Näytetään tekstit, joissa on tunniste San Pedro de Atacama. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste San Pedro de Atacama. Näytä kaikki tekstit

21.4.2016

Maastoautolla vieraalle planeetalle


San Pedro de Atacaman nimi Chilen pohjoisen päädyn turistisena solmukohtana tuli tutuksi jo mantereen toisella laidalla. Jonkun argentiinalaisen hostellin kyökissä mainittiin myös maastoautokyyti yli rajan ja ylängön Boliviaan.

Kaupunki on pieni ja matala, aavikon äärellä kokoon kutistuneen oloinen. Rusinan ytimessä on parilla kadulla vieri vieressä matkatoimistoja. Kaikki tarjoavat samaa kaiken kattavaa pakettia. "Kolme päivää, kaksi yötä, kuuden hengen ryhmässä, maastoautolla, erämaan nähtävyydet kielitaitoisen kuljettaja-oppaan kanssa kiertäen, päämääränä Uyunin suolatasangot. Sisältää majoituksen ja ateriat. Halutessaan voi palata saman auton kyydissä lähtöruutuun." Myös hinnat ovat lähes samat ja tinkimällä päätyy aina tasan samaan, seudun matkailukartellin määrittämään sopuhintaan.

Ostan matkan toimistosta, jonka tiskin takana hymyilee vaateparreltaan 70-luvun amerikan-elokuvista tutuksi tullutta parittajahahmoa muistuttava, varreltaan puolitoista metrinen intiaanityttö. Hän nauraa paljon, myy tyrkyttämättä ja avaa joka kerta kadulle kurkistaessaan valtavan keltaisen sateenvarjon suojaamaan syöttölautasen kokoisen pinkin lierihatun jo valmiiksi peittämää päätä.

Aamuvarhaisella sullon seteleitä hostellin toimiston ovenrakoon. Rouva omistajan tapasin ainoan kerran kaksi päivää takaperin, kun hän myöhään illan pimeydessä poimi minut bussiasemalta kuormurin lavalle ja saattoi tyhjään neljän hengen huoneeseen kolmea vaille tyhjässä majatalossaan kaupunkin laidalla.

Pikkubussi tuuttaa portilla tasan seitsemältä. Olen ensimmäinen kyytiin poimittava. Saan kaupan päälle kattavan kaupunkikiertoajelun. Kun penkit on  täytetty kaahataan nasta laudassa Chilen puoleiselle raja-asemalle odottamaan. On aikaa tutustua kreikkalais-puolalais-turkkilais-espanjalais-englantilais-ranskalaiseen seurueeseen. Leimojen paukutuksen päälle ajetaan puolisen tuntia ylämäkeen Bolivian puoleiselle tarkastuspisteelle.






Savimökissä virnistelevä, pikkupuhetta pitävä intiaani hälventää heti ensinäkemältä kuulopuheista kertyneet, läpikorruptoituneita ja kettumaisia rajaviranomaisia koskevat huolestuneet ennakkoluulot.

Aamiainen tarjoillaan parkkipaikalla bussin takaluukusta. Sitten kylläinen, evässämpylöitä taskuun hamstraava seurue jaetaan kahteen maastoautoon. Kaikkiaan pihamaalla valmistellaan matkaan noin tusina nelivetoista.

Ratin taakse istuu Uyunin oma poika Andrez. Repsikan paikalle asettuu A, kolmikymppinen voimalaitosinsinööri Turkista. Takapenkin tyyrpuurin puoleisessa laidassa on minun paikkani. Viereeni kiipeää pariskunta ranskan Bordeauxista. Herra on vastikään eläkkeelle jäänyt neurologian professori M, Parkinsonin taudin tutkimuksen uranuurtaja. Rouva I mainitsee urakseen professorin rouva, korostaen tehtävän vaativuutta kokopitkällä rimpsulla oo-la-laata. Perimmäiselle peräpenkille taivuttelevat koipensa edellisten Chileen muuttanut tytär, matkailulehden toimittaja, neiti A ja muuton syy, dokumenttiohjaaja S. Reput sidotaan katolle.



Autokunnan kielikartta.







Jos matkatoimiston virkailija olisi etukäteen maininnut kuljettajan kaverin ceedeelle polttaman menneiden vuosikymmenten hittikokoelman, jota huudatetaan torven täydeltä yhä uudestaan, olisin varmasti perääntynyt toiseen kioskiin. Ja siinä olisin tehnyt pahan virheen. Andrez kurvaa parkkipaikalta vieraan planeetan maisemaan, työntää levyn pesään ja hakkaa tahtia kojelautaan. Kuin taikaiskusta alamme laulaa. Roikumme ikkunoista ja hoilaamme täyttä kurkkua.















