Maata pitkin ja meren ali Skotlantiin

Päivä ei ole vielä puolessa ja matkan domino-palikat alkavat jo kaatua. Juna seisoo Linköpingin asemalla Ruotsissa. Olemme reilusti myöhässä. Myös kirjeet ja paketit tulevat olemaan myöhässä. Postin kuorma-auto on törmännyt rautatiesiltaan.

Tukholman asemalla vartijat kyöräävät päihtyneen parin ulos, mutta korjaavat samalla rollaattorin jarrut.

Jatkoyhteys Lundista Malmöön ajetaan linja-autolla. Rataosuus on remontissa. Kaupunkien väliä jatkuvasti sukkuloiva pikavuoro kirii aikataulun kiinni. Liikennevaloista piittaamaton pikamarssi ja muutama juoksuaskel tuovat asemalle ajoissa.

Vastaan tulee uusi pullonkaula. Matkustajia laiturille laskevat ovet ovat huoltotöiden kohteena. Liukuportaiden alapäähän pakkautunut massa livahtaa yksi kerrallaan holtittomasti heiluvien luukkujen välistä.

Hyvin hiljaisella äänellä toistettu kuulutus ilmoittaa laiturin vaihtuneen. Joku sen kuulee ja tämän jonkun perässä kaikki kiiruhtavat laiturilta 2a saman raiteen varressa olevalle laiturille 2b, missä junan peräpää näyttäisi häämöttävän. Jokainen sisään pujahtava matkustaja toistaa saman kysymyksen. ”Onko tämä Kööpenhaminan juna?” Me väliköstä istumapaikan saaneet vastaamme yhteen ääneen, niin uskovamme ja toivovamme.

Kööpenhaminassa en ehdi lounaalle, mutta joudan haukata tuhdin voileivän. Kahvikuppi kourassa kiipeän alkuperäisen matkasuunnitelman mukaiseen junaan. Ruotsalaisen konduktöörin antama puhelinnumeron rypistän roskakoriin. Minulla ei ole asiaa asematoimistoon lippuja vaihtamaan, eikä hänen tarvitse puhelimessa selittää tanskalaisille miksi matka hyytyi alkuunsa.

Hampurin äärimmäisellä esikaupunkialueella juna jämähtää taas paikalleen. ”Tämä ei ole päärautatieasema”, tähdentää särisevä ääni kaiuttimessa. Seuraa pitkä saksankielinen selitys. Sitten ääni yrittää selittää tilanteen englanniksi. Opiskelijat edessäni kuolevat nauruun.

Perille päästään toista tuntia myöhässä. Sillä ei ole väliä, koska majapaikka sijaitsee vastapäätä aseman pääovea.

Aamiaisella tarkastelen seuraavat osuudet sisältävää mobiili-lippua Hampuri-Köln-Brysseli. Epäilys herää vaikka en muka ymmärrä pienellä präntättyä saksankielistä tekstiä.

Asunnoton leiriytyy Hampurin aseman edessä.

Kannan repun Kirchenalleen yli asemalle. Tiskin takana, palveluhallin ovensuussa istuu virkailija. Hän sanoo huomenta eikä sitten muuta sanokaa. Hän katsoo ohitseni kaukaisuuteen. Yritän selittää asiani englanniksi. En saa vastausta. Haen saksankielisiä sanoja syvältä aivojen poimuista. Virkailijan kivikasvojen muuriin aukeaa aukko. ”Informaatio vai lipun osto?” hän tokaisee. En tiedä. Informaatio auttaisi arvioimaan joudunko ostamaan lisää lippuja. Yritän selittää. ”Informaatio vai lipun osto?” toistaa kivikasvo kovemmalla äänellä. Valitsen oston. Saan luvan ottaa vuoronumeron.

Palvelutiskin virkailija puhuu sujuvaa englantia. Olen epäillyt oikein. Lippua ensimmäiselle osuudelle ei ole. Minun olisi pitänyt huomata pikkuinen ympyrä, jonka toinen puoli on musta ja toinen valkoinen. Deutsche Bahnin varaussivuilla symboli tarkoittaa, että osto kattaa vain osan matkasta, vaikka kaikki matkasuunnitelmaan kuuluvat junat onkin kirjattu kuittiin.

