Camino del Sur I

Paljon pöhissyt pannu jää odottamaan seuraavaa keittäjää.

Kaksi lähtee autolla pohjoiseen. Yksi lähtee veräjän jälkeen vasempaan. Yksi ottaa kuvan ja jää odottamaan kyytiä lentokentälle.

Residenssin tilukset tyhjenevät. Kuva, Ems Willems

Mökkitie kotikulman jälkeen on tuttu. Vasemman kautta on lähtenyt monta patikkaa ja muutama pyörälenkki. Aamu on kaunis. On välttävän varhaista. Taivas on armollisesti puoliksi pilvessä. Lähden klassiseen kulkurityyliin, hattu vinossa, keppiä pyöritellen ja viheltäen säveliä tapaillen.

Kyltti kertoo enemmän, kun maltan lukea.

Ensimmäisen puolen kilometrin aikana tunnen etupäässä ikävää. Ikävöin residenssikolmikkoa ja isäntäväkeä ja läheisiä kotimaassa ja kavereita ja tuttavuuksia ja yläkoulun luokkakavereita. Ehkä ikävöin ennen kaikkea tuttua ja turvallista.

Kävely sujuu ja ei suju. Rinkka on huonosti säädetty. Rinkka on helppo säätää kulkiessa. Miten se noin kenottaa? Koska olen viimeksi kantanut pakattua rinkkaa? Kengät on huonosti sidottu. Jalka nousee hyvin. Olipa hyvä viettää kuukausi näin mäkisessä maastossa. Nyt jaksan. Nyt en jaksa yhtään. Tyhmä idea.

Eukalyptus tuoksuu jokivarressa. Sammakot pitävät meteliä. Linnut vislaavat ja sirkuttavat kukin omalla kielellään. Tämähän sujuu. Viheltelen vähän minäkin. Alamäkeä. Tämä oli hauska mäki laskea pyörällä. Paljon piti paikkoja ostaa ja liimata. Paljon jäi paikkalappuja ja liimatuubeja. Yläasteella jotkut imppasi. Oli poika jonka sanottiin olevan naamastaan punainen, koska on haistellut niin paljon liimaa. Kai se enemmän aivoihin vaikuttaa, kun ihoon. Ja minä olen kävelemässä Espanjalaista polkua. Omin Voimin ja omin päin. Olen onnellinen. Väsyttää. Kävelen kuin unessa. Kävelen aistit erityisen hereillä. Kävelen ensimmäiset kilometrit hämmentävän rikkaassa ristitulessa. Ajatuksia tulee, mutta mieli ei kiinnity mihinkään.

Kävelijän mieli on ylitse kuohuva ämpäri.

Tämä on tuttua. Tiedän miltä tuntuu aloittaa pitkä matka. Silti tunteet ovat myös uusia ja ainutlaatuisia. Kokenut voi kaivella kokemusten laaria. Ei tarvitse pelästyä, järkyttyä tai tilata saman tien taksia. Kulkemiseen tottuu. Pulppuaviin ja kesken katkeaviin ajatuksiin tottuu. Antaa olla.

Laskevien, puroksi kuivunutta jokea seuraavien kiemuroiden jälkeen mökkitie tapaa päällystetyn sukulaisen. Mäet ovat isoja ja pitkiä myös pikitiellä. Venytän evästauolle pysähtymistä. Muistelen pyörän selästä nähneeni mukavan pöytäryhmän tammen alla, tien vieressä, lähellä lehmiä.

Aikanaan pääsenkin pöydän ääreen murkinoimaan, mutta se ei ole mielikuvani taukopaikka. Olen jo ohittanut Carbonerasin risteyksen. Näin kaukana en ole ennen ollut.

  

Maastopalogrilli. 

Pitkän matkan patikoin pikitien pientareella. Tuskin tusina autoa ajaa ohi. Iltapäivä on jo pitkällä, kun keltainen nuoli osoittaa reitin kääntyvän hiekkatielle. Viitan yhteydessä on myös maakuntaa halkovan maastopyöräreitin merkki. Tie on hyvin kaunis. Vasemmalla laskostuu suuri vihreä harju laakson pohjalle. Edessä, etäisyyden päässä harjanne siintyy siniseksi. Isojen korkeuserojen maisemassa, myös melkein tasaiselta näyttävälle tielle riittää mittavia nousuja ja laskuja.

Jostain syystä olen päättänyt uskotella itselleni, että käännös hiekkatielle merkitsi melkein perille pääsyä. Tietä riittää loputtomasti tai ainakin monta kilometriä. Pilvet ovat kaikonneet. Aurinko paahtaa. Istahdan tauolle aina, kun tarpeeksi suuri tammi kurottaa varjonsa tielle asti. Kova tuuli pyörittää pölyä pitkin tietä. Vihuri viskoo hatun päästä. Reppu kasvattaa painoa, vaikka vesipussi on lähes tyhjiin imetty.

Seitsentuntisen patikoinnin jälkeen saavutan määränpään. Tiukan mäen päällä on kaupunki nimeltään Cañaveral de Leon. Kaupungintalon vieressä oleva allas, La Laguna, on lähes tyhjä. Puiston hanasta saan vettä. Juon ahneesti. Huuhdon päätä. Istun eniten varjossa olevalle penkille. Missään ei ole ketään. Kello on siesta. Iso kyltti toivottaa pyhiinvaeltajat tervetulleeksi.

Olen koko päivän siirtänyt kysymystä yöpaikasta. Kaupungissa ei tietääkseni ole majoitusta pyhiinvaeltajille. Lähin hotelli on varaussivuston mukaan 8,3 kilometrin päässä. Se on liian kaukana. Mitäpä hyödyttäisi yöpaikka, johon laahustaisi vasta aamulla. Parhaalta vaihtoehdolta tuntuisi jatkaa vielä jonkin matkaa ulos kaupungista, katsoa kiva pusikko tien vierestä ja pystyttää teltta. En halua ottaa enää askeltakaan.

