Camino del Sur I

Paljon pöhissyt pannu jää odottamaan seuraavaa keittäjää.

Kaksi lähtee autolla pohjoiseen. Yksi lähtee veräjän jälkeen vasempaan. Yksi ottaa kuvan ja jää odottamaan kyytiä lentokentälle.

Residenssin tilukset tyhjenevät. Kuva, Ems Willems

Mökkitie kotikulman jälkeen on tuttu. Vasemman kautta on lähtenyt monta patikkaa ja muutama pyörälenkki. Aamu on kaunis. On välttävän varhaista. Taivas on armollisesti puoliksi pilvessä. Lähden klassiseen kulkurityyliin, hattu vinossa, keppiä pyöritellen ja viheltäen säveliä tapaillen.

Kyltti kertoo enemmän, kun maltan lukea.

Ensimmäisen puolen kilometrin aikana tunnen etupäässä ikävää. Ikävöin residenssikolmikkoa ja isäntäväkeä ja läheisiä kotimaassa ja kavereita ja tuttavuuksia ja yläkoulun luokkakavereita. Ehkä ikävöin ennen kaikkea tuttua ja turvallista.

Kävely sujuu ja ei suju. Rinkka on huonosti säädetty. Rinkka on helppo säätää kulkiessa. Miten se noin kenottaa? Koska olen viimeksi kantanut pakattua rinkkaa? Kengät on huonosti sidottu. Jalka nousee hyvin. Olipa hyvä viettää kuukausi näin mäkisessä maastossa. Nyt jaksan. Nyt en jaksa yhtään. Tyhmä idea.

Eukalyptus tuoksuu jokivarressa. Sammakot pitävät meteliä. Linnut vislaavat ja sirkuttavat kukin omalla kielellään. Tämähän sujuu. Viheltelen vähän minäkin. Alamäkeä. Tämä oli hauska mäki laskea pyörällä. Paljon piti paikkoja ostaa ja liimata. Paljon jäi paikkalappuja ja liimatuubeja. Yläasteella jotkut imppasi. Oli poika jonka sanottiin olevan naamastaan punainen, koska on haistellut niin paljon liimaa. Kai se enemmän aivoihin vaikuttaa, kun ihoon. Ja minä olen kävelemässä Espanjalaista polkua. Omin Voimin ja omin päin. Olen onnellinen. Väsyttää. Kävelen kuin unessa. Kävelen aistit erityisen hereillä. Kävelen ensimmäiset kilometrit hämmentävän rikkaassa ristitulessa. Ajatuksia tulee, mutta mieli ei kiinnity mihinkään.

Kävelijän mieli on ylitse kuohuva ämpäri.

Tämä on tuttua. Tiedän miltä tuntuu aloittaa pitkä matka. Silti tunteet ovat myös uusia ja ainutlaatuisia. Kokenut voi kaivella kokemusten laaria. Ei tarvitse pelästyä, järkyttyä tai tilata saman tien taksia. Kulkemiseen tottuu. Pulppuaviin ja kesken katkeaviin ajatuksiin tottuu. Antaa olla.

Laskevien, puroksi kuivunutta jokea seuraavien kiemuroiden jälkeen mökkitie tapaa päällystetyn sukulaisen. Mäet ovat isoja ja pitkiä myös pikitiellä. Venytän evästauolle pysähtymistä. Muistelen pyörän selästä nähneeni mukavan pöytäryhmän tammen alla, tien vieressä, lähellä lehmiä.

Aikanaan pääsenkin pöydän ääreen murkinoimaan, mutta se ei ole mielikuvani taukopaikka. Olen jo ohittanut Carbonerasin risteyksen. Näin kaukana en ole ennen ollut.

  

Maastopalogrilli. 

Pitkän matkan patikoin pikitien pientareella. Tuskin tusina autoa ajaa ohi. Iltapäivä on jo pitkällä, kun keltainen nuoli osoittaa reitin kääntyvän hiekkatielle. Viitan yhteydessä on myös maakuntaa halkovan maastopyöräreitin merkki. Tie on hyvin kaunis. Vasemmalla laskostuu suuri vihreä harju laakson pohjalle. Edessä, etäisyyden päässä harjanne siintyy siniseksi. Isojen korkeuserojen maisemassa, myös melkein tasaiselta näyttävälle tielle riittää mittavia nousuja ja laskuja.

Jostain syystä olen päättänyt uskotella itselleni, että käännös hiekkatielle merkitsi melkein perille pääsyä. Tietä riittää loputtomasti tai ainakin monta kilometriä. Pilvet ovat kaikonneet. Aurinko paahtaa. Istahdan tauolle aina, kun tarpeeksi suuri tammi kurottaa varjonsa tielle asti. Kova tuuli pyörittää pölyä pitkin tietä. Vihuri viskoo hatun päästä. Reppu kasvattaa painoa, vaikka vesipussi on lähes tyhjiin imetty.

Seitsentuntisen patikoinnin jälkeen saavutan määränpään. Tiukan mäen päällä on kaupunki nimeltään Cañaveral de Leon. Kaupungintalon vieressä oleva allas, La Laguna, on lähes tyhjä. Puiston hanasta saan vettä. Juon ahneesti. Huuhdon päätä. Istun eniten varjossa olevalle penkille. Missään ei ole ketään. Kello on siesta. Iso kyltti toivottaa pyhiinvaeltajat tervetulleeksi.