Lippuun merkitty 08:49 lähtevä juna on FlixTrain. Tämän palvelun matkoja ei voi ostaa DB:n kautta, mutta Saksan rautatielaitoksellakin olisi tarjota kyyti Kölniin hintaa 198 €. Istun penkille salin seinustalla ja hakeudun kiireen vilkkaa Flix-sivuille. Aikaa junan lähtöön on vielä parikymmentä minuuttia.

Samaan aikaan ovensuussa, hankalia ulkomaan asiakkaita karsiva kivikasvo ajaa amerikkalaisen perheenisän menettämään kerta kaikkiaan malttinsa. Mister ryntää pää nykien ja jalkoja heitellen asemahalliin. Mom saa selittää lapsille, ettei daddy tällä kertaa osannut ratkaista ongelmaa.

Laiturilla on tungosta ja junassa on tungosta. Kuulutukset särisevät paljon sanoja, joista tuskin kukaan saa selkoa. Sekasortoisen alun jälkeen väki vähenee joka pysäkillä ja ensimmäinen Flix-junamatkani on lopulta varsin mukava kokemus.

Kölnin asemalla en löydä isoa näyttöä, joka kertoisi miltä raiteelta juna Brysseliin lähtee. Päädyn käymään laiturinäyttöjä läpi yksi kerrallaan. Jo kutosen kohdalla tärppää. Rauhallinen lounastauko on kuitenkin taas kutistunut muotoon noutokahvi ja sämpylä. Turhaan, koska juna lähtee 25 min myöhässä.

IC 314 on hyvin pitkä juna. Vaunujen kyljessä ei ole numeroita. Varmistan hämmästyttävän tosiasian laiturilla seisovalta konduktööriltä. Matkustajat kiirehtivät sisään lähimmäksi sattuvasta ovesta. Juna nytkähtää liikkeelle. Ihmiset tunkevat kohti oikeaa vaunua ja omaa paikkaa tasan ison matkalaukun levyisellä käytävällä. Liikenne yrittää kulkea molempiin suuntiin yhtä aikaa. Täpötäydessä junassa kaikilla ei ole paikkalippuja. Toiveikkaat istahtajat joutuvat poimimaan kassinsa ja palaamaan tammettuun virtaan. 

Onnekseni minulla on paikkalippu ja olen vain puolitoista vaunua väärässä kohdassa. Kaiken kohelluksen keskellä konduktööriä naurattaa.

Belgian pääkaupunkiin tullaan ajallaan. On aikaa istua pöydän ääreen syömään. Bernie's burger kasaa erittäin hyvän hampurilaisen ja tarjoaa kenties kaikkien aikojen parhaan hinta-laatusuhteen.

Aseman toisella kulmalla nautin napakan jälkiruokakahvin. Sitten astelen tolppien ja nauhojen rajaaman massojenhallinta-labyrintin läpi turvatarkastukseen. Reppu kulkee hihnalla läpivalaisevaan laitteeseen. Metallinpaljastin vinkaisee ja minä riisun vyön. Jonotan lyhyesti passin tarkastukseen. Odotustiloista siirrytään yhtenä ryhmänä laiturille ja junaan.

Hetkeä myöhemmin Eurostar kiitää lähes kolmensadan kilometrin tuntinopeudella läpi maalaismaiseman kohti kanaalin tunnelin Ranskan puoleista päätä. Aurinko painuu alas. Varjot kasvavat pituutta. Pilvien runsaat kummut kasautuvat rannikon päälle. Valon värissä kuultaa lähestyvä meri. Ja sitten on iso ratapiha ja paljon piikkilankaa. Betoniseinät kaventavan maiseman kouruksi, jota pitkin juna sukeltaa putkeen. Brexit tuntuu jotenkin korostetun älyvapaalta tässä ihmeellisessä mannermaata ja saarivaltakuntaa yhdistävässä sukkulassa.