Olen pyhiinvaeltaja. Koputan kirkon oveen. Harhailen tyhjillä kaduilla. Postitan kortin, kun laatikko osuu kohdalle. Asetun pysäkin katokseen huokailemaan. Tien toiselta puolelta kuuluu kovaa huutoa ja mekastusta. Pimeän näköinen baari on sittenkin auki. Lasken repun terassille. Tilaan kahvin ja colan.

Tilaan toisen kahvin ja colan. Kysyn kyypparilta pitääkö paikkansa, että kaupungissa ei ole majaa minkäänlaista. Ei pidä. Kaupungintalolta majoitetaan pyhiinvaeltajia johonkin, minkä tulkitsen kouluksi. Paha vaan, että kanslia on ollut kiinni jo tunteja.

Toimeen tarttuu rouva keittiön puolelta. Padat ja pannut saavat jäädä. Rouva alkaa soitella puhelimella. Seuraavaksi puhelimeen tarttuu rouvan ystävä, Vaalea Nainen. Rouva puolestaan selaa verkosta tietoa reitistä. Baarin hämärässä selviää, että en kävelekään reitillä Via de la Plata. Tämä on Camino del Sur, Huelvasta tuleva haara, joka yhdistyy Plataan vasta Zafran kaupungissa. Tulen tietämään, että pyhiinvaeltajan kätevin ja kattavin sivusto on gronze.com. (vain espanjaksi).

Vaalean pitää poiketa kotiin, mutta hän jatkaa soittelemista ja soittaisi minulle sitten kun, tosiaan kun, asia edistyy. Vaihdamme numeroita. Otan kaljan ja pakenen baarin huumaavaa huutometeliä terassin puolelle. Asiakkaita on kolme. Lasin puolivälissä rouva rientää keittiöstä, ”nyt mennään”. Samalla soi puhelin.

Istumme Vaalea Naisen kanssa kansalaisopiston tietokoneluokassa. Nainen puhuu englantia, mutta ei pidä tarpeellisena vaihtaa yhteiseen vieraaseen kieleen. Olen otettu. Espanjan kielen osaamiseni ei heti turhauta keskustelukumppania. Kuulen hiljenevästä kylästä. Kaikki kaihtimet eivät olleet alhaalla siestan takia. Vakituisia asukkaita on enää parisataa. Pitkään hiipuneet palvelut katosivat ilmeisen lopullisesti koronan myötä.

Puhumme pohjoisen valosta. Nainen on vieraillut yliopiston asioilla Ruotsin Skellefteåssa. Oman arvionsa mukaan hän ei sulkenut silmiään neljään päivään. Yötöntä yötä valvoessaan hän soitteli omituisiin aikoihin sisällöltään hämäriä puheluita kotimaassa nukkuville ystäville.

Käytävän seinillä on itse koostettuja julisteita feminismin historiasta ja tyttöjen voimapiirustuksia. Tässä talossa eivät myrkylliset machot mellasta. Talo on julistettu naisille turvalliseksi. Käynnissä on laaja kampanja kautta maan.

Vaalea kertoo, että edellisenä viikonloppuna kolme naista kuoli parisuhdeväkivallan uhrina. Suomi on hyvässä maineessa. Kaikilla on parempi palkka. Kaikki asuvat kauniissa puutalossa. Kaikki ovat tasa-arvoisia. Minulla ei ole voimia kiistää tai tarkentaa. Tyydyn nyökyttelemään. Lisäksi olemme uunituoreita jääkiekon maailmanmestareita, mutta täällä se ei merkitse mitään.

Oviaukossa seisoo pikkuruinen nainen. Hänellä on harmaa pystytukka ja punaiset kehykset hyvin suurissa silmälaseissa. Tapahtumien vauhti kiihtyy. Ehdin hyvästellä Vaalean vain hätäisesti. Kiitoksia huutelen koko käytävän mitalta. Kiiruhdamme hakemaan avaimen kunnantalolta. Samalla saan leiman pyhiinvaeltajan passiin.

Minulla on tosiaan käynyt tuuri. Baari on auki vain maanantaina, perjantaina ja lauantaina. Ilman baarin väkeä en mitenkään olisi osannut yhdistää kaupungintaloa vaeltajien majoitukseen, saati tavoittanut suljetun kanslian toimihenkilöitä. Lisäksi tiedän millä reitillä minä oikeasti vaellan ja sen tiedon myötä tiedän myös mihin suuntaan aamulla lähden. Minulla on jopa numero seuraavan kaupungin kansliaan. Sieltä kyselisin majoitusta huomenna.

Yösijani ei ole koulu. Se on kaupungin liikuntasali. Jalkapäivä on jo tehty. Ylätaljan jätän toiseen kertaan. Otan erittäin pitkän suihkun. Kasaan hyllystä kaikki harjoitusmatot nippuun ja suljen silmät.

Hyvää yötä jumppasalista.

Toiveajattelu kerryttää kilometrejä

Tammeen nojaa kaksi maastopyörää, keltainen ja punainen. Ne ovat samanlaiset. Alumiinirunko, etujousitus, vannejarrut, 24 vaihdetta. Pyörät ovat vanhanaikaisia ja raskaanpuoleisia, mutta vaikuttavat kuitenkin toimivilta kaupparatsuilta ja harrastevälineiltä.  

