aurinkovoiteessa on iso suojakerroin. Aurinkolaseja käyttäisin jos osaisin. Päässäni on Aracenan kiinakaupasta ostettu olkihattu, mahdollisimman laajan keinovarjon muodostava sombrero. 

Ultrakevyttä retkeilyä olisi kiva kokeilla ja näillä selkosilla siihen tarjoutuu hyvä tilaisuus. Minulla istuu selässä täysi rinkka. Keittovehkeet, majoitustarpeet ja untuvatakki ovat taatusti tarpeettomia tällä tiellä, mutta minä olen menossa myös vuorille ja tyystin toisenlaisille poluille.

Kaikilla on mukana la credencial, pyhiinvaeltajan passi. Siihen minäkin kerään leimoja ja poden huonoa omaatuntoa. Olen alusta asti seurannut tätä tietä ikään kuin vahingossa. Se kyltti vaan sattui olemaan siinä residenssitontin nurkalla. Missään nimessä minulla ei ole aikomusta kulkea perille Santiago de Compostelaan. Väärinkäytänkö minä pyhää El Caminoa?

Keidas.

Parque Natural de Cornalvo.

Mitä nämä päivät minulle merkitsevät? Olenko väärinkävellyt ja hyväksikäyttänyt uskonnolliseen kilvoitteluun tarkoitettua rakennetta?

Ainakaan en ole urheilemassa pitkiä etappeja mahdollisimman kovalla vauhdilla. En suorita reittejä toinen toisensa perään. En ole hakemassa kunniakirjaa. Semmoinen on jo kotona kummallisten todistusten kansiossa. Sain sen vuonna 2008, kun seurasin polkupyörällä Via Francés reittiä Ranskan Le Puysta Santiagoon.

”Onko eka camino?” Keskustelu majatalon keittiössä muistuttaa monesti suomalaisella laavulla kuultua. ”Ootko menny Karhunkierroksen?”

Camino de Santiago tunnetaan laajalti maailmalla. Suomessa tunnetaan Kuusamon polut ja tiedetään, että tosi kovat kiiruhtavat Karhunkierroksen juosten. Kuulija voi heti muodostaa kuvan kuuluisilla reiteillä tehdyistä urotöistä. On myös turvallisempaa suorittaa sankaritekoja olosuhteissa, joissa tukena on koko mittava rakenne, reittimerkit, taukopaikat, ruokahuolto ja yöpaikat.

Liukumäkipolkuvenesatamalaituri on nähtävyys.

Jokainen reitti Santiago de Compostelaan on hieno yhdistelmä kulttuurihistoriaa, perinteitä ja ihan tavallista tietä. Via de la Platan varrella näkee akvedukteja ja ylittää roomalaisten rakentamia siltoja, mutta suurimman osan ajasta kulku on tylsää. Maisema ei tarjoa virikkeitä. Jalat takovat työtä. Pää pyörittää irtonaisia ajatuksen katkelmia.

Tärkeää on tien pituus. Kovuuskin. Vain sitä kautta, tarpeeksi pitkään kulkemalla voi lopulta leijua irrallaan matkanteon maisemassa, joka on yhtälailla mielessä, kun ympäröivässä maailmassa.

Kyläbaarissa, kahvin ja sitruunalimun ääressä kaikki tuntuu ylenpalttiselta. Tuntuu kuin olisin avaruusolento, joka yrittää jäljitellä tätä planeettaa kansoittavaa kaksijalkaista elämänmuotoa. Seuraan kiinnostuneena liikettä ja vaihdettuja sanoja. Nappaan kiinni kielestä. Opettelen tapoja. Ehkä emoaluksessa unohdettiin kalibroida säätelyjärjestelmä. Liioittelen vähän kaikessa tuntemisessa. 

Ja lopulta lähes kaikkina päivinä tulee tehtäväksi päästä perille jonnekin pelkän tiellä olemisen sijaan. Päivän päälle pääsee majoittumaan taloon, jossa väki on samalla asialla ja puhuu samoista tien asioista. Tämä on tärkeää, kun on retkikamppeissa ja likainen ja väsynyt. En halua mennä kärpäspilvi ympärilläni häiritsemään hotellin asiakkaita.

Enemmän viittoja voi aiheuttaa levottomuutta suoralla tiellä.

...suoralla tiellä...

...tiellä...

Mutta Camino on myös, ensin ja varsinkin, uskonnollinen reitti ja riitti. Monelle ei uskonnollisellekin se on elämän murroskohdassa tarpeellinen irtiotto. Tottahan minäkin mennessäni mietin ja suuriakin, sikäli, kun kävelijän ajatus pysyy kasassa. Minulle vaellus pyhiin ei kuitenkaan palvele tarvetta järjestää elämä uudelleen. Myöskään en ole majataloissa käynyt keskusteluja uskonasioista.

Kun kohtaan lahjoituslaatikot ja kuulen moikuvat kellot mieleeni tulee satoja vuosia ahneutta, valtaa ja ulkokultaisuutta. Kun näen miehet kaavuissa ajattelen hikisten ukkojen klähmäisiä käpäliä. Armo ja rakkaus eivät mielessäni välttämättä yhdisty herttaisimmankaan nunnan kuvaan.

Mäen päällä, Alcuescar.

Monet vaeltavat näitä reittejä pätkissä. Tällä lomalla kävelen tuonne ja ensi kerralla siitä eteenpäin. Minäkin olen arvellut käveleväni Meridaan asti. Ja sen jälkeen olen kävellyt vielä kolme päivää. Silti mietin voiko tämän näin vain lopettaa. Tänään pyhiinvaeltaja, huomenna vain vaeltaja. Turisti. Ehkä kävelen vielä päivän tai kaksi tai korkeintaan kolme.