Nordlandsruta-reissuhommissa

Vuonna 2024 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi valittiin kolme kautta aikain pienintä taajamaa, Viron Tartto, Bad Ischl Itävallassa ja Bodø Norjan rannikolla. Osana kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa norjalaiset järjestivät tapahtumien sarjan otsikolla European Cabins of Culture. Taidetta ja tapahtumia ripoteltiin tuntureille Nordlandsruta vaellusreitin varteen. Osallistujat valittiin avoimen haun kautta. Tarjosin mukaan teosta Green Flag of Knowledge/Tiedon vihreä lippu.

Esimerkiksi, Hornopiren-kansallispuisto, Chile, 2019

Green Flag of Knowledge/Tiedon vihreä lippu on jo vuosia mukana kulkenut, jatkuva ja hahmoaan hakeva kokonaisuus. Rakennan ympäristötiedon vihreää lippua heiluttavia vesimyllyjä ja järjestän työpajoja. Leikin kautta yritän kiinnittää huomiota vesien tilaan. Kuka haluaisi asettaa askartelemansa härvelin puroon, jossa seilaavat roskat tuossa tuokiossa pysäyttävät rattaan? Ensimmäisen myllyn sijoitin riisipellon kastelukanavaan Balilla 2015. Vuosien varrella touhua on toteutettu jo kolmessatoista maassa. Toivon, että tämä hyötyyn tähtäävä lysti kasvaa villitykseksi ja maailmanlaajuiseksi massaliikkeeksi.

Haun tulokset saavuttivat minut eurooppalaisittain ajatellen sopivalla hetkellä. Istuin muovipenkillä Brysselissä vartomassa brexit-Britanniaan vievää Eurostar-junaa. Järjestävä taho ilmoitti mitä kunnioittavimmin sanankääntein, että olisi ilo saada minut ja teokseni mukaan kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan. Puutunut odotus sähköistyi tuulisiin tulevaisuudennäkymiin. Silmäkulma kostui. Näin kulkee elämä parhaimmillaan. Matkalla seikkailuun saa kuulla seuraavan suuren seikkailun jo odottavan.

"I am prepared and enthusiastic to walk the whole lenght of the Nordlands route." Jo hakemuksessa julistin patikoivani läpi koko 650 kilometriä pitkän reitin ja rakentavani myllyjä pitkin pitkää matkaa. Bodøn toimistossa työskentelevän kulttuuripääkaupunki-organisaation edustajat epäilivät ilmoitustani. Tiesinkö mihin olin ryhtymässä? Lopulta vaikeasti tavoitettava ja aikalailla pihalla ulkoiluasioista oleva yhteistyökumppani antoi asiani Knut Berntsenin käsiin.

Avukseni osoitettu mies tunsi polun mutkat etu-ja takaperin. Juuri hän oli kirjoittanut reitin vastailmestyneen opaskirjan. Muutaman sähköpostin ja yhden pitkän puhelun jälkeen saatoimme molemmat rentoutua. Knut tiesi, että minä tiesin mihin olin ryhtymässä ja mitä se vaatii. Minä tiesin, että sovitut hommat hoidetaan ja apua saa, kunhan osaa pyytää.

Hunddalshyttan pihaan rakensin ensimmäisen Norjan myllyn. 

Polku poikkesi Ruotsiin ja mylly pyöri Kutjaurestugan uima-altaalla.

Reitillä työskentelevien taiteilijoiden lisäksi ohjelmaan kuului kaksi puolet polun mitasta vaeltavaa ryhmää. Toinen ryhmä lähti liikkeelle polun eteläpäästä Susendalenista ja toinen pohjoisesta Björkfjellistä. Ryhmät kohtasivat toisensa puolimatkassa Sulitjelmassa.

Molemmissa ryhmissä vaelsi vajaa parikymmentä kokenutta retkeilijää. Kaikki olivat ulkoilujärjestö DNT:n (Den Norske Turistförening) jäseniä ja useimmat osallistuivat aktiivisesti järjestön vapaaehtoistoimintaan. Ihan tavallisessa norjalaisporukassa oli useita Grönlannin halki hiihtäneitä ja yksi naisista oli saavuttanut maailmanmestaruuden suunnistuksessa.

Alunperin järjestävällä taholla ajateltiin, että voisin taivaltaa puoleen matkaan yhdessä pohjoisesta lähtevän ryhmän kanssa. Oma kokemus tien päällä työskentelystä ja laskelma ryhmän pitämästä vauhdista sekä ryhmän kokooonpanijan ja muodollisen vetäjän Ingunn Anken mielipide antoivat syyn tehdä toisin. Patikoivien päiväohjelmaan ei kerta kaikkiaan mahtuisi myllytöitä ja minä tarvitsin aikaa rauhoittua rakentamisen ääreen. Otin etumatkaa ja varasin taidetöihin muutaman kokonaisen paikallaan pysyvän päivän.

Norjalaiset saapuvat Njallejávrren leiriin.

