Camino del Sur II

Ensin soi kello vuohen kaulassa. Kyyhky kujertaa. Lehmä ammuu. Sitten soi puhelimen herätys. Hyvin nukutun yön jälkeen ylitän jumppasalin laajan lattian jäykin jaloin. Tatamilla seisova rinkka näyttää rajusti raskaalta painivastukselta. Pitkässä nousussa ulos kaupungista jalatkin heräävät.

Minun ajatusrakennelmassani päällysteellä patikoitu ylämäki omaa saman rasitusarvon, kun tasamaa. Polkupyörän satulasta tunnustellen ylämäki on aina ylämäki, alustasta riippumatta ja aina se on tasamaata raskaampi. Patikkapolulla kaikki nousut ovat selvästi vastamäkiä ja vuoriston rinteet voi jo etukäteen arvata henkeä haukottavan koetteleviksi. Kuinka kummassa kaksi kilometriä jatkuva seitsemän prosentin nousu pikitiellä ei olisi reppua kantavalle jalankulkijalle rasittava?

Näköalaan mahtuu koko edellispäivän patikka ja sen maali, Cañaveral de Leon.

Vuorella loppuu Andalusia, alkaa Extramadura.

Keltaisin nuolin merkitty Jaakobin tien reitti kulkee maantien pientareella. Se tie on hyvin kaunis. Tammia, niiden alla laidunmaita ja maita jakavia ikivanhoja kiviaitoja. Varhaisen aamun pitkiä varjoja.

Fuentes de Leónin kaupungissa etsin ensimmäisestä puistossa sen penkin, jonka ylle kaartuu levein ja tuuhein lehvästö. Aurinko iskee silmää. Syön eväitä. Kävelen baariin. On aamukahvin aika. Espanjassa se on maitokahvi, café con leche. Seuraavassa baarissa nautin tavallisen kahvin, café solo. Soitan seuraavan kaupungin, Segura de Leónin kansliaan.

Espanjassa puhelimeen vastaava ei tapaa kertoa, mihin tuli soitettua. Digame! Antaa tulla asiaa. Selitän haeskelevani majoitusta pyhiinvaeltajalle. Miesääni lupaa selvittää asiaa. ”Soita tunnin päästä uudestaan.”

Minusta on tulossa hetki hetkeltä parempi pyhiinvaeltaja. Opin havaitsemaan myös näkökentän äärilaidalla piilottelevat keltaiset nuolet. Maantietä on tietysti helppo seurata ja mahdolliset käännökset on yleensä merkitty hyvin, mutta pienenkin kaupungin kujilla reunakiviin tai liikennemerkkien tolppiin maalattujen merkkien havaitseminen vaatii silmää.

Heti kaupungin ulkopuolella vastaantuleva autoilija pysähtyy keskelle tietä toivottamaan hyvää Caminoa. Hän neuvoo ottamaan yhteyttä kaupungintalolle.

Maisema muuttuu. Tie ei lähdekään suistumaan alas vaan pysyy tasossaan ylängöllä. Jokaisen mutkan takaa odotan aukeavaa näköalaa. Mietin miten se maisema on ihan tavallinen ja miten kukkuloilla vietetty kuukausi on totuttanut minut odottamaan jokaisen nousun jälkeen välittömästi vähintään vastaavaa laskua. Tie on myös tavattoman suora.

Tammi tarjoaa taas varjon, kun pysähdyn soittamaan Segura de Leóniin. Portin takana louskuttava paimenkoira sotkee keskustelua, mutta uutiset ovat hyviä. Pääsen yöpymään paviljonkiin. Mutta vasta kello yhdeksän illalla. Ja mikä on paviljonki? Pikitien pieltä pistellessä unohdan taikasanan. Oliko se palatsi vai auditorio vai mikä? Pääsenkö yöksi palatsiin? Pitkässä laskussa kaupunki tuntuu melkein tulevan vastaan.

 

Siellä jo siintää Segura de León.

Tie kääntyy nousuun. Linnat ja kaupungit oli tapana rakentaa kukkuloille. Bensa-asemalta kurvaa tuttu mies traktorilla. Olemme heilautelleet kättä pitkin päivää. ”Oot kova kävelemään”, hän huikkaa. Se on kiva kuulla. Itse en ole ihan satavarma. Edellisen päivä tuntuu jaloissa ja tämä kuluva siihen päälle. Kai ne päällystetyt mäetkin täytyy mäeksi laskea.

Saavunkin perille hyvissä ajoin. Päätän poiketa kaupungintalolle kyselemään palatsini perään. Puhelimen miesääni tunnistaa minut jo ovelta. Vastaanotto on riehakas. Saan leiman passiin. Kaksi kesätyöntekijää saa tehtäväkseen neuvoa tien sinne pa, pa, paviljonkiin.