Aluksi ajelutan pienempää, keltaista pyörää. Mittoihini paremmin sopivan punaisen eturengas on tyhjä. Hollantilaisen paikkasarjan laput eivät pysy kumin pinnassa. Kaupungilla asioidessaan talon isäntä hakee uuden sisärenkaan. Tyytyväisenä vaihdan ehon tuubin alle. Se puhkeaa ensimmäisen kauppamatkan toisella kilometrillä. 
 

Luonnollinen selitys.

Seuraavan kauppamatkan rytmin rengas rikkoo jo muutaman sadan metrin päässä kotiportilta. Seuraava tarveajo ja sitä seuraava huviretki sujuvat ongelmitta. Alan jo luulla, että punainen pyörä ei olekaan kirottu. Seuraavalla kauppamatkalla paikkaan renkaan kahdesti. Tällä kertaa pääsen työntämään riivattua pyörää alamäkeen. Yhtään paikkaa en tähän paholaisen rattaaseen enää liimaa. Nostan keltaisen pyörän satulan tappiin ja päätän lähteä pyöräretkelle.

Kohde on kummitellut mielessä jo viikkoja. Kartassa on piiritystornia muistuttava symboli. Se tarkoittaa suoraa kääntäen kiinnostavaa teollisuusarkkitehtuuria. Estación de la Junta. Siis asema. Ja aseman ohi menee hylätty rata.

Matkaa saattaa olla paljonlaisesti, mutta osaan tulkita kartan mittakaavaa luovasti vähätellen. Pystyn myös kehittelemään kuvitelman, johon huomattava osa matkaa määritellään tasamaalla rullailuksi. Malja on puoliksi täynnä ja tie kulkisi vehreässä laaksossa polveilevaa jokea seuraten .

Lähden ajoissa matkaan. Aamu on viileä. Puen takin päälle. Polku Corteconcepciónin kylään on kiperää ja kivikkoista. Alas olen tällä karikkoisella väylällä luovinut, mutta ylös en edes yritä. Tyydyn työntämään. Korvat kuplivat sirkutusta. Peura seisoo omalla paikallaan notkon takana. Ruskea käärme paistattelee autiotalon seinustalla kultaa kyljissään.

Kylästä ulos ja ylös johtaa mäki. Kauhistelin sen jyrkkyyttä jo aiemmin, sillä kertaa kuitenkin baarin terassilta kahvin ja kaljan takaa. Huvittelin kuvittelemalla pyöräileviä kavereita mäkeen jyystämään. Satulassa melkein naurattaa, että kuka se tässä taas jyystääkään. Takki pitää riisua. Alkaa olla kuuma.

Mäen päällä pidän varani, etten vain ajaisi väärää tietä alas jonnekin ja joutuisi sitten kiipeämään takaisin. Tämän seurauksena ajan väärää tietä alas jonnekin toiseen ja löydän itseni valtatien varresta.

Sakkorinki ei haittaa. Hauskahan se vaan on, ettei tarvitse sitten paluumatkalla ajaa koko ajan omia jälkiään. Sitäpaitsi käännös vasempaan Valdezufren jälkeen johtaa vain kilometrin mittaiseen nousuun ja taittaa sitten alas kohti Puerto Moralia, missä hörppään kahvin ja syön baarissa paahtoleipää. Meillä on raksamiesten kanssa yhteinen voirasia tiskillä. Ja lasku se jatkuu vaan, alas tekojärven pinnan tasoon ja haaveideni jokivarteen.

Tekojärven vettä pitelee pato.

Joki löytyy ja haaveet ovat vain haaveita. Tie kiemurtaa rinteellä kaukana vehreästä uomasta. Eikä se mene missään tasossa vaan hakee jatkuvasti paikkaansa korkeuskäyrillä. Lisäksi kaikki tuntuu olevan paljon kauempana, kun kuvittelin. Päivä on puolessa ja on todella, todella kuuma.

Asema on portin takana hevoshaassa. Turistin avattaviksi tarkoitetuissa porteissa on kyltti, jossa lukee, ”Sulje portti, ole hyvä.” Kaksikerroksinen talo seisoo niityllä kukkulan kyljessä. Katto on kauan sitten romahtanut. Lattiaa peittää hevon paska. Raiteet on kerätty pois.

Muinaisaseman raunio.

Kiskoparin toinen pää on ollut viidentoista kilometrin päässä, Calan kaivoksella. Rata on rutistettu rinteiden väliin. Samassa kapeassa kiemurtavan joen ylittämiseksi on pitänyt rakentaa puoli tusinaa siltaa. Sitten on tämä asema. Ei taloja, ei kylää. Vain parin makasiinin kivijalka ja nämä seinät. Seitsemän kilometrin matka etelään tuo radan Zufren tekojärven rantaan. Siellä lasti on ilmeisesti siirretty laivaan. Rata jatkuu taas parin parin poukaman ja kilometrin päässä. Se seuraa toista jokea Santa Olalla de Calan kaupunkiin.

Malmijunia, elintarvikkeita, kaivoksen väkeä työmatkalla. En osaa kuvitella tälle tontille hyörinää ja toimeliaisuutta. Tyydyn kuvittelemaan asemapäällikön. Hänellä on virka mennyt hattuun. Kaikki maailman kiire joutuu taukoamaan, kun hän pääsee kerran viikossa leimaamaan papereita. Messinkinapit kiiltävät. Ehkä jonain päivänä, joku tärkeä pysähtyy tänne. Apupoika saa lakaista lattian vielä toistamiseen.

Aseman jälkeen kokka on kotia kohti. Tie ylittää joen kapealla, komealla ja korkealla kivisillalla.Joki on aina vaan kaukana alhaalla Pidän banaani-tauon. Ihan pian tulisi risteys vasempaan. Kartan mukaan se on ainoa risteys näillä main. Vähän edempänä tulisi lampi ja siitä tietäisin varmasti olevani oikealla tiellä. Sitten olisi nousua ohi Puerto Moralin aina Corteconcepcióniin asti, mutta mitäpä sen väliä, kun sitten seuraisi enää tuttu parin kilometrin laskettelu kotiportille.