Odotan sumua ja tihkua, nokea ja savua, kaasuvaloja ja korkeita hattuja. Näin viktoriaanista ei tietenkään ollut 80-luvun lopulla, kun viimeksi vierailin Lontoossa, eikä ole nytkään. Kaupunki on helppo kakkupalanen. Eurotähti saapuu tarkasti ajallaan St Pancrasin asemalle. Majatalo on vajaan kilometrin päässä Camdenin kulmilla ja aamulla matka jatkuu viereiseltä Kings Crossin asemalta. Sekin on valoisa ja selkeä. Kenties merkillisin seikka on aseman takaosassa, kahvilan edessä kiemurtava valtava jono. Väkeä ei ole vetänyt ruotuun tee-aika vaan seinään kiinnitetty opaste, laituri 9 ¾. Tältä mielikuvituslaiturilta lähti Tylypahkan juna ja tämän kyltin edessä tulee sinun kuvasi ottaman.

Asunnottomat asettuvat yöpuulle Lontoon Tottenham Court Roadilla.

Edinburghiin menevä Lumo-juna jättää matkustajat Newcastlen asemalle. Lukuisat keltaliivit paimentavat lauman ulos pääovesta ja vasemmalle. Väljä ja joutuisa junakyyti vaihtuu ääriään myöten täyden linja-auton ahtauteen. 

Vieressä nuokkuva nuorukainen kertoo olevansa kotoisin Yhdysvaltain Pennsylvaniasta. Hän on kiertänyt Euroopassa kahden kuukauden ajan. Lyhyimmän mahdollisen pikkupuheen jälkeen hän nukahtaa pää sylintäydeksi ahdettua reppua vasten.

Styyrpuurin puoleisesta ikkunasta näkyy meri ja kapoinen niemi. Maakaistaleen kärjessä kohoaa kukkula ja sen päällä linnan raunio. Naapuri herää parahiksi huomaamaan paikan nimen ohi vilahtavassa kyltissä. Hän ravistaa minua olkavarresta ja selittää kiihtyneellä äänellä. Lindisfarne, kaikkein tärkein paikka, viikinkiajan alkupiste, ryöstö, raiskuu ja minun esi-isät. En ehdi ehdottaa, että tuskin oli suomalaisia mukana niissä porukoissa, kun uupunut veikko taas sammuu reppunsa sekaan.

Päätepysäkin lähestyessä saan tilaisuuden kysyä naapurin suunnitelmista. Mitä tämän jälkeen? Jatkuuko matka pohjolan perille? ”Tänään Edinburgh. Huomenna Glasgow. Sitten kotiin. Jumalalle kiitos!”

Yön majoitun mukavasti Edinburghin keskustassa. Hankin välttämättömän välipalikan, että saan kiskottua asunnon seinästä virtaa puhelimeen. Täyden akun voimin väläytän aamulla näkyviin matkan viimeisen mobiili-lipun. Invernessin linja-autoasemalla on vastassa tuttu kaveri ja lämmin tervetuliaishalaus. Hänen autoonsa koitan tietysti kömpiä väärältä puolelta.

Totuus Okusta

 

Talvella Tukholmassa

Vaalimakkaraa

Ympäristö-ja luontopuhetta Mäntyharjulla

Talonmiehen arvio

"täyshullu, mutta hyvä poika." (kts. Camino del Sur III)

 

Kun majatalossa ei ole sijaa

La Marina on matkustajakoti valtatien varressa. Pölyisellä pihalla seisoo rekkoja. Katokseen pysäköidyt henkilöautot olivat uusinta mallia kauan sitten. Aikaa on myös La Marinan kukoistuksen päivistä.

Kahvilaan poikkeaa ohikulkijoita. Illalla pöytiin istuu parempaa päälleen laittaneita vanhoja pariskuntia. Haluan uskoa, että he ovat käyneet täällä, kun La Marina oli kaupungin huvielämän keskus.

Kiinteistössä on hulppea juhlasali. Nurkassa seisoo pari pakastearkun kokoisia kaiuttimia. Talon takana on pitkä virvoketiski ja valtava uima-allas. Kesällä olisi kuulemma vilskettä. Olisi soittoa ja värivaloja.

Olen ainoa majoittuva asiakas. Kurkistan päiväpeiton alle. Päätän nukkua sen päällä, omassa silkkipussissa. Tykkään tunnelmasta.

Camino del Sur I

Paljon pöhissyt pannu jää odottamaan seuraavaa keittäjää.

Kaksi lähtee autolla pohjoiseen. Yksi lähtee veräjän jälkeen vasempaan. Yksi ottaa kuvan ja jää odottamaan kyytiä lentokentälle.