Reitti ajetaan läpi Googlen katunäkymää avuksi käyttäen. Samaan vauhtiin ajetaan alkupätkä huomisen patikasta. Saan numeron seuraavan kaupungin majoitusmestarille. Suositellaan vierailua linnaan. Aikaa on. Pääsisin majoittumaan vasta noin kahdeksan tunnin kuluttua. Tiskillä asioiva mies saa kuulla, että olen suomesta. Hän on käynyt Lapissa ja nähnyt revontulia. Toinen kesätyöntekijöistä lähtee ulos näyttämään, missä suunnassa on paviljonki, jonka kaikki tietävät ja kaikki osaavat neuvoa. Hän saattaa minut turisti-infoon. Linna on kiinni. Palaamme kadulle. Opas opastaa minut kädestä pitäen baariin kahville. Kiitän erinomaisesta palvelusta. Rauhoitun kuuman juoman ääressä.

Käyn katsomassa linnan suljettua porttia. Käyn katsomassa kirkkoa ja haikaranpesiä sen tornissa. Istahdan keskusaukiolle, valtavan päivänvarjon alle. Kaikilla neljällä kantilla kaikki ovet sulkeutuvat. Kello on siesta. Unohdin ostaa syötävää. Toisaalta, en kaupungilla kierrellessäni nähnyt yhtään ruokakauppaa.

On kovin kuuma.

Vaihdan paikkaa varjon alla vielä varjoisempaan. On kuuma. Ei minkään tekeminen on vaikeaa, kun sitä kutsutaan odottamiseksi. Olen usein katsellut koiraa, joka pistää pitkäkseen. Miten se asettuu vaan olemaan. Olen usein katsellut kissaa. Katit osaavat olla vaan. Usein sitä ajattelee, että voi kun minäkin voisin olla vaan. Nostan rinkan penkille. Nojaan rinkkaan. Otan kengät pois. Nostan jalat penkille. Vedän lierin silmille. Mieleen tulee kohtauksia lännenelokuvista. Raukeita kohtauksia, uneliaassa kaupungissa. On kulunut jo monta minuuttia.

Ihmisen on erittäin vaikea olla joutilaana, vaikka haave täydellisestä joutilaisuudesta esiintyy usein arkipuheessa. Onneksi ihminen on keksinyt puhelimen, jolla voi ottaa kuvan joutilaisuuden esittämisestä ja lähettää sen toisille haaveilijoille. Näitä riippumattovarpaiden ja laiturivarpaiden ja sitten myös myytävien asuntojen ja sisustusten ja vaatteiden ja rintojen ja autojen ja kaiken kuvia onkin sitten hyvä selata peukalo hapoilla, kun joutilaisuus käy hermoille.

Puhelin pysyy taskussa. Aukiolla ei liiku ketään. Suljen silmät. Avaan silmät. Penkiltäni näen kaupungintalon kellon ja apteekin kellon. Parin tunnin kuluttua vaihdan paikkaa. Kaupungintalon kuistille lankeaa seudun syvin varjo. Kaivan repusta työkalun ja narua. Askartelen hattuun leukalinjan alittavan pidäkkeen. Enää ei tuuli heittelisi päähinettä.

Liikenne aukiolla vilkastuu. Ihminen tulee tuolta kulmasta ja menee tuonne. Toinen kulkee ristiin edellisen kanssa. Miehellä on kädessään muovipussi. Siinä näyttäisi pullistelevan hedelmiä. Herään horroksesta. Ehkä sittenkin osaan olla kuin koira. Makaan kuono maata vasten kunnes haistan jotain syötävää. Kysyn mieheltä onko jossain kauppa. Hedelmäkauppa on puolimatkassa vastamäen isolle kirkolle ja ihan kokonainen marketti on heti nurkan takana. Se ei julista olinpaikkaansa näkyvällä kyltillä. Se piileskelee porttikongissa. ”Tuolla, missä tuo nainen seisoo. Kauppa saattaa aueta minä hetkenä hyvänsä.” Liityn jonoon.

Portti aukeaa ja ovi aukeaa, mutta salaiseen supermarkettiin ei sytytetä valoja. Kerään hämärässä pussillisen välttämättömiä elintarpeita ja erän erityisherkkuja. Kävelen kesätyöntekijän päivällä viittomalle kulmalle. Katunäkymästä katsottu reitti katoaa saman tien vanhan kaupungin sokkeloon. Kaikki tietävät ja kaikki osaavat neuvoa, niin myös nainen salitrikoissa. Hän on itsekin menossa paviljonkiin. Paviljonki on kaupungin monitoimiliikuntahalli. Lasten jalkapallokoulun valmentajat ottavat oppaan osan. Pääsen asettumaan yöpuulle, kun pelivuoro loppuu, kello yhdeksän, kun peli loppuu, puoli kymmenen, kun lapsia noutavat äidit ovat saaneet röökit poltettua, varttia vaille... 

Paviljonki kirjoitetaan pehmeällä beellä.

Peli on tauonnut. Lattia on minun ja ilmatila kyyhkyjen.

Yöpuu on kotijoukkueen pukuhuone.

Tarvitaan vielä hyttysverkko, sitten, hyvää yötä.