Jokusen kilometrin ylämäkeen väännettyäni olen pakotettu tarkistamaan tietoni. Lammen ohittava tie olisi tosiaan ollut se takakäteen kääntyvä pientilan kärrypolku, joka kaiken lisäksi meni läpi suljetusta portista. Olen taas väärällä tiellä, mutta ainakin tiedän millä väärällä.

Taivutan niskaa taakse ja tirkistelen lipan alta etumaastoon. Haluan uskoa, ettei tien tarvitse mennä sinne korkeimmalle huipulle, missä radiomastot seisovat. Mastojen täytyy törröttää siellä saadakseen esteettömän kantaman. Tiellä ei ole sinne mitään asiaa. Sinne se kuitenkin kiemurtaa, ylös asti. Ehkä se on myös mastojen huoltotie.

Nousun ensimmäiset kilometrit tie kiertää ylös auringon puoleisia rinteitä. Kuumuus on pyörryttävä. Ylempänä tie taipuu paikoin varjon puoleiselle kupeelle. Kuumuus on korkeintaan pakahduttava. Vielä ylempänä tulee vastaan raikas tuulenvire. En muista ikinä nauttineeni vastatuulesta näin paljon. Onhan tällä retkellä saanut ajaa alamäkeäkin, mutta se on häviävä hetki tämän jatkuvan raatamisen rinnalla.

Higuera de la Sierrassa on baari auki. Ostan kylmää cola-juomaa ja kahvia. Kuuntelen kirkontornissa keskustelevia haikaroita. Ne kalkattavat kuin kastanjetit.

Higuera de la Sierra.

Kunhan löydän ulos kujien sokkelosta, tuo pidempi sakkorinki minut taas valtatien varteen, ja täältä päin tullessa pääsen kääntymään ennen Valdezufrea oikeaan. Tuttu nousu alkuun ja sitten ihan oikea oikotie kohti Corteconcepciónia.

Kauppaan ja kaikkialle, aina on mäki

Talossa on tarjolla maastopyörä, kaksikin, keltainen ja punainen. Ne ovat samanlaiset. Alumiinirunko, etujousitus, vannejarrut, 24 vaihdetta. Pyörät ovat vanhanaikaisia ja raskaanpuoleisia, mutta vaikuttavat kuitenkin toimivilta kaupparatsuilta ja harrastevälineiltä.

Tartun pienemmän, keltaisen pyörän sarviin. Mittoihini paremmin sopivan punaisen eturengas on tyhjä. Yritän tehdä remonttia, mutta en saa kummallisen paikkasarjan paksua mattoa pysymään kiinni kumituubissa. Sarja on hollantilainen ja hollanniksi ovat myös ohjeet. Vuotokohta on vanhan paikan alla, joten ihan täydellisesti ei ole onnistunut edellinenkään yrittäjä.

Neljän kilometrin matka kaupoille Aracenan kaupunkiin on ylämäkeä. Pystysuoraa korkeuseroa kotipihan ja marketin parkkipaikan välillä on noin 300 metriä. Tie portilta on kapoinen mökkitie. Pinta vaihtelee sorasta röykkyiseen betoniin ja vielä röykkyisempään mukulakiveen. Viimeinen kilometri ajetaan oikealla päällystetyllä maantiellä HU-8126.

Aracenan sierraa.

Kapeikossa ennen ison tien risteystä tulee vastaan toinen pyöräilijä. Hänellä on allaan tukeva maastopyörä ja se on täpösen täyteen kuormattu. Satulan takana törröttää pakkausputki. Rungon kolmioon on ripustettu koko aukon täyttävä tasku. Kippurasarvien väliin ja päällä on sidottu pakkauksia, samoin etujouseen on kiinnitetty nyytit. Ihminen pyöräilypöksyissään on hikinen, pölyinen ja punainen. Tässä on tosi kyseessä. Pysähdymme juttusille.

Nainen ei ole Norjasta, kuten ensin väärinkäsitän. Hän on Saksasta, mutta matkalla Norjaan. Matka on alkanut 4 päivää aiemmin Portugalin kulmasta. Näiltä sijoilta, kun polkisi vielä reilut 7000 kilometriä, tulisi perille Norjan ja Venäjän rajalle. Saan tietää, että vierastaloni nurkkaa sivuaa European Divide Trail.

Nainen on huolissaan. Aracenan pyöräliike oli kiinni eikä hän saanut ostettua paikkasarjaa. Olen itse ensimmäistä kertaa matkalla kylille, enkä tunne paikkoja, mutta olen kuullut, että supermarketin vieressä on ”kiinakauppa”. Olen ottanut luullakseni, että se on sen tyypin kauppa, jossa on myynnissä jonkinlainen enemmän tai vähemmän kurja versio kaikista maailmassa myytävistä asioista, myös pyörän paikkasarjoista. Semmoinen on omallakin ostoslistalla. Nainen kääntää pyörän ympäri. Pinnistämme rinnakkain ylämäkeen. Puhua pulputamme pyörämatkailun riemusta, paitsi jyrkässä ennen ensimmäistä liikenneympyrää vaikenemme kuin taikaiskusta. Pitää vaan veivata ja hengittää.

