Camino del Sur III

Herätyskello ei tänäkään aamuna kerkiä tehdä kolttosiaan. Vuohet tulevat kello kaulassa. Urheiluhallin takana on vehreä laidun. Toisella kulmalla on navetta. Siellä ammutaan aikaisin. Hallin kattorakenteissa kiiruhtavat pääskyset aamun toimissa. Kaiku kokoaa äänet huojuvaksi kirkkokuoroksi. Pukuhuone on lämmin pesä. Hallissa on kylmä.

Haeskelen yläkaupungilta Jaakobin tien keltaisen nuolen. Sen vierestä löydän varhain avoimen kahvilan. Maitokahvin maku suussa lähden seuraamaan polkua pohjoiseen. Hautausmaata hoitavat kaupungin työntekijät huikkaavat hyvät huomenet ja buen caminot. Ensimmäisen kilometrin jälkeen olen taas maaseudun rauhassa.

Maasto on näillä main ottanut loivemman muodon. Päivän polku käy parin kukkulan huipulla näyttämässä kulkijalle maisemia. Nousu on melkein huomaamatonta. Tammia, ruohoa, hiekkatietä ja kiviaitoja, taivaalla muutama muhkea pilvi, onneksi, sillä kuuma on tänäänkin. Laskut ovat kiperiä. Varsinkin jälkimmäisen kukkulan takapuoli on jyrkkä ja ryhmyinen. Maastopyörän jäljistä päättelen, että European Divide Trail kulkee edelleen samaa uraa Jaakobin tien kanssa. Ei ole helppoa heilläkään, lastatun pyörän selässä vääntävillä.

Aikanaan hiekkatie tökkää taas pään pikitien kylkeen. Kilometrit aukeavat toisella tapaa näkyväksi, kun kiemuraisella polulla. Päivän paino alkaa tuntua hartioilla. Aurinko paahtaa esteettä. Viimein keltainen nuoli ohjaa vasemmalle jokilaaksoon. Sen takana kukkulalla näkyy maali, Valencia del Ventoso.

Istun sen muotoiselle kivipaadelle, sellaisessa paikassa, että uskon jokaisen vaeltajan sille istahtaneen. Soitan numeroon, jonka sain Segura de Leónin kaupungin kansliasta. Espanjalaiseen tapaan henkilö toisessa päässä huikkaa, ”digame”. Kerro mulle. Onko kaupungin talolla. No ei ole. Tämä on yksityinen numero. Olen hämilläni. Olen väsynyt. Unohdan kielen ja asian. Sopertelen, mutta, mutta, antoivat, pyhiinvaellus, majoitus. Numero on oikea. Henkilö toisessa päässä on Tomas, niin kuin pitikin. Sikäli kun saan puheen pärskeestä selvää, hän on jossain linnassa. Varsinainen asiakin selviää. Kaupungissa on tarjolla majoitusta, oikea refugio, pyhiinvaeltajille tarkoitettu maja.

Tomas kysyy koska olen perillä. Minä sanon, että näen kaupungin. Hän kehottaa ylittämään joen, jossa ei ole vettä. Niin kehottavat myös keltaiset nuolet. Vastarannalla on vain pusikko ja sinne minä sukellan. En suostu kääntymään. Pitäkää nuolenne. Minä näen kaupungin ja menen sinne tästä näin, suorinta, tietöntä tietä.

Rymyän jokivarren puskassa. Kiipeän yli karja-aidan. Osun tielle. Tie osuu taas pikitielle. Mäki on kamala. On kamalan kuuma. Viereen pysähtyy auto. Tomas on lähtenyt vastaan. Kiitollisena kampean rinkan takaluukkuun. Ajamme kaupungintalolle. Saan leiman pyhiinvaeltajan passiin.

Refugio on huone talon kulmassa. Siellä on kolme kerrossänkyä, pieni keittiö ja vessa ja suihku. Edellinen vieras majoittui täällä kaksi viikkoa takaperin. Camino del Sur on vähän tunnettu ja harvan kulkema. Saan oman avaimen. Ikkunasta näkyy baari. Ennen kun Tomas on ehtinyt kääntää auton ulos kaupungin antiikkikeskustasta, minä olen jo kahvin ja kaljan verran velkaa. Kuppilassa ei käy korttimaksu.

Minulla on refugio. Naapurilla on linna.

Yleisnarua on uusi kengännauha.

Tie ulos kaupungista on selkeä seurata ja tapaa heti ensimmäisellä kumpareella kauniin maalaismaisema. Aamu on kuulas ja viileä. Tämä on parasta caminoa. Nuolet seuraavat toisiaan tasaisin välein. Huomio voi levätä kaikki aisti levällään hetkessä.

Polku ei mene tästä. Kai sen niinkin voisi tulkita.

