Via de la Plata I

Camino de Santiago tontin kulmalla. Se tarkoittaa merkittyä reittiä, opassivuja paperilla ja verkossa sekä edullisia majoituspalveluita. Ennen kaikkea Euroopan tunnetuimmalle pyhiinvaellusreitille astuminen tarkoittaa toisia vaeltajia, kulkijoita joiden kanssa jakaa päivän patikkakokemukset majatalon keittiössä.

Huelvan kaupungista alkunsa saava eteläinen reitti, Camino del Sur on täysin toisenlainen. Reittiä merkitsevät keltaiset nuolet johtavat toisinaan harhaan tai puuttuvat kokonaan. Joudun metsästämään majoituksen soittelemalla kaupungintaloille. Kuljen yksin. Yövyn yksin.

Uskottelen itselleni, että kaikki muuttuu, kun saavun Zafraan. Etelän polku yhtyy siellä Sevillasta tulevaan Via de la Plata reittiin. Pääkadun varressa on suuri majatalo pyhiinvaeltajille ja alempana kaupungilla vielä toinen, vanhan luostarin muurien suojassa. Asetun ensimmäiseen. Lähiravintolassa on erityinen alennus pyhiinvaeltajille, mutta heitä en vieläkään kohtaa.

Aamulla, Zafran takalaidalla minut ohittaa kuusi pyöräilevää pyhiinvaeltajaa. Jokaisen takalaukkua koristaa iso keltainen simpukka. Minun repussani ei keiku symboleita, mutta iso kantolaite, sauvat ja hattu tekevät minusta tunnistettavan Jaakontien taivaltajan. Huuto ja heiluvat kädet katoavat pölypilveen. Ihmeen paljon tietoa ehditään vaihtaa kirjaimellisesti ohikiitävässä hetkessä. Seurue on kiiruhtamassa illaksi Cáceresiin, lähes 140 kilometriä pohjoiseen. Yön he olivat viettäneet siinä toisessa majatalossa.

Paahteisella viinipellolla ajatuksiinsa vaipuneen kulkijan yllättää takaa tuleva pyöräilijä. Yksin ajava mies pysähtyy rinnalle. Hän on lähtenyt liikkeelle Gadizista, Espanjan lounaisrannikolta. Olen kolmas pyhiinvaeltaja, jonka hän tapaa. Ajettua matkaa on kertynyt yli 400 kilometriä. Kulkijoita on kaiken kaikkiaan niin vähän, että kohdalleni osuneet kohtaamiset voi käydä yksitellen läpi.

Soratie, taivas, viiniviljelmä, eikä muuta.

Riemua ensinäkemältä.

Ensimmäisenä päivänä Via de la Plata reitillä taivallan lyhyen aamupatikan Los Santos de Maimonan kaupunkiin. Täälläkin pitää poiketa kaupungintalon kautta. Kansliasta saan avaimet käteen. Omin päin etsin majatalon ja käyn portista matalan muurin rajaamaan pihaan. Tontilla on kaksi rakennusta. Toisessa on keittiö ja ruokasali, toisessa ovat makuuhuoneet ja suihkutilat, miehille ja naisille omansa. Kaikki kaksitoista sänkyä ovat vapaana. Otan päivätorkut. Pesen pyykkiä. Levittelen vaatteet polttavan kuumalle patiolle. Asetun ottamaan toiset torkut.

Minut herättää toinen kulkija. Manuel on viikonloppuvaeltaja. Hän tekee nelipäiväistä työviikkoa Sevillassa. Perjantaisin hän matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla tai kaverin kyydillä lähtöruutuun ja kävelee mahdollisimman pitkälle. Lauantai on täyttä tietyötä. Sunnuntaina Manuel lähtee liikkeelle ennen auringonnousua. Hän kävelee, kunnes illan suussa pitää ottaa kyyti kotiin. Maanantaiaamuna pyhiinvaeltaja on taas palkkatöissä konttorilla. Yhden viikonlopun aikana Manuel saa kokoon yli sata kilometriä caminoa, mutta mitä pidemmälle hän etenee, sitä enemmän vievät siirtymätaipaleet aikaa. Tällä menetelmällä Manuel on suorittanut jo Pohjois-Espanjassa kulkevat Caminot Francés ja Primitivo.

Manuel on hauska heppu ja huomaavainen. Illalla hän tunnustaa kuorsaavansa. Ei enää niin kovaa, kun röökiaikoina, mutta kovaa kuitenkin. Hän muuttaa toiseen makuusaliin. Manuel lähtee hyvin aikaisin. Emme tapaa enää koskaan.

Minä taivallan iltapäivän polttavassa kuumuudessa La Almazara majatalon pihaan. Matala oranssinpunainen rakennus kuivalla tasangolla on vanha öljynpuristamo. Majoitustilojen yhteydessä on museo. Takapihalla on uima-allas. Talo luokitellaan nimikkeellä albergue turistico. Se tarkoittaa, että matkailijat ovat tervetulleita, mutta pyhiinvaeltajat ovat etusijalla. Pyöräilijät ovat kaukana edellä, Manuel on kaukana edellä, muita en ole polulla tavannut. Siksi onkin yllättävää kuulla, että en mahdu taloon.

Albergue on täynnä hääväkeä ja luokkakokoukseen saapunutta väkeä. Soitan kahvikupin takaa seuraavaan pyhiinvaeltajien majataloon. Sekin on täynnä samaa väkeä ja moottoripyöränäyttelyssä vierailevaa väkeä. Otan pullon kylmää sihijuomaa ja soitan valtatien varressa ravistuvaan La Marinaan. Varaan huoneen. ”Se on kaikkein huonoin hotelli”, päivittelee Almazaran isäntä, kun maksan juomani. Olen parhaat päivänsä nähneen majoitusliikkeen ainoa yövieras.

Seuraavana päivänä kävelen kokonaisen kilometrin Villa Franca de Barrosin keskustaan. Viikonloppuvieraat ovat lähteneet. Albergue Extrenature on tyhjä. Synnintuntoon tullut majoitusmestari pyytää tuhannesti anteeksi ja korvaa pyhillä asioilla liikkuvaan kulkijaan kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden antamalla oman huoneen ja pyykkipalvelut makuusalipunkan hinnalla.

Melkein samalla oven avauksella pyyhältää sisään ruskeaksi paahtunut balettitanssija Antoine. Hän on syntynyt ranskassa, mutta asuu saksassa. Vaihdamme muutaman sanan saksaksi. Niistä jokainen minun pitää yksitellen kammeta vieraan kielen kentän valloittaneen espanjan sanojen takaa. Antoinen tytär on opiskellut suomessa. Sen verran selviää.

Illalla talon täyttää ranskankielinen puhe. Antoinen kävelykaveri Yves on saapunut. Miehet ovat tiellä tutustuneet ja etenevät samaa etappivauhtia. Yves puhuu hieman englantia. Tarvittaessa kumpikin muotoilee ranskan kielestä jotain espanjaa muistuttavaa vain ääntämystä muuttamalla. Miehet tulevat ymmärretyksi.

Yves on Camino-veteraani. Hän on kulkenut pohjoisen tien -Camino del Norte- kotoaan Agenista asti ja ranskalaisen tien -Via Francés- aloittaen Le Puyn katedraalista kaukaa ranskan puolelta. Molemmille kävelyille kertyy mittaa yli 1500 km. Nyt hän aikoo Santiagoon päästyään ajaa bussilla alas Lissaboniin ja palata vielä Portugalilaista tietä -Camino Portugués- Jaakobin oletettujen luiden luo.

Asustamme samoissa majataloissa kolme yötä. Tuntuu mukavalta saapua, kun tuttu naama hymyilee tervetulleeksi. Tämä on sitä Caminoa, mitä osasin kaivata. Antoine nauraa paljon ja herkästi ja hoitaa jalkojaan suurella huolella. Yves onnistuu sinisessä paidassa ja panamahatussa näyttämään koko ajan siltä, kun olisi kävelemässä vain kahvilasta toiseen. Molemmat ovat minua monta vuotta vanhempia.

Torremegía on pieni matalien rakennusten rykelmä tasangolla. Majatalo löytyy helposti, mutta ovi on lukossa. Taas tarvitsen puhelinta. Majoittaja on myös ravintoloitsija. Noudan avaimen baarista. Herra ja rouva omistaja riitelevät äänekkäästi. Äijä on laittanut viinilaseja väärään hyllyyn. Tiskin takana avustava nuori nainen nauraa työnantajien kiivailulle estottomasti. Minä juon kahvia ja sitruunalimua. Poikkean kaupan kautta ja avaan oven samaan aikaan sattuville ranskalaisille. He puolestaan avaavat oven kahdelle portugalilaiselle pyöräilijälle. Syntyvää portugalin ja ranskan sekaista keskustelua en edes yritä seurata.

Meridassa majatalon monilukuisia kerrossänkyjä miehittää tuttujen lisäksi ensin kaksi pyöräilijää Portugalista ja sitten kolme en tiedä mistä, koska torkun, kun he saapuvat ja nukun kun he lähtevät.  

Roomalainen silta yli Guadiana-joen.

Roomalaiset rauniot virastotalon kivijalassa.

Molino de Pancaliente. Albergue on rakennettu vanhaan myllyyn.

Meridan haikarat asuvat akveduktin päällä.

Etenen hitaasti. Pätkin verkko-oppaaseen merkittyjä päivätaipaleita lyhyempiin osasiin. Olen matkalla vaikka pysyisin paikallani. Ei tarvitse pitää kiirettä. On hyvin, hyvin kuuma. Aivan pikkuruiseen El Carrascalejoon on rakennettu hieno majatalo. Minulla on kaksikymmentäneljä sänkyä, mistä valita. Talon toisessa siivessä on suosittu ravintola. Se saattaa olla myös tämän taajaman ainoa ravintola.

Aljucén. Albergue San Andrés ja melkein koko kaupunki.

Aljucénin kaupungissa majatalo San Andrésiin syöksyy britti Paul. Hän on ollut satulassa kaksitoista tuntia yli kolmenkymmenen asteen helteessä. Hän juuttuu keittiöön puhumaan. Kypärä pysyy päässä. Laukut roikkuvat käsissä. Pyörän lukitsemisesta on kova huoli. Mies sauhuaa ja touhuaa. Rivien välistä luen, että hän ajaa pakoon elämäänsä. Uusi koti on espanjasa, mutta Britteinsaarille on yhtämittaa asiaa, koska pojalla on ongelmia. Mies säkenöi levottomuutta. Silmät pullistuvat päästä ja sylki roiskuu. En pääse perääntymää yhtään lähemmäs tiskiallasta. En lähde kylän baariin.

Kanssakulkija.

Seuraavana päivänä tapaan mäessä miehen kaukaa Korean niemimaalta. Hän selaa risteyksessä puhelinta. Vasempaan kääntyvän tien varrella pitäisi olla hotelli. Mies on kävellyt minua puolta pidemmän päivän, noin neljäkymmentä kilometriä. Olemme melkein perillä. Alcuescar on heti kumpareen takana. Kaupungin laidalla on majatalo, mutta sinne mies ei halua. Paikka on kuuluisa uskonnollisuudestaan. Korealainen ei halua olla missään tekemisissä kiihkeiden ristin heiluttajien kanssa. Minä taas haluan kokea juuri semmoista, olenhan sentään pyhiinvaeltaja.

Kirkko tulee liki.

Valtavaan rakennukseen majoittuu kanssani vain yksi herra Jose Maria. Myös hän on urakoinut yli neljäkymmentä kilometriä. Jose Maria tarvitsee apua talon portaissa. Aamulla hän lähtee tielle paljon ennen minua.