Kaupassa on kuin onkin kaikkea ja jotakin muutakin, myös seinän verran polkupyörätarvikkeita. Rojua on niin paljon, että paikkasarjaa joutuu etsimään hyvän tovin. Löytyy kahta laatua! Minä ostan yhden kumpaakin. Nainen ostaa sen verran, että arvelee pärjäävänsä Jäämeren rantaan. ”En ole ikinä ollut näin onnellinen”, hän todistaa ja kyyneleet valuvat poskille. Itsekin joskus pyörällä kaukana käyneenä ymmärrän, että niin voi tuollaisessa tilanteessa sanoa ja tarkoittaa täyttä totta. Annamme palttua koronalle ja halaamme. Minuakin itkettää. Paahteisella parkkipaikalla toivotan hyvää matkaa. Tiedän, että ainakin alkumatka olisi alamäkeä.

Kaksi ratsua.

Seuraavan päivän iltana lähden siihen samaan alamäkeen. Haluan poiketa läheisellä vesiputouksella ja sen jälkeen otan asiakseni tarkistaa miten tie jatkuu. Mökkitie on paitsi pätkä maanosan halkaisevaa pyöräreittiä ja kansallispuiston karttoihin merkitty vaelluspolku, myös keltaisin simpukoin merkitty Pyhän Jaakon tie Sevillasta Santiago de Compostelaan. Sitä lähtisin seuraaman, kunhan residenssijakso kuun vaihteessa päättyy.

Sierralla risteilee paljon kärrypolkuja. Parin turhan rinteille kiipeämisen jälkeen opin erottamaan oikean polun muista käppyröistä. Tie seuraa kukkuloiden välissä kiemurtavan puron vartta. Se on loputtoman tuntuista alamäkeä, kiperiä kurveja ja rajuja röykkyjä. Se on hauskinta mahdollista maastopyöräilyä.

Riemuisan rytyytyksen jälkeen saavun risteykseen ja päällystetylle tielle. Nyt pitäisi kääntyä ympäri ja raataa ylämäkeä koko matka kotimökille. Järkeilen, että oikealle kääntymällä voisin päätyä Corteconcepción nimiseen kylään. Sinne olen jo kerran patikoinut ja tiedän, että polku sieltä kotiin olisi ajettavaa ja laskuvoittoista. Toisin sanoen tiedän, että Corteconcepción on korkeammalla, kuin kotiportti ja jotenkin kuvittelen kuitenkin pääseväni vähemmällä vaivalla, kun koukkaan sitä kautta. Ehkä huijaan itseni luulemaan, että peräti oikaisen.

Päällystetty tie kääntyy heti mutkan takana nousuun. Sitten tulee huima lasku ja sitten alkaa entistä totisempi nousu. Usko loppuu jo reilun kilometrin jälkeen. Jos tämä tie ei menekään sinne, minne arvelin sen menevän? Lasken takaisin alas ja kapuan äskettäisen, nyt vastamäeksi muuttuneen laskun. Sitten muistan, että kaulassa roikkuu puhelin. Niissä vempeleissähän on nykyään karttakin sisällä. Sormeilen luurin auki ja siinä samassa saan tietää, että tie menisi juuri oikeaan paikkaan. Lasku on taas lasku ja se totisempi nousu on entistä totisempi ja se pitää nyt mennä ylös asti, muuten jään tähän notkelmaan ikiajoiksi, kuin joku kumma heiluri. Mäen päällä tie haarautuu. Minun suuntani on oikealle kädelle. Tie muuttuu vuoriston serpentiiniksi.

Taakse jää tiukkaa tietä.

Nousun päällä on näköalapaikka. Siitä yleensä tietää, että ylhäällä ollaan. Näköalapaikalla on myös penkkejä ja mikä parasta vesipiste. Minähän lähdin puolen kilometrin päähän putousta katsomaan. Mitään juomaa tai evästä ei ole mukana. Kunnon kurlauksen ja pään huuhtelun jälkeen olen taas iskussa. Loppumatka on laskua.

Haluan kuvitella, että oikean kokoisella pyörällä mäet nousisi kevyemmin. Tilaan talon isännältä punaiseen pyörään upouuden sisärenkaan. Tyytyväisenä luovutan vanhan riekaleen puutarhakäyttöön. Sillä on kuulemma hyvä sitoa tukilenkkejä holtittomasti harottaviin tammiin. Lähden kauppaan. Nousu on ihan yhtälaista raatamista. Puolimatkassa rengas puhkeaa.

Talutan pyörän Kuninkaanlähteen taukopaikalle. Fuente del Rey on kolo kallion juuressa. Lähde on kuiva, enkä jaksa uskoa, että se märkänäkään on mikään suuri nähtävyys. Pöytäryhmä on komea ja siihen on hyvä asettua paikkaamaan rengasta. Ilma ei pysy sisällä, mutta en löydä reikää. Jatkan taluttamista. Paikkaan renkaan puistossa, missä on käytössä vesiallas. Minua neuvoo kaksi kaupungin puutarhatyöntekijää ja kolme palomiestä. Marketin parkkipaikalla tapaan hollantilaisen miehen, joka on pyörämatkalla Portugalista Norjaan.

Paikkauspaikka.

Seuraava paikkauspaikka.

Kun ruokakaappi taas tyhjenee, on aika polkaista kauppaa. Tällä kertaa pääsen portilta vain 400 metriä, kun kumi on taas lutussa. Sisuuntuneena talutan taas pyörän puistoon altaalle ja alan paikkauspuuhiin. Kukaan ei tule neuvomaan. Huomaan, että pumppu on pudonnut kyydistä. Talutan pyörän edelleen ylös marketin parkkipaikalle ja haen ”kiinakaupasta” pumpun. Se on huono, mutta saa kelvata. Enemmän kuin mitään muuta, se on halpa.

Kotiinpäin, alamäkeen olisi kiva hurjastella, mutta tangossa roikkuu ostoskassi ja kassissa matkaavat kananmunat ja siideripullot. Mukulakivillä pitää jarrupalan laahata vanteessa koko matkan.