Residenssin tilukset tyhjenevät. Kuva, Ems Willems

Mökkitie kotikulman jälkeen on tuttu. Vasemman kautta on lähtenyt monta patikkaa ja muutama pyörälenkki. Aamu on kaunis. On välttävän varhaista. Taivas on armollisesti puoliksi pilvessä. Lähden klassiseen kulkurityyliin, hattu vinossa, keppiä pyöritellen ja viheltäen säveliä tapaillen.

Kyltti kertoo enemmän, kun maltan lukea.

Ensimmäisen puolen kilometrin aikana tunnen etupäässä ikävää. Ikävöin residenssikolmikkoa ja isäntäväkeä ja läheisiä kotimaassa ja kavereita ja tuttavuuksia ja yläkoulun luokkakavereita. Ehkä ikävöin ennen kaikkea tuttua ja turvallista.

Kävely sujuu ja ei suju. Rinkka on huonosti säädetty. Rinkka on helppo säätää kulkiessa. Miten se noin kenottaa? Koska olen viimeksi kantanut pakattua rinkkaa? Kengät on huonosti sidottu. Jalka nousee hyvin. Olipa hyvä viettää kuukausi näin mäkisessä maastossa. Nyt jaksan. Nyt en jaksa yhtään. Tyhmä idea.

Eukalyptus tuoksuu jokivarressa. Sammakot pitävät meteliä. Linnut vislaavat ja sirkuttavat kukin omalla kielellään. Tämähän sujuu. Viheltelen vähän minäkin. Alamäkeä. Tämä oli hauska mäki laskea pyörällä. Paljon piti paikkoja ostaa ja liimata. Paljon jäi paikkalappuja ja liimatuubeja. Yläasteella jotkut imppasi. Oli poika jonka sanottiin olevan naamastaan punainen, koska on haistellut niin paljon liimaa. Kai se enemmän aivoihin vaikuttaa, kun ihoon. Ja minä olen kävelemässä Espanjalaista polkua. Omin Voimin ja omin päin. Olen onnellinen. Väsyttää. Kävelen kuin unessa. Kävelen aistit erityisen hereillä. Kävelen ensimmäiset kilometrit hämmentävän rikkaassa ristitulessa. Ajatuksia tulee, mutta mieli ei kiinnity mihinkään.

Kävelijän mieli on ylitse kuohuva ämpäri.

Tämä on tuttua. Tiedän miltä tuntuu aloittaa pitkä matka. Silti tunteet ovat myös uusia ja ainutlaatuisia. Kokenut voi kaivella kokemusten laaria. Ei tarvitse pelästyä, järkyttyä tai tilata saman tien taksia. Kulkemiseen tottuu. Pulppuaviin ja kesken katkeaviin ajatuksiin tottuu. Antaa olla.

Laskevien, puroksi kuivunutta jokea seuraavien kiemuroiden jälkeen mökkitie tapaa päällystetyn sukulaisen. Mäet ovat isoja ja pitkiä myös pikitiellä. Venytän evästauolle pysähtymistä. Muistelen pyörän selästä nähneeni mukavan pöytäryhmän tammen alla, tien vieressä, lähellä lehmiä.

Aikanaan pääsenkin pöydän ääreen murkinoimaan, mutta se ei ole mielikuvani taukopaikka. Olen jo ohittanut Carbonerasin risteyksen. Näin kaukana en ole ennen ollut.

  

Maastopalogrilli. 

Pitkän matkan patikoin pikitien pientareella. Tuskin tusina autoa ajaa ohi. Iltapäivä on jo pitkällä, kun keltainen nuoli osoittaa reitin kääntyvän hiekkatielle. Viitan yhteydessä on myös maakuntaa halkovan maastopyöräreitin merkki. Tie on hyvin kaunis. Vasemmalla laskostuu suuri vihreä harju laakson pohjalle. Edessä, etäisyyden päässä harjanne siintyy siniseksi. Isojen korkeuserojen maisemassa, myös melkein tasaiselta näyttävälle tielle riittää mittavia nousuja ja laskuja.