Kaupungin takapuolen tapahtumat toistuvat. Selkeät nuolet kiviaidan kyljessä johdattavat joelle. Siihen viitoitus loppuu. En ota taka-askeleita. Ryömin rytöaidasta läpi. Maakunnallisen vaellusreitin viitat ovat tähän saakka kulkeneet rinnan caminon merkkien kanssa. Haalistunut viitta osoittaa oikealla. Heinikossa on selkeä polku. Mutkan jälkeen polku ylittää joen ja niin ylitän minäkin. Haalistuneitakaan viittoja ei enää ole. Polkukin taitaa olla jokivarressa laiduntavien lehmien tekemä. Istahdan evästauolle hurmaavaan Tom ja Huck-maisemaan.

En ole eksyksissä. Puhelimen kartta osaa paikantaa minut noin kolmensadan metrin tarkkuudella oikean joenmutkan seutuville. Missä camino on, siitä minulla ei ole aavistusta. Suorasuuntaan kohti seuraavaa kylää ja unelmien kahvikupposta. Tämä tarkoittaa monien aitojen ylitystä. Ensin menee reppu. Perässä seuraan minä. Korkeimpien aitojen kohdalla pitää ottaa avuksi sopivasti oksiaan levittelevä tammi. Matka taittuu ruohikossa. Lehmät pysyvät etäällä. Siat ovat uteliaampia.

Kukkulan laella väikkyy huomioliivien loiste. Missä on väkeä töissä, on usein myös auto ja auto tarvitsee alleen tien ja semmoinen saattaa hyvinkin johtaa kylille päin.

Työnjohtajan oloinen mies ei hätkähdä, kun kulkuri kapuaa varvikosta. ”Otatko kylmän kaljan?” Ihan varmasti otan. Mäen laella on myös tie. Miehet kertovat sen johtavan tilan portille. Heti portin takana tie haarautuu ja oikeaan haaraan viittaa iso kivinen camino-opaste.

Keidas erämaassa.

Seuraan tietä portille ja kivipilarin viereen. Se on kiertotie. Tyhjennän kengät. Yritän nyppiä enimmät piikit sukista. Kaikilla heinäkasveilla tuntuu olevan okasia ja väkäsiä, joilla kiinnittää siemen kulkijan kinttuun. Laskeudun mäen, ylitän kuivan joen, nousen mäen. Saan kyydin kylään. Lampaita peräkärryssä kuljettava mies on entinen opettaja. Hän pitää nykyisin harjoittamaansa paimentamisen muotoa hauskempana. Saan selkeät reittiohjeet. ”Seuraa junarataa.”

Baari on parin korttelin päässä. Tilaan kahvin ja colan. Naapuripöydässä syödään muhkean muotoisia täytettyjä sämpylöitä. Tilaan semmoisen. En muista koska viimeksi kuulin musiikkia. Billie Jean kuulostaa paremmalta, kun mikään koskaan. Sitten esittää Tina Cousins kappaleen Pray. Se on maailman paras biisi! Baarin pelikoneessa on väärin kaikki mikä naisen esineellistämisen, Afrikan eksotiseeraamisen ja kulttuurisen omimisen saralla voi väärin olla.

Maisema on taas muuttunut. Kaikkialla kumpuavat kukkulat ovat niin suuria ja rinteet niin loivia, että voisi kuvitella olevansa tasangolla. On hyvin avaraa.

  

Tänään tien päässä on Zafra. Se on iso kaupunki. Puolet suurempi, kun Aracena, jonka kyljestä lähdin liikkeelle ja jättiläinen kaikkiin läpikäveltyihin verrattuna. Asukkaita on 16000. Kaupungissa on liikennevaloja. Camino del Sur liittyy täällä Sevillasta tulevaan Via de la Plata-reittiin.

Liityn pyhiinvaeltajien virtaan. Tästä eteenpäin kulku ja majoittuminen olisi helppoa. Kaupungissa on kaksi majataloa pyhiinvaeltajille. Astun sisään ensimmäiseen. Tai niin minä kuvittelin. Todellisuudessa istun rappusille soittelemaan talonmiehen perään. Mies huohottaa paikalle kulman takaa kuppilasta, melkein heti, kun puolen tunnin odottelun jälkeen soitan uudemman kerran. Talossa ei ole muita. Saan käyttööni 30 sänkyä. Mutta ensin otetaan yhteyttä Nurmekseen.

Pohjois-Karjalasta asuu yksi Zafran Jaakobin tien yhdistyksen puuhamiehistä. Hän ei vastaa puhelimeen. Katselemme kuvia. Mies seisoo Pielisen jäällä kaksi koiraa kainalossa. Talonmies lähettää Nurmekseen hurmahenkisen ääniviestin. ”Täällä on hullu suomalainen. Yksin on kävellyt etelästä. Hullu on, ihan loco.”

  

Albergue de Peregrinos Van Gogh, Zafra.