Yö teltassa II

Lähempänä kolmea sydänyöllä herään perämoottorin kurnutukseen. Koneen äänen yli nousee miesten puhetta. Jäätikköjärven jälkeen, koko edellisenä päivänä, en ole tavannut sieluakaan. Järven tällä puolella, viidentoista kilometrin matkalla, ei ole asutusta ja vastarannallakin vain pari hotellia. Vaihtoehtoja on vähän. Rantarosvot, lagobandiitit, kurkunleikkaajien päissään ölisevä sakki.

Leiri rantaviivassa.

Brazo Tronador.

Jään kuulostelemaan, herkistynein korvin, ylettomän yksin. Aikansa paatti jurnuttaa paikallaan. Lopulta kierrokset käännetään ylös ja keula selälle. Rauhoittelen itseni horrokseen, joka salavihkaa syvenee oikeaksi sikiuneksi, jota jatkuu ja jatkuu kunnes taas herään veneen moottoriin. Nyt on kello jo kymmenen aamulla. Samalla selviää viereisen laiturin tarkoitus. Polun päähän voi hankkia kyydin järven yli. Päätän puhua itseni paattiin jos sellainen vielä viereen rantautuu, mutta joudun kuitenkin pistelemään koko kuusi tuntia metsässä ja maantiellä puolikkaan keksipaketin, kahdeksan kovan karamellin ja suolapähkinöiden voimalla.

Leirintäalue on täynnä. Tarjolla on tasan yksi vuode kahdeksan hengen makuusalissa. Näytän niin ällistyneeltä, että rouva pysäyttää ohi marssivan miekkosen tulkkaamaan viestin. Saan kuulla saman sisällön englanniksi takelleltuna.

Seuraavaan leiriin on matkaa viisi kilometriä. Jokainen niistä on liikaa. Hymyilevä tulkki on kuitenkin menossa juuri sinne leipäostoksille ja tarjoaa kyydin.

Upouuden neliveto avolavan nahkapenkissä lähden hakemaan jutun juurta. (Ihan kuin sellaista argentiinalaisten kanssa tarvitsisi vasiten etsiä.) Koska näen, että herra on kalamiehiä, kysyn onko hän kalamiehiä.

Augusto on vannoutunut perhokalastaja. Viime yönkin hän vietti kaverin kanssa vesillä. Ensin ongittiin auringonlaskuun. Sitten maistettiin mallasviskiä ja otettiin nokkaunet veneen pohjalla. Pimeässä huristeltiin peilityynelle selälle ihailemaan tähtitaivasta.
 

Hetkinen. Huristeltiin minne? Ja kyllä vaan. Kovasti he ihmettelivät pientä vihreää telttaa autiolla hiekkarannalla. Aamunkoitteessa he ihmettelivät miten kukaan malttaa nukkua, kun kala syö ja koukkasivat kahden kilon taimenen tonttini takanurkalta. Välillä kai tietäkin vilkaisten Augusto huiskii puhelinta. Saan nähdä saaliskuvan. Upea kultakylki punaisin ja mustin pilkuin. Sitten saan nähdä tunnelmavideon yön sametinsinestä. Hetken viipyy kuvassa pieni vihreä teltta.

Yö teltassa

Lähden myöhään liikkeelle. Leirintäalueelta Laco Gutierrezin rannasta Refugio Freyn pihaan on kartan mukaan 4-6 tunnin matka. Viivyn polulla ainakin seitsemän. Tahtoni sulaa auringossa. Lopun pitkä nousu paisteen puoleisessa rinteessä tullaan porukalla, vaihtelevin kokoonpanoin, vuorovedolla, pikku puhetta pitäen.

Periaatteessa teltan voi pystyttää mihin vain majan lähiympäristössä. Käytännössä tarjolla on lakanan kokoisia hyllyjä, joiden ympärille aiemmat leiriytyjät ovat kasanneet kiviaitoja tuulensuojaksi.

Parhaat valtaukset on jo tehty. Lähimpänä taloa majoittuvat paikalla viikon tai pari viipyvät kiipeilijät. Mäkituttu vinkkaa vapaan karsinan rinteestä, toiseksi ylimmältä tasolta.

Kaiken aikaa on vähintään kaksi köysistöä seinällä.

Teltan pystytys vie kauan. Tuulee navakasti. Tontin pinta-ala on liian pieni. Teltta ei ole itsekseen seisova. Kiiloja ei saa maahan, joka on joko pelkkää kalliota tai irtosoraa. Kaikki kulmat pitää virittää narun ja kiven lohkareiden avulla. Ladon murikoita myös muuriin.

Ennen auringonlaskua ehdin vielä uimaan yllättävän lämpimään järveen ja sullon mahan täyteen pennerooneja juuston ja pinaatin kera.

Laguna Toncek.

Joten kuten hahmollaan.

Tuuli yltyy. Ryömin teltan suojaan. Meteli on kuin konehuoneessa. Kangas paukkuu ja lepattaa. Painan pään tyynyyn, mutta tyyny ei pysy paikallaan. Teltan alle kammertava tuuli heittelee makuualustaa. Välillä patja muuttuu hierovaksi. On kuin joku huitoisi alta päin reilun kokoisella hernepussilla. Ehkä torkahdan.

En usko teltan kestävän tätä rallia. Entä jos irrottaisin kaaren ja nukkuisin pihalla teltan päällä. Punnerran ulos. Tuuli painaa kyyrysille. Teltoissa valvotaan. Kautta koko rinteen kiireiset otsalampukkaat oikovat ja tukevat ilmojen teille pyrkiviä majojaan. (Saan myöhemmin kuulla tarinoita revenneistä, kaatuneista ja alas rinteeseen liukuneista majoista matkustajineen.) Palaan huojuvaan, hakkaavaan telttaan. Kun työnnän jalat makuupussiin, siellä lyövät pienet salamat. Vaatekasa kipunoi seinustalla.

Tiedän nukkuneeni. Muistan kaksi unta. Ensimmäisessä pilkkasin ovia paiskovaa kummitusta. Toisessa minulla oli eritysen typerä takatukka, jota kaverit kuitenkin vuolaasti kehuivat.

Aamulla kiehuu kahvikulta kiven kolossa.