Jostain syystä olen päättänyt uskotella itselleni, että käännös hiekkatielle merkitsi melkein perille pääsyä. Tietä riittää loputtomasti tai ainakin monta kilometriä. Pilvet ovat kaikonneet. Aurinko paahtaa. Istahdan tauolle aina, kun tarpeeksi suuri tammi kurottaa varjonsa tielle asti. Kova tuuli pyörittää pölyä pitkin tietä. Vihuri viskoo hatun päästä. Reppu kasvattaa painoa, vaikka vesipussi on lähes tyhjiin imetty.

Seitsentuntisen patikoinnin jälkeen saavutan määränpään. Tiukan mäen päällä on kaupunki nimeltään Cañaveral de Leon. Kaupungintalon vieressä oleva allas, La Laguna, on lähes tyhjä. Puiston hanasta saan vettä. Juon ahneesti. Huuhdon päätä. Istun eniten varjossa olevalle penkille. Missään ei ole ketään. Kello on siesta. Iso kyltti toivottaa pyhiinvaeltajat tervetulleeksi.

Olen koko päivän siirtänyt kysymystä yöpaikasta. Kaupungissa ei tietääkseni ole majoitusta pyhiinvaeltajille. Lähin hotelli on varaussivuston mukaan 8,3 kilometrin päässä. Se on liian kaukana. Mitäpä hyödyttäisi yöpaikka, johon laahustaisi vasta aamulla. Parhaalta vaihtoehdolta tuntuisi jatkaa vielä jonkin matkaa ulos kaupungista, katsoa kiva pusikko tien vierestä ja pystyttää teltta. En halua ottaa enää askeltakaan.

Olen pyhiinvaeltaja. Koputan kirkon oveen. Harhailen tyhjillä kaduilla. Postitan kortin, kun laatikko osuu kohdalle. Asetun pysäkin katokseen huokailemaan. Tien toiselta puolelta kuuluu kovaa huutoa ja mekastusta. Pimeän näköinen baari on sittenkin auki. Lasken repun terassille. Tilaan kahvin ja colan.

Tilaan toisen kahvin ja colan. Kysyn kyypparilta pitääkö paikkansa, että kaupungissa ei ole majaa minkäänlaista. Ei pidä. Kaupungintalolta majoitetaan pyhiinvaeltajia johonkin, minkä tulkitsen kouluksi. Paha vaan, että kanslia on ollut kiinni jo tunteja.

Toimeen tarttuu rouva keittiön puolelta. Padat ja pannut saavat jäädä. Rouva alkaa soitella puhelimella. Seuraavaksi puhelimeen tarttuu rouvan ystävä, Vaalea Nainen. Rouva puolestaan selaa verkosta tietoa reitistä. Baarin hämärässä selviää, että en kävelekään reitillä Via de la Plata. Tämä on Camino del Sur, Huelvasta tuleva haara, joka yhdistyy Plataan vasta Zafran kaupungissa. Tulen tietämään, että pyhiinvaeltajan kätevin ja kattavin sivusto on gronze.com. (vain espanjaksi).

Vaalean pitää poiketa kotiin, mutta hän jatkaa soittelemista ja soittaisi minulle sitten kun, tosiaan kun, asia edistyy. Vaihdamme numeroita. Otan kaljan ja pakenen baarin huumaavaa huutometeliä terassin puolelle. Asiakkaita on kolme. Lasin puolivälissä rouva rientää keittiöstä, ”nyt mennään”. Samalla soi puhelin.

Istumme Vaalea Naisen kanssa kansalaisopiston tietokoneluokassa. Nainen puhuu englantia, mutta ei pidä tarpeellisena vaihtaa yhteiseen vieraaseen kieleen. Olen otettu. Espanjan kielen osaamiseni ei heti turhauta keskustelukumppania. Kuulen hiljenevästä kylästä. Kaikki kaihtimet eivät olleet alhaalla siestan takia. Vakituisia asukkaita on enää parisataa. Pitkään hiipuneet palvelut katosivat ilmeisen lopullisesti koronan myötä.

Puhumme pohjoisen valosta. Nainen on vieraillut yliopiston asioilla Ruotsin Skellefteåssa. Oman arvionsa mukaan hän ei sulkenut silmiään neljään päivään. Yötöntä yötä valvoessaan hän soitteli omituisiin aikoihin sisällöltään hämäriä puheluita kotimaassa nukkuville ystäville.