Seuraavalla kerralla pääsen kaupunkiin ja päästelen saman tien linnavuoren päälle.

Luottamus pyörään on nyt niin luja, että lähden lystikseni lenkille. Ajan taas riemuisaa tietä alas ohi putouksen. Tällä kertaa en käännykään oikealle, ylös Corteconcepcióniin, vaan annan mennä aina vaan alamäkeen. Sen olen kuitenkin ymmärtänyt, että kotipiha ei tule alemmas vastaan. Kaikki nämä riemukkaat ajoviiman tuivertamat metrit on omin voimin noustava. Ehkä mäki Carbonerasin kautta ei olisi niin jyrkkä. Sehän on pidempi. Pienempi nousukulma veisi rennommin perille.

Kiipeäminen alkaa melkein huomaamatta. Tämä on isoilla kukkuloilla ja vuorilla tavallinen ilmiö. Ympäröivä maisema sekoittaa havainnon. Tie voi jopa näyttää loivasti laskevalta, mutta kun lakkaa polkemasta, pyörä valuu taaksepäin. Veivaan voimia säästäen, vaikka ei se kilometrejä jatkuvassa nousussa tarkoita juuri muuta, kun kaikenlaisen repimisen ja äkkiliikkeiden välttämistä. Lämpötila on jossain kolmenkympin päällä. Hellettä on pidellyt päivästä toiseen.

Carboneras kukkuloiden sylissä.

Carbonerasin kylän jälkeen tie joutuu taas taipumaan serpentiiniksi kukkuloiden lanteille. Kunkin kulman takaa tuntuu aukeavan aina vaan tiukempi nousu seuraavaan mutkaan. Ehkä armeliaasti, jyrkät penkat peittävät näkyvistä jyrkän tulevaisuuden. Painan vielä varmemmaksi vakuudeksi lipan silmille. Näen vain päällysteen ja reunaviivan. Veivaan pienimmällä vaihteella tuon tuostakin putkelle nousten.

Se on ihmeellinen tila. Raskaan ja jatkuvan työn takia mieleen ei saa muodostettua ajatuksia, joihin karata. Toisaalta se tyhjä mieli ei saisi lipsahtaa laskemaan jäljellä olevaa matkaa tai sitä, onko tässä touhussa mitään järkeä. Tai sitä, miksi minun retkeni ihan vaan nurkan taakse tavan takaa kääntyvät tällaiseksi hullutukseksi.

Tarvitaan tauko varjossa.

Mökkitien risteys on omalla paikallaan mäen syrjässä. Reilut kolme kilometriä alamäkeä palkitsee päivän päätteeksi. Renkaissa on ilmaa. Sarvissa ei roiku kauppakasseja.

Jousitus ja varsinkin jarrut ovat selvästi alimitoitetut tähän kyytiin. Annan mennä niin maan perkeleesti. Minä olen sentään ajanut kuoleman tiellä Boliviassa. Minä olen ”Death Road Survivor”. Minulla on semmoinen t-paita kaapissa. Ihan vapaalla ja holtittomasti en laske, koskapa jarruja operoivien sormien lihaksissa tuntee maitohapon. Tie hakkaa kyynärvarret kipeäksi niin, että aamullakin vielä kolottaa.

Kotipihassa odottaa allas.

Se European Divide Trail, se on maailman pisimmäksi mainittu pääosin päällysteen ulkopuolella ajettava pyöräretkireitti. Polku kulkee maanosan lounaisesta nurkasta, Portugalin Cabo St. Vincentistä sen koilliseen kulmaan Norjan Grense Jakobselviin. Suomi lävistetään Muoniosta Näätämöön. Reitin suunnitellut britti Andy Cox on pyrkinyt löytämään mukavasti maastopyörän mentävää uraa, päällystämätöntä pätkää, jota pitkin matka kuitenkin taittuu ilman teknistä taiturointia ja huippu-urheilijan kisakuntoa. Matkaa kertyy kaikkiaan 7600 kilometriä.

Äkspelit

 

Ääntä ja melua

 

Kesätyömatkapyöräilijä meloo

Kaksi kajakkia lasketaan Kuloveteen Siurossa. Kesätyömatkapyöräilijä lähtee melomaan. Kaksi kajakkia! Pyöräilijä ei melo yksin. Miten semmoisesta seikkailusta voi kirjoittaa?

Toni ja Kimmo Siurossa. Kuva, Johanna Kotiniemi.

Noin miljoona askelta ja plussat päälle on pääosin otettu yksin. Taival jalan, kyyti pyörän satulassa tai tunnit bussin penkissä, minä matkustan yksin. Minä näen ne maisemat. Minun omaan nenääni ottavat ne tuoksut. Riemu kuplii omassa rinnassa. Väsymys tuntuu omassa kehossa.

Polulla kohtaan toisia kulkijoita. Olemme matkalla samaan suuntaan, kuljemme peräkkäin, pysähdymme samoilla taukopaikoilla, pystytämme telttoja samaan leiripaikkaan tai osumme asumaan samassa tuvassa. Tuttavuus voi kestää useamman vuorokauden ja uudistua taas päivien tai viikkojen päästä. Ehkä satumme polulla vastakkain ja vaihdamme muutaman sanan. Jaamme kokemuksia ja kuulemme juttuja. Jutuista tulee väriä matkakertomuksen kudokseen.

Kaksi kertaa olen matkustanut ryhmän mukana, Salkantay-vaelluksella Machu Picchuun ja maastoauton kyydillä Chilen San Pedro de Atacamasta Uyunin suolatasangolle Boliviaan. Näistä oli helppo kirjoittaa. Ryhmän jäsenet olivat minun matkaani maustavia kokemuksia siinä missä vuoret ja vaaleanpunaiset flamingot punavalkoisessa järvessä.