Olen koko päivän siirtänyt kysymystä yöpaikasta. Kaupungissa ei tietääkseni ole majoitusta pyhiinvaeltajille. Lähin hotelli on varaussivuston mukaan 8,3 kilometrin päässä. Se on liian kaukana. Mitäpä hyödyttäisi yöpaikka, johon laahustaisi vasta aamulla. Parhaalta vaihtoehdolta tuntuisi jatkaa vielä jonkin matkaa ulos kaupungista, katsoa kiva pusikko tien vierestä ja pystyttää teltta. En halua ottaa enää askeltakaan.

Olen pyhiinvaeltaja. Koputan kirkon oveen. Harhailen tyhjillä kaduilla. Postitan kortin, kun laatikko osuu kohdalle. Asetun pysäkin katokseen huokailemaan. Tien toiselta puolelta kuuluu kovaa huutoa ja mekastusta. Pimeän näköinen baari on sittenkin auki. Lasken repun terassille. Tilaan kahvin ja colan.

Tilaan toisen kahvin ja colan. Kysyn kyypparilta pitääkö paikkansa, että kaupungissa ei ole majaa minkäänlaista. Ei pidä. Kaupungintalolta majoitetaan pyhiinvaeltajia johonkin, minkä tulkitsen kouluksi. Paha vaan, että kanslia on ollut kiinni jo tunteja.

Toimeen tarttuu rouva keittiön puolelta. Padat ja pannut saavat jäädä. Rouva alkaa soitella puhelimella. Seuraavaksi puhelimeen tarttuu rouvan ystävä, Vaalea Nainen. Rouva puolestaan selaa verkosta tietoa reitistä. Baarin hämärässä selviää, että en kävelekään reitillä Via de la Plata. Tämä on Camino del Sur, Huelvasta tuleva haara, joka yhdistyy Plataan vasta Zafran kaupungissa. Tulen tietämään, että pyhiinvaeltajan kätevin ja kattavin sivusto on gronze.com. (vain espanjaksi).

Vaalean pitää poiketa kotiin, mutta hän jatkaa soittelemista ja soittaisi minulle sitten kun, tosiaan kun, asia edistyy. Vaihdamme numeroita. Otan kaljan ja pakenen baarin huumaavaa huutometeliä terassin puolelle. Asiakkaita on kolme. Lasin puolivälissä rouva rientää keittiöstä, ”nyt mennään”. Samalla soi puhelin.

Istumme Vaalea Naisen kanssa kansalaisopiston tietokoneluokassa. Nainen puhuu englantia, mutta ei pidä tarpeellisena vaihtaa yhteiseen vieraaseen kieleen. Olen otettu. Espanjan kielen osaamiseni ei heti turhauta keskustelukumppania. Kuulen hiljenevästä kylästä. Kaikki kaihtimet eivät olleet alhaalla siestan takia. Vakituisia asukkaita on enää parisataa. Pitkään hiipuneet palvelut katosivat ilmeisen lopullisesti koronan myötä.

Puhumme pohjoisen valosta. Nainen on vieraillut yliopiston asioilla Ruotsin Skellefteåssa. Oman arvionsa mukaan hän ei sulkenut silmiään neljään päivään. Yötöntä yötä valvoessaan hän soitteli omituisiin aikoihin sisällöltään hämäriä puheluita kotimaassa nukkuville ystäville.

Käytävän seinillä on itse koostettuja julisteita feminismin historiasta ja tyttöjen voimapiirustuksia. Tässä talossa eivät myrkylliset machot mellasta. Talo on julistettu naisille turvalliseksi. Käynnissä on laaja kampanja kautta maan.

Vaalea kertoo, että edellisenä viikonloppuna kolme naista kuoli parisuhdeväkivallan uhrina. Suomi on hyvässä maineessa. Kaikilla on parempi palkka. Kaikki asuvat kauniissa puutalossa. Kaikki ovat tasa-arvoisia. Minulla ei ole voimia kiistää tai tarkentaa. Tyydyn nyökyttelemään. Lisäksi olemme uunituoreita jääkiekon maailmanmestareita, mutta täällä se ei merkitse mitään.

Oviaukossa seisoo pikkuruinen nainen. Hänellä on harmaa pystytukka ja punaiset kehykset hyvin suurissa silmälaseissa. Tapahtumien vauhti kiihtyy. Ehdin hyvästellä Vaalean vain hätäisesti. Kiitoksia huutelen koko käytävän mitalta. Kiiruhdamme hakemaan avaimen kunnantalolta. Samalla saan leiman pyhiinvaeltajan passiin.

Minulla on tosiaan käynyt tuuri. Baari on auki vain maanantaina, perjantaina ja lauantaina. Ilman baarin väkeä en mitenkään olisi osannut yhdistää kaupungintaloa vaeltajien majoitukseen, saati tavoittanut suljetun kanslian toimihenkilöitä. Lisäksi tiedän millä reitillä minä oikeasti vaellan ja sen tiedon myötä tiedän myös mihin suuntaan aamulla lähden. Minulla on jopa numero seuraavan kaupungin kansliaan. Sieltä kyselisin majoitusta huomenna.

Yösijani ei ole koulu. Se on kaupungin liikuntasali. Jalkapäivä on jo tehty. Ylätaljan jätän toiseen kertaan. Otan erittäin pitkän suihkun. Kasaan hyllystä kaikki harjoitusmatot nippuun ja suljen silmät.

Hyvää yötä jumppasalista.