Pysähdymme pulikoimaan kuumaan lähteeseen. Vieressä lilluva paikallinen herra ajelee muina miehinä partaansa. Seuraavilla lähteillä ihmettelemme kuopissa kiehuvaa mutaa. Nuori mies toisesta autosta ihmettelee liian läheltä ja polttaa pohkeensa mudan tehdessä yllättävän loikan ylös montusta.






 
Maisema on kaiken päivää käsittämätön. Seisahdumme katselemaan vaaleanpunaisia flamingoja puna-valko raidallisessa järvessä.










Vastarakastuneesta voi tuntua, että kaikki mitä Radio Suomi soittaa on ehdottoman totta ja merkitystä täynnä. Siltä tuntuvat nyt nämä viisut. Illallispöydässä laadimme listan. Ainakin nämä olemme kuulleet.

Alphaville - Big in Japan

Nirvana - Come As You Are

Pink Floyd - Hey you

The Bangles - Walk Like an Egyptian

Lou Bega - Mambo No.5

A-ha - Take on Me

Guns´n Roses - Don´t Cry

Eddy Grant - Gimme Hope Joanna

Will Smith - Gettin´Jiggy With It

Peter Shilling - Major Tom German

Bee Gees - Staying Alive

Lipps inc. - Funky Town

Sabrina - Boys, Boys, Boys

Magneto - Vuela Vuela

Rod Stewart - Sailing

Phil Collins - In the Air Tonight

Men at Work - Down Under

Suzanne Vega - Toms Diner

Mikel Erentxun - A Un Minuto de Ti

Paul Young - Everytime You Go Away

Ja todellinen, täydellinen potin räjäyttäjä, jonka aikana auton perään, autiomaan hiekassa piileskeleviä kukkia kastelemaan, virtaa onnen kyynelten helminauha,

Robbie Williams - Angels



24.6.2015

Kuulaakson kamera

Iltapäivällä kävelen San Pedro de Atacaman keskustaan tarkastamaan matkapakettitarjontaa. Poukkoilen torinlaidan toimistojonossa hintoja ja sisältöä vertaillen. Kolmannesta kioskista ostan vielä samana iltana Valle de la Luna, Kuulaaksoon lähtevän retken. Sitten palaan ensimmäiseen myymälään ja varaan paikan varhain aamulla kohti Boliviaa ja Uyunin suolatasankoa starttaavaan maastoautoon.

Kuulaakso on kummallinen röykkiö suolaa tihkuvia kallioita, joiden halki ja ali ammoin virrannut vesi on uurtanut väylänsä, huikeita jyrkänteitä ja hiekkadyynejä. Kierrämme paikkoja pikkubussilla. Koluamme läpi kiemuraisen luolan. Tasapainoilemme poluilla. Kuuntelemme rasahduksia, joita kiviseinästä puskeva suola saa aikaan.
Oppaamme Sheryl kertoo minulle suomalaisesta poikaystävästä, joka mennessään vei sydämmen pohjolaan. Seurueen naisille hän kertoo suomalaisten miesten olevan maailman seksikkäimpiä. Reikäisessä t-paidassa, likaisena ja loppuun väsyneenä tunnen olevani huono esimerkki. Arvelen, että voisin olla komea korkeintaan ranskalaisten kiipeilijöiden tapaan, nippu kireitä jänteitä, silmissä seikkailun kuumeinen hehku.

Tasangolla kohtaamme Kolme Mariaa, kaksi ylväänä seisovaa kivipylvästä ynnä yksi, jonka sen päälle kiivennyt turisti kaatoi. Sheryl kysyy haluanko tulla kuvatuksi nähtävyyden edessä. Kerron, että kamera varastettiin edellisenä päivänä. "Bussiin unohtuu kameroita yhtenään." "Jos pomo on vielä paikalla poikkeamme toimistolle kysymään voiko jonkun niistä myydä sinulle," keksii Sheryl.

Jatkamme vielä Valle de Muerte, Kuoleman laaksoon, jonka nimi tulee joko belgialaisen lähetyssaarnaajan väärin kuulemasta ja ymmärtämästä espanjan kielestä tai espanjalaisten seudulla toimeenpanemasta kaulan katkonnasta.



Kamerakauppaa matkatoimistossa.



Auringonlaskun jälkeen palaamme kaupunkiin. Pomo seisoo tiskin takana. Sen alta löytyy vain yksi kamera. Koska akku tai alunperin toiseen laitteeseen kuulunut laturi on huono, sovimme Kodakin hinnaksi vajaa parikymmentä euroa. Yhteen ääneen minulle vakuutetaan, että kaikki voitava on tehty kameran palauttamiseksi sen kadottaneelle matkailijalle. Likimain hyvällä omallatunnolla lunastan laitteen. Aamulla pääsen napsimaan kuvia taas uuden maan, Bolivian, maisemista.