Kahdesti olen taittanut taivalta Nepalissa oppaan kanssa. Opas on opas, hän on töissä ja hänet on helppo kirjoittaa mukaan. Mutta miten kirjoitetaan mukaan koko matkan vierellä tai vähän edellä melova kaveri?

Onko Toni tekstissä kokonimi vai pelkkä T tai peräti Iso-T? Pitääkö keksiä peitenimi? Jos kerrotaan, että siskoni kyyditsee meidät rantaan, kerrotaanko samaan vauhtiin, että hän on naimisissa Tonin kanssa? Siskokulta myös tuo pyörän päätesatamaan Porin Reposaareen. Aikanaan hän palauttaa kajakin, kun itse nousen satulaan kesätyömatkan viimeiselle etapille. Kun mainitaan Reposaari, kerrotaanko, että Toni on sieltä kotoisin. Kerrotaanko, miten Toni 80-luvun lopussa muutti Satakunnan mahtivirran latvavesille ja on siitä pitäen haaveillut ”Koksun” melomisesta. Vuosien ajan aikomuksesta pidettiin puhetta saunan lauteilla. Paljon vettä virtasi Kokemäenjoessa. Lopulta lyötiin märkää kättä päälle Norrskatan siikaonkijoiden vappusaunassa -19.

Tonilla on oma punainen kajakki. Hiking Travel, Hit Tampereelta tarjoaa hauskaa, asiantuntevaa ja joustavaa palvelua. Minä vuokraan keltaisen Dag Miwok kajakin ja teen mielestäni hyvät kaupat.

Siuro, Kulovesi. Vartin melonnan jälkeen Tonin vetämään vaappuun tarttuu hauki. Saaliin saaminen on toki hauskaa ja sitä hihkumme, mutta entä tärpin seuraukset? Matkanteko keskeytyy. Vavan kahmiminen telineestä melojan selän takaa, koko touhu tempovan kalan kanssa, keskellä selkää, näyttää vierestä katsoen villiltä vikellykseltä. Entä mitä sille kalapoloiselle sitten tehdään? Päästetään irti ja uimaan? Kiusantekoa semmoinen peli. Otetaan eräksi? Siinäkö se makaisi kajakin kansiverkossa odottaen iltaa ja paistinpannulle pääsyä? Pyydykset ylös. Kalastus lopetetaan.

Yhteen laskienkin melontakokemusta on vähänlaisesti. Toni on alkukesästä harjoitellut Näsijärvellä. Hän meloo ensimmäisen selän yli suhteellisen suoraan. Minä kiemurtelen ylimääräisiä kilometrejä mittariin. Se mittari on Tonin puhelimessa. Siellä on myös kartta. Toni on suunnitellut reitin ja huolehtii suunnistamisesta. Hän on miettinyt päivämatkat ja katsonut yöpaikat. Vetovastuu on kaverilla. Se tuntuu lomalta kesän omatoimitaipaleiden jälkeen.

Minä en aina tiedä missä mennään. En seuraa menemistä sillä silmällä. En myöskään tee muistiinpanoja pieneen vihkoseen, kuten yksin kulkiessa. Minähän voin jakaa vaikutelmat sitä mukaa, kun niitä tulee. Voin kertoa jutut ja möläyttää huonot vitsit heti. Eikä minulla ole aikaa tai halua vetäytyä kirjoittamaan matkapäiväkirjaa. Minä matkustan nyt seurassa. Kaksi vuotta myöhemmin, tätä kirjoittaessa, pitääkin rakentaa reitti uudelleen karttaohjelmia tutkien ja muistella ilman muistiinpanojen tukea. Kutalan saari, Ellivuori, evästauko, Salonsaaren ympäri...

Rautavesi, Vammala. Tällä retkellä mennään maaseudulla ja metsien halki, mutta lounaat syödään kylillä. Eväskauppaan pääsee joka päivä. Vammalassa poikkeamme kebabille. Omistaja osuu olemaan Tonille tuttu. Ostoksille kävellessä puhkeaa kaatosade. Istumme kauppakeskuksen penkeillä kerroksissa hyörivän nuorison juttuja kuunnellen.

Liekosaari. Ensimmäinen yö vietetään muinaisen kalmiston vieressä lähes yhtä muinaisen, karttaan merkityn, mutta täysin hoitamattoman nuotiopaikan äärellä. Katselemme hienosti pinoon järjestämiämme, läpimärkiä ja yhtälailla läpimätiä klapeja betonirenkaassa. Asetelma ei ota tulta. Otamme tulilientä. Erehdymme nauttimaan kerralla koko retken yömyssyt. Toni kiipeää ensi kertaa elämässään riippumattoon nukkumaan. Minä möyrin tutun teltan erittäin epätasaiselle pohjalle lohduttomassa ryteikössä.

Vammalan Liekosaari.

Hartolankosken patoava Tyrvään voimalaitos pakottaa retkikunnan kuivalle maalle. Kannamme kajakit vajaa puoli kilometriä hiekkatietä alavirtaan. Tällä muurilla vaihtuvat pitkulaiset järvet Kulo-Rauta-ja viimeisenä Liekovesi Satakuntalaista kulttuurimaisemaa halkovaksi Kokemäenjoeksi. Enää en mahdu tekemään laajoja kaaria. Vettä on vähän. Myötävirta ei missään vaiheessa kuljeta. Tuulisilla paikoilla aalto tulee vastaan. 

Tyrvään voimalaitos katkaisee vesitien.

Matkaa jatketaan soratiellä.

Ja sitten taas joen sileällä.

Toisen melontapäivän aamupuolella katkaisee vielä toinenkin valli vesitien. Meskalankosken energian valjastaa Äetsän voimalaitos. Kantomatka padon ohi on lyhyt. Kantajan paljasta jalkaa hellii pehmeä nurmi. Autiolta kylältä löydämme lounaaksi hyvää kotiruokaa, tällä kertaa kebab-pizzerian naapurissa.

Äetsän voimalaitos.

Taivas paisuu.

Rintaman rajapinnassa.

Toisen päivän päätteeksi melomme jonkin matkaa takaisin tulosuuntaan. Kapeaa viidakkojoen haaraa seuraten saavumme Puurijärvi-Isosuon kansallispuistoon. Telttapaikalla on laituri, tasainen nurmikko ja pari autolla tullutta naapuria. Toni lainaa viereisen teltan pikkupojalle virvelin ja viehepakin. Jigejä jää vastarannan puskiin ja lumpeisiin lähes joka heitolla.

Matkaan Puurijärvi-Isosuon kansallispuiston telttapaikalta.

Kolmantena päivänä kierrämme joen pitkään mutkaan pakottavan Säpilänniemen. Yöksi pystytämme teltat Levonsaareen. Kaverimajoituksessa pääsemme nauttimaan saunan löylyistä ja uskomattomasta grillikestityksestä. Sama vieraanvarainen pari hemmotteli kesätyömatkapyöräilijää jo toukokuussa Loimaalla.

Aamulla katkaisee matkan taas yksi muuri, Kolsin voimalaitos. Kajakit vedetään pienen pellon yli ja kannetaan alas rinnettä, läpi metsän. Viereisen talon isäntä suhtautuu tontin rajalla touhuaviin erämiehiin suurella myötätunnolla. Komeat koirat ovat pelkästään uteliaita.

Kolsin voimalaitos.

Matkalla ylitetään kaikkiaan neljä patoa. Kovimman urakan tarjoaa viimeinen, Harjavallan Voimalaitos. Tällä kertaa emme pysty käyttämään kajakkeja matkalaukkuina. Ensin kannamme tyhjät kajakit ohi padon, alas jyrkkiä portaita ja kilometrin laskupaikalle. Sitten kannamme tavarat erikseen. Teemme viisi edestakaista matkaa, joista viimeisen kaatosateessa.

Harjavallan voimalaitos.

Voimalaitoksen jälkeen lasketaan Pirilänkoski. Kalastajat katselevat, kun viiletämme ohi. Elämäni ensimmäinen koskenlasku kajakilla tuntuu hurjalta, mutta ei suorastaan pelottavalta. Pienetkin kuohut kasvavat kokoa, kun niitä katsoo matalalta vedenrajasta. Suvannon jälkeen joki kulkee syvällä jyrkkien rinteiden välissä. Hiekkaharjukanjoni on matkan hienoimpia pätkiä.

Arantilan vähävetinen koski on pieni, mutta kivinen pohja vaanii kovin lähellä. Sadetta ryöppyää pitkin päivää. Kajakki, jossa puoli vartaloa on kätketty vesitiiviiseen kaukaloon, lienee mukavin märän kelin retkipeli. Kun päällä on kunnollinen sadetakki voi ihailla läheltä ja täysin kuivana, kun pisarat hakkaavat veden pinnan vaahdoksi.

Ruskilankosken laavu on vallattu.

Yöksi asetumme laavuun Ruskilankosken niskalle. Viides päivä alkaa hauskasti pienellä vesivuoristoradalla. Ulvilassa lähdemme seuraamaan Kirkkojuopaa. Se on kiinnostava, pienempi uoma ja saattaa jopa oikaista. Tonin määritelmän mukaan oikotie on yleensä vain vähän pidempi ja sen tulee sisältää vesistön ylitys. Lieneekö siis yllätys ollenkaan, että vettä pitkin matkatessa oikotien tulee sisältää kuivan maan osuus.

Kokka rohkeasti Ulvilan kirkkojuopaan.

Vesi käy välistä vähiin.

Porin kaupungissa jalkaudumme keskustan kaduille. Löydämme hyvää lounasta torin laidalta. Kokemäenjoen melojan maisemat ovat monet. Matka jatkuu Kirjurinluodon halki. Vapaa-ajanasumisen koko kirjo koristaa rantoja. Kaupungin jälkeen alkavat suiston loputtomat kaislikot. On vaikea hahmottaa rannan todellisia rajoja. Pihlavanlahden suulla alamme katsella leiripaikkaa. Viimeisen yön sija ei ole valmiiksi kirjattu matkasuunnitelmaan. Ruovikossa piilottelee harvoja pieniä saaria, joihin johtaa niitettyjä väyliä. Parhailla paikoilla nököttää jonkun mökki. Muut paikat eivät näytä lainkaan kutsuvilta. Ensi kertaa tällä matkalla otan osaa päätöksentekoon. Kunkin saaren kohdalla ehdotan, että ehkä seuraava. Näin päädymme vihoviimeiseen saareen ja se on kurja ja kummallinen.

Kuka täällä tulee kolmion takaa?

Kuudennen melontapäivän aamuna ylitämme lahden. Sujahdamme pengertien ali Eteläselälle. Jokimatkan ajan olen hokenut olevani virtojen tai pienvesien meloja. En ole mukamas yhtää kiinnostunut isosta, rannattomasta vedestä. Avomeren äärellä kaveri katoaa välillä kokonaan korkeiden aaltojen väliin. Nautin joka hetkestä.

Viimeinen evästauko pidetään palokunnan vajalla.

Reposaari. Sovellus Tonin puhelimessa kertoo hänen meloneen 167 kilometriä. 

Kimmo ja Toni Reposaaressa.