Perito Moreno-jäätikkö

Perito Moreno-jäätikön liepeillä ei vaelleta omin päin. Kulku on sallittu vain sitä varten rakennetuilla rampeilla ja terasseilla. Jäätikön ääreen ei pystytetä telttaa. Kävijät ohjataan ulos ja puisto suljetaan yöksi.

Moni matkatoimisto ja bussiyhtiö El Galafaten kaupungissa tarjoaa edestakaisen kyydin, erilaisin lisämaustein, päivittäin kulkevien vakiovuorojen kyydissä tai räätälöidyllä ryhmämatkalla.

Ostan lippuni iltapäivävuoroon linja-autoasemalta. Pari tuntisella matkalla pysähdytään maksamaan kansallispuiston pääsymaksu ja jätetään venematkan varanneet satamaan. Vesibussilla pääsee katsomaan jäätikköä järveltä. Tarjolla on myös lyhyt "Mini Trek" ja viisi tuntia kestävä "Trek", patikka jään päällä.

Minä ja muhkea eväsnyytti matkustamme päätepysäkille, kahvila-matkamuistomyymälän pihaan. Parkkipaikalta kierrän alas ramppeja kuin kulkisin teatterissa aitiota etsien.

Sitten istun ja katselen. Kolmekymmentä kilometriä pitkän jäätikön keskusta valuu alas vuorilta kahden metrin päivävauhtia. Sivut kulkevat vajaa puoli metriä. Jäätiköstä muodostuu terävä kieli, joka työntyy Laco Argentinon salmeen tukkien sen ajan myötä kokonaan. Lopulta veden paino ja jään sisäiset jännitteet murtavat kielen ja keskimäärin neljä-viisi vuotta kestävä kierto alkaa uudelleen.

Jäätikkö naukuu ja räiskähtää salaman lailla, kun jossain sen uumenissa repeää halkeama. Sitten on taas hiljaista. Aurinko paistaa. Maailman sähköisin sininen välkkyy lohkojen välissä.

Varoittamatta jyrähtää tykinlaukaus. Reunasta lohkeaa pala, joskus jääkaapin tai pakettiauton kokoinen, joskus kerrostalon. Isoimmat nostavat pudotessaan hyökyaaltoja, jotka vellovat salmessa kuin suuntansa hukannut koski. Palasia sinkoaa kymmenien metrien päähän.

Taas tulee hiljaista. Vain pikkulinnut sirkuttavat puuhissaan. Väkeä on paljon, mutta maiseman valtavuus kätkee jopa samaan kaiteeseen nojailevat ja peittää puheen pulinan korvistani.

Oma huvinsa on seurata minä, minä ja kulta, minä ja perhe-kuvien kaikkialla toistuvaa rituaalia. Ikuistan itsekin muutaman apua pyytävän pariskunnan. Puiston viralliset kuvaajat kiertävät ramppeja tarjoten palvelua satasen sopuhintaan. Lisärekvisiitaksi heillä on mukana argentiinan lippu.

Kuusi tuntia kuluu kuin siivillä suunnattoman suurta ja yllättäviä toimintajaksoja sisältävää luonnonnäytelmää katsellessa. Jos en olisi siinä linja-autoasemalla poiketessani ostanut lippua aamuvuorolla Chileen, tulisin huomenna uudelleen.

 

Parque Nacional los Glaciares

El Chalten, Capital Nacional del Trekking, Argentiina, on tehnyt retkeilyn helpoksi. Kaupungin kävelee päästä päähän kymmenessä minuutissa. Siellä on neljä leirintäaluetta sekä lukematon määrä hotelleja ja hostelleja. Välineitä vuokrataan ja opaspalveluita tarjotaan joka kadunkulmassa. Polut alkavat kadun päästä. Kaikki näköalapaikat tavoittaa reippaalla päiväretkellä.

Reitti ja yöpaikat. Ilmaiskartalla pärjää näillä poluilla hyvin.

Camping El Relincho.

Marketin kuistilla saan apua kengännauhojen solmimiseen.

El Chalten, kokonaan.

Minä lähden aamupäivällä eväskaupan kautta. On aurinkoa ja on tiukkoja nousuja, mutta on myös paljon lehtevää metsää ja kohisevaa jokivartta. Kaupungilla kuhiseva reppuselkien joukko katoaa polun mutkiin.

Cerro Torre, ensi kertaa.

Iloisen taipaleen jälkeen saan teltan pystyyn Campamento de Agostinin oksahakaan. Keitän tuhdin lounaan ja kahvit. Pikkulinnut poimivat jalkojen juuresta paarmoja, joita toinen käsi herkeämättä läiskii hengiltä. Isommat linnut hiippailevat vaivihkaa puista murujahtiin.

Campamento de Agostini.

Patagonian leirihavukka.

Päiväunet venyvät. Nukkuessani saan naapureita joka nurkalle. Paikkoja riittää kaikille.

Lähden kapuamaan näköalapaikalle. Mirador Maestri on pitkän ja louhikkoisen harjanteen päässä. Muut ovat jo käyneet. Istun iltaa yksin jäätikön yllä.

Laguna Torre.

Glaciar Grande.

Toisen päivän aamu on kiireetön. Palaan palan matkaa jälkiäni ja poikkean sitten vasempaan yhdyspolulle. Liikennettä on vähän. Reppu ei paina mitään tai mihinkään. Jalka nousee riemuisan ripeästi. Matkalla on paljon vaivaislepikkoa ja kaksi kaunista järveä, Äiti ja Tytär. Vauhtipatikan jälkeen on ilta aikaa loikoilla ja herkutella.

Campamento Poincenot.

Säännöt ovat selvät ja näkyvästi esillä.

Puuhun kaiverrettua käyttögrafiikkaa.

Kolmannen päivän aamuna kello soittaa neljältä. Pukeudun pimeässä teltassa. Tarkastan kameran ja eväsnyytin. Laitan lampun otsalle ja kampean syteen. On kouraiseva keino aistia omaa pienuuttaan, lähteä koiravahdin aikaan vuorelle.

Kettu luimii valokiilassa. Kaukana rinteessä kapuaa edelle ennättänyt valo. Puoli tuntia perässä lähtee leiristä noin tusinan lampun kiiltomato.

Kahden kilometrin matkalla nousua kertyy puoli kilometriä. Olen perillä hyvissä ajoin Vuori seisoo kuin suunnaton viisari. Siihen tähtiä vertaamalla voi nähdä maan pyörimisen vauhdin.

Aurinko nousee. Se värjää kaksi tuhatta metriä korkeat paadet punaiseksi.

Auringon mukana nousee tuuli. Karkaan alas makuupussin uumeniin. Jatkounen jälkeen nautin toisen aamiaisen. Joutessani lönkytän Laguna Caprin rantaan.

Campamento Capri.

Vesilintu. Chloephaga poliocephala.

Neljäntenä päivänä tuo riemuisa muutaman kilometrin promedi kulkijan takaisin El Chalteniin. Fitz Roy seisoo nyt selän takana. Aina, kun kohtaan joukon paikalleen pysähtyneitä ihmisiä, tiedän tulleeni taas yhdelle näköalapaikalle. Käännyn kannoillani ja joka kerta, ooh. Aina vaan, ooh.

Siellä, selän takana seisovat.

Maisemaa on myös menosuuntaan.

El Chaltenin laitimmainen mökki.