Ryhmä saavutti minut Njallejávren leirikentällä, minne helikopteri toi ruokatäydennystä. Seuraavan polun neljänneksen Sulitjelmaan saakka taivalsimme yhtäpitävin päiväetapein, mutta erillään. Norjalaiset lähtivät liikkeelle varhain. Useimpina aamuina heippailin ryhmän polulle puurolautasen ja kahvikupin takaa. Ryhmän reppujen kyljistä pistivät ylös pienet Norjan liput saloissaan. Taivallusta tahditti reipas kuorolaulu. Lounasaikaan ohitin mukavaan asentoon kiville ja mättäille asettuneen porukan. Useampana päivänä lounastava joukko hyppäsi pystyyn, muodosti kunniakujan ja lauloi minulle kohottavan laulun. Iltapäivän painelin joukon edellä. Otin leiriin saapuvat vastaan yksin aaltoja tehden ja hurraata huutaen. Sitten syleiltiin. Sitten kerroin, missä on paras kylpypaikka. Vaatteet nakattiin varvikkoon ja nakupellejen joukko syöksyi suin päin, muina norjalaisina, aina yhtä hyytävään veteen.

Sorjus-tuvalla minut ohjattiin lempeän päättäväisesti pikkumökistä ison tuvan keskilattialle sijoitettuun nojatuoliin. Toiseen käteen tarjoiltiin kahvikuppi, toiseen ilmestyi konjakkilasi. Molemmat täytettiin. Matkan aikana Karl oli sanoittanut jokaiselle ryhmän jäsenelle oman laulun. Nyt oli tullut minun lauluni vuoro. Täysin valmistautumattomana sain kuulla sointuvien äänien kuoron. Finlandian nuottiin sovitetut sanat kertoivat kuinka Suomi-neito lähetti porukan iloksi parhaan poikansa, eräveikoista etevimmän ja millainen ilo oli seurata myllyjen pyörimistä tunturipuroissa. Sillä kertaa tuntureilla riehui tunnemyrsky.

Olin ryhmän jäsen. Minut oli otettu omaksi ja minä koin kuuluvani. Sulitjelman jälkeen polku tuntui toiselta. Ilman laulavia kunniakujia ja halikasoja tunsin muutaman ylimenopäivän ajan olevani hyvin korostetusti yksin.

Työkalut ja tarveaineita.

Puutöissä Pauro-tuvalla.

Virtaan valmis mylly Skoaddejávrehyttan pöydällä.

Reitin varrelle oli järjestetty konsertteja, teatteriesityksiä, tarinan kerrontaa ja ruokakulttuuritapahtumia. European Cabins of Culture tapahtuman päätösjuhlaa vietettiin elokuun seitsemästoista päivä Sulitjelma turistcenter leirintäalueella, minne pohjoisesta ja etelästä aloittaneet ryhmät saapuivat muutaman kilometrin yhtä matkaa kulkien. Tulijoita tervehti padon alle, kuivaan joen uomaan sijoitettu, sellolla säestetty nykytanssiesitys. Leirintäalueen keskuskentälle olivat DNT ja Statskog, Norjan metsähallitus, pystyttäneet omat kojunsa. Viereiseen kotaan oli järjestetty taidenäyttely. Seiniä kiersi sarja yhdysvaltalais-kanadalais-kolumbialaisen Genine Carvalheiran piirroksia, jotka hän teki vaeltaessaan ryhmän mukana koko reitin eteläisen pään. Hyllyillä seisoi sievässä rivissä pulloja, joihin itävaltalainen Katrin Woelger oli kenttäpannussaan tislannut tunturiluonnon tuoksuja asuessaan viikon Sauvas-tuvalla. Narulla roikkui skotlantilaisen runoilija Penny Boxallin tekstejä, jotka hän oli kirjoittanut Trygvebu ja Lomihytta tuvilla. Kodan ja kojujen välissä seisovan puutarhapöydän ääressä rakensin viereiseen virtaan tarkoitetun vesimyllyn, joka edelleen jököttää kuivilla ison ravintolakodan hyllyllä.

Ote Krukkistuan vieraskirjasta.

Paurohyttan myllyllä. Taiteen ystäviä Uudesta-Seelannista, Norjasta, Sveitsistä ja Saksasta.

Kaiken kaikkiaan rakensin Nordlandsruta reitin varrelle 14 vihreän tiedon lippua heiluttavaa vesimyllyä. Ympäristötaideteko kaukana tunturimaassa sai osakseen pienen ja erittäin valikoidun yleisön huomion. Tapasin reitin varrella myllyjä kohdanneita kulkijoita kahdeksastatoista eri maasta. Lähes kaikki olivat paatuneita pitkän matkan vaeltajia. 

Kalastajanlankaa lukuunottamatta kaikki käyttämäni materiaali löytyi ympäröivästä luonnosta ja tupien halkoliitereistä. Puuttomassa maastossa rakensin monen myllyn rungon kivistä kasaamalla. Taiteellisen toimeliaisuuteni jäljet ovat kaatuneet, menneet virran viemänä ja maatuneet. Paikan päällä jäljellä ovat tupien vieraskirjoihin tekemäni piirrokset. Muut kulkijat jakoivat kuvia sosiaaliseen mediaan. Itse liikkeelle laskettua myllymateriaalia ja liikkuvaa kuvaa löytyy Bluesky-somesta. Osoitteessa @greenflagof.bsky.social ovat kaikki Nordlandsrutan varteen rakennetut myllyt ja monia muita.