Käytävän seinillä on itse koostettuja julisteita feminismin historiasta ja tyttöjen voimapiirustuksia. Tässä talossa eivät myrkylliset machot mellasta. Talo on julistettu naisille turvalliseksi. Käynnissä on laaja kampanja kautta maan.

Vaalea kertoo, että edellisenä viikonloppuna kolme naista kuoli parisuhdeväkivallan uhrina. Suomi on hyvässä maineessa. Kaikilla on parempi palkka. Kaikki asuvat kauniissa puutalossa. Kaikki ovat tasa-arvoisia. Minulla ei ole voimia kiistää tai tarkentaa. Tyydyn nyökyttelemään. Lisäksi olemme uunituoreita jääkiekon maailmanmestareita, mutta täällä se ei merkitse mitään.

Oviaukossa seisoo pikkuruinen nainen. Hänellä on harmaa pystytukka ja punaiset kehykset hyvin suurissa silmälaseissa. Tapahtumien vauhti kiihtyy. Ehdin hyvästellä Vaalean vain hätäisesti. Kiitoksia huutelen koko käytävän mitalta. Kiiruhdamme hakemaan avaimen kunnantalolta. Samalla saan leiman pyhiinvaeltajan passiin.

Minulla on tosiaan käynyt tuuri. Baari on auki vain maanantaina, perjantaina ja lauantaina. Ilman baarin väkeä en mitenkään olisi osannut yhdistää kaupungintaloa vaeltajien majoitukseen, saati tavoittanut suljetun kanslian toimihenkilöitä. Lisäksi tiedän millä reitillä minä oikeasti vaellan ja sen tiedon myötä tiedän myös mihin suuntaan aamulla lähden. Minulla on jopa numero seuraavan kaupungin kansliaan. Sieltä kyselisin majoitusta huomenna.

Yösijani ei ole koulu. Se on kaupungin liikuntasali. Jalkapäivä on jo tehty. Ylätaljan jätän toiseen kertaan. Otan erittäin pitkän suihkun. Kasaan hyllystä kaikki harjoitusmatot nippuun ja suljen silmät.

Hyvää yötä jumppasalista.

La Credencial, pyhiinvaeltajan passi

Taiteilijaresidenssi on Sierra de Aracena y Picos de Aroche kansallispuiston rajojen sisällä. Haaveitteni toivekuvassa poistuisin tilan portista jalkaisin. Kuukauden työskentelyjakson jälkeen heilauttaisin kättä ja patikoisin muina miekkosina Espanjalaiseen erämaahan.

Jo ensimmäisellä residenssi-viikolla paljastuu, että mökkitie on paitsi useiden kansallispuiston polkujen risteyskohta, myös osa maailman pisimmäksi mainittua European Divide Trail maastopyöräreittiä, sekä Santiago de Compostelaan johtavan Pyhän Jaakobin tien, El Camino de Santiagon haara. Se on sillä selvä. Minä ryhdyn pyhiinvaeltajaksi.

Pyhiinvaeltajalle tärkein dokumentti on pyhiinvaeltajan passi, La Credencial. Vihkosen sivuille kerätään kauniita leimoja. Lopulta passi tarkastetaan isossa katolisen kirkon toimistotalossa Santiago de Compostelan katedraalin kupeessa. Hyväksytyn pyhiinvaelluksen suorittaneet saavat todistuksen. Minulle tärkeintä on, että pahvi avaa pyhiinvaeltajille tarkoitettujen majatalojen ovet ja saattaa minut tekemisiin muiden samalla reitillä kulkevien kanssa.

Kaivaudun tietoverkon syövereihin. Haulla ”Camino de Santiago” tulee paljon osumia. Monen osoitteen takaa löytyy kaupallinen, vaellusmatkapakettia tarjoava yritys. Soitan yhteen, joka mainostaa ilmaista puhelinneuvontaa. Heiltä passin saa vain pakettimatkan osana, kertoo Monica.

Ensimmäinen saatavilla oleva passi löytyy Espanjan postin verkkokaupasta. Myös posti myy pakettia. Pyhiinvaeltajan passin mukana tulee vedenpitävä kaulapussukka, päähuivi ja simpukan kuori, Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitin symboli. Vaeltajat tapaavat ripustaa simpukan repun kylkeen tai vaellussauvan varteen.

Pyöräilen postiin kysymään saisiko passin tai pakon edessä vaikka koko paketin ostettua paikan päältä. Kukaan kolmesta työntekijästä ei ole ikinä kuullut, että heidän työpaikallaan olisi mitään tekemistä El Caminon kanssa. Kaikki kerääntyvät toimiston ainoan tietokoneen ääreen asiaa ihmettelemään. Yksi soittaa jonnekin.

Postimiehen arvio, ulkomaalainen, mutta OK.

Muut asiakkaat kaikilla kolmella tiskillä on ohitettu ja unohdettu, mutta se ei tunnu haittaavan ketään. Kaikki yrittävät auttaa. Kaikki ovat yhtä mieltä. Passin saa ihan helposti ihan mistä vaan. Kukaan ei osaa nimetä yhtään mistä vaata, paitsi ”Oletko kysynyt kinkkumuseosta”. Aracenan kaupungissa todella on kinkkumuseo, Museo del Jamon ja sen aulassa on turisti-info. Sieltä kysyin ihan ensimmäiseksi. Ei tärpännyt. Ei tärpännyt myöskään kaupungintalolta. Yleinen mielipide kääntyy siihen suuntaan, että passin tosiaan saa joka paikasta, mutta ei mistään tässä kaupungissa.

Palaan tietoverkkoon. Virallisen oloiselta sivustolta löytyy lista paikoista, joista passin voi hankkia Espanjassa ja koko maailmassa. Sevillan seutuvilta löytyy yhdeksän osoitetta. Lounaisen Andalusian alueen keskipisteeseen on kuitenkin yli kahden tunnin bussimatka, eikä isäntäkään ole sinne ajamassa, joten yritän tilata passin postipakettina.

Muotoilen ja kopioin saman viestin yhdeksään sähköpostikirjeeseen. Kaksi lähetystä ei lähde mihinkään. Neljään ei tule koskaan vastausta. Yksi vastaanottaja on kirjakauppa. He myyvät passin, mutta eivät lähetä. Onneksi kaksi uskonnollista veljeskuntaa vastaa vielä samana päivänä.

Aloitan kirjeen vaihdon ensiksi ehtineen kanssa. Muutaman postin jälkeen jälkeen tulee sovituksi, että passi lähetetään residenssin postilokeroon. Lähetys maksaa postikulujen verran. Maksuun voin liittää haluamani kokoisen lahjoituksen. Saan vielä postin, jossa ilmoitetaan kuoren lähteneen matkaan ja saapuvan perille viikonlopun jälkeen. 

Tiistaina pyöräilen taas postiin. Taskussa on avain. Toimiston oikean puoleisella seinällä on lokeroita lokeroiden päällä. Avaan yhden. Löydän itselleni osoitetun kirjeen. Kiiruhdan kadun yli kahvilaan. Avaan kuoren. Siinä se on , La Credencial. Pyhiinvaeltajan passin väliin on laitettu kiiltävä kuva ristillä kärsivästä kristuksesta ja toinen tämän äidistä, pyhästä neitsyestä. Kuoressa on myös kauniisti kaartavalla käsialalla kirjoitettu viesti. Minulle toivotetaan hyvää matkaa ja jumalan siunausta.

Tuntuu uskomattoman hyvältä kuulua Jaakobin tien kulkijoiden joukkoon. Olkoonkin, etten ole katolinen tai edes kristitty, olkoonkin, että Camino de Santiago on myös valtava turistibisnes. Olen liittynyt jatkamaan ja jakamaan ikivanhaa perinnettä. Se, miten ja millaisissa mietteissä tietä kuljen on oma asiani. Varmaa on että minulle passin lähettänyt Hermandad del Amor ja tuon kauniisti kaartuvan käsialan kirjoittanut veljes pulpettinsa takana tarkoittavat täyttä totta toivottaessaan, "Buen Camino!"

Suihkuelämys

Yksi kroppa kokee kahta vettä.

 

Peppuheppa

 

Tiluksille tuodaan kaksi hevosta.

Valkoinen on vanhempi. Se osaa juttuja.

Molemmat osaavat melkein kääntää ovenkahvaa.

Isäntä ei arvosta hevosen hygienia-taitoja.

Äkspelit

 

Ääntä ja melua

 

Herää, Sweet Sevilla

Lampugnanon tinkimätön toiletti