Pelottavat Pohjolan Urhot, tutkimusmatka Tukholmaan

”Onko paikkalippuja?” huutaa vaunun ovesta kurkotteleva konduktööri. Minulla on. Ostin sellaisen, kun luulin, että se olisi pakollinen. Taidan olla ainoa. Rinkkaa pään päällä kantaen kahlaan ihmismassan läpi. Väki pakkautuu perässäni sisään. Viimeksi tulleet konttaavat edelle ehtineiden matkalaukkujen yli. Isot askit peittävät lattian koko käytävän mitalta. Nousen Kööpenhaminan junaan Saksan Flensburgissa. Maiden välinen raja on kaupungin laidalla. Tämä pohjois-eurooppalainen juna on kuin sellainen intialainen, jonka katolla istuu ja kyljillä roikkuu väkeä.

Viereeni istuu mies Tukholmasta. Hänen perheensä on hajaantunut pitkin vaunua. Melko varmaan kaikki ovat kyydissä. Lukua otetaan pitkin matkaa. Vastapäätä, pöydän taakse ahtautuu kaksi nuorta naista Saksasta isot rinkat sylissään. He ovat matkalla Norjaan retkeilemään. Kaikki pelkäävät, että jollakulla on sittenkin paikkalippu juuri heidän istuimelle. Ihmettelemme täyttä junaa ja nostelemme konttaajien matkatavaroita.

”Meidän kylän lähellä on monta paikkaa, joiden nimi viittaa pakenemiseen ja piiloutumiseen”, sanoo toinen saksalainen. ”Metsiin ja luoliin karattiin, kun ruotsalaiset hyökkäsivät yli maan.” ”Sorry”, sanoo ruotsalainen. Minä myönnän, että myös minun maanmieheni rellestivät samassa porukassa.

Hakkapeliitat siellä Kolmikymmenvuotisen sodan kentillä hakkasivat päälle. Minulle on kerrottu, että Itä-Ruotsista kootut ratsuväkiosastot saivat nimensä suomen kielellä huudetusta sotahuudosta, hakkaa päälle. Minulle on kerrottu, että vääryydellä väkisin värvätyt miehet olivat Ruotsin armeijan hurjimmat ja rohkeimmat soturit. Pakko-otettuna, väärän värisen lipun allakin he tekivät enemmän kuin osansa. Ilman näitä urhoja vellihousuruotsalaiset olisivat uponneet kuin Vasa-laiva. Maailman ohuin kirjahan on kuulemma ”Ruotsalaiset sotasankarit”. Vaan entä ne maan itäisistä kolkista tulleet urhot? Mitä heistä kirjoitetaan?

1600-luvun alussa ei karttoihin piirretty kättä heiluttavaa pellavapäistä neitoa, joka mekon helmat liehuen, ylväänä, kuin antiikin Afrodite, seisoo pohjolan perällä, idän ja lännen mahtien välissä. Idea kansallisvaltio Suomesta tuskin oli puheenaiheena yhdessäkään päreen valaisemassa tuvassa, jossa pellavia puhteella loukutettiin ja taatto kanteletta veisteli. Minulle on kerrottu, mutta kuvani perustuu Topeliuksen Välskärin kertomuksiin ja oppikirjan asemaan nostettuun Maamme-kirjaan, jossa suomalaisperäistä ratsuväkeä kuvaillaan väkevin sanoin, ”...he saivat aikaan sellaisen Berliinissä, Wienissä ja monissa kaupungeissa ja maissa, että heitä verrattiin luonnon alkuvoimiin, joita kukaan ei voi vastustaa.”

Hakkaa päälle, mutta tietenkin vain vastapuolen sotilaita. Hurjimmat ja rohkeimmat ja suomalaisimmat tietysti hakkasivat päälle vain taistelukentällä käydyssä reilussa taistelussa. Vaan entä suurvaltaruotsalaiset julmurit. Olivatko vetelät roikaleet myös ryöstäviä ja raiskaavia sotarikollisia. Miksi muuten olisi juostu metsäpiiloon ja kannon koloon kuin kaniinit? Miksi saksan vaaleat eivät toivottaneet maailman demokraattisimman pohjolan vaaleita esi-isiä avosylin tervetulleeksi ja heitelleet kukkia näiden tielle? Matkustan Tukholmaan katsomaan miten Ruotsisssa tehdään tiliä menneisyyden kanssa.

Länsi-ja Itä-Ruotsi.

Ensimmäinen kohde on Historiska Muséet. Osoite on lupaava. Kadun nimi Narvavägen viittaa aiheeseeni, mutta mies vastaanottotiskillä jäähdyttää intoni. ”Meillä ei ole juuri mitään Kolmikymmenvuotisesta sodasta”, hän pahoittelee. Päätän kuitenkin kiertää näyttelyn, joka seuraa aikajanaa kivikaudesta nykypäivään. Muodostaisin nopeasti kokonaiskuvan nykyään Ruotsina ja siinä sivussa myös Suomena tunnetun alueen historiasta. Sitä paitsi valtavassa rakennuksessa on hieno keskiaikaisen taiteen kokoelma ja maailman vanhimmat urut, tarkalleen ottaen niiden kuoret. Opin paljon myös Gotlantilaisesta verilöylystä, joka Visbyn taisteluna tunnetaan. Tappiollinen talonpoikaisarmeija lapioitiin joukkohautoihin kaupungin muurien ulkopuolelle. Vitriinissä on rautapaitojen huppuihin jääneitä kalloja vuodelta 1361.

"Saksa tuhoutui Kolmikymmenvuotisessa sodassa."

Seuraavana päivänä kävelen pyryssä kansallismuseoon. Portaiden edessä amerikkalaiset heittelevät toisiaan pään kokoisilla lumipalloilla. ”That was a very bad idea”, sanoo osuman saanut mies. Museon seinällä roikkuu suuri maalaus, jossa myös osuman saaneen kuningas Kaarle XXII:n ruumista kannetaan samanlaisessa kelissä kotiin Norjassa kärsityn tappion jälkeen. Vuorten yli johtaneelle kärsimystielle jäi 3000 miestä Karoliinien sotaväestä. Kaksi kolmesta menehtyneestä oli lähtöisin valtakunnan itäosasta. Maalauksessa kuvattu tapahtuma ajoittuu vuodenvaihteeseen 1718-1719. Seuraavina vuosina Ruotsi neuvotteli rauhansopimukset ja parikymmentä vuotta riehunut Suuri Pohjan sota saatiin lopetettua. 

Talo on valtava ja portaikot suuria, mutta Kolmikymmenvuotisen sodan terroriaalloista ei löydy todisteita. 1600-luvun salissa on paljon miekkoja, mutta ne ovat myyttisiä aiheita kuvaavissa maalauksissa. Irti leikatut päät ovat Holoferneen ja Goljatin.

”Oh mein gott, das kann ich nicht bleibe”, huudahtaa metrin mittainen saksalaistyttö, kun hän astuu huoneeseen, jossa on Kreivi Nils Bielken katettu sänky.

Domenico Fetti, Daavid ja Goljatin pää, 1600 luku.

Seuraava kohde on salmen takana, kuninkaanlinnan kivijalassa. Livrustkammaren käy läpi Ruotsin kuningashuoneen historiaa aseita ja asusteita esitellen. Osun paikalle parahiksi opastetun kierroksen aikaan. Opas poimii esiin ällistyttäviä yksityiskohtia ja elävöittää historiaa erittäin hienosti. Kolmikymmenvuotinen sota on jättänyt jälkensä tekstiileihin. Kustaa II Adolfin paidassa on kuulanreikiä. Ruotsein, Gööttein ja Vendein kuningas, Pohjoisen Leijona, kuoli Lützenin taistelussa 6. marraskuuta 1632. Omassa vitriinissään on verinen riepu, jonka sisään käärittynä kuningatar Maria Eleonoora kuljetti miehensä sydäntä.

Kustaa II Adolf

Myös Armémuseum, on valtava rakennus. Se seisoo laajan paraatikentän takana. Lumi tuiskuaa aina vaan. Haluan suorinta tietä tutkimusaiheeni ääreen. Kysyn vastaanottotiskillä, mistä salista löydän Kolmikymmenvuotisen sodan. ”När var det?” Vastaan, että 1600-luvulla ja virkailija ohjaa minut oikeaan kerrokseen. Museokaupassa myydään kanuunan muotoisia piparkakkumuotteja.

Sota on hallitsijan parasta aikaa, tai jotakin sen tapaista uhosi aurinkokuningas Ludwig XIV. Ensimmäisessä salissa kohtaan taistelevat simpanssit asetelman. Keskellä huonetta seisoo kookas kartio. Se on kulunut ja ruma. Se on arkinen kuin pahvilaatikko. Tämän toosan sisään, lähes 20 metrisen raketin kärkeen oli pakattu 400 kertaa Hiroshiman yllä räjäytetyn atomipommin verran ydinvoimaa. Kartio on neuvostoliittolaisen R-12 ohjuksen kärki. Istun viereiselle penkille kuvittelemaan tasaiseksi tuhottua Tukholmaa.

Kädelliset käyvät kamppailuun.

Seuraavassa suuressa salissa pääsen vihdoin Kolmikymmenvuotiseen sotaan. Sota alkoi nykyisen Saksan maaperällä protestanttien ja katolisten välisenä mellakkana. Vaikka taistelut käytiin pääasiassa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella, löytyy osallistujalistalta kaikkiaan 16 eurooppalaista toimijaa Skotlannista Osmanien valtakuntaan. Uskonnolliset vaikuttimet menettivät vuosikymmenten mittaan merkityksensä ja sodassa taisteltiin vallasta. Vuonna 1648 solmitun Westfalenin rauhansopimukseen kirjattuja periaatteita pidetään nykyaikaisten suvereenien valtioiden alkuna.

Raatoja tantereella.

Löytöretkellä ei aina löydetä Niilin lähteitä, eikä tutkimusmatkailija joka kerta hiihdä navalle asti. Tälläkään kertaa ei löytynyt jälkiä Taalainmaan kannibaaleista eikä Vänernin rannan pajukossa väijyvistä pääkallonmetsästäjistä. Jos sensaationnälkäinen, omasta oivalluksestaan innostunut matkailija olikin arvellut päässeensä valtavan peittely-ja valkopesuoperaation jäljille ja kohtaavansa Tukholman museoissa silkkaa sumutusta ja suurvalta-ajan suurieleistä, kansalliskiihkoista kohotusta, joutui heppu hellekypärän alla pettymään.

Sodista kerrotaan asiallisesti. Omia urhoja ei nosteta Ruotsin riikin Pantheoniin, eikä vastapuolen sotureita kuvata pikkulapsia syöviksi paholaisen palvojiksi. Kaikessa paistaa pyrkimys tutkittujen tosiseikkojen kunnioittamiseen sekä tapahtumien ja taustojen tasapuoliseen esittämiseen. Museo on laitoksena kiinni historiatieteessä eikä tähtää myyttien rakentamiseen tai vahvistamiseen. Kerrotaan, että sodassa haavoitutaan ja kuollaan. Kerrotaan kuinka kurjaa, kylmää ja kuraista sotaretkellä oli silloinkin, kun aseet eivät pauku. Kerrotaan miten nälkä ja taudit tappoivat enemmän kun aseet. Omienkaan hirmutekoja ei peitellä. Tunnustetaan, että hallitsijoiden pyrkimyksistä kärsivät paitsi sotilaat, myös näiden läheiset ja ne onnettomat, joiden maiden läpi armeija marssi.

Tukholman museoista voi poistua siinä luulossa, että lahden takaiset kantaruotsalaiset olisivat voineet pärjätä taistelukentillä ja saavuttaa suurvalta-aseman ilman itäisistä kolkista värvättyä väkeä. Hakkapeliittoja ei mainita missään. Se ainakin vaikuttaa varmalta, että Ruotsi on valtio ja kansakunta, jonka ei tarvitse perustella olemassaoloaan muinaisia kuninkaita palvomalla tai käytyjä sotia muistelemalla. Ei ole tarvetta haikailla muinaisten suuruuden aikojen perään, kun Tukholman museoista löytyy nykyajan sankareita, kuten ABBA